Part 11

"Mr. McGivney", sanoi hän, "ne miehet katosivat minulta eilen illalla, mutta nyt olen löytänyt ne taas. Ne päättivät etteivät he teekkään mitään ennenkuin tänään. Ne pitävät kokouksen tänä aamuna ja meillä on tilaisuus siepata kiinni jok'ainoa."

"Missä?" kysyi McGivney.

"Huoneessa numero seitsemäntoista atelieri-rakennuksessa, mutta älkää antako yhdenkään miehistänne mennä lähellekään tuota paikkaa ennenkuin olen ottanut selvää, ovatko kaikki jo siellä."

"Kuuleppas nyt, Petteri Gudge!" huudahti McGivney. "Onko tämä kaikki totta?"

"Jumalani!" huudahti Petteri. "Miksi te minua luulette? Niillä on paljon dynamiittia."

"Mitä ne ovat sillä tehneet?"

"Osa siitä on heidän huoneustossaan. Lopusta en tiedä. Ne veivät sen mennessään ja katosivat minulta eilen illalla. Mutta sitten löysin taskustani kirjelipun -- ne pyysivät minun tulemaan mukaan."

"Jumalani!" huusi rotannaamainen mies.

"Olen saanut selville koko jutun, kuuletteko! Ovatko miehenne valmiina?"

"Ovat."

"No, käskekää niiden tulla seitsemännen ja Washington kadun kulmaukseen ja tulkaa te itse kahdeksannen ja Washingtonin kulmaukseen. Tulkaa niin pian kuin mahdollista!"

"Hyvä", oli vastaus, Ja Petteri ripusti kuulotorven ja kiirehti määräpaikkaan. Hän oli niin hermostunut, että hänen täytyi istahtaa erään rakennuksen rappusille. Kun aika kului eikä McGivneytä kuulunut, alkoivat villit aavistukset kiusata häntä. Ehkä McGivney ei ollut ymmärtänyt häntä oikein. Tai liekkö hänen autonsa matkalla särkynyt! Tai ehkä hänen puhelimensa meni epäkuntoon juuri aivan kaikkein tärkeimmällä hetkellä! Hän ja hänen miehensä tulevat varmaankin liian myöhään -- kun he tulevat, on häkki tyhjä ja linnut poissa.

Kymmenen minuuttia kului, viisitoista, kaksikymmentä. Vihdoinkin porhalsi auto katua Pitkin, McGivney astui ulos ja auto jatkoi matkaansa. Petteri antoi merkin McGivneylle ja sitten astui takasin erään käytävän varjoon. McGivney seurasi perässä. "Ovatko ne jo täällä?" huudahti hän.

"En t-t-t-iedä!" änkötti Petteri. "Ne s-s-sanoivat t-tut-tulevansa kek-kello k-k-kahdeksan!"

"Anna tänne se kirjelippu!" komensi McGivney; ja Petteri veti esille Nellin kirjelipuista yhden, jonka oli säästänyt itselleen.

"Jos todella haluatte lyödä rohkean iskun työläisten oikeuksien puolesta, niin kohdatkaa minut atelierissä, huoneessa numero 17 huomenaamulla kello kahdeksan. Ei nimiä eikä puhetta! Toimintaa!"

"Löysitkö tämän taskustasi?" kysyi toinen.

"K-kyk-yllä."

"Etkä tiedä, kuka sen sinne asetti?"

"En tiedä, mutta luulen että Joe Angell --"

McGivney katsoi kelloaan. "Vielä on aikaa kaksikymmentä minuuttia", sanoi hän.

"Ovatko salapoliisit täällä?" kysyi Petteri.

"Tusina. Mitäs nyt arvelet olevan paras tehdä?"

Petteri änkötti ehdotuksensa. Aivan vastapäätä atelierirakennuksen sisäänkäytävää oli pieni ruokakauppa. Petterin tarkotus oli mennä sinne ja olla ostavinaan jotakin ruokaa, jota syödessään hän katsoisi ikkunasta, ja samassa kun näkisi miesten menevän sisälle, antaisi hän merkin McGivneylle joka aikoi olla lähimmässä kulmauksessa olevassa rohdoskaupassa. McGivneyn olisi pysyttävä piilossa, sillä punikit tiesivät hänen olevan salapoliisin.

