Sadan prosentin patriootti

Part 12

Chapter 123,179 wordsPublic domain

"Oliko se Rudd vai oliko se se toinen, joka puhui 'saapaskissasta'?" Ja silloin hämmentyi Petteri taas ja puhui ristiin ja johti heidät loppumattomaan ristikuulusteluun; ja kesken kaiken saapui mies, tuoden sapoteesi-kirjan, jonka nimilehdellä oli McCormickin nimi, ja lehtien välissä pohjapiirros.

Miehet kaikki keräytyivät katsomaan pohjapiirrosta, ja sama ajatus juolahti useampien päähän: Olikohan tuo Nelse Ackermanin talon pohjapiirros? Poliisipäällikkö kääntyi puhelimeen ja soitti pankkiirin sihteerille. Olisiko, tämä hyvä ja kuvailisi Mr. Ackermanin taloa; ja poliisipäällikkö kuunteli selitystä. "Tässä pohjapiirroksessa on risti vähän länteenpäin keskuksesta. Mikähän se mahtaa olla?" Sitten, "Jumalani!" Ja sitten. "Olisitteko hyvä ja tulisitte virkahuoneeseeni aivan heti ja toisitte talon piirustukset, jotta voimme verrata niitä?" Poliisipäällikkö kääntyi toisiin ja sanoi: "Tuo risti piirroksessa on avoin makuuhuone toisessa kerroksessa, jossa Mr. Ackerman nukkuu yönsä!"

Ja he unohtivat hetkeksi kaikki epäluulonsa Petteriin nähden. Oli jännittävää tämä salajuonen yksityisseikkojen keksiminen ja niiden yhteen sovittaminen -- aivan kuin kuva-arvotus. Heidän mielestään oli aivan varma että tämä mitätön ja säikkynyt pikku mies, jota he olivat tutkineet, ei olisi pystynyt rakentamaan näin kierää ja monimutkaista suunnitelmaa. Ei, selvästi voi huomata että joku suurnero, joku pirun kierä peluri, oli työssä levittääkseen punasta tuhoa American Cityssä!

XLVIII.

He antoivat toistaiseksi Petterin mennä, ja hänet vietiin takasin koppiinsa. Hän oli siellä kaksi päivää ilman että kukaan sanoi sanaakaan mikä hänen kohtalonsa tulee olemaan. Vankilassa ei sallittu sanomalehtiä, mutta Petterille oli jätetty rahansa, ja niin toisena päivänä hänen onnistui lahjoa erään vartijoista hankkimaan hänelle numeron American City "Timesia", jossa etusivulla oli julkaistuna kaikki tämän huomiota herättäneen jutun hämmästyttävät yksityisseikat.

Kolmekymmentä vuotta oli "Times" seisonut lujana lain ja järjestyksen puolella punasen metelin ja vallankumouksen voimia vastaan; kolmekymmentä vuotta oli "Times" selittänyt että työväenjohtajat ja unioiden tarkastusmiehet ja sosialistit ja anarkistit olivat kaikki samaa maata ja asettivat turvansa viime tingassa yhteen välineeseen, dynamiittipommiin. Nyt oli vihdoin "Times" osottautunut olevan oikeassa, tämä oli "Timesin" suurpäivä! Se oli käyttänyt tilaisuutta ääriään myöten, ei ainoastaan etusivulla, vaan vielä kahdella sisäsivulla oli kuvia kaikista salajuonen jäsenistä, niiden muassa Petterin, kuvia I.W.W. liiton huoneustosta, ja matkalaukusta, dynamiittipuikoista, sytytyslangasta, kellonpalasista, "atelierista", jossa salaliittolaiset oli saatu kiinni, ja venäläisestä anarkistista, Nikitinista, joka omisti tämän paikan. Palstamäärin oli arveluita jutusta, johtavien pappien, pankkiirien, kauppakamarin presidentin ja kiinteimistökauppiasten liiton sihteerin lausuntoja ja haastatteluja. Myöskin oli kaksipalstainen, tummennettu toimituskirjotus, jossa osotettiin, miten "Times" oli ennustanut tätä kolmekymmentä vuotta, jättämättä vetämättä yhdyslankoja Goober-juttuun ja Lackmanin juttuun ja niiden kolmen papin juttuun, jotka oli vangittu joitakin päiviä sitten siitä, että yrittivät lukea vuorisaarnaa eräässä julkisessa kokouksessa.

