Part 15

"Numero kaksi!" huusi juhlamenojen ohjaaja selvällä käskevällä äänellä, ikäänkuin hän olisi johtanut katrillia; ja toisesta autosta tuli esille toinen joukko miehiä vetäen matkassaan toista vankia. Se oli Bert Glikas, kulkuri, joka oli I.W.W. liiton paikallisosaston toimeenpanevan komitean jäsen ja jolta oli äskettäin lyöty kaksi hammasta eräässä elonkorjaajain lakossa. Kun häneltä vedettiin takki yltään, onnistui hänen saada toinen kätensä irti ja heristi sitä autojen valkosen valon takana oleville katselijoille. "Kirotut!" huusi hän; hänet sidottiin kiinni puuhun ja veres mies astui esille, ottaen ruoskan maasta, sylkäsi käsiinsä ja alkoi iskeä; joka iskulla Glikas kirkasi uuden kirouksen, ensin englanninkielellä ja sitten kuin houreissa jollakin vieraalla kielellä. Mutta viimein hänen kirouksensa taukosivat ja hän meni tainnoksiin, otettiin irti ja vedettiin suulleen makaamaan ensimäisen viereen. "Numero kolme!" komensi juhlamenojen ohjaaja.

LX.

Petteri istui auton takaistuimella McGivneyn antama musta naamio kasvoillaan, musta vaatekappale, jossa oli kaksi reikää silmiä ja yksi suuta varten. Petteri vihasi näitä punikeita ja halusi että heitä rangaistaisiin, mutta hän ei ollut tottunut verinäytelmiin, ja tämä loppumaton ruoskan läiske ihmislihaan oli miltei enemmän kuin hän jaksoi kestää. Miksi oli hän tullut? Tämä ei suinkaan ollut osa hänen työstään pelastaessaan maataan punikki-vaarasta. Hän oli tehnyt osansa osottaessaan sormellaan vaarallisia niistä; hän oli mies, joka käytti järkeään eikä väkivaltaa. Petteri huomasi että seuraava uhri oli Tom Duggan katkenneine ja verisine nenineen, ja tahtomattaankin hän hätkähti. Hän havaitsi että hän aivan itsestään oli alkanut vähän pitää Tom Dugganista. Kaikesta huolimatta oli Duggan uskollinen ja hyvä toveri ja hänen kiukkuisen pintansa alla oli paljon hyvää. Hän ei ollut tehnyt koskaan mitään muuta kuin nurissut ja laitellut nurinastaan runoja; ne tekivät erehdyksen pieksäessään häntä, ja hetken oli Petterillä pähkähullu ajatus mennä väliin ja sanoa niin.

Runoilija ei sanonut sanaakaan. Petteri näki vilaukselta hänen kasvonsa huikaisevassa valossa, ja vaikka ne olivat veriset ja mäsänä, näki niistä helposti päätöksen -- hän kuolee ennemmin kuin päästää pienintäkään valitusta. Joka kerta kun ruoska putosi, vavahti koko hänen ruumiinsa, mutta ei kuulunut pienintäkään ääntä ja hän seisoi pidellen puuta suonenvedon tapaisesti. Häntä piestiin, kunnes ruoskasta sinkoili verta kuin suihkusta, kunnes verta valui virtanaan maahan. Pieksäjät olivat varovaisuuden vuoksi tuoneet lääkärin mukanaan, ja tämä nyt lähestyi juhlamenojen ohjaajaa ja kuiskasi hänelle jotakin. He irrottivat Dugganin, päästivät hänen kätensä puusta ja heittivät hänet Glikasin viereen.

Seuraava oli Donald Gordon, tuo sosialistinen kveekari, ja nyt tuli palanen tusina-draamaa. Donald otti uskontonsa vakavalta kannalta ja julisti sotavastaisia mielipiteitään jesuksen nimeen, joka teki hänet erittäin vastenmieliseksi. Nyt huomasi hän tilaisuuden teaatteri-tempuillen ja kohotti kahleiset kätensä taivasta kohden, ikäänkuin rukoillen, ja huusi vihlovalla äänellä: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät!"