McGivneylle ei tarvinnut selittää kahdesti. Hän oli innostunut asiaan, ja Petteri kiiruhti ruokakauppaan kenenkään näkemättä. Hän osti vähäsen kuivaa leipää ja juustoa ja istuutui eräälle laatikolle ikkunan edessä ja oli syövinään. Mutta hänen kätensä vapisivat niin, että hän tuskin löysi niillä suunsa, joka olikin kyllä yhdentekevää, sillä hänen suunsa oli aivan kuiva pelosta, eivätkä kuiva leipä ja juusto ole sopivaa ravintoa sellaisessa tilassa.

Hän piti silmänsä liimattuna vanhan atelieri-rakennuksen ränsistyneeseen sisäänkäytävään, ja pian -- voi riemua! -- hän näki McGormickin tulevan katua pitkin! Irlantilainen meni rakennukseen ja parin minuutin kuluttua tuli merimies Gus ja viiden minuutin kuluttua taaskin tulivat Joe Angell ja Henderson. He kävelivät joutuin keskustellen kiinteästi ja Petteri kuvitteli että he nyt puhuvat noista salaperäisistä kirjelipuista, ja kukahan mahtoi olla se, joka ne on kirjottanut, ja mitä pirua ne merkinnevät?

Petteri oli nyt jo äärimmäisen hermostunut ja villi; hän pelkäsi että joku tuossa ruokakaupassa hänet huomaisi, ja hän teki epätoivoisia yrityksiä syödä kuivaa leipää ja juustoa ja onnistui vain saamaan murenoita päälleen ja lattialle. Pitäisiköhän odottaa Jerry Ruddia, vai nappaisiko nuo toiset? Hän nousi ylös ja lähti ovea kohti, kun näki viimeisen uhreistaan tulevan pitkin katua. Jerry käveli verkalleen, eikä Petteri voinut odottaa, kunnes hän pääsi sisäpuolelle. Muuan auto oli menossa ohi, ja Petteri sen suojissa livahti ulos ja riensi rohdoskauppaa kohti. Ennenkuin hän ehti edes puoliväliinkään, huomasi McGivney hänet ja oli jo täydessä juoksussa seuraavaan kadunkulmaukseen.

Petteri odotti kunnes näki pari autoa täynnä vankkoja salapoliiseja hyrisevän pitkin katua. Sitten kääntyi hän kadunkulmauksesta ja juoksi sivukatua pitkin. Hänen onnistui ponnistella pari risteystä eteenpäin, mutta sitten hänen hermonsa pettivät täydellisesti ja hän istui käytävän laidalle ja rupesi itkemään -- aivan samoin kuin pikku Jenni itki, kun Petteri sanoi hänelle, ettei naimisiin menosta tule mitään. Ihmiset pysähtyivät katsomaan häntä, ja muuan hyväntahtoinen vanha herrasmies kosketti Petteriä olalle ja kysyi mikä häntä vaivaa. Petteri vastasi kyynelten seasta: "Äitini kuk-k-kuoli!" Ja niin antoivat he hänen olla rauhassa, ja jonkun ajan kuluttua hän nousi ylös ja kiiruhti pois.

XLV.

