Part 14
Petterin ajatukset kohdistuivat toveri Apfeliin, joka oli äärimmäisiä vasemmistolaisia sosialisteja ja väliaikaisesti rauhanaatteen kannattaja, niinkuin kaikki saksalaiset. Apfel teki työtä eräässä leipomossa ja hänen kasvojensa väri oli sama kuin taikinallakin, mutta hänen poskillaan väreili hieno puna, kun hän otti puheenvuoron osaston kokouksissa ja haukkui "sosiali-patriootteja", noita osaston jäseniä, jotka koettivat auttaa Englantia toteuttamaan suunnitelmansa maailmanvallasta. McGivney sanoi että hän tulee lähettämään jonkun puhuttelemaan Apfelia aivan heti ja huomauttamaan hänelle tästä kaiserin miehestä, joka on halukas lahjottamaan rahaa radikalien rahastoon. Luonnollisestikaan ei Apfelille sanottaisi että mies on saksalainen vakooja; hän menisi pyytämään rahaa, ja McGivney kavereineen pitäisi huolen lopusta. Petteri sanoi tämän olevan mainiota ja tarjoutui menemään Apfelia tapaamaan heti; mutta rotannaamainen mies selitti Petterille, että Petteri oli liian kallisarvoinen panna sellaiseen asemaan, että voi ruveta herättämään epäluuloja.
LVI.
Petteri oli saanut lyhyen kirjelipun Nelliltä, ja tämä sanoi että kaikki oli käynyt hyvin ja hän on jo uudessa työpaikassaan ja tulee pian saamaan aikaan jotakin. Ja Petteri hoiteli iloisena tointaan ja täytti velvollisuutensa koettamalla tukehduttaa radikalien vastalause-meininkejä. Tukkuja kiertokirjeitä ilmaantui heidän kokouksiinsa kuin taikavoiman vaikutuksesta ja vietiin taaskin pois ennenkuin viranomaiset ehtivät tehdä mitään, vaikka kylläkin koettivat. Joka ilta oli työ-temppelissä, jonne työläiset kokoontuivat, agitaattoreita, jotka kirkuivat äänensä käheiksi agiteeratessaan McCormickin juttua. Vieläkin kiusallisemmaksi teki asian se, että American Cityssä oli yhden sentin iltalehti, joka koetti saada työläiset lukijoikseen, ja itsepintaisesti julkaisi todistuskappaleita, jotka olivat omiaan osottamaan koko jutun tekopeliksi. Punikit olivat huomanneet että heidän postiansa peukaloitiin ja nostaneet kauhean melun tuosta -- teeskennellen luonnollisesti että se oli "puhevapaus", josta he melusivat!
Joukkokokous oli määrätty täksi illaksi ja Petteri luki American City "Timesistä" vihasen toimituskirjotuksen, jossa kehotettiin viranomaisia estämään se. "Alas punalippu!" oli kirjotuksen otsikkona; eikä Petteri voinut käsittää, miten yksikään punaverinen, sadan prosentin amerikalainen, voi lukea sitä innostumatta tekemään jotakin.
Petteri puhui tästä McGivneylle, joka sanoi: "Me tulemme tekemään jotakin; varro vain sinä!" Ja niinpä tuona iltapäivänä sanomalehdissä oli uutinen että American Cityn pormestari oli ilmottanut kokoushuoneen omistajille, että heidät tultaisiin pitämään vastuunalaisina kaikista yllyttävistä ja kapinallisista lausunnoista tuossa kokouksessa; jolloin huoneuston omistajat olivat peruuttaneet vuokrasopimuksen. Sitä paitsi selitti pormestari että joukkoja ei saanut kokoontua kaduille, ja että poliisiviranomaiset tulisivat pitämään siitä huolen ja suojelemaan lakia ja järjestystä. Petteri kiiruhti "kansanneuvoston" huoneustoon, ja siellä oli radikaleilla kiirettä koettaessaan löytää uutta huoneustoa kokousta varten; aina vähän väliä kävi Petteri Puhelimessa ja ilmoitti McGivneylle, mitä haalia punikit nyt yrittivät, ja McGivney ilmotti Guffeylle, Guffey kauppakamarin sihteerille, ja huoneuston omistaja sai käskyn tulla käymään pankissa, jossa hänelle annettiin varotus kiinnityslainan voimalla -- tai käytettiin jotakin muuta tehokasta keinoa estämään punikeilta kokoushuone.