Ja Petteri tiesi että hän, Petteri Gudge, oli saanut kaiken tämän aikaan! Lain ja järjestyksen voimat saivat kiittää tästä muuatta tuntematonta pientä urkkijaa! Petterille ei tulla antamaan minkäänlaista tunnustusta, luonnollisestikaan; poliisipäällikkö ja yleinen syyttäjä jakelivat vakavia lausuntoja, joissa he omaksuivat kaiken kunnian, mutta ei pienintä viittaustakaan siitä, että heidän pitäisi kiittää mistään raitiotietrustin salapoliisilaitosta. Se oli tietenkin välttämätöntä; näön vuoksi oli selitettävä että virkailijat olivat saaneet juonen ilmi, käyttäen laillisia keinojaan oikeassa tavallisessa järjestyksessä. Ei kelvannut vähääkään antaa joukkojen saada vihiä siitä, että näitä toimi laitos, jota johtivat ja jota rahastivat kaupungin suurliikemiehet. Mutta sittenkin se pisteli Petteriä! Hän ja McGivney ja kaikki muutkin Guffeyn miehet halveksivat yleisiä viranomaisia, joita he pitivät "kitupiikkeinä", joilla oli sangen vähän rahaa ja yhtä vähän valtaa. Jos jotakin todella halusi saada tehdyksi Amerikassa, niin oli turha mennä yleisten viranomaisten puheille, vaan oli mentävä suurliikemiesten puheille, joilla oli rahaa ja jotka olivat tottuneet pikaisiin ja tehokkaisiin toimenpiteisiin. Samoin oli tämän urkkijattomienkin laita kuin kaikkien muidenkin.

Silloin tällöin mietti Petteri sitäkin, kuinka hirvittävän lähellä perikatoa hän oli kävässyt. Hänellä oli pelon ja vavistuksen hetkiä, jolloin hän kuvitteli olevansa rotkossa ja Guffey alkaa kiduttaa häntä, saadakseen hänestä ulos totuuden. Mutta hänen onnistui tyynnyttää tämä pelkonsa. Hän oli varma siitä, että tämä dynamiittisalajuoni oli voittamaton viettelys viranomaisille; se vetäisi heidät mukaansa, vaikkeivät sitä haluaisikaan. Heidän oli pakko toimia se loppuun saakka; heidän oli pakko kannattaa Petteriä.

Ja niinpä toisen päivän illalla vartija tuli ja sanoi: "Sinä pääset pois." Ja Petteri johdettiin salvattujen ovien läpi ja ilman muuta laskettiin menemään.

XLIX.

Petteri meni huoneeseen 427 American hotellissa, ja siellä oli McGivney odottamassa häntä. McGivney ei sanonut sanaakaan mistään epäluuloista Petteriin nähden, eikä Petterikään virkkanut niistä mitään -- hän ymmärsi että vanhat on unohdettu. Viranomaiset olivat ottaneet vastaan tämän lahjan, jonka kohtalo oli heille tarjonnut hopeatarjottimella. Vuosikausia olivat he toivoneet saavansa nämä punikit käsiinsä, ja nyt he -- kuin uskomattoman taikavoiman avulla -- olivat saaneet toivomuksensa täytetyksi!