Petteri oli nyt aivan sekasin. Hän tiesi että hänen nyt tulisi mennä tapaamaan McGivneytä, mutta hän ei voinut. Hän halusi tavata Nelliä, ja koska Nell oli edeltäpäin arvannut hänen mielentilansa oli hän luvannut tavata Petteriä puistossa puoli yhdeksän aikana. Nell oli kieltänyt häntä puhuttelemasta ketään ennenkuin oli tavannut Nellin. Sillä välin tämä oli käynyt kotonaan ja uudistanut irlantilaiset ruusunsa ranskalaisella poskimaalilla ja palauttanut tarmonsa kahvilla ja sauhukkeilla, ja nyt hän oli jo odottamassa Petteriä, hymyillen rauhallisesti, yhtä virkun näköisenä kuin puiston linnut ja kukkaset. Hän kysyi tyynesti, miten asiat olivat menneet, ja kun Petteri alkoi änköttää ettei hän voinut mennä tapaamaan McGivneytä, rupesi Nell rohkasemaan häntä. Hän antoi Petterin ottaa häntä vyötäisiltä, vaikka olikin kirkas päivä; hän kuiskaili Petterille ja kehotti häntä rauhottumaan, olemaan hänen miehensä, josta voi olla ylpeä.

Ja mitä hänellä sitten olisi Pelkäämistä? Ei ollut mitään todisteita häntä vastaan, eikä saataisikaan. Hänen kätensä olivat puhtaat, perinpohjin puhtaat, ja hänen tulisi vain pysyä lujana loppuun asti; hänen tulee jo edeltäpäin päättää, että tapahtuipa mitä tahansa, hän ei koskaan tule antautumaan, ei koskaan poikkea siitä kertomuksesta, minkä Nell oli hänelle opettanut. Hänen täytyi taaskin sanella Nellille, miten I.W.W. liiton huoneustossa pidetyssä kokouksessa eilen illalla oli ollut puhetta Nelse Ackermanin tappamisesta keinona, millä saadaan sota loppumaan. Ja sitten hän oli kuullut Joe Angellin kuiskaavan Jerry Ruddille että hänellä jo on pommintekotarpeet; hänellä oli tuossa kaapissa kätkettynä matkalaukku täynnä dynamiittia ja hän oli Pat McCormickin kanssa suunnitellut panna toimeen jotakin jo tänä iltana. Petteri oli mennyt ulos, mutta oli pitänyt vahtia ja nähnyt Angellin, Hendersonin, Ruddin ja Gusin tulevan ulos. Angellilla oli ollut taskuissa jotakin, ja Petteri oli arvellut heidän nyt menevän jotakin räjäyttämään, ja niin hän oli soittanut McGivneylle rohdoskaupasta. Mutta silläaikaa kun hän oli puhelimessa, oli roikka kadonnut ja sitten hän oli ollut häpeissään eikä ollut uskaltanut ilmottaa siitä McGivneylle ja oli viettänyt yönsä käyskentelemällä puistossa. Mutta varhain aamulla hän oli löytänyt kirjelipun taskustaan ja oli käsittänyt että se oli sinne illalla pantu ja että salaliittolaiset olivat halunneet hänen yhtyä puuhaan. Siinä kaikki, paitsi muutamia lauseita tai osia lauseista, joita olivat kuiskailleet Joe Angell ja Jerry Rudd. Nell opetti nämä lauseet hänelle ulkoa ja antoi hänelle ankaran määräyksen että hän ei saa muistaa enempää -- eikä häntä voi saada houkutelluksikaan muistamaan enempää.

Vihdoinkin luuli Nell että Petteri oli valmis menemään tähän kuulusteluun, ja niinpä hän meni huoneeseen numero 427 American hotellissa ja heittäytyi vuoteelle. Hän oli niin väsynyt, että hän pari kertaa nukahti; mutta aina hänelle johtui mieleen joku uusi kysymys, jonka McGivney ehkä tulee hänelle tekemään, ja tämä hänet herätti taas. Lopuksi hän kuuli avaimen kääntyvän lukossa ja nousi ylös. Eräs Hammett-niminen salapoliisi astui sisälle ja sanoi: "Päivää, Gudge. Mestari on määrännyt sinut vangittavaksi."

"Vangittavaksi!" huudahti Petteri. "Hyvä jumala!" Hänelle vilahti mieleen ajatus suuresta vankikopista, jossa olisi hän ja paljon punikeita, ja hän olisi pakotettu kuulemaan heidän "kovan-onnen juttujaan."