Kuului murinaa joukosta, joka kasvoi ulvonnaksi. "Jumalanpilkkaaja!" huudettiin. "Sulkekaa hänen saastainen suunsa!" Se oli se sama suu, joka oli kuulunut sadoilta puhujalavoilta, ja se oli ankarasti arvostellut sotaa ja niitä, jotka hyötyivät rahallisesti sodasta. He olivat nyt täällä, nuo miehet, joita hän oli arvostellut, kauppakamarin ja tehtailijaan ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet, koko kaupungin paremmat ihmiset, jotka olivat kovassa työssä maan pelastamiseksi -- eivätkä vaatineet enempää kuin täyden arvon palveluksistaan. Ja niinpä he ulvoivat raivosta tälle jumalaapilkkaavalle nulikalle. Mies, jonka naamio oli naurettava, sillä hän oli niin vankkarakenteinen ja lihava, että jokainen tunsi hänet, otti käteensä verisen ruoskan. Se oli Billy Nash, "Amerikan kehitys-liiton" sihteeri, ja roskajoukko kiljui: "Anna mennä, Billy! Hyvin osattu, hyvä poika!" Donald Gordon voi ehkä sanoa jumalalle että Billy Nash ei tiedä mitä hän tekee, mutta Billy luuli tietävänsä ja hän aikoi osottaa Donaldillekin että hän tietää. Se ei kestänyt pitkää aikaa, sillä tällä nuorella kveekarilla ei ollut paljon muuta kuin ääntä, ja jo neljännellä iskulla hän pyörtyi ja kahdennenkymmenennen lyönnin perästä keskeytti lääkäri pieksännän.

Sitten tuli I.W.W. liiton sihteerin, Gradyn vuoro, ja silloin sattui kamala tapaus. Grady, joka oli katsellut tätä näytelmää eräästä autosta, oli hurjistunut, ja kun hänen kätensä irrotettiin ja takkia yritettiin vetää hänen yltään, riuhtasi hän äkkiä itsensä irti ja löi miehen toisensa perästä kumoon. Hän oli kasvanut tukkimetsässä ja hänen ruumiinvoimansa olivat ihmeteltävät, ja ennenkuin miesjoukko oikein tiesi, mitä oli tapahtunut, oli hän jo kahden auton välissä menossa. Kymmeniä miehiä hyökkäsi silloin hänen päälleen kymmeniltä eri suunnilta ja hän kaatui maahan keskellä villiintynyttä joukkoa. Hänen kasvonsa painettiin lokaan, ja miesjoukko kiljui kuin villipedot yöllä: "Vetäkää hänet hirteen!" Muuan mies juoksi paikalle köysi käsissä, kirkuen: "Hirttäkää se!"

Juhlamenojen ohjaaja koetti estellä äänitorvensa lävitse, mutta torvi lyötiin hänen käsistään ja hänet vietiin syrjään, ja eräs miehistä kiipesi petäjään ja heitti köyden vahvan oksan ylitse. Ei voinut nähdä Gradya tämän kuhisevan joukon keskellä, mutta äkkiä kuului kiljaus ja hän tuli näkyviin -- kohoten korkealle ilmaan, silmukka kaulassa ja potkien hurjasti. Hänen alapuolellaan miehet tanssivat ja ulvoivat ja heittelivät hattujaan ilmaan, ja yksi miehistä hyppäsi ilmaan ja tarttui yhteen potkivista jaloista riippuen siinä.