"Gudge", sanoi McGivney, "muista sanoa näin: Sinut on vangittu epäluulonalaisena, sinua on ristikuulusteltu ja sinut on pantu kolmannen asteen läpi, mutta sinun on onnistunut saada poliisiviranomaiset uskomaan että sinä et tiedä mitään koko jutusta, ja niin on sinut päästetty pois. Olemme vapauttaneet pari toistakin samalla kertaa peittääksemme sinun jälkesi, ja nyt on sinun mentävä punikkien joukkoon ja saatava tietoosi kaiken minkä voit, mitä ne tekevät ja mitä ne suunnittelevat. Ne luonnollisesti huutavat ja hoilottavat että tämä on tekopeli. Sinun täytyy saada selville, tietävätkö ne siitä mitään. Sinun täytyy olla varovainen -- sillä ne luonnollisesti ovat hiukan epäluuloisia sinua kohtaan. Olemme käyneet huoneessasi ja panneet sen vähän niinkuin epäkuntoon, joten sekin auttaa vähän korjaamaan sinun asemaasi."

Petteri meni, mutta hän ei mennyt etsimään punikkeja aivan heti. Hän kulutti tunnin luikerrellen ympäri kaupunkia päästäkseen varmaksi siitä, ettei kukaan häntä "varjosta"; sitten hän soitti Nellille, ja tunti sen jälkeen he tapasivat puistossa, ja Nell lensi Petterin syliin ja suuteli häntä iloisesti. Petterin täytyi kertoa hänelle tietenkin kaiken; ja kun Nell kuuli että Joe Angell oli urkkija, jähmettyi hän ensin kauhistuksesta, mutta nauroi sitten miltei kyyneliin saakka. Ja kun Petteri kertoi miten hän oli selviytynyt tuosta pulasta, näytti siltä kuin hän todella olisi saavuttanut Nellin lemmen.

Kun he olivat tyyntyneet taas, sanoi Nell: "Kuule nyt, Petteri, meidän on heti ryhdyttävä toimeen. Sanomalehdet ovat täynnä tätä juttua, ja luonnollisesti on Nelse Ackerman puolikuollut pelosta. Tässä on kirje, jonka tulen postittamaan tänä iltana -- ja niinkuin näet, olen käyttänyt tällä kertaa toista kirjotuskonetta kuin viimein. Menin muutamaan kirjotuskonekauppaan ja pyysin saada käyttää yhtä konetta hetkisen, joten kukaan ei voi johtaa tätä kirjettä minuun."

Kirje oli osotettu Nelse Ackermanin kotiin ja merkitty, "Yksityinen." Petteri luki:

'Tämä on sananen ystävältä. Punikeilla on ollut vakooja teidän kodissanne. Hän piirusti pohjapiirroksen talosta. Poliisiviranomaiset peittelevät asioita teiltä, koska ne eivät saa selville tätä juttua kokonaisuudessaan eivätkä halua todistaa teille että ovat kykenemättömiä. On olemassa mies, joka on saanut ilmi koko tämän jutun ja teidän olisi tavattava häntä. Poliisiviranomaiset eivät tule sallimaan teidän tavata tätä miestä, jos vain voivat sen välttää. Teidän tulisi vaatia saada nähdä tämä mies. Mutta älkää mainitko tätä kirjettä. Jos ette tapaa oikeaa miestä, niin kirjotan uudelleen. Jos pidätte tämän salassa, niin voitte luottaa että avustan teitä loppuun saakka. Jos hiiskutte kenellekään tästä, niin en voi teitä auttaa.'

"Nyt", sanoi Nell, "kun hän saa tämän kirjeen, ryhtyy hän toimeen ja sinun tulee tietää mitä hänelle sanot ja mitä teet, sillä kaikki riippuu siitä." Ja Nell alkoi heti neuvoa Petteriä, mitä hänen tulee sanoa ja miten menetellä tavatessaan American Cityn kuninkaan. Petteri kunnioitti jo Nellin järkeä siinä määrin, että oppi läksynsä pian ja kärsivällisesti ja vakaasti lupasi että hän tulee tekemään juuri niinkuin Nell käski, eikä mitenkään muuten. Hän sai palkkansa suukkosissa, ja meni kotiaan nukkumaan vanhurskaan unta.

