Part 13

"Ne luulevat että te taistelette heitä vastaan, Mr. Ackerman."

"Mutta sitä en tee! Se ei ole totta!"

"Ne sanovat että annoitte rahaa, jotta Goober saataisiin hirteen. Ne kutsuvat teitä -- suonette anteeksi?"

"Kyllä, kyllä, luonnollisesti."

"Ne kutsuvat teitä 'pää rahapiruksi'. Ne sanovat teitä American Cityn rahakuninkaaksi."

"Kuninkaaksi!" huudahti pankkiiri. "Se on pötyä! Gudge, se on vain sanomalehtien puhetta! Olen köyhä mies nyt. Tässä kaupungissa on kaksi tusinaa rikkaampaa miestä kuin minä olen, ja niillä on enemmän valtaa. Katsokaa --" Mutta tuo vanha mies alkoi taas rykiä ja meni niin heikoksi, että hänen oli pantava makuulle, kunnes kohtaus meni ohi. Petteri odotti kunnioituksella; mutta ei häntä niinkään petetty. Petteri oli tinkinyt koko elämänsä ajan ja kuullut yhtä mittaa ihmisten vaikeroivan köyhyyttään.

"Gudge", sanoi taas hetken kuluttua tuo vanha mies. "En halua kuolla; en tahdo että minut tapetaan."

"Ettepä tietenkään", sanoi Petteri. Sen hän selvästi käsitti, ettei Mr. Ackerman halunnut tulla tapetuksi. Mutta Mr. Ackerman näytti olevan sitä mieltä, että tämä seikka täytyy saada aivan selväksi Petterille; ja keskustelun kestäessä hän toisti tämän useita kertoja, ja joka kerralla sanoi hän sen samalla hartaalla vakavuudella kuin olisi se aivan uusi, hyvin outo ja ihmeellinen ajatus. "En halua tulla tapetuksi, Gudge; kuuletteko, en halua että nuo miehet saavat minut käsiinsä. Ei, ei; meidän täytyy tehdä heidän aikeensa tyhjäksi, meidän täytyy ryhtyä varokeinoihin -- meidän täytyy ottaa kaikki seikat huomioon, ryhtyä kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin."

"Olen sitä varten täällä, Mr. Ackerman", sanoi Petteri vakavana. "Tulen tekemään kaikkeni, ja olen varma että tulemme tekemään kaikkemme."

"Mitäs se olikaan niistä poliiseista?" kysyi pankkiiri. Ja Guffeyn laitoksesta? Sanotte että ne eivät ole tehokkaita?"

"Tuota noin, katsokaa nyt, Mr. Ackerman", sanoi Petteri. "On vähän ilkeä sanoa. Tiedättehän, että olen niillä työssä --"

"Pötyä!" huusi toinen. "Olette minulla työssä! Minä olen pannut rahoja tähän ja haluan saada tietooni tosiseikat -- kaikki tosiseikat."

"Tuota", sanoi Petteri, "ne ovat olleet hyviä minulle --"

"Sanoinhan että kertokaa minulle kaikki!" huusi vanha mies. Hän oli sangen hermostuttava vanha mies eikä voinut odottaa minuuttiakaan sitä, mitä hän vaati. "Mikä niillä on vikana?"

Petteri vastasi nöyrästi: "Voisin kertoa teille koko paljon sellaista, joka teitä hyödyttää, Mr. Ackerman, mutta teidän tulee pitää se salaisuutenanne."

"No, sama se", sanoi toinen nopeasti. "Mitä se on?"

"Jos hiiskutte siitä sanaakaan", intti Petteri, "niin saan potkut."

"Et saa potkua, kyllä siitä pidän huolen. Jollei muu auta, niin palkkaan teidät itse persoonallisesti."