Sitten kaiken tämän melun läpi kuului ääni: "Laskekaa hänet vähän alemmaksi! Laskekaa, että ulotun häneen!" Ja nuorasta pitelijät hellittivät köyttä ja ruumis laskeutui maata kohti, potkien vieläkin, ja eräs mies otti taskuveitsen taskustaan, leikkasi vaatetta pois ruumiista ja leikkasi erään kappaleen ruumiista vielä. Joukko ulvoi kahta uljaammin ja autoissa istuvat miehet löivät polviinsa kämmenillään ja kirkuivat mielihyvästä. Petterin kanssa autossa olijat kuiskasivat että tämä veitsimies oli Ogden, kauppakamarin presidentin poika; ja seuraavana päivänä kaupungilla -- ja useita viikkoja jälkeenkin päin -- miehet nyhjäsivät toisiaan ja kertoivat kuiskaten, mitä Ogden oli tehnyt noitten "kirottujen tuplajuulaisten" sihteerin, Shawn Gradyn ruumiille. Ja jokainen näistä nyhjääjistä ja kuiskuttelijoista oli mielessään varma siitä että tällä tavalla oli punikkivaara poistettu ikuisiksi ajoiksi ja sadan prosentin amerikalaisuus nostettu kunniaan ja tehty eittämättömän varmaksi työn ja pääoman suhteiden rauhallinen ratkaisu.

Miten ihmeelliseltä se kuuluneekin oli yksi I.W.W.-läisistä, joka oli heidän kanssaan samaa mieltä. Yksi tuon yön uhreista oli oppinut läksynsä! Kun Tom Duggan jälleen pystyi istumaan, joka oli kuusi viikkoa tapahtuman jälkeen, kirjotti hän artikkelin kokemuksistaan erääseen I.W.W. liiton sanomalehteen, ja kirjotusta levitettiin sittemmin tuhansin kappalein kiertokirjeenä työläisten keskuuteen. Siinä sanoi tämä runoilija:

"I.W.W. liiton periaatejulistus alkaa lausunnolla että työtäteettävällä ja työtätekevällä luokalla ei ole mitään yhteistä; mutta tässä tilaisuudessa opin että periaatejulistus on väärässä. Tässä tilaisuudessa näin yhden seikan, joka oli yhtymäkohtana työtäteettävän ja työtätekevän luokan välillä, ja se oli ruoska. Ruoskan kädensija oli työtäteettävän luokan käsissä ja ruoskan siima työtätekevän luokan selässä, ja näin tuli kaikiksi ajoiksi päivänselvästi osotetuksi suhde näiden kahden eri luokan välillä."

LXI.

Petteri heräsi seuraavana aamuna elävästi tuntien elämän tuskaa ja kauhua. Hän oli vaatinut rangaistusta punikeille; mutta hän oli ajatellut tätä rangaistusta vain sivumennen ikäänkuin seikkana, josta suoriutuu heilauttamalla kättään. Hän ei ollut aavistanutkaan sen todellisuutta, miten verinen ja likanen työ se tulisi olemaan. Kaksi tuntia ja enemmänkin hän oli kuunnellut ruoskan kirausta ihmislihaan, ja jokainen isku oli sattunut suoraan hänen omiin hermoihinsa. Petteri oli saanut yliannoksen kostoa, ja nyt kohmeloisena ollessaan kalvoi omatunto häntä. Hän oli tuntenut jok'ainoan noista rääkätyistä ja heidän kasvonsa kummittelivat hänelle. Mitä oli yksikään heistä tehnyt ansaitakseen sellaista kohtelua? Voiko hän sanoa, että tiesi yhdenkään heistä tehneen mitään sellaista väkivaltaa, jota he nyt saivat kärsiä?

Mutta enemmän kuin mikään muu vaivasi Petteriä pelko. Petteri, muurahainen, huomasi jättien taistelun käyvän yhä raivokkaammaksi, ja käsitti vaarallisen asemansa jättien jaloissa. Molemmin puolin alkoi kiihko kohota, ja kuta suuremmaksi heidän vihansa kasvoi, kuta suuremmaksi vaara Petterin ilmitulemisesta, sitä kamalammaksi hänen kohtalonsa, jos hänet saataisiin ilmi. McGivneyn oli helppo vakuuttaa hänelle että ainoastaan neljä Guffeyn miehistä tiesi totuuden ja että näihin miehiin voi luottaa kuolemaan saakka. Petteri muisti mitä kerran Shawn Grady sanoi, ja se oli pilannut hänen ruokahalunsa pitemmäksi ajaksi. "Meidän joukossamme on urkkijoita", oli tuo nuori irlantilainen sanonut. "Sama se, ennemmin tai myöhemmin tulemme mekin urkkimaan puolestamme!"