Seuraavana aamuna alkoi Petteri tehdä jotakin siitä työstä, minkä McGivney oli hänelle määrännyt, jotta tällä ei olisi mitään mukisemista. Hän meni tapaamaan Miriam Yankovichia, ja tällä kerralla Miriam tarttui häntä molemmista käsistä ja puristi niitä, ja Petteri tiesi että hän oli maksanut synnin, minkä oli tehnyt pikku Jenniä vastaan. Petteri oli marttyyri taasen. Hän kertoi miten häntä oli rääkätty; ja Miriam kertoi miten kaadettu pyykkivesi oli valunut katon läpi seuraavaan kerrokseen ja pilannut jonkun työläisparan aterian.

Myöskin kertoi hän Petterille punikkien katsantokannan tähän tekopeliin nähden. Lakimies Andrews vaati saadakseen nähdä vangittuja, mutta tämä kiellettiin eikä vankien takuulla vapaaksi päästämisestä otettu kuuleviin korviin. Edellisenä iltana oli Miriam ollut useiden muiden muassa Andrewsin kotona ja siellä oli puhuttu tästä jutusta. Kaikki I.W.W.-läiset selittivät että se oli mitä räikeintä tekopeliä; kirjeet olivat selvästi väärennetyt ja dynamiitin olivat poliisit itse panneet matkalaukkuun ja sen kaappiin. Ne olivat käyttäneet sitä tekosyynä sulkeakseen I.W.W. liiton huoneuston ja vangitakseen parikymmentä radikalia. Pahinta kaikista oli tietenkin agitatsioni -- ne kauheat kertomukset, joilla sanomalehdet olivat täytetyt. Oliko Petteri nähnyt tämänaamuista "Timesia"? Siinä julkeasti kiihotettiin roskajoukkoja tappamaan punikit!

L.

Sieltä meni Petteri jälleen huoneeseen 427. Nell oli arvellut ettei Nelse Ackerman tule menettämään minuuttiakaan seuraavana aamuna; ja niin kävikin. Petteri löysi kirjeen pöydältä, jossa sanottiin: "Odota minua, haluan tavata sinut."

Petteri odotti, eikä aikaakaan, niin McGivney saapui ja istuutui Petteriä vastapäätä, alkaen hyvin vakavana: "Kuuleppa nyt, Petteri Gudge, tiedäthän että olen ystäväsi."

"Tiedän -- luonnollisesti."

"Olen suojellut sinua", sanoi McGivney. "Ilman minua olisit rotkossa paraikaa, ja Guffey koettaisi hiottaa sinusta tunnustuksen että olet laittanut koko tuon dynamiittijutun. Haluan että tiedät tämän ja senkin että edelleenkin aijon olla puolellasi, ja että toivon sinun menettelevän suorasti myöskin minua kohtaan."

"Niinpä tietenkin!" sanoi Petteri. "Mitäs sitten?" Sitten McGivney alkoi selittää: Vanha Nelse Ackerman oli saanut jostakin sen ajatuksen, että poliisiviranomaiset peittävät häneltä jotakin. Hän oli luonnollisesti puolikuollut pelästyksestä tämän jutun takia. Hän suletuttaa itsensä muutamaan kaappiin joka yöksi ja kun hänen vaimonsa lähtee auto-ajelulle, täytyy auton uutimien olla alhaalla. Ja nyt hän vaatii että hänen täytyy saada tavata sitä miestä, joka on saanut ilmi tämän salajuonen. McGivneylle oli sangen vastenmielistä ilmaista Petterin salaisuus kenellekään, mutta Nelse Ackerman oli mies, jonka sana on laki. Hän se oikeastaan oli Petterin työnantaja; hän oli antanut suuria summia rahastoon, jolla kustannettiin Guffeyn salapoliisilaitos eikä Guffey eivätkä viranomaisetkaan uskaltaneet yrittää pettää häntä.