"Mutta te ette ymmärrä, Mr. Ackerman. Se on koneisto, eikä sitä voi vastustaa; se täytyy tuntea ja sitä täytyy käsitellä oikein. Haluaisin auttaa teitä ja tiedän että voinkin auttaa teitä, mutta teidän on sallittava minun selittää se, jotta käsittäisitte eräät vissit seikat."

"Hyvä", sanoi tuo vanha mies. "Ala jo, mitä se on?"

"Se on näin", sanoi Petteri. "Nämä poliisit ja muut tarkottavat hyvää, mutta ne eivät ymmärrä; se on liian monimutkainen juttu eivätkä ne ole seuranneet tätä liikettä kyllin kauvan. Ne ovat tottuneet olemaan tekemisissä rikoksellisten kanssa, mutta nämä punikit ovat aate-hulluja. Rikokselliset eivät ole järjestyneet, ainakaan ne eivät vedä yhtä köyttä, mutta nämä punikit tekevät niin, ja jos niitä vastustetaan, niin taistelevat ne vastaan ja levittävät mitä ne kutsuvat propagandaksi. Ja tämä propaganda on vaarallista -- jos niitä vastustaessaan tekee väärän liikkeen, niin pian huomaa että ne ovat tulleet voimakkaammiksi kuin ennen olivat."

"Käsitän sen", sanoi vanha mies. "No?"

"Ja sitten eivät poliisiviranomaiset tiedä, kuinka vaarallisia ne ovat. Ja jos niille koettaa selittää, niin eivät ne usko. Olen jo pitemmän aikaa tiennyt että useat näistä punikeista ovat hommissa ryhtyä tappamaan suurmiehiä, koko maamme suurmiehiä. Ne ovat vakoilleet näitä suurmiehiä ja tehneet valmistuksia. Ne tietävät uhreistaan enemmän kuin voi käsittää heidän tietävän. Ja siitä sain minä ajatuksen, että niillä on joku teidän talossanne, Mr. Ackerman."

"Sanokaa, mitä tarkotatte. Sanokaa heti."

"Silloin tällöin olen kuullut osia keskusteluista. Eräänä päivänä kuulin, miten Mac --"

"Kuka se on?"

"Se on McCormick, joka on nyt linnassa. Hän on I.W.W. liiton johtaja, ja minun mielipiteeni mukaan kaikkein vaarallisin. Kuulin hänen kuiskaavan eräälle toiselle miehelle, ja se pelotti minua, sillä se tarkotti erään rikkaan miehen tappamista. Hän oli vakoillut tätä rikasta miestä ja sanoi että hän tulee ampumaan miehen tämän omassa kodissa! En kuullut miehen nimeä -- kävelin pois, sillä en halunnut herättää epäluuloja. Ne ovat hirveän epäluuloisia, nämä miehet; jos tarkastaa McCormickia, niin huomaa hänen vilkuilevan olkansa yli tuon tuostakin. Niinpä kävelin pois, ja hetken kuluttua palasin, ja hän nauroi jollekin ja kuulin hänen sanovan nämä sanat: 'Olin piilossa verhon takana, ja vastapäätä oli seinälle maalattu joku espanjalainen 'iikka', ja joka kerta kun tirkistin ulos, katseli tuo peijakas minua ja ihmettelin aikooko se ilmiantaa minut'."

Petteri pysähtyi. Hänen silmänsä olivat tottuneet hämärään nyt, ja hän näki vanhan pankkiirin silmien pelosta jähmettyneenä tuijottavan. "Jumalani!" kuiskasi Nelse Ackerman.

"Se oli ainoa minkä kuulin", sanoi Petteri. "En tiennyt mitä se merkitsee. Mutta kun kuulin piirustuksesta, jonka Mac oli tehnyt teidän talostanne, niin ajattelin: Jeesus, se varmaankin oli Mr. Ackerman, jonka hän aikoi ampua!"