Joten sinä iltana ei ollut punikkien joukkokokousta -- eikä moneen pitkään aikaan sen jälkeen American Cityssä! Guffeyn toimisto oli saanut saksalaisen vakooja-juttunsa valmiiksi, ja seuraavana aamuna oli American City "Timesin" etusivulla koko sivun täyttävä hämmästyttävä uutinen että Karl von Stroeme, Saksan hallituksen asiamies ja jonka sanotaan olevan Saksan vara-kanslerin veljenpoika, on vangittu American Cityssä, jossa hän on esiintynyt ruotsalaisena neulomakonekauppiaana, mutta jonka todellisena toimena on ollut palkata kätyreitä asettelemaan dynamiittipommeja Pioneer Foundry Companyn rakennuksiin, joita paraikaa varustetaan konetykkien valmistamista varten. Von Stroemen apureita oli saatu kiinni kolme samalla kertaa ja löydetty suuri joukko papereita, jotka olivat täynnä tärkeitä tietoja -- joista ei suinkaan pienin ollut se tosiseikka, että vielä eilen oli von Stroemen havaittu olevan suhteissa erään äärimmäisiin punikkeihin kuuluvan saksalaisen sosialistin Ernst Apfelin kanssa, joka samalla on ollut leipurien union no. 470 virkailija. Viranomaisilla oli hallussaan aivan yksityisseikkoja myöten tiedot eräästä keskustelusta, jossa von Stroeme oli lahjottanut sata dollaria vapauden puolustusliitolle, jonka punikit olivat perustaneet tekemään agitatsionityötä niiden I.W.W.-läisten vapauttamiseksi, jotka oli vangittu sekaantuneina dynamiittijuoneen Nelse Ackermanin henkeä vastaan. Sitäpaitsi oli todistettu että Apfel oli ottanut tämän rahan ja jakanut sen useampien saksalaisten punikkien kesken, jotka taaskin olivat lahjottaneet sen puolustusrahastoon tai maksaneet sillä painokustannukset kiertokirjeistä, joissa kehotettiin yleislakkoon.
Petterin sydän hyppeli kiihkosta; ja se hyppeli vieläkin nopeammin, kun hän aamiaisensa jälkeen kulki Main katua pitkin. Hän näki väkijoukkoja ja Amerikan lippuja kaikissa rakennuksissa, aivan samoin kuin valmistuneisuuskulkueen päivänäkin. Se pani Petterin tuntemaan ilkeitä pelon väristyksiä; hänen mielessään pyöri pommeja, mutta hän ei voinut vastustaa väkijoukkojen jännittyneitä kasvoja ja tarttuvaa innostusta. Hetken kuluttua tuli soittokunta, joka soitti komeaa sotamusiikkia, ja sitten tuli sotilaita marssien -- rivi rivin perästä sotilaspukuisia poikia raskaat kantamukset selässä ja uudet, välkkyvät kiväärit olalla. Poikamme! Poikamme! Jumala siunatkoon heitä!
Siinä oli kolme rykmenttiä 223:sta divisioonista, jotka tulivat Lincolnin harjotusleiriltä lähteäkseen sotaan. Parempi heidän olisi ollut tietenkin astua junaan leirillä, mutta kaikki olivat vaatineet saada edes vilaukseltakaan nähdä sotilaita, ja täällä ne nyt olivat soittoineen ja lippuineen ja punastuneine, kiihtyneine ihailijajoukkoineen -- kaksi loppumatonta jonoa ihmisiä, jotka olivat villeinä isänmaallisesta hehkusta, huutaen, laulaen, heiluttaen hattuja ja nenäliinoja, kunnes koko katu muuttui epäselväksi, järjettömäksi pöhnäksi. Petteri näki nämä tiheät rivit, suorat kuin kireälle vedetty lanka, ja jalat, jotka liikkuivat täsmällisesti kuin kello, ja täristyttivät maata kuin ukkonen. Hän näki nuoret, poikamaiset kasvot, joilla oli vakava ja ylpeä ilme, silmät suoraan eteenpäin, kääntymättä silmänräpäykseksikään, vaikka tiesivät, että tämä voi hyvinkin olla viimeinen kerta, kun he näkevät kotikaupunkinsa -- voi helposti sattua, etteivät ikinä palaa matkaltaan. Poikamme! Poikamme! Jumala siunatkoon heitä! Petterin kurkkua kuristi ja hän tunsi suurta kiitollisuutta näitä poikia kohtaan, jotka menivät suojelemaan häntä ja hänen maataan; hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaansa yhteen uudelleen päättäen juhlallisesti rangaista pahoja miehiä ja naisia -- asevelvollisuuden väistäjiä, väittelijöitä, rauhanaatteen kannattajia ja kapinallisia -- jotka eivät tehneet velvollisuuttaan tässä suuressa työssä.