"No, samahan se on", sanoi Petteri, "eihän se haittaa, vaikka hän tapaakin minut."

"Hän tulee kyselemään sinulta tätä juttua", sanoi McGivney. "Hän koettaa saada selville kaiken, minkä voi. Ja sinun tulee suojella meitä; sinun täytyy saada hänet käsittämään että olemme tehneet kaiken, mikä on mahdollista. Sinun täytyy saada meidät hyvään valoon hänen silmissään."

Petteri lupasi juhlallisesti että hän tulee niin tekemään; mutta McGivney ei ollut tyytyväinen. Hän oli kiihtynyt ja koetti iskeä Petterin päähän yhteistunteen tärkeyttä ja uskollisuutta tovereitansa kohtaan. Se kuulusti aivan samalta kuin "tuplajuulaisten" agitatsioni!

"Voit ehkä luulla että tässä nyt on sinulla tilaisuus hypätä meidän selkäämme ja kiivetä korkeammalle meitä, mutta älä unohda, Petteri Gudge, että koneisto on meidän hallussamme, ja viime tingassa se on aina koneisto, joka voittaa. Olemme lyöneet mäsäksi montakin miestä, jotka ovat yrittäneet metkuilla kanssamme, ja niin teemme sinullekin. Vanha Nelse tulee kiskomaan sinusta irti mitä tietoja vain halunneekin; epäilemättä tulee hän tarjoomaan sinulle hyvän hinnan -- mutta ennen pitkää olet pelisi pelannut hänen kanssaan ja palaat tänne, mutta annan sinulle varotuksen: kautta luojan, jos vain pelaat saastaista peliä kassamme, niin Guffey heittää sinut rotkoon kuukauden tai parin perästä, ja sieltä sinut kannetaan ulos paareilla!"

Ja Petteri lupasi ja vannoi taaskin; mutta saatuaan tilaisuuden, hän sanoi: "Eikö sinunkin mielestäsi Guffeyn tulisi tehdä jotakin, kun sain ilmi sen salaliiton?"

"Kyllä", sanoi McGivney, "se ei ole kuin kohtuus."

Ja he jatkoivat tinkimistään. Petteri osotti kaikkia niitä vaaroja, joita hänellä oli, ja kaikkea sitä kunniaa, minkä ne toiset saivat. Guffeylle ei sanomalehdissä oltu annettu kunniaa tästä, mutta oli varma että hänen isäntänsä sen olivat tehneet, ja Guffey tulisi saamaan vieläkin enemmän sitä, kun Petteri puolustaa häntä American Cityn kuninkaalle. Petteri sanoi että tämä oli vähintäinkin tuhannen dollarin arvoinen, ja lisäsi että hänen tulisi saada se aivan heti, ennen kuin menee tapaamaan kuningasta. McGivney ärisi raivokkaasti: "Kuule, Gudge! Onko sinulla otsaa vaatia niin suurta summaa siitä, että me tuemme sinun tekopeliäsi?"

McGivney tavallisesti kohteli Petteriä kuin pelkuria raukkaa; mutta hän oli oppinut että oli yksi tilanne, jolloin tämä pieni mies tykkänään muuttui, ja tämä tilanne oli aina, Kun oli kysymys rahasta. Nyt oli kysymys siitä; ja kun McGivney ärisi ja näytteli hampaitaan, teki Petteri samoin. "Jollette pidä tekopelistäni", ärähti hän, "niin menkää ja valittakaa siitä sanomalehdille!"

Petteri oli taaskin muuttunut tappelukoiraksi ja saanut hampaansa toisen koiran nokkaan, eikä hellittänyt. Hän oli nähnyt rotannaamaisen miehen vetävän rahaa taskustaan ennenkin, ja tiesi että jos koskaan, niin nyt siellä sitä on. Ja hän intti -- tuhat dollaria, tai ei mitään; ja samoin kuin ennenkin, tuli hänen sydämensä raskaaksi, kun McGivney veti esille rahat ja niitä olikin paljoa enemmän kuin Petteri oli ymmärtänyt vaatia!