Ja nyt nämä sanat tulivat Petterin mieleen kuin ääni haudasta. Mitähän jos joku punikki, jolla oli rahoja, palkkaisi jonkun työhön Guffeyn toimistoon! Mitähän jos joku punikki-tyttö koettaisi Petterin omaa keinoa ja viettelisi jonkun Guffeyn miehistä -- mikä ei suinkaan olisi vaikeata! Mies ei tietäisikään ilmaisseensa että Petteri Gudge on urkkija; se voisi häneltä lipsahtaa, aivan kuin pikku Jenniltä lipsahti totuus Jack Ibbettsistä! Ja niin saisi Mac tietää, ketä hänen on kiitettävä kärsimyksistään; ja mitä mahtaisi hän tehdä Petterille, kun pääsisi takuulla vapaaksi? Kun Petteri ajatteli tällaisia, käsitti hän, mitä merkitsee sota; hän huomasi ettei hän ollut hyötynyt mitään siitä että sai jäädä kotiin olisi ollut sama olla etumaisissa juoksuhaudoissa! Joka tapauksessa tämä oli sotaa, luokkasotaa; ja kaikessa sodankäynnissä vakoojan rangaistus on kuolema.

Petteriä myöskin kiusasi Nellin vaitiolo. Tämä oli ollut uudessa työpaikassaan jo viikon eikä Petteri ollut kuullut hänestä mitään. Nell oli kieltänyt häntä kirjottamasta, pelosta että Petteri kirjottaa jotakin sopimatonta. Odottakoon rauhassa, kyllä Edythe Eustace pystyy pitämään huolen itsestään. Ja hyvähän se oli, Petterillä ei ollut vähääkään epäilystä siitä, etteikö Edythe Eustace pysty pitämään itsestään huolen. Häntä kiusasi ajatus siitä, että Edythe on taaskin suunnittelemassa uutta "tekopeliä" ja hän pelkäsi tytön mielikuvituksen laajuutta. Viime kerralla oli tuo mielikuvitus yllättänyt hänet, se oli asettanut hänen käsiinsä matkalaukun täynnä dynamiittia. Mitä se tulee ensi kerralla saamaan aikaan, hän ei tiennyt, ja häntä pelotti sitä ajatella. Nell voisi laittaa vaikka niin että Guffey saisi hänen metkuistaan vihiä; ja tämä olisi melkein yhtä kamalaa kuin että jos Mac saisi ilmi totuuden hänestä!

Petteri sai käsiinsä "Timesin" aamunumeron ja siinä oli kokonainen sivu uutista punikkien pieksäjäisistä, ja työtä kuvailtiin uljaasti toimitettuna isänmaallisena velvollisuutena; ja se luonnollisesti sai Petterin paljoa paremmalle mielelle. Hän etsi toimitussivun ja luki kaksipalstaisen "johtavan artikkelin", joka oli kauttaaltaan yhtä ainoaa kerskuvan mielihyvän riemua. Se yhä vähensi Petterin omantunnon pakotusta; ja kun hän luki edelleen ja löysi joukon johtavimpien kansalaisten lausuntoja, joissa kohteliaasti hyväksyttiin nämä "vigilantien" toimenpiteet, häpesi Petteri heikkouttaan ja oli hyvillään ettei ollut sitä kenellekään näyttänyt. Petteri koetti parhautensa mukaan muodostua oikeaksi "uros"-mieheksi, sadan prosentin punaveriseksi amerikalaiseksi, ja hänellä oli "Times" kaksi kertaa päivässä, aamuin ja illoin, johtamaan, kannattamaan ja innostamaan häntä.