"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" kuiskaili vanha mies; ja hänen vapisevat kätensä repelivät peitteen koristeita. Puhelin soi ja hän otti kuulotorven ja sanoi jollekin että hänellä nyt oli liian kiire puhumiseen; tulisi soittaa vähän jälkeenpäin. Hänellä oli toinen yskimiskohtaus, ja Petteri luuli hänen tukehtuvan ja hänen täytyi auttaa vanhaa miestä saamaan jotakin lääkettä kurkustaan alas. Petteriä vähän pisteli se, että yksi jumalista osottaa noin huomattavaa ja perinpohjaista pelkuruutta. Kaikesta päättäen ne olivat vain ihmisiä nämäkin olympialaiset, yhtä alttiita tuskalle ja kuolemalle kuin Petteri Gudge itse!

Myöskin ihmetytti Petteriä se, miten "pehmeä" Mr. Ackerman oli. Hän ei teeskennellyt ylevää välinpitämättömyyttä punikeita kohtaan. Hän asetti itsensä Petterin armoille, lypsettäväksi milloin Petteriä halutti. Ja Petteri aikoi käyttää tätä tilaisuutta hyväkseen.

"Huomaattehan, Mr. Ackerman", alkoi Petteri, "ettei tällaisen kertomisesta poliiseille olisi mitään hyötyä. Ne eivät tiedä, miten menetellä tällaisessa tapauksessa; ja tosi on, etteivät ne ota näitä punikeita vakavalta kannalta. Ne kuluttavat kymmenen kertaa enemmän rahaa tavallisen rosvon kiinnisamiseen kuin tällaisen roikan silmälläpitoon."

"Miten ne ovat päässeet minun talooni?" huusi vanha mies.

"Niillä on keinoja, joista teillä ei voi olla aavistustakaan, Mr. Ackerman. On ihmisiä, jotka ovat myötätuntoisia heille. Te ette tiedä, mutta on pappeja, jotka ovat punikeita, ja yliopistojen opettajia ja vieläpä joitakin rikkaita miehiä, niinkuin te."

"Tiedän, tiedän", sanoi Ackerman. "Mutta varmaankin --"

"Mistä te voitte tietää, vaikka teillä olisi petturi omassa perheessänne."

Ja Petteri jatkoi samalla tavalla, lisäten punikki-pelkoa tämän vanhan miehen sieluun, joka ei halunnut tulla tapetuksi. Hän sanoi taaskin ettei hän tahdo kuolla, ja selitti tätä seikkaa vähän laajemmasti. Oli paljon ihmisiä, joiden toimeentulo riippui hänestä, Petterillä ei voinut olla siitä aavistustakaan! American Cityssä oli ehkä sata tuhatta perhettä, joiden toimeentulo riippui Ackermanin suunnitelmista -- ja joita kukaan muu ei edes pystynyt suunnittelemaankaan. Leskien ja orpojen rahat oli uskottu hänen hoidettavikseen; ja laaja verkko vastuunalaisuuksia vaati hänen jokapäiväistä, vieläpä jokatuntistakin valppauttaan. Ja samalla soikin puhelin, ja Petteri kuuli Ackermanin sanovan että Amalgamated Securities yhtiön oli lykättävä huomiseen päätöksen teon voitto-osingoitten jaosta, koska hänellä ei ollut nyt aikaa allekirjoittaa mitään papereita. Hän asetti kuulotorven koukkuun ja sanoi: "Näettehän, näettehän! Hyvä Gudge, me emme saa antaa niiden tappaa minua!"

LIII:

Vähitellen saapuivat he kysymykseen käytännöllisistä toimenpiteistä, ja Petterillä oli valmiina esityksiä. Ensiksikin, Mr. Ackerman ei saa antaa vihiä poliisilaitokselle eikä Guffeyn salapoliisilaitokselle siitä, että hän on tyytymätön niiden toimintaan. Hänen tulee vain silloin tällöin laittaa niin, että saa puhutella kahdenkesken Petteriä, ja Petteri tulee persoonallisesti ryhtymään toimenpiteisiin taatakseen Mr. Ackermanille sen turvallisuuden, minkä hänen tärkeytensä koko kaupungin hyvinvoinnille vaati. Ensimäinen tehtävä oli saada selville, oliko todellakin Ackermanin kotona petturi, ja sitä varten tarvittaisiin vakooja, ensiluokan salapoliisi, jolla olisi jonkunlainen toimi talossa. Ainoa pula oli se, että löytyi niin harvoja salapoliiseja, joihin voi luottaa; ne olivat melkein kaikki lurjuksia, ja jolleivät ne olleet lurjuksia, oli se siksi, ettei niillä ollut kylliksi älliä lurjuksiksi -- ne olivat hölmöjä ja punikit voivat nähdä ne läpi kuin lasin.

"Mutta kuulkaa", sanoi Petteri, "mitä olen ajatellut. Minulla on vaimo, joka on ihmeen etevä, ja juuri nyt, kun puhelimme tästä, pälkähti päähäni että jos vain voisin saada Edythen tänne muutamaksi päiväksi, niin voisimme päästä selville kaikista ihmisistä tässä talossa, sukulaisistanne niin hyvin kuin palvelijoistannekin."

"Onko hän ammatti-salapoliisi?" kysyi pankkiiri.

"Ei ole", sanoi Petteri. "Enkä tiedä olisiko hän halukas tekemään tämän vai ei, sillä hän ei halua että minulla olisi mitään tekemistä noiden punikkien kanssa, ja hän on pyydellyt minua jättämään koko tämän homman, ja minä olen lupaillutkin jo vähän. Mutta jos kerron hänelle teidän pulastanne, niin ehkä saisin hänet myöntymään -- hänellä on hyvä sydän."

Mutta miten voitaisiin Petterin vaimo esittää Ackermanin huonekunnalle, jotta ei syntyisi epäluuloja? Petteri teki tämän kysymyksen, huomauttaen että hänen vaimonsa on liiaksi korkealla yhteiskunnan asteella ruvetakseen palvelijaksi. Mr. Ackerman sanoi ettei hänellä ole palvelijainsa pestaamisen kanssa enempää tekemistä kuin pankkivirkailijainkaan -- ei mitään. Synnyttäisi epäluuloa, jos hän tekisi ehdotuksia tästä taloudenhoitajalle. Mutta lopuksi hän huomautti että hänellä on veljentytär, joka joskus käy häntä tervehtämässä, ja tulee nytkin heti, kun käsketään, ja Edythe Eustace voisi tulla tämän kamarineitsyeenä. Petteri puolestaan oli varma että Edythe oppisi osansa piankin, sillä hänhän oli ollut ennen näyttelijätär ja "vienyt" tällaisia osia montakin. Mr. Ackerman lupasi laittaa sanan veljensä tyttärelle ja käskeä tämän mennä tapaamaan Edytheä Hotel de Sotoon vielä saman päivän illalla.

Sitten vanha pankkiiri sangen vakavana antoi kunniasanansa ettei hän puhu kenellekään tästä asiasta, paitsi veljensä tyttärelle. Petteri vaati tätä lujasti; hän sanoi ettei saa kertoa poliisiviranomaisille, ei yhdellekään Mr. Ackermanin huonekuntaan tai perheeseen kuuluvalle, ei edes hänen yksityissihteerilleen. Kun Petteri oli saanut tämän isketyksi Mr. Ackermanin päähän, alkoi tämä iskeä Petterin päähän ajatusta, mikä hänen mielestään oli kaikkein tärkein: "En tahdo tulla tapetuksi, Gudge, sanon vieläkin etten halua kuolla!" Ja Petteri lupasi juhlallisesti että hän tulee tekemään erikoisen suuria ponnistuksia kuullakseen kaikki punikkien kuiskutukset, jotka koskevat Mr. Ackermania.