Mutta Petteriä lohdutti se ajatus että tuhat dollaria on koko sievä summa, ja hän lähti Nelse Ackermanin taloa kohden hyvällä tuulella. Tässä yhteydessä mainittakoon että hän havaitsi hyväksi tuumaksi olla sanomatta tästä tuhannesta Nellille mitään. Kun naiset saavat tietää että miehellä on rahaa, eivät ne anna hetkeäkään rauhaa ennenkuin ovat saaneet kynsiinsä joka sentin, tai ainakin ovat saaneet ne menemään!

LI.

Nelse Ackermanin talo oli kaukana etukaupungissa pienellä mäellä, jota ympäröi metsä. Se oli parin mailin päässä lähimmältä raitiotieltä, joten Petterin täytyi kävellä pitkästi kuumassa auringonpaahteessa. Nähtävästikään ei tälle suurelle pankkiirille ollut talonpaikkaa etsiessään päähän pälkähtänytkään että kenelläkään olisi hänen kotiinsa asiaa, eikä ole autoa. Petteri mietti että jos hän jatkaa tätä ylemmissä piireissä liikuskelemista, niin täytynee hänenkin hankkia itselleen auto.

Talon ja pihamaan ympärillä oli vankka pronssi-aita, kymmenen jalkaa korkea ja siitä pisti ulospäin pitkiä teräviä, vihasen näköisiä piikkejä. Petteri oli lukenut tästä aidasta kertomuksen American City "Timesissa" pitkän aikaa sitten; se oli niin ja niin monta tuhatta jalkaa pitkä, ja siinä oli niin ja niin monta piikkiä, ja se oli maksanut niin ja niin monta kymmentä tuhatta dollaria. Siinä oli useita suuria pronssi-portteja, jotka olivat visusti lukitut, ja niissä tauluja: "Varokaa koiria!" Porttien sisäpuolella marssi edestakasin kolme vartijaa pyssyt olalla; ne olivat seurauksena tästä dynamiittijutusta, mutta Petteri ei tiennyt tätä, vaan hän luuli niiden kuuluvan asunnon jokapäiväiseen elämään ja olevan osotuksen sen miehen tärkeydestä, jota hän oli menossa tapaamaan.

Hän painoi portin vieressä olevaa nappia, ja portinvartija tuli ulos, ja Petteri, määräysten mukaan, antoi nimen, "Arthur G. McGillicuddy." Portinvartija meni sisäpuolelle ja puhui puhelimeen, tuli sitten ja avasi ovea sen verran, että Petteri juuri mahtui sisälle. "Teidät täytyy tarkastaa", sanoi portinvartija, ja Petteri, joka oli vangittu useita kertoja, ei loukkaantunut tästä, vaan piti sitä vieläkin yhtenä osotuksena Nelse Ackermanin tärkeydestä. Vartijat kävivät läpi kaikki hänen taskunsa ja kopeloivat häntä jokapaikasta, sitten yksi heistä marssitti hänet metsän läpi somerokäytävää pitkin ja marmorirappusia kunnaalla olevan palatsin ovelle, jossa antoi hänet kiinalaisen palvelijan haltuun, joka sipsutteli pehmeäpohjaisissa lipposissa.

Jollei Petteri olisi tiennyt että tämä on yksityisasunto, olisi hän luullut sitä taidekokoelmaksi. Oli suuria marmoripatsaita ja tauluja, jotka olivat suurempia kuin Petteri, ja seinämaalauksia, joissa oli luonnollisen kokoisia hevosia; oli keski-ajan ritarien panssareita ja sotakirveitä ja japanilaisia tanssivia piruja ja useita muita outoja näkyjä. Tavallisissa oloissa olisi Petterin mieltä suuresti kiinnittänyt se, miten miljoneerien koti on sisustettu ja hän olisi nauttinut täysin siemauksin siitä ilosta, että on päässyt kaiken tämän loiston ja komeuden keskelle. Mutta nyt kaikki hänen ajatuksensa olivat keskittyneet vaaralliseen asiaansa. Nell oli neuvonut häntä pitämään silmänsä auki, ja hän piti. Kohotessaan samettimattoisia rappusia näki hän verhon, jonka taakse mies helposti voi kätkeytyä, ja aivan vastapäätä sitä taulun, johon oli kuvattu espanjalainen ritari. Hän painoi mieleensä nämä kaksi seikkaa.