McGivney oli sanonut Petterille että hänen olisi vähän laiteltava ulkonäköään ja esiinnyttävä yhtenä illan uhreista, ja tämä hiveli hänen nauruhermojaan. Hän leikkasi pois osan tukastaan ja asetti siihen paikkaan vähän puuvillaa, jonka kiinnitti kiinnelaastarilla. Otsansa poikki asetti hän myöskin kiinnelaastaria ja teki ristin samasta aineesta poskelleen, sekä pani siteen kalvoseensa, ikäänkuin se olisi vääntynyt sijoiltaan. Tässä asussa hän meni American hotelliin ja McGivney palkitsi häntä naurunpuuskalla, ja sitten alkoi antaa määräyksiä, jotka palauttivat heti Petterin sieluntilan täydellisesti entiselleen. Petteri lähetetään taaskin Olympian vuorelle!

Rotannaamainen mies selitti seikkaperäisesti. Oli rikas nainen -- sanottiin hänen olevan monimiljonäärin - joka oli avoimesti punikki, kaikkein pahinta lajia rauhanaatteen kannattaja. Nuoren Lackmanin vangitsemisen perästä oli tämä nainen rahastanut "kansanneuvostoa", "asevelvollisuusvastaista liittoa" ja monia muita hommia, joita mukavuuden vuoksi sanottiin "saksalaismielisiksi." Ainoa vika oli että tämä nainen oli niin äärettömän rikas, että hänelle ei voitu mitään. Hänen aviomiehensä oli parin Nelse Ackermanin pankin johtokunnan jäsen, ja kuului hän moneen muuhunkin mahtavaan yhtymään. Aviomies oli hurja sosialistien vastustaja ja "liberty-bondien" ostaja; hän riiteli vaimonsa kanssa, mutta ei kuitenkaan halunnut nähdä häntä vankilassa, ja tämä kaikki sai aikaan ilkeän tilanteen poliisiviranomaisille, piirisyyttäjälle ja vieläpä hallitusviranomaisillekin, jotka luonnollisestikaan eivät halunneet saattaa pulaan yhtä American Cityn kuninkaan hoviherroista, "Mutta jotakin on tehtävä", sanoi McGivney. "Tämä naamioitu saksalainen propaganda ei saa jatkua." Ja niinpä jäi Petterin työksi houkutella Mrs. Godd jonkunlaiseen julkiseen lainrikkomukseen.

"Mrs. Godd?" sanoi Petteri. Hänen mielestään oli merkitsevä sattuma että yhdellä Olympian vuoren asujamista oli tuollainen nimi [God -- Jumala]. Tämä suuri nainen asui eräällä kukkulalla etukaupungissa, ei kaukana siitä kukkulasta, jonka omisti Nelse Ackerman. Muuan hätäänjoutuneiden punikkien ja rauhanaatteen kannattajien toivomista seikkailuista oli retki tälle kukkulalle saamaan pitkiä vihreitä laastareita haavojensa peitoksi. Nyt oli sopivin aika Petterin mennä, sanoi McGivney. Petterillä oli paljon haavoja laastaroitavaksi, ja Mrs. Godd tulee luonnollisesti olemaan suutuksissaan eilisillan tapahtumista ja tulee varmaankin puhumaan suunsa puhtaaksi.

LXII.

Petteri ei ollut ollut näin kiihtynyt siitä saakka, kun oli odottanut tavatakseen nuorta Lackmania. Hän ei oikeastaan ollut koskaan antanut itselleen anteeksi kallista epäonnistumistaan, mutta nyt hänelle annettiin uusi tilaisuus. Hän ajoi katuvaunulla etukaupunkiin, käveli pari mailia ja saapui kukkulalla olevalle palatsille, joka oli puistikon ja komean italialaisen puutarhan ympäröimänä. McGivneyn neuvojen mukaan hän keräsi rohkeutensa hituset ja meni palatsin pääovelle sekä soitti ovikelloa.