Kun hän nousi istuiltaan lähteäkseen pois, pisti Mr. Ackerman vapisevat kätensä mekkonsa taskuun ja veti ulos ratisevan ja uuden, sileän setelin. Hän avasi sen, ja Petteri näki että se oli viidensadan dollarin seteli, aivan vasta tuotu American Cityn ensimäisestä kansallispankista, jonka johtokunnan puheenjohtaja Mr. Ackerman oli. "Tässä olisi pieni lahja teille, Gudge", sanoi hän. "Ja haluan että ymmärrätte, että jos suojelette minut punikkien vehkeiltä, katson ettei teiltä tule mitään puuttumaan. Tästä hetkestä haluan pitää teidät omana miehenäni."

"Kyllä", sanoi Petteri. "Olen teidän. Kiitoksia hyvin paljon." Ja hän pisti setelin taskuunsa ja otti askeleen taaksepäin ja kumarsi, toisen askeleen ja kumarsi, ja kulki näin ovea kohti. "Unohdatte hattunne", sanoi pankkiiri.

"Kah", sanoi Petteri vavisten ja tuli uudelleen vuoteen luo, otti hattunsa ja alkoi taaskin kulkea takaperin, pokkuroiden joka askeleella.

"Ja muistakaa, Gudge", sanoi vanha mies. "En halua tulla tapetuksi! En tahdo kuolla!"

LIV.

Petterin ensimäinen huolenpito päästyään jälleen kaupunkiin oli mennä Mr. Ackermanin pankkiin vaihtamaan tuota viidensadan dollarin seteliä. Pankkimies katseli häntä ankarasti ja tarkasti seteliä perinpohjin, mutta sanaakaan sanomatta antoi Petterille viisi sadan dollarin seteliä. Petteri asetti kolme niistä salaiseen piilopaikkaan sisempiin vaatteisiinsa ja kaksi jälellä olevaa lompakkoonsa ja meni tapaamaan Nelliä.

Hän kertoi Nellille kaiken mikä tapahtunut oli ja sanoi että hänen on mentävä tapaamaan Mr. Ackermanin veljentytärtä. "Mitä hän sinulle antoi?" uteli Nell heti, ja kun Petteri näytti noita kahta seteliä, huudahti Nell: "Hyvä jumala! millainen vanha kitupiikki!"

"Hän sanoi että tulen saamaan enemmän", huomautti Petteri.

"Nuo sanat eivät maksaneet hänelle mitään", oli Nellin vastaus. "Meidän täytyy kiinnittää ruuveja." Ja sitten hän lisäsi: "On paras että minä pidän nämä rahat tallessa sinulle, Petteri."

"Mutta", sanoi Petteri, "pitäisihän minulla olla vähän rahaa omiakin kulujani varten."

"Onhan sinulla palkkasi?"

"O-on kyllä, mutta --"

"Minä pidän sen tallella sinulle", sanoi Nell, "ja jonakin päivänä, kun tarvitset, tulet olemaan iloinen että sinulla on mistä ottaa. Sinä et ole koskaan säästänyt mitään itse; sitä eivät tee muut kuin naiset."

Petteri koetti inttää, mutta se ei ollutkaan yhtä helppoa kuin tinkiminen McGivneyn kanssa; Nell katsoi häntä niin hellästi, että Petterin päätä huimasi, ja vaistomaisesti ojensi hän kätensä ja antoi hänelle setelit. Sitten hymyili Nell vieläkin hellemmin, ja Petterin rohkeus kasvoi ja hän sanoi: "Tiedäthän, Nell, että olet minun vaimoni nyt!"

"Kyllä, kyllä", vastasi tämä, "tietysti. Mutta meidän on jotenkin päästävä erilleen Ted Crothersista. Hän vartioi minua kuin vankia ja minulla on mahdottomasti vaivaa päästäkseni karkuun ja sitten selittääkseni missä olen ollut."

"Mitenkäs sitten aijot päästä hänestä?" kysyi Petteri vesikielellä.

"Meidän täytyy paeta", vastasi Nell; "aivan heti kun olemme pelanneet loppuun uuden tekopelimme --"

"Uusiko taas?" huudahti Petteri säikähtäen.

Tyttö nauroi. "Odotahan!" huudahti hän. "Tulen kiskomaan suuremman summan Ackermanilta tällä kerralla! Kun olemme saaneet saaliimme, niin lähdemme, ja meillä on kylliksi rahaa koko elinijäksemme. Odota sinä -- mutta älä puhu nyt minulle rakkaudesta, sillä minun pääni on nyt täynnä uutta suunnitelmaa. En voi ajatella mitään muuta."

Ja he erosivat ja Petteri meni American hotelliin tapaamaan McGivneytä. "Älä vääjää!" oli Nell sanonut. Mutta se ei ollut helppoa, sillä McGivney uteli ja muokkasi, käänteli ja leipoi, kääntäen Petterin miltei nurin koettaessaan saada selville jokaisen seikan, mikä oli tapahtunut Petterin puhutellessa Nelse Ackermania. Herra jumala, kuinka nämä miehet itsepintaisesti pitivät kiinni verirahojensa lähteestä! Petteri toisti yhä uudelleen että hän oli pelannut suoraa peliä -- hän ei ollut sanonut Nelse Ackermanille mitään muuta kuin saman totuuden, jonka hän oli kertonut McGivneylle ja Guffeylle. Hän oli sanonut ettei poliisilaitoksessa ollut mitään vikaa ja että Guffeyn toimisto astuu punikkeja hännälle ihan yhtämittaa.

"Mitäs hän haluaa sinun tekevän?" kysyi rotannaamainen mies.

Petteri vastasi: "Hän vain halusi ottaa selvää siitä, että saako hän tietoonsa kaiken mikä on tärkeää, ja hän vaati minua lupaamaan että hän tulee saamaan tietoonsa joka seikan salaliitosta häntä vastaan, mikä vain tulee esille; ja minä lupasin että ilmoitamme hänelle heti kaiken."

"Vieläkö tulet tapaamaan häntä?" uteli McGivney.

"Ei hän siitä puhunut."

"Ottiko hän osotteesi?"

"Ei, ja luulen että jos hän haluaa puhutella minua, antaa hän teidän tietää siitä, niinkuin ennenkin."

"Hyvä", sanoi McGivney. "Antoiko hän sinulle rahaa?"

"Kyllä", sanoi Petteri, "hän antoi minulle kaksi sataa dollaria ja lisäsi että hänellä on vielä paljon, jotta tekisimme kovasti työtä auttaaksemme häntä. Hän sanoi ettei hän halunnut tulla tapetuksi, hän sanoi tuon pari tusinaa kertaa. Tuon sanomiseen ja toistamiseen kului häneltä enemmän aikaa kuin kaikkeen muuhun yhteensä. Hän on sairas ja puolikuollut pelosta."

Ja lopuksi McGivney alentui kiittämään Petteriä siitä, että tämä oli ollut uskollinen -- ja senjälkeen antoi hänelle lisää määräyksiä.

Punikit olivat nostaneet hirveän ulinan. Lakimies Andrews oli saanut tuomarilta määräyksen, jonka nojalla hän oli ollut tapaamassa vangittuja, ja luonnollisesti olivat nämä selittäneet että koko juttu oli mitä räikeintä tekopeliä. Nyt punikit tekivät valmistuksia lähettääkseen kiertokirjeitä ympäri maata kaikille punikki-tovereilleen, pyytäen rahallista avustusta taistelussa tätä "tekopeliä" vastaan.

Ne pitivät toimenpiteitään salassa, ja McGivney halusi saada tietää, mistä ne saavat rahat tähän. Hän halusi jäljennöksen kiertokirjeestä ja tietoonsa sen, missä ja miten kiertokirje tullaan postittamaan. Guffey oli käynyt puhuttelemassa postiviranomaisia, ja nämä tulisivat ottamaan takavarikkoon kiertokirjeet ja hävittämään ne antamatta punikkien tietää että näin oli tapahtunut.

Petteri hieroi käsiään mielihyvästä. Tämä oli oikeata toimintaa, tämä! Tämä oli noiden punikkien kohtelemista aivan samoin kuin Petteri oli aina kehottanut! Rotannaamainen mies vastasi ettei tämä vielä ole mitään sen rinnalla, mitä he tulevat tekemään muutaman päivän kuluttua. Pitäköön Petteri vain huolen työstään, niin tulee hän näkemään! Nyt, kun yleisö oli suuttunut tämän dynamiittijutun takia, oli aika toimia.

LV.

Petteri otti raitiovaunun Miriam Yankovichin kotiin, ja matkalla luki hän American City "Timesin" iltapäivänumeron. Tämän lehden toimittajat antoivat noille punikeille, jotta tuntui! He olivat ottaneet McCormickin sapoteesi-kirjan ja julkaisivat kokonaisia kappaleita siitä, aivan niinkuin Nell oli ennustanut, ja uhkaavimmat lauseet olivat tummennetut, ja jotkut niistä olivat ladotut raamien sisään, joita oli sirotettu sinne tänne lehdessä, joten kukaan ei voinut niitä sivuuttaa. Siinä oli vankilassa otettu McCormickin kuva; hänellä ei ollut ollut tilaisuutta ajaa partaansa moneen päivään eikä hän ehkä ollut edes hyvillään kuvan ottamisesta -- joka tapauksessa oli hän niin raivokkaan näkönen, että pelotti, ja Petteri tuli yhä täydellisemmin vakuutetuksi siitä, että Mac on kaikkein vaarallisin kaikista punikeista.

Palstan toisensa perään julkaisi tämä lehti "uutisia" jutusta, vetäen sen yhteen kaikkien muiden räjähdysten ja murhien kanssa Amerikan historiassa, ja osottaen selvän yhtymän saksalaisten vakoojien ja pommijuonten kanssa. Lehti sanoi että näiden murhaajien järjestö käsitti koko maan; niillä oli satoja sanomalehtiä, joilla oli miljoonia lukijoita ja jotka julkaistiin saksalaisella kullalla. Sitäpaitsi oli tummennettu toimituskirjotus, jossa kehotettiin kansalaisia nousemaan ja pelastamaan tasavallan ja lopettamaan punikkien vaaran kaikiksi ajoiksi. Petteri luki tämän, ja niinkuin kaikki muutkin hyvät amerikalaiset, uskoi hän jokaisen sanan, minkä lehti lausui, ja hänen kiukkunsa punikkeja kohtaan oli tukehduttaa hänet.

Miriam Yankovich ei ollut kotona. Hänen äitinsä oli kiihtynyt, koska Miriam oli saanut kuulla että vankeja rääkättiin "kolmannen asteen" läpi, ja Miriam oli mennyt "kansanneuvoston" konttoriin koettaakseen saada radikalit koolle ja ryhtymään heti toimenpiteisiin. Petteri kiiruhti konttorihuoneeseen, jossa oli jo noin kaksikymmentä viisi rauhanaatteen kannattajaa ja punikkia, kaikki saman kiihkon valtaamana. Miriam käveli lattialla edestakasin väännellen käsiään, ja hänen silmänsä olivat sen näköset, kuin olisi hän itkenyt koko päivän. Petteri muisti epäluulonsa että Miriam ja Mac olivat rakastuneet toisiinsa. Hän puhutteli Miriamia. Mac oli pantu "rotkoon", ja tukkityöläinen Henderson oli sairaalassa sen rääkkäämisen perästä, minkä hän oli läpikäynyt.

Tuo juutalainen tyttö kertoi yksityisseikkoja, ja Petteriä puistatti -- hänellä oli niin hyvässä muistossa itsellään "kolmas aste"! Hän ei estänytkään puistattamistaan, vaan alkoi kävellä huoneessa edestakasin niinkuin Miriamkin, ja kertoi huoneessa olijoille, miltä tuntuu, kun kalvosta väännetään ja sormet miltei kiskotaan irti, ja kuinka kostea ja kauhea oli tuo "rotko." Ja näin hän auttoi heitä kiihtymään miltei mielipuoliksi, toivoen että nämä tekisivät jotakin harkitsematonta, niinkuin McGivney halusi. Hyökätään linnaan ja vapautetaan vangit!

Pikku Ada Ruth sanoi että tuo on hulluutta; mutta parempi olisi hankkia lippuja ja kulkea edestakasin vankilan edessä, vastalauseeksi siitä, että rääkätään niin hirveästi miehiä, vaikka heitä ei ole tuomittu edes syyllisiksi. Poliisit luonnollisesti olisivat heti heidän niskassaan, väkijoukko hyökkäisi heidän kimppuunsa ja ehkä repisi heidät kappaleiksi, mutta vähät siitä, jotakin on tehtävä. Donald Gordon vastasi, että tästä ei olisi mitään muuta hyötyä kuin että heidän olisi sitten enää mahdoton pitää yllä agitatsionia. Heidän täytyy koettaa saada aikaan lakko. Heidän täytyy lähettää sähkösanomia radikalisille sanomalehdille, koota rahaa ja kutsua kokoon joukkokokous kolmen päivän päähän. Myöskin olisi koetettava vaikuttaa kaikkiin työväenunioihin että nämä tekisivät yleislakon.

Petteriä harmitti, kun täytyi mennä kertomaan McGivneylle tämä kokolailla "kesy" lopputulos. Mutta McGivney sanoi että se on hyvä, että hän tietää keinon, millä päästään heidän kimppuunsa, ja sitten hän ilmaisi Petterille tätä kokolailla säikyttävän uutisen. Petteri oli lukenut lehdistä saksalaisista vakoojista, mutta hän oli näitä juttuja uskonut vain puoliksi; sota oli kaukana eikä Petteri ollut koskaan nähnyt tätä saksalaista kultaa, josta puhuttiin niin paljon -- totuus, jonka hän omin silmin oli huomannut, oli että nämä punikit elivät ainaisessa puutteessa, jokainen niistä kiristi suolivyötään alituisesti koettaen lahjottaa osan pienistä ansioistaan puolustusrahastoihin, kiertokirjeisiin ja postimaksuihin ja kaikkiin muihin toimivan agitatsionijärjestön kuluihin. Mutta nyt selitti McGivney että American Cityssä oli todellakin oikea kaiserin kätyri! Hallitus oli juuri saamaisillaan hänet verkkoonsa, mutta ennenkuin mies vangittiin halusi McGivney saada hänet lahjottamaan rahasumman radikalisen liikkeen hyväksi.

Ei ollut tarpeellista osottaa Petterille tämän seikan tärkeyttä. Jos viranomaiset voivat todistaa että McCormickin ja noiden muiden hyväksi tehty agitatsioni oli tapahtunut saksalaisten rahoilla, niin kansa hyväksyisi kaikki toimenpiteet, jotka tehtiin tämän agitatsionin lopettamiseksi. Voisiko Petteri nimittää jonkun saksalaisen sosialistin, joka voitaisiin houkutella menemään tämän kaiserin vakoojan puheille ja koettamaan saada hänet lahjottamaan rahaa sitä varten, että saataisiin aikaan yleislakko American Cityssä? Useita kaupungin suuremmista tehtaista muutettiin paraikaa sotateollisuuden palvelukseen, ja luonnollista oli, että vihollista eivät suinkaan vahingoittaisi lakot ja työrettelöt. Guffeyn miehet olivat koettaneet kaikkensa saadakseen saksalaisia tekemään lahjotuksia Gooberin puolustusrahastoon, mutta tässä olisi vieläkin mainiompi tilaisuus.