He kulkivat pitkin käytävää, joka oli samallainen kuin Hotel de Sotossa, ja sen perällä palvelija noputti hiljaa oveen, ja Petteri työnnettiin ovesta sisälle suureen hämärään huoneeseen. Palvelija poistui hiljaa sulkien oven ja Petteri seisoi epäröiden ja katsellen ympärilleen. Toisella puolen huonetta kuuli hän kolme heikkoa rykäystä, sairaan miehen yskää. Siellä oli nelipylväinen vuode tummaa puuta, ja siinä katos ja verhoja sivulla, ja vuoteessa mies, istuen patjojen varassa. Lisää yskimistä, ja sitten kuului heikko ääni kuiskaten, "Tänne päin." Ja Petteri meni lähemmä ja seisoi noin kymmenen jalan päässä vuoteesta, hattu kädessä; hän ei voinut oikein hyvin nähdä vuoteessa olijaa, eikä tiennyt varmasti, olisiko kunnian loukkaus koettaa nähdä.

"Oletteko -- (yskäys) mikä nimi?"

"Gudge", sanoi Petteri.

"Tekö olette -- (yskäys) joka tietää noista punikeista?"

"Kyllä."

Vuoteessa olija yski aina parin minuutin kuluttua keskustelun kestäessä ja Petteri huomasi että joka kerta hän asetti käden suulleen, aivan kuin olisi hävennyt ääntä. Vähitellen Petteri tottui puolipimeään ja huomasi että Nelse Ackerman oli vanha mies, jolla oli paisuneet, veltot posket ja leuka ja puolikuun muotoiset tummat paisumat silmien alla. Hän oli aivan kalju ja hänen päässään oli musta yömyssy kirjailtua silkkiä ja yöpaidan päällä lyhyt, kirjailtu mekko. Vuoteen vieressä oli pöytä, jolla oli pulloja ja laseja ja lääkemarja-rasioita, ja myöskin puhelin. Vähän väliä tämä puhelin soi, ja Petteri odotti kärsivällisesti sillä aikaa kuin Mr. Ackerman hoiteli moninaisia liikeasioitaan. "Olen sanonut ehtoni", sanoi hän hermostuneesti, ja ryki sitten; ja Petteri, joka tarkoin seurasi kaikkia rikasten menettelyjä, huomasi että hän oli liiaksi kohtelias rykiäkseen puhelimeen. "Jos ne maksavat satakaksikymmentä viisi tuhatta nyt, niin odotan loppua, mutta en vähemmällä", sanoi Nelse Ackerman. Ja Petteri, puolipökerönä kunnioituksesta, oivalsi että hän nyt on saavuttanut Olympian vuoren huipun, hän oli nyt kaikkein korkeammalla, mihin hän voi päästä, ennen kuin pääsee taivaaseen.

Vanha mies kiinnitti tummat silmät vieraaseensa. "Kuka kirjoitti tuon kirjeen?" kuiskasi käheä ääni.

Petteri oli odottanut tätä. "Minkä kirjeen?"

"Kirjeen, jossa minua käskettiin tapaamaan teitä."

"En tiedä mitään siitä."

"Tarkotatteko -- (yskäys) että ettette itse ole kirjottanut minulle nimetöntä kirjettä?"

"En ole kirjottanut."

"Sitten on joku ystävistänne kirjottanut sen."

"En tiedä sitä. Sen on voinut tehdä joku poliisien vihamies."