"Niin", sanoi Hammett, "vangitsemme kaikki punikit ja jos sivuuttaisimme sinut, niin herättäisi se epäluuloa. Sinun on parasta mennä nyt heti johonkin sellaiseen paikkaan, jossa sinut sopii vangita."

Petteri havaitsi tämän viisaaksi, ja hetken miettimisen perästä hän valitsi Miriam Yankovichin kodin. Tämä oli oikea tosi-punikki eikä pitänyt Petteristä; mutta jos Petteri vangittaisiin hänen kotoaan, niin täytyisi hänen pitää Petteristä väkistenkin, ja sitä paitsi tulisi tämä seikka lujentamaan hänen asemaansa "vasemmistolaisena." Hän antoi osotteen Hammettille ja lisäsi: "On paras tulla niin pian kuin mahdollista, sillä voi sattua että hän potkii minut ulos ovesta."

"Hyvähän se on", sanoi toinen nauraen. "Sano hänelle että poliisit ovat kintereilläsi ja pyydä häntä kätkemään sinut."

Petteri kiiruhti juutalaiseen kaupunginosaan ja noputti eräälle ovelle muutaman vuokrakasarmin ylimmässä kerroksessa. Oven avasi vankka nainen, jonka käsivarret olivat paljaat ja saippuaiset. Kyllä, Miriam on kotona. Hän on juuri nyt työttömänä, sanoi Mrs. Yankovich. Hän oli menettänyt työpaikkansa, koska hän puhui liian paljon sosialismista Miriam tuli huoneeseen luoden odottamattomaan vieraaseensa katseen, joka selvästi sanoi: "Jenni Todd!"

Mutta tämä muuttui silmänräpäyksessä, kun Petteri sanoi että hän oli yrittänyt mennä I.W.W. liiton huoneustoon, mutta se on poliisien vallassa. Ne olivat tehneet tarkastuksen ja väittivät saaneensa ilmi jonkunlaisen salajuonen; onneksi oli Petteri huomannut väkijoukon huoneuston ulkopuolella ja päässyt pakoon. Miriam vei hänet erääseen sisempään huoneeseen ja teki hänelle satoja kysymyksiä, joihin Petteri ei voinut antaa vastausta. Hän ei tiennyt mitään, paitsi että oli edellisenä iltana ollut huoneustossa kokouksessa ja yrittäessään tänä aamuna mennä sinne noutamaan jotakin kirjaa oli nähnyt ihmisjoukon ja juossut pakoon.

Puoli tuntia myöhemmin kolautettiin oveen ja Petteri sukelsi vuoteen alle. Ovi murrettiin auki, ja Petteri kuuli vihasia komentoja, Miriamin ja hänen äitinsä vastatessa rajusti. Päättäen äänistä alkoivat miehet heitellä huonekaluja sinne tänne, ja äkkiä käsi pistettiin vuoteen alle, Petteriä tartuttiin nilkasta ja hänet vedettiin esille neljän virkapukuisen poliisin keskelle.

Tilanne oli kiusallinen, sillä nähtävästi ei noille poliiseille oltu kerrottu että Petteri oli vakooja; nuo hölmöt luulivat saaneensa kiinni todellisen dynamiittisankarin! Yksi niistä tarttui Peteriä molempiin kalvosiin ja toinen uhkaili häntä ja Miriamia revolverilla ja kolmas kävi läpi Petterin taskut etsien pommeja. Kun he eivät löytäneet, näyttivät he suuttuvan ja puistelivat häntä ja tuuppivat häntä, ja selvästi näkyi että he olisivat olleet mielissään, jos olisivat saaneet jonkun tekosyyn iskeä häntä päähän. Petteri oli erittäin varovainen, ettei sellaista tekosyytä tulisi; hän oli peloissaan ja nöyrä, ja selitti yhä uudelleen ettei hän tiennyt mitään, ettei hän ollut tehnyt mitään.

"No, saadaanpa nähdä, nuori mies!" sanoi muuan poliiseista ja napsautti käsiraudat Petterin kalvosiin. Sitten, yhden seisoessa vartijana revolveri kädessä, toiset kolme tutkivat tarkoin huoneet, vedellen ulos laatikot ja potkien niiden sisällön hujan hajan, siepaten jokaisen palasen paperia, missä oli kirjotusta ja tunkien sen pariin matkalaukkuun. Oli kirjoja, joissa oli punaset kannet ja pelottavat nimet, mutta ei pommeja, ei vaarallisempia aseita kuin keittiöveitsi ja Miriamin kieli. Tyttö seisoi mustien silmien salamoidessa ja kertoi poliiseille tarkkaan mitä hän heistä ajatteli. Hän ei tiennyt mitä I.W.W. liiton huoneustossa oli tapahtunut, mutta hän tiesi, että olipa se mitä tahansa, niin se oli tekopeliä, poliisien suunnittelema ansa, ja hän uhitteli heitä vangitsemaan hänetkin, ja melkein onnistui tässä raivokkaassa tarkotuksessaan. Poliisit tyytyivät kuitenkin potkasemaan pyykkisaavin kumoon sisältöineen päivineen ja jättivät Mrs. Yankovichin kirkumaan keskelle vedenpaisumusta.

XLVI.

He raahasivat Petterin vuokrakasarmin asukasjoukon läpi, heittivät hänet autoon ja ajoivat joutuin poliisiasemalle, jossa hänen nimensä otettiin kirjoihin ja hänet asetettiin koppiin. Häntä hermostutti, kun hän ei ollut tullut sopineeksi Hammettin kanssa, kuinka kauvan hänen tules vankilassa viipyä. Mutta ei kulunut tuntiakaan ennenkuin eräs vartija tuli ja vei hänet erääseen yksityishuoneeseen, jossa olivat McGivney ja Hammett, poliisipäällikkö, yleisen syyttäjän apulainen, ja viimeksi ja vaarallisin -- Guffey. Tämä raitiotrustin pääsalapoliisi otti Petterin huostaansa.

"Sanoppa nyt, Gudge", sanoi hän, "mikä tämä juttu oikeastaan on, jonka olet meille laittanut?"

Se oli kuin isku vasten Petterin naamaa. Sydän heitti lyömästä, leuka valahti ja hän tuijotti kuin järjetön. Herra jumala!

Mutta hän muisti Nellin viimeiset vakavat sanat: "Pysy lujana, Petteri, pysy lujana!" Ja niin hän huusi: "Mitä tarkotatte, Mr. Guffey?"

"Istu tuolle tuolille", sanoi Guffey. "Ja kerro nyt mitä tiedät tästä jutusta. Ala alusta ja kerro kaikki -- joka sana!" Ja Petteri alkoi. Hän oli ollut I.W.W. liiton huoneustossa edellisenä iltana. Siellä oli olut paljon puhetta järjestön saamattomuudesta ja siitä, mitä tulisi tehdä asevelvollisuuden vastustamiseksi. Petteri toisti väitteet yksityiskohdin, keskustelun väkivallasta, dynamiitista ja tappamisesta, Nelse Ackermanin ja toisten kapitalistien nimistä. Hän kertoi näistä laajasti ja lisäili paljon Nellin opetuksiin -- sillä Nell oli sanonut että tästä hän voi kertoa vapaasti niin paljon kuin vain haluttaa.

Sitten hän kertoi että kokouksen loputtua hän oli huomannut useiden miehistä kuiskailevan keskenään. Ollen ottavinaan kirjan kirjahyllyltä oli hän päässyt lähelle Joe Angellia ja Jerry Ruddia; hän oli kuullut eri sanoja ja lauseiden osia, "dynamiitti", "matkalaukku kaapissa", "Nelse", j.n.e. Ja kun miehet menivät ulos huomasi että Angellin taskut olivat pullollaan ja luuli että hänellä on pommeja ja että he ovat valmiit tekemään jotakin. Hän kiiruhti rohdoskauppaan ja soitti McGivneylle. Viipyi kauvan ennen kuin McGivney vastasi, ja kun hän oli sanonut sanottavansa ja juossut ulos, ei miehiä missään näkynyt. Hän oli epätoivoinen, pelkäsi tunnustaa McGivneylle, ja hän kulki pitkin katuja etsien miehiä. Hän vietti lopun yötä puistossa. Mutta sitten aamulla hän huomasi paperilapun taskustaan ja arveli että joku oli sen sinne asettanut aikoen kutsua hänetkin salajuoneen osakkaaksi; ja niin hän oli ilmottanut sen McGivneylle, ja se olikin kaikki mitä hän tiesi.

McGivney alkoi häntä ristikuulustella. Hän oli kuullut Joe Angellin puhuttelevan Jerry Ruddia; oliko hän kuullut Angellin puhuttelevan ketään toista? Oliko kukaan muu kuiskannut? Mitä hän oli kuullut Joe Angellin sanovin? Petterin täytyi kerrata joka sana moneen kertaan. Lopulta hän muistikin, niinkuin Nell oli käskenyt, vielä yhden lauseen: "Mac pani sen 'saapas-kissaan'." Hän näki toisten vaihtavan katseita. "Ne olivat juuri nuo sanat, jotka kuulin", sanoi Petteri. "En tiennyt mitä ne merkitsevät."

"Saapas-kissa", sanoi poliisipäällikkö, pyöreäruumiinen mies, jolla oli ruskea huuliparta ja purutupakkaa toisessa suunpielessä. "Sehän merkitsee 'sapoteesia', eikö niin?"

"Kyllä", sanoi rotannaamainen mies.

"Tiedätkö huoneustossa olevan mitään, jolla on jotakin tekemistä sapoteesin kanssa?" kysyi Guffey Petteriltä.

Petteri mietti. "En tiedä", sanoi hän.

Miehet puhuivat keskenään pari minuuttia. Poliisipäällikkö sanoi että poliisit olivat ottaneet takavarikkoon kaikki McCormickin tavarat, ja ehkä niistä löytyy jotakin asiaa selventävää. Guffey meni puhelimeen ja sanoi numeron, jonka Petteri tunsi -- I.W.W. liiton huoneuston numeron. "Onko se Al?" kysyi hän. "Me haluaisimme saada tietää, onko siellä huoneustossa mitään, jolla on jotakin tekemistä sapoteesin kanssa. Oletteko huomanneet mitään -- välinettä, kuvaa, kirjotusta -- tai sellaista?" Varmaankin oli vastaus kieltävä, koska Guffey sanoi: "Etsikää tarkemmin, ja jos löydätte, niin ilmottakaa heti minulle poliisipäällikön virastoon. Saisimme ehkä siitä johtolangan."

Sitten Guffey pani kuulotorven koukkuun ja kääntyi Petteriin. "Gudge", sanoi hän, "tämä nyt on kaikki mitä tiedät; onko tämä kaikki mitä voit meille kertoa?"

"On."

"No, sitten on paras ettet enää jatka tätä petkutusta hetkeäkään. Tiedämme että koko tämä juttu on tekopeliä, etkä voi saada meitä siihen yhtymään."

Petteri tuijotti Guffeytä sanattomana; ja Guffey taas otti pari askelta Petteriä kohti, kädet nyrkissä ja otsa kamalasti rypyssä. Petteriä yökötti kauhistuksesta, kun hän muisti valmistuneisuuspäivän räjähdyksen jälkeiset hetket. Pitääkö hänen nyt taas käydä läpi tuon saman myllyn?

"Nyt ratkaisemme tämän kysymyksen tässä, Gudge", jatkoi pääsalapoliisi. "Kerrot kaikkea tätä Angellista -- muka hänen puheistaan Jerry Ruddille ja että hänen taskunsa olivat täynnä pommeja, ja kaikkea muuta -- ja hän itse kieltää tuon kaiken."

"Mutta su-su-sus-s-suuri luoja!" sähisi Petteri. "Onhan _luonnollista_ että hän kieltää!" Petteri tuskin voi uskoa korviaan -- ottavat todesta dynamiittisankarin kiellot, ja puhuvat siitä sitten vielä hänelle!

"Niin, Gudge", vastasi Guffey, "mutta yhtähän on että saat tietää totuuden nyt kuin ehkä joskus jälkeenpäin -- Angell on yksi miehistämme; hän on toiminut meidän hyväksemme 'tuplajuulaisten' joukossa koko viime vuoden."

Maa halkesi Petterin jalkojen alla, ja hän putosi nurinniskoin alas, alas -- kauhistuksen ja epätoivon aivan kaikkein syvimpiin kuiluihin. Joe Angell salapoliisi niinkuin hänkin! "Sinisilmäinen Enkeli", joka puhui dynamiitista ja murhista sadoissa radikalien kokouksissa ja säikytteli kaikkein rohkeimpiakin vallankumouksellisia yltiöpäisillä lausunnoillaan -- Angell oli salapoliisi, ja Petteri oli rakentanut ja laukaissut hänelle 'ansan'!

XLVII.

Kaikki oli nyt lopussa. Petterin vievät ne varmasti takasin "rotkoon"! Ne kiduttavat häntä niinkauvan kuin hengähdyskään on jälellä! Hänen korvissaan kaikui kymmenien tuhansien kadotettujen sielujen tuskanhuudot ja kymmenien tuhansien tuomiopasuunain ääni: ja kuitenkin, keskellä tätä hirveää sekasortoa ja melua, Petterin onnistui jollakin ihmeellisellä tavalla kuulla Nellin äänen, joka kuiskasi yhä ja yhä vain uudelleen: "Pysy lujana, Petteri, pysy lujana!"

Hän nosti kätensä ilmaan ja otti askeleen Guffeytä kohti. "Mr. Guffey, jumala on todistajani etten tiedä mitään muuta kuin minkä olen kertonut. Tapahtui juuri näin, ja jos Joe Angell kertoo jotakin toista, niin valehtelee hän."

"Mutta miksi hän sitten valehtelisi?"

"En tiedä miksi; en tiedä mitään koko jutusta."

Ja tässä Petteri korjasi sadon siitä, että oli koko elämänsä ijän opetellut petkuttamaan. Vaikka hän oli tykkänään pelon ja epätoivon vallassa, niin hänen järkensä vaistomaisesti oli kovassa työssä ja etsi uusia metkuja. "Ehkä Angellilla oli tekeillä tekopeli teitä vastaan, mutta minä sattumalta pilasin sen -- laukaisin ansan liian aikaiseen. Mutta olen puhunut teille totta." Ja jo Petterin hätä antoi hänelle voimia horjuttamaan Guffeyn varmuutta. Kun Petteri puhui ja selitti, selitti ja puhui, huomasi hän vähitellen, ettei Guffey ollutkaan niin varma asiastaan kuin hän sanoi.

"Näitkö sen matkalaukun?" kysyi hän.

"En, en nähnyt matkalaukkua!" vastasi Petteri. "En edes tiedä, oliko koko matkalaukkua olemassakaan. Tiedän vain, että kuulin Joe Angellin sanovan sanan, 'matkalaukku', ja myöskin 'dynamiitti'."

"Näitkö kenenkään kirjottavan mitään siellä?"

"En", sanoi Petteri. "Mutta näin Hendersonin istuvan pöydän ääressä ja selailevan joitakin papereita, jotka oli ottanut taskustaan, ja sitten näin hänen repivän palasiksi yhden ja heittävän sen paperikoriin." Petteri näki toisten vilkasevan toisiinsa, ja hän tiesi että hän on oikealla tolalla.

Hetki sen jälkeen tuli sattuma, joka auttoi häntä pelastumaan. Puhelin soi ja poliisipäällikkö vastasi ja nyökkäsi Guffeylle, joka meni puhumaan. "Kirja!" huudahti hän kiihkeisenä. "Mikä piirustus? Käskekää jonkun miehistä ottamaan auto ja tuomaan sen kirjan ja piirustuksen tänne poliisipäällikön virastoon niin pian kuin voi; hetkeäkään ei saa hukata, sillä voi olla suuri merkitys."

Ja sitten Guffey kääntyi toisiin. "Hän sanoi että olivat löytäneet sapoteesia käsittelevän kirjan kirjahyllyltä ja siinä oli jonkunlainen talon piirustus. Kirjassa on McCormickin nimi."

Tämä synnytti hälinää, ja Petterillä oli aikaa ajatella ennenkuin miehet taaskin kiinnittivät huomionsa häneen. Poliisipäällikkö nyt kyseli häneltä, ja sitten yleisen syyttäjän apulainen kyseli häneltä, mutta aina vain hän pysyi alkuperäisessä kertomuksessaan. "Jumalani!" huusi hän. "Luuletteko että olisin niin hullu, että suunnittelisin tällaisen tekopelin? Mistäs olisin saanut kaikki nuo esineet? Mistä olisin saanut dynamiitin?" -- Petteri oli purasta kielensä, kun huomasi, millaisen erehdyksen hän oli tehnyt. Ei kukaan ollut sanonut sanaakaan siitä, että matkalaukussa oli dynamiittia! Mistä hän tiesi että siinä sitä oli? Hän koetti epätoivosta hurjana miettiä selitystä, miten hän siitä oli kuullut; mutta sattumalta ei kukaan miehistä huomannut hänen erehdystään. Kaikki heistä tiesivät että matkalaukussa oli dynamiittia; he tiesivät sen täydellisen varmasti, eikä kukaan heistä huomannut että Petteri siitä ei vielä tiennyt mitään. Niin lähelle perikatoa voi ihminen tulla ja kuitenkin pelastua!

Petteri kiiruhti päästäkseen etäälle tuosta vaaranpaikasta. "Kieltääkö Joe Angell että hän kuiskasi Jerry Ruddille?"

"Hän ei muista sitä", sanoi Guffey. "On mahdollista että hän on puhutellut Ruddia kahdenkesken, mutta se ei ollut mitään erikoista, ei heillä ollut mitään salajuonta."

"Mutta minä kuulin!" huudahti Petteri, jonka terottunut viekkaus oli keksinyt pakotien. "Kuulin ihan varmaan! Oli juuri vähää ennen kuin lähdettiin pois, ja joku valo oli jo sammutettu. Kun menin kirjahyllylle, seisoi hän selin minuun."

Tässä yleisen syyttäjän apulainen sekaantui asiaan. Hän oli nuori, ja häntä oli hieman helpompi pettää kuin noita toisia. "Oletko aivan varma siitä, että se oli Joe Angell?"

"Herra Jumala! Tietysti se oli!" sanoi Petteri. "En voinut erehtyä." Mutta hän antoi ääneensä tulla jotakin epäröivää.

"Sanot että hän kuiskasi?"

"Kyllä, hän kuiskasi."

"Mutta olisihan se voinut olla joku muu."

"En tiedä, mitä sanoisin", sanoi Petteri. "Minä olin varma siitä, että se oli Joe Angell; mutta hän oli selkäni takana. Olin juuri puhutellut sihteeri Gradya, ja lähdin siitä kirjahyllylle."

"Kuinka monta miestä siellä oli?"

"Noin kaksikymmentä."

"Oliko valoja sammutettu ennenkuin menit kirjahyllylle, vai jälkeen?"

"En muista sitä; ehkä jälkeen." Ja äkkiä hämmentynyt Petteri raukka huusi: "Tämä tekee minut aivan pöhlöksi! Tietenkin olisi minun pitänyt puhutella tuota miestä että olisin nähnyt varmaan että se oli Joe Angell ennenkuin käännyin poispäin; mutta olin olevinani varma siitä, että se oli hän. Ajatus että se olisi voinut olla jokin muu ei edes pälkähtänyt päähänikään."

"Mutta siitä olet kuitenkin varma, että se oli Jerry Rudd, joka puhutteli häntä?"

"Kyllä, se oli Jerry Rudd; hänen kasvonsa olivat minua kohti."