Part 10

Hän ei enää pyytänyt Petteriä kertomaan sitä, vaan hän antoi tämän puhua ja kierästi johti puhetta, kunnes hän sai selville että Petteri oli läheisissä suhteissa usean kaikkein vaarallisimman punikin kanssa, ja myöskin että hän perinpohjin tunsi Goober-jutun salaisuudet ja tiesi, miten suurliikemiehet olivat koonneet miljonan dollarin rahaston saattaakseen Gooberin hirteen, ja vielä senkin, millä tavoin tämä rahasto oli käytetty ja vedelty näkymättömistä langoista, jotta mies saatiin tuomituksi. Nell laski yhteen kaksi ja kaksi, ja sai tulokseksi neljä, ja hän äkkiä sanoi tämän tuloksen Petterille vasten kasvoja, ja Petteri hämmästyi ja tunnusti kaikki. Hän kertoi Nellille suunnitelmistaan ja metkuistaan ja seikkailuistaan -- jättäen mainitsematta pikku Jennin ja heinälesken.

Hän kertoi rahasummista, joita oli "tehnyt" ja joita toivoi vieläkin "tekevänsä"; hän kertoi Lackmanista ja näytti Nellille sanomalehden, missä oli kuva hänestä ja hänen koulustaan. "Onpas komea mies!" sanoi Nell. "Se on häpeä!"

"Mitä tarkotat?" kysyi Petteri vähän ihmeissään. Voisiko olla mahdollista että Nell oli myötätuntoinen näille punikeille?

"Tarkoitan", sanoi Nell, "että sinulle hän olisi ollut enemmän arvoinen kuin kaikki muut yhteensä."

Nell oli nainen ja hänen järkensä oli sangen käytännöllinen. "Kuule, Petteri", sanoi hän, "olet antanut noiden salapoliisien vetää itseäsi nenästä. He saavat saaliin ja antavat sinulle muruja. Sinä tarvitset jonkun, joka pitää huolta sinusta."

Petterin sydän sykähti. "Tahdotko sinä tehdä sen?"

"Minulla on Ted käsissäni", sanoi tyttö. "Hän katkaisisi kaulani, ja sinun kaulasi myös, jos hän tietäisi että olen täällä. Mutta koetan päästä vapaaksi, ja sitten -- ehkä, en kuitenkaan lupaa, mutta ajattelen asiaa, Petteri, ja koetan parhauteni mukaan auttaa sinua, että McGivney ja Guffey ja nuo toiset eivät voisi enää pelata kanssasi."

Hänen täytyi saada aikaa ajatellakseen asiaa ja tehdäkseen kyselyjä noista salapoliiseista -- ja näytti kuin olisivat ne olleet tuttuja hänelle. Hän tulisi tapaamaan Petteriä taaskin huomenna, mutta jossakin vähemmän yleisessä paikassa kuin tämä on. Hän nimitti paikan kaupungin puistosta, joka olisi helppo löytää ja kuitenkin kylliksi syrjässä neuvottelua varten.

XL.

Nellin maireet olivat tehneet Petterin niin rohkeaksi, että hän ei mennyt enää takasin saamaan toista nuhdesaarnaa McGivneyltä Lackman jutun