"No, mutta mitä se on, että tässä talossa on muka punikkien urkkija?"

"Sanottiinko kirjeessä niin?"

"Sanottiin."

"Se on liian jyrkästi sanottu. En ole varma, se oli vain epäluuloni. Ja sitä varten pitäisi minun selostaa tätä juttua laajemmin."

"Olenko oikeassa, kun luulen, että te olette se mies, joka sai ilmi tämän salaliiton?"

"Kyllä."

"Istuutukaa tuohon tuolille", sanoi pankkiiri. Vuoteen vieressä oli tuoli, mutta se Petterin mielestä ei ollut kunnioitettavan välimatkan päässä, joten hän veti sitä vähän etemmäs, istuutuen sen etureunalle, pitäen hattuaan käsissään ja hermostuneesti kierrellen sitä. "Pankaa pois se hattu", sanoi vanha mies hermostuneesti. Ja Petteri asetti hattunsa tuolin alle, sanoen: "Pyydän anteeksi!"

LII.

Tämä vanha rahakuningas oli heikko ja sairas, mutta hänen järkensä oli terve, ja hänen katseensa tuntui menevän Petterin pään läpi. Petteri huomasi että hänen tulee olla sangen varovainen -- pieninkin erehdys tuottaisi tuhon. "Gudge", sanoi vanha mies, "haluan että kerrot minulle kaiken. Ensiksikin, miten tulitte joutumaan näiden punikkien sekaan? Alkakaa alusta."

Ja Petteri kertoi miten hän oli tutustunut radikaliseen liikkeeseen -- erikoisesti painostaen sitä, kuinka vaarallisia nämä punikit ovat, ja lisäksi vieläkin erikoisemmin painostaen omaa uskollisuuttaan sitä luokkaa kohtaan, joka edusti järjestystä ja kehitystä ja sivistystä maassa. "Se olisi lopetettava, Mr. Ackerman!" huudahti hän tuntehikkaasti, ja vanha pankkiiri nyökkäsi. Niin niin, se olisi lopetettava!

"Niin", selitti Petteri, "sanoin itselleni, 'menen ja tarkastan noita kavereita'. Menin heidän kokouksiinsa ja vähitellen olin kääntyvinäni, ja Mr. Ackerman, poliisiviranomaiset nukkuvat; he eivät tiedä, mitä nämä agitaattorit toimivat, mitä he saarnaavat. He eivät tiedä, kuinka kiinteästi heillä on kynsissään tyytymättömien joukko!"

Petteri kertoi edelleen yhteiskunnallisen vallankumouksen propagandasta ja salaliitoista lakia ja järjestystä vastaan, ja omaisuutta ja vieläpä rikasten henkeäkin vastaan. Petteri huomasi että kun vanha mies otti ryypyn vettä, vapisi hänen kätensä niin, että hän oli vaarassa kaataa veden päälleen; ja vähän sen jälkeen, kun puhelin soi, oli hänen äänensä kimeä ja ärtynyt: "Kuulin että koettavat saada takuulla vapaaksi noita miehiä. Angus, kuule, se on hävytöntä! Ei voi tulla kysymykseenkään! Mene puolestani puhuttelemaan tuomaria heti paikalla ja laita asiat varmasti niin, että nuo miehet pysyvät vankilassa."

Ja sitten vanha pankkiiri sai yskimiskohtauksen. "Gudge", sanoi hän, "tiedän jotakuinkin kaiken tuon. Nyt haluaisin saada tietää tästä salaliitosta minua vastaan. Kertokaa, miten satuitte saamaan sen ilmi."

Petteri kertoi; mutta luonnollisesti hän koristeli kertomustaan, ainakin sen suhdetta Mr. Ackermaniin -- nämä miehet olivat yhtämittaa puhuneet Mr. Ackermanista, niillä oli jotakin erikoista häntä vastaan.

"Mutta miksi?" huusi tuo vanha mies. "Miksi?"