Petteri oli kuuma ja tomuinen pitkän kävelynsä jälkeen ja hiki oli tehnyt juovia hänen kasvoilleen ryvettäen laastarilaput. Hän ei ollut paraimmillaankaan mikään huomiota ansaitsevan näköinen mies, ja nyt, pidellen resuista olkihattuaan käsissään, muistutti hän paljon tavallista kulkuria. Kuitenkin näytti siltä, että ranskalainen kamarineitsyt, joka tuli ovea avaamaan, oli tottunut oudonnäköisiin vieraisiin. Hän ei neuvonut Petteriä keittiön ovelle eikä uhannut usuttaa koirat hänen kimppuunsa, vaan sanoi yksinkertaisesti: "Istuutukaa, olkaa hyvä. Sanon rouvalle."

Ja pian tulikin Mrs. Godd olympialaisen hyväntahtoisuuden pilvessä; hän oli suuri ja tanakka nainen, ikäänkuin erikoisesti rustattu jumalattaren osaa näyttelemään. Petteri oli äkkiä kunnioituksesta haljeta. Miten hän oli uskaltanut tulla tänne? Ei Hotel de Soton monien ja moninaisten jumalattarien keskellä, ei kuningas Nelse Ackermanin palatsissa, ollut hän tuntenut niin täydellisesti omaa alhaisuuttaan kuin nähdessään tämän tyyneen, hitaasti liikkuvan suuren naisen. Hän oli ruumiillistunut hyvinvointi, hän oli "sitä ehta oikeaa lajia." Vaikka hänen avoimista sinisistä silmistään loistikin hyväntahtoisuus, tunsi Petteri kuitenkin selvästi hänen tyrmistyttävän paremmuutensa. Hän ei tiennyt että hänen velvollisuutensa "gentlemannina" oli nousta seisomaan, kun nainen astuu huoneeseen, mutta vaisto pakotti hänet jaloilleen ja seisotti häntä siinä silmiään räpyttäen, kun nainen lähestyi häntä suuren huoneen toiselta puolelta.

"Miten voitte?" sanoi nainen alhaisella, selvällä äänellään, katsoen häntä vakavasti hyväntahtoisilla, avoimilla sinisillä silmillään.

Petteri änkötti: "Miten v-v-ovv-oitte, M-Mrs. Godd?"

Tosi oli että Petteri oli niin hämillään, että oli miltei mykkä. Voiko tosiaankin olla totta, että tämä kunnioitettava henkilö oli punikki? Yksi niistä seikoista, jotka olivat Petteriä enimmän radikaleissa kiukuttaneet, oli heidän melunsa ja hyökkääväisyytensä; mutta tässä oli nyt suuremmoinen tyyneys ulkonäössä ja käytöksessä, pehmeä, alhainen ääni -- ja kauneutta, keski-ijästä huolimatta rypytön iho, joka hohti terveyttä ja hienoa puhtautta. Nell Doolinilla oli hohtava iho, mutta hänellä oli aina aikalailla kasvojauhetta, ja kun tutki tarkkaan, kuten Petteri oli tehnyt, huomasi sameita paikkoja hiusrajassa ja kaulalla. Mutta Mrs. Goddin iho hohti niinkuin voi otaksua jumalattaren ihon hohtavan, ja kaikki hänessä todisti jumalallista: ja täydellistä hyvinvointia. Petteri ei voinut selittää, mikä se oli, joka aiheutti tämän viimeksi mainitun vaikutelman niin eittämättömästi. Ei se johtunut siitä, että hänellä oli yllään jalokiviä, sillä Mrs. Jamesilla oli ollut enemmän ja suurempia; ei se ollut hänen hajuvetensäkään, sillä Nell Doolin levitti ympärilleen enemmän sulotuoksua; mutta jotenkin Petteri-parka sen tunsi -- hänestä näytti ettei yhtään Mrs. Goddin kalliista pukimista oltu koskaan ennen pidetty, ettei lattialla olevien kalliiden mattojen päälle kenenkään jalka ollut koskaan astunut, eikä edes tuolillakaan, millä hän istui, kukaan ollut koskaan ennen istunut. Pikkunen Ada Ruth oli kutsunut Mrs. Goddia "koko maailman äidiksi", ja nyt hän äkkiä rupesi Petteri Gudgen äidiksi. Hän oli lukenut aamulehdet ja puhutellut puhelimitse muutamia kauhistuneita ja suuttuneita punikkeja, joten Petterin ei tarvinnut sanoa kuin muutama sana selitykseksi siteilleen ja laastareilleen. Hän tarttui viileällä kädellään Petteriä kädestä ja äkkiä kyyneleet tulivat hänen suuriin sinisiin silmiinsä.

"Oh, te olette yksi noita poikaparkoja! Kiitos jumalan etteivät ne tappaneet teitä!" Ja hän johti Petterin pehmeälle leposohvalle ja asetti hänet makaamaan silkkipatjoille. Petterin unelma Olympian vuoresta oli toteutunut täydellisesti! Hän mietti että jos Mrs. Godd olisi halukas pysyväisesti näyttelemään Petteri Gudgen äidin osaa, olisi hän valmis luopumaan punikkivasaisesta urkkijatoimestaan ja sen vaaroista ja hermojännityksestä; hän unohtaisi velvollisuutensa, maailman riidat ja huolet; hän yhtyisi Olympian vuoren hunajan syöjiin ja siman juojiin!

Mrs. Godd istui ja puhutteli Petteriä pehmeällä äänellään ja katseli häntä hyväntahtoisilla sinisillä silmillään, ja Petterin mielestä hän ei koskaan ollut tuntenut sellaisia tunteita kuin nyt. Tottahan oli että kun hän oli mennyt tapaamaan Miriam Yankovichia, oli vanha Mrs. Yankovich ollut aivan yhtä hyväntahtoinen, ja osanoton kyyneleet olivat aivan samoin tulleet hänen silmiinsä. Mutta eihän Mrs. Yankovich ollut muuta kuin lihava ja vanha juutalais-akka, joka asui vuokrakasarmissa ja haisi pyykkisaippualta ja keskeneräiseltä pyykiltä; hänen kätensä olivat olleet kuumat ja limaiset, eikä Petteri ollut lainkaan kiitollinen hänen osanotostaan. Mutta tavata osanottoa, äidillistä ja ystävällistä puhetta tässä taivaallisessa ympäristössä -- se oli sentään toista!

LXIII.

Petteri ei halunnut asettaa ansoja tälle Olympian vuoren äidille, hän ei halunnut houkutella minkäänlaisia salaisuuksia tältä. Mutta hän huomasi pian ettei hänen tarvitsekaan, sillä Mrs. Godd kertoi hänelle empimättä ja suoraan kaikki. Hän puhui aivan samoin kuin "tuplajuulaiset" puhuivat huoneustossaan; ja Petteri, miettiessään tätä, havaitsi että oli kahdenlaisia ihmisiä, jotka uskalsivat olla suoria ja rehellisiä lausuessaan mielipiteitään -- sellaisia, joilla ei ollut mitään menetettävää, ja sellaisia, joilla oli niin paljon menetettävää, etteivät ne mitenkään voineet sitä menettää.

Mrs. Godd sanoi että se, mitä noille miehille oli tehty, oli rikos, ja se olisi rangaistava jos koskaan rikosta pitäisi rangaista, ja hänen tekisi mieli palkata salapoliiseja ottamaan selvää rikoksen tehneistä ja hankkimaan todisteita näitä vastaan. Hän lisäsi vielä että hän kuului kaikkein punasimpun punikkeihin, ja että jos olisi olemassa joku muu väri, joka on punastakin punasempi, niin olisi hän sen värinen. Hän sanoi tämän kaiken tyyneesti ja rauhallisesti. Kyyneleitä ilmaantui tuon tuostakin hänen silmiinsä, mutta ne olivat hyvinkasvatettuja kyyneleitä, ne katosivat itsestään eivätkä pilanneet Mrs. Goddin kasvojen väriä, eivätkä edes väräyttäneet hänen tyyneyttäänkään.

Mrs. Godd sanoi ettei hän käsitä miten kukaan, joka on ajatellut tämän nykyisen yhteiskunnan vääryyksiä, voi elää olematta punikki. Vain muutama päivä sitten oli hän käynyt tapaamassa piirisyyttäjää ja koettanut tehdä punikin hänestä! Sitten hän kertoi Petterille, miten häntä kerran oli tullut tapaamaan mies, joka oli olevinaan radikali, mutta hän oli huomannut miehen ei tietävän mitään radikalisista aatteista ja hän oli sanonut miehelle olevansa varma siitä, että tämä on hallituksen salapoliisi. Mies oli lopulta myöntänyt ja näyttänyt kultaisen merkkinsä -- ja sitten oli Mrs. Godd yrittänyt käännyttää häntä! Hän oli väitellyt miehen kanssa pari tuntia ja sitten kutsunut hänen kanssaan teatteriin. "Mutta tiedättekö", sanoi Mrs. Godd vääryyttä kärsineen äänellä, "hän ei lähtenyt! He eivät halua kääntyä, nuo miehet; he eivät halua kuulla totuutta. Luulen että mies todellakin pelkäsi että käännytän hänet."

"En ihmettele", sanoi Petteri osanottavasti; sillä hän pelkäsi hieman itsekin.

"Sanoin hänelle: 'Täällä minä asun tässä palatsissa, ja tuolla kaupungin teollisuusosassa on useita tuhansia miehiä ja naisia, jotka raatavat koneiden ääressä hyväkseni kaiket päivät, ja nyt sodan alettua, kaiket yötkin. Minä saan voiton näiden ihmisten työstä -- ja mitä olen tehnyt ansaitakseni sen? En kerrassaan mitään! En eläessäni ole tehnyt hituistakaan hyödyllistä työtä.' Ja hän sanoi minulle: 'Mutta entäs jos voitto-osingot loppuisivat, mitä sitten tekisitte?' 'En tiedä, mitä tekisin,' vastasin, 'kurjaa se olisi luonnollisesti sillä vihaan köyhyyttä. En voisi kestää sitä, se on kamalaa ajatellakin -- ei olisi mukavuuksia, ei puhtautta, ei varmuutta. En voi käsittää, miten työväenluokka kestää sitä -- ja siksipä olenkin punikki, tiedän että on väärin olla lainkaan köyhiä, siihen ei ole mitään syytä. Ja niinpä koetan avustaa kapitalistisen järjestelmän kukistamista, vaikka siitä johtuisikin että minun täytyy pestä pyykkiä!'"

Petteri istui ja katseli häntä ja hänen pukimiensa sileää tuoreutta. Hänen sanansa toivat kauhean kuvan hänen mieleensä; oli kuin olisi hän äkkiä nähnyt vuokrakasarmin huoneuston keittiön, missä Mrs. Yankovich teki työtä kyynärpäitään myöten saippuavaahdossa. Hän oli vähällä sanoa: "Jos olisitte eläessänne päivänkään pesseet pyykkiä, niin ette puhuisi noin!"

Mutta hän muisti että hänellä oli osa näyteltävänä ja hän sanoi: "Ne ovat kauheita, nuo hallituksen salapoliisit. Niitä ne olivat, jotka eilen illalla kävivät kimppuuni", ja sitten hän koetti näyttää heikolta ja säälittävältä, ja Mrs. Godd muuttui osaaottavaksi jälleen ja jatkoi hurjia lausunnoitaan.