LVII.
Petteri meni American hotelliin ja tapasi McGivneyn, joka antoi hänelle työn, mikä mainiosti sopi hänen mielentilaansa. Rotannaamainen mies sanoi että oli tullut toiminnan aika. I.W.W. liiton paikallisosasto oli laatinut koko järjestölle kirjelmän, jossa pyydettiin apua, ja osaston toimeenpanevan komitean kokous pidetään tänä iltana; Petterin oli heti mentävä tapaamaan sihteeri Gradya, saatava selville missä tämä kokous tullaan pitämään ja tehtävä viittaus että tähän kokoukseen olisi saatava koko järjestö ja muitakin punikkeja niin paljon kuin mahdollista. McGivney sanoi että kaupungin liikemiehet aikoivat panna täytäntöön suuren suunnitelmansa tänä iltana; kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet olivat pitäneet kokouksen ja tehneet salaisen suunnitelman, eivätkä he nyt halunneet muuta, kuin että kaikki punikit kokoontuisivat yhteen paikkaan.
Petteri lähti ja löysi Shawn Gradyn, tuon nuoren irlantilaisen pojan, joka piti jäsenluettelon ja muut järjestön asiakirjat niin salaisessa paikassa, ettei edes Petterin ollut onnistunut löytää niitä. Petteri kertoi sihteerille viimeiset uutiset McCormickin kärsimyksistä "rotkossa" ja että Gus oli viety samaan sairaalaan, missä Hendersonkin oli. Hän oli niin kaunopuheinen vihassaan, että pian Grady kertoi hänelle illaksi kutsutun kokouksen paikan ja ajan, ja Petteri sanoi että heidän pitäisi saada kaikki ystävänsä koolle ja keskustella tavasta, millä saisivat vastalausekirjallisuutensa jaetuksi nopeasti, sillä olihan selvää etteivät he enää voi käyttää postia. Mitä merkitsivät toimeenpanevien komiteojen päätöslauselmat, kun ainoa, mistä oli mitään toivoa, oli koko järjestön jäsenten yhteistoiminta? Grady sanoi että se on hyvä ja aikoi kutsua koolle kaikki toimivat jäsenet ja liitolle myötätuntoiset henkilöt, ja Petteri sai toimekseen puhelimitse ja jalkapatikassa antaa tieto noin tusinalle henkilölle.
Kello kuuden aikana illalla ilmotti Petteri McGivneylle työnsä tulokset, ja silloin sai hän iskun, josta hän miltei pyörtyi. "Sinun täytyy mennä myös tuohon kokoukseen", sanoi rotannaamainen mies. "Et voi asettua vaaraan että ne rupeavat epäilemään sinua."
"Mutta herra jumala", huusi Petteri. "Mitä siellä sitten tulee tapahtumaan?"
"Älä pelkää", sanoi toinen. "Tulen pitämään huolen siitä, ettei sinulle tapahdu mitään."
Kokous oli päätetty pitää runoilija Ada Ruthin kotona, ja McGivney käski Petterin tehdä selkoa tuosta kodista. Arkihuoneen takana oli käytävä ja tässä käytävässä suuri vaatekaappi. Heti ensi hälinän kuultuaan on Petterin kiiruhdettava tähän kaappiin. Hänen täytyy mennä kaappiin, ja sitten McGivney miehineen tulee suojelemaan häntä, vaikka ovat pieksävinään häntä niinkuin muitakin huoneissa olijoita. Petterin polvet alkoivat vavista ja hän suuttuneena moitti tuota järjestelyä; mitäs hänelle sitten tapahtuu, jos McGivneylle tai hänen autolleen sattuu tapahtumaan jotain, jotta hän ei voisi ollakaan Petteriä suojelemassa? McGivney selitti ettei Petterin tarvitse pelätä mitään, hän, Petteri, on heille niin kallisarvoinen mies, etteivät he uskalla asettaa häntä mihinkään vaaraan. McGivney tulee varmasti olemaan siellä, eikä Petterin tarvitse välittää muusta kuin kirkua ja pitää pahaa elämää ja lopuksi olla pyörtyvinään, jolloin McGivney, Hammet ja Gummings tulevat kantamaan hänet automobiiliinsa ja vievät pois.
Petteriä pelotti niin, ettei hän pystynyt syömään illallista, vaan hän käyskenteli pitkin katuja jupisten itsekseen ja koettaen nostattaa rohkeuttaan. Hänen täytyi pysähtyä ja katsella Amerikan lippuja ja lukea American City "Timesin" iltapäivänumeroa ennenkuin hänen isänmaallinen innostuksensa palasi. Kun hän lopuksi lähti tuon pienen raajarikon kotia kohti, joka kirjotteli sotavastaisia runoja, tuntui hänestä todella aivan kuin hänkin olisi sotilaspoika, joka marssi sotaan.
Ada Ruth oli siellä ja hänen äitinsä, vanha kuivettunut nainen, joka ei käsittänyt lainkaan näitä kauheita, maailmaa mullistavia liikkeitä, mutta jonka rukoilut eivät vaikuttaneet yhtään vähää hänen innostuneeseen tyttäreensä; vielä oli siellä Adan serkku, laiha koulunopettajatar, vanhapiika, kansanneuvoston sihteeri; ja myöskin olivat siellä Miriam Yankovich, Sadie Todd ja Donald Gordon. Matkalla oli Petteri tavannut Tom Dugganin, ja tämä synkkä runoilija oli sanonut laatineensa uuden runon, jossa kuvailtiin McCormickia "rotkossa." Heti sen jälkeen saapui sihteeri Grady, taskut täynnä papereita. Grady, pitkä, tummasilmäinen ja herkkämielinen irlantilainen poika, oli sellainen, joita sosialistit kutsuivat "Jimmie Higginsiksi", tarkottaen niitä tovereita, jotka tekivät raskaat ja väsyttävät työt toiminnassa, jotka aina olivat läsnä, tapahtuipa mitä tahansa, aina valmiit ottaman yhä vain lisää kuormaa kannettavakseen. Grady ei välittänyt vähääkään sosialisteista, mutta "Jimmie Higgins"-nimitystä vastaan hänellä ei ollut mitään; ja hän sanoi Petterin olevan samaa maata, ja Petteriä nauratti miettiessään että "Jimmie Higgins" on viimeinen, miksi hän tässä maailmassa rupeaa. Petteri oli kiipeämässä hyvinvoinnin tikkaita, eikä hänen päähänsä pälkähtänytkään että hän voisi olla sittenkin "Jimmie Higgins" -- ei punikeille, vaan "valkosille"!
Grady veti esille paperinsa ja keskusteli Gordonin kanssa illan ohjelmasta. Hän oli saanut I.W.W. liiton kansallisvirastossa sähkösanoman, jossa luvattiin avustusta, ja hänen laihat, nälkäisen näköiset kasvonsa loistivat ylpeydestä, kun hän sitä näytti. Sitten hän ilmoitti että kokoukseen saapuu "Bud" Connor, joka oli tunnettu organiseeraaja ja joka oli McCormickin mukana ollut järjestämistyössä öljykentillä ja oli tuonut sanan että työläiset siellä olivat tekemäisillään suuren lakon. Sitten tuli Mrs. Jennings, pieni kiusaantunut naisraukka, jonka mies oli vaatinut avioeroa sen perusteella, että vaimo oli lahjoittanut rahaa I.W.W. liitolle. Hänen mukanaan tuli muuan suurikasvuinen konetyöläinen, Andy Adams, joka oli potkittu ulos salaseurastaan sen takia, että oli siellä jutellut "suorasta toiminnasta." Hän veti taskustaan "Evening Telegraphin" viimeisen numeron, jossa ankarasti tuomittiin "suoraa toimintaa" ja sanottiin sen olevan dynamiitilla hosumista, joka tietysti oli valhe, ja kysyttiin kuinka kauvan kuluu ennenkuin Amerikan Cityn lain ja järjestyksen ystävät käyttävät vähän "suoraa toimintaa" omasta puolestaankin.
LVIII.
Lisää saapui, kunnes noin kolmekymmentä oli läsnä, jolloin kokous alettiin. Oli silminnähtävää että viranomaiset olivat tahallaan suunnitelleet dynamiittijuonen, jotta saisivat tekosyyn tuhotakseen I.W.W. liiton; ne olivat sulkeneet kokoushuoneen ja ottaneet takavarikkoon kaiken, kirjotuskoneet, kaluston ja kirjat -- ja niistä antaneet erään sapoteesia käsittelevän kirjan American City "Timesin" toimittajille! Tätä tervehdittiin suuttumuksen ilmaisuilla. Myöskin olivat viranomaiset ruvenneet peukaloimaan liiton postia, joten järjestön kirjallisuutta oli nyt pakko lähettää pikarahtitavarana. Järjestö taistelee nyt olemassaolonsa puolesta, ja oli keksittävä keino, miten saadaan todellisia tietoja kansalle. Jos kellään on esityksiä, niin nyt niitä sopii tehdä.
Yksi esitys tuotiin esille toisensa perästä; ja sillä aikaa istui Petteri kuin neuloilla. Miksikä ne eivät jo tule -- nuo kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet -- ja tee tehtäväänsä ilman enempää viivyttelemistä? Luulivatko ne että Petteri tulee istumaan siellä koko illan, vavisten pelosta -- eikä hän ollut syönyt edes illallistakaan!
Äkkiä Petteri hypähti. Ulkoa kuului huuto, ja Donald Gordon, joka oli puhumassa, pysähtyi äkkiä, ja kokouksessa olijat tuijottivat hetken toisiinsa ja muutamat niistä hyppäsivät pystyyn. Kuului lisää huutoja, jotka muuttuivat kipeiksi älähdyksiksi, ja jotkut huoneessa olijat riensivät oville, toiset ikkunoita ja rappusia kohti. Petteri ei tuhlannut aikaa, vaan sukelsi kaappiin, ryömi sen etäisimpään nurkkaan, vetäen siellä olevia vaatteita päälleen. Ja sitten tunkeutui kaappiin lisää ihmisiä, suojellen Petteriä vieläkin paremmin.
Piilopaikastaan hän kuunteli meteliä, mikä huoneissa vallitsi. Ilma oli _täynnä_ naisten kiruntaa, tappelevien miesten kirouksia, sinne tänne heiteltyjen huonekalujen kolinaa ja sitä ilkeää kalketta, joka syntyy, kun kapula jysähtää ihmisten päihin. Kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet olivat tulleet niin suurena joukkona, että heidän suunnitelmansa varmasti tulee täytetyksi. Heitä oli kyllin täyttämään huoneet ja ovireijät ja pari kolme vartioimaan jokaista ikkunaa ja sitäpaitsi joukkioita ulkopuolella pitämään huolen siitä, ettei kukaan voi päästä pakoon käyttämällä kattoa ja pihamaan hedelmäpuita pakotienään.
Petteri veti takkinsa kauluksen korviinsa ja kuunteli melua, ja pian hän kuuli niidenkin kirkuvan, jotka olivat hänen päällään kaapissa, ja käsitti että nyt niitä vedetään ulos ja piestään; hän tunsi käsien tarttuvan häneen ja hän ulisi ja vinkui pelosta; mutta mitään ei tapahtunut hänelle ja hän sai sen verran rohkaistuksi luontoaan, että vilkasi ylös ja näki miehen, jolla oli musta naamari kasvoillaan, mutta jonka hän sittekin helposti tunsi McGivneyksi, Petteri ei milloinkaan koko elämänsä aikana ollut ollut niin iloinen kuin nyt nähdessään naamioidun rotan naaman! McGivneyllä oli kädessään kapula ja hän iski oikealle ja vasemmalle Petterin ympärillä olevia vaatteita. Hänen takanaan olivat Hammett ja Cummings peittämässä tätä hommaa, ja hekin löivät iskun silloin tällöin, mutta sangen varovaisesti ja huolellisesti.
Vähitellen taukosi tappelu huoneissa ja ulkona, sillä kaikki huoneissa olleet oli lyöty tainnoksiin tai sidottu. Ja sitten useat Guffyn urkkijoista jotka olivat tutkineet näitä punikeita pari vuotta, tarkastivat heidät ja ottivat huostaansa ne, jotka he erikoisesti halusivat saada käsiinsä, tarkastivat, oliko heillä aseita ja sen jälkeen panivat heidät rautoihin. Muuan näistä miehistä lähestyi Petteriä, joka silmänräpäyksessä pyörtyi ja ummisti silmänsä; sitten Hammett otti häntä kainaloista ja Cummings jaloista, ja McGivney käveli rinnalla kunniavahtina sanoen tuon tuostakin: "Me haluamme tämän miehen, pidämme hänestä huolen."
He kantoivat Petterin ulos, ja täällä pimeässä avasi hän silmiään sen verran, että näki kadun olevan täynnä autoja, joihin punikeita laahattiin. Petterin ystävät kantoivat hänet erääseen autoon, joka heti lähti liikkeelle, ja sitten Petteri tuli jälleen tajuntaansa ja nämä neljä miestä nauroivat katketakseen taputtaen toisiaan olalle ja huomauttaen niistä tyydytyksen tunnetta hivelevistä seikoista, joita olivat nähneet. Oliko Hammett huomannut verikuhmua, jonka Grady oli saanut otsaansa, ja miten veri siitä valui? Hänhän halusi olla punikki -- he olivat vain auttaneet häntä tulemaan sellaiseksi -- sisältä ja päältä! Oliko McGivney huomannut, miten eräs heidän miehistään, "Buck" Ellis, oli lyönyt kulkuri-runoilijan nenän pois sijoiltaan? Ja nuori Ogden, kauppakamarin presidentin poika, oli epäämättä osottanut tunteensa tätä karjaa kohtaan, niinhyvin narttuja kuin uroksiakin kohtaan; kun tuo Yankovich rääviö oli antanut häntä korvalle, oli hän tarttunut tuota naaraspirua tisseistä kiinni ja kiskonut ne miltei irti, kunnes hän kiljui kuin puolihullu ja lopuksi pyörtyi.
Niin, he olivat tehneet puhdasta jälkeä. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki, he tulevat viemään asian päähän saakka tänä iltana, kautta jumalan! He antavat näiden rauhanaatteen kannattajien maistaa sotaa, he tulevat lopettamaan punasen terrorin American Citystä! Jos Petteri haluaa, voi hän tulla mukaan näkemään tätä jaloa työtä; he menevät maaseudulle ja siellä on aivan pimeä, ja jos hän pitää naamarin kasvoillaan, on hän tykkänään turvassa, Petteri myöntyi; hänen verensä kiehui ja hän oli täynnä metsästys? intoa, hän halusi olla läsnä, kun saalis tapettiin, tapahtuipa mitä tahansa.
LIX.
Moottori hyrisi hiljaa ja auto huristi kuin siivillä American Cityn etukaupunkien läpi maaseudulle. Oli toisia autoja edessä ja toisia perässä -- pitkä rivi valkosia valoja kiitämässä maaseudulle. Ne saapuivat petäjikköön, jonka puut kohosivat kaksi ja kolme jalkaa vahvoina kuin kirkon pilarit, ja olivat peittäneet maan pehmeällä ruskealla neulasmatolla. Se oli tunnettu huvittelupaikka ja autot pysähtyivät sinne edeltäpäin annetun määräyksen mukaan. Kaikki oli valmistettu tuon kehutun tehokkuuden mukaisesti, joka on kaikkien sadan prosentin amerikalaisten ylpeys. Mustaan naamioon kätkeytynyt mies seisoi keskellä suurta aukkoa ja huusi määräyksiä äänitorven läpi, ja jokainen auto pysähtyi toinen toisensa viereen suureksi renkaaksi, joka oli enemmän kuin sata jalkaa läpimitaten. Nämä kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuorempien jäsenten autot olivat hyvin opetettuja -- ne olivat tottuneet liukumaan täsmällisesti paikoilleen äänitorveen huudettujen määräysten mukaan suurissa juhlallisuuksissa, tai kun nämä nuoremmat jäsenet vaimoineen ja morsiamineen, jotka olivat enemmän tai vähemmän täydellisesti silkin ja sametin verhoomia, saapuivat pitoihinsa ja tansseihinsa.
Autoja saapui ja saapui, kunnes viimeiselle oli tuskin tilaa mahtua paikoilleen. Sitten kuului komento: "Numero yksi!", ja miesjoukko astui eräästä autosta raahaten raudoissa olevaa vankia. Se oli nuori juutalainen räätäli, Michael Dubin, joka oli ollut Petterin kanssa viisitoista päivää linnassa. Michael oli hiljainen haaveilija, joka ei ollut tottunut väkivaltaisuuksiin; ja hän myöskin kuului rotuun, joka avomielisesti ilmaisee tunteensa, eikä siis ole mieluinen sadan prosentin amerikalaisille. Hän kirkui ja valitti, kun naamioidut miehet irrottivat hänen kahleensa, vetivät takin hänen yltään ja repivät paidan hänen selästään. Hänet raahattiin erään pienemmän puun luo, joka oli juuri niin vahva, että hänen kätensä ulottuivat sen ympäri ja kalvosiin voitiin asettaa raudat. Siinä hän seisoi kolmenkymmenen tai neljänkymmenen auton lyhtyjen huikaisevassa valossa kiemurrellen ja valittaen, ja muuan mustanaamioinen mies otti takin yltään ja valmistui toimeen. Hänellä oli musta, käärmettä muistuttava ruoska, ja hän seisoi käsi ojennettuna, kunnes äänitorveen puhuva mies sanoi: "Ala!" Ruoska vingahti ilmassa ja läimähti Michaelin selkään, repien lihaa, jotta verta alkoi näkyä. Uhri kiljui tuskasta, kiemurrellen, vääntelehtien ja potkien kuin kuoleman kourissa. Taaskin vinkui ruoska ja kuului, kun se viilsi lihaa ja toinen punanen juova kohosi entisen viereen.
Nämä kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet olivat mainiossa kunnossa tämän illan työtä varten. He eivät olleet kalpeita ja laihoja, huonosti ruokituita ja työn rasittamia, niinkuin olivat heidän vankinsa; he olivat sileitä ja punakoita ja terveitä kuin pukit. Oli aivan kuin jo kauvan aikaa sitten heidän isänsä olisivat nähneet tämän punikki-vaaran ja ne toimenpiteet, joka olivat välttämättömät sadan prosentin amerikalaisuuden turvaamiseksi; isät olivat tuoneet maahan pelin, jossa pelaajat löivät pieniä valkosia palloja erilaisilla kurikoilla. Heillä oli loistavia klubihuoneustoja etukaupungeissa ja satoja eekkereitä maata järjestettynä tätä peliä varten, ja he heittivät kaupankäyntinsä ja tehtailijoimisensa varahin iltapäivällä matkatakseen näille kentille pitämään lihaksensa kunnossa. Ja niinpä ruoskaa heiluttava mies oli "vireessä", eikä hänen tarvinnut pysähtyä hengähtämään. Iskun iskun perästä hän läimähytti mainiossa tahdissa; hän ei väsynyt, löi vain ja löi. Oliko hän unohtanut? Luuliko hän että tämä oli pieni valkonen pallo, jota hän takoo? Hän iski ja iski, kunnes ei enää voinut laskea punasia naarmuja ja Michael Dubinin selkä oli yhtenä revittynä ja vertavuotavana lihamöhkäleenä. Michael Dubinin kiljunta oli tauvonnut, hänen suonenvedontapaiset nytkähtelemisensä loppuneet ja hänen päänsä riippui velttona ruumiin valuessa yhä alemmas puun juurelle.
Lopultakin juhlamenojen ohjaaja astui esille ja määräsi lopettamaan, ja ruoskaa vinguttanut mies pyyhkein hikeä kasvoiltaan paidanhihaansa, muiden miesten irrottaessa Michael Dubinin puusta ja raahatessa hänet muutamia askeleita sivuun makaamaan suullaan neulasten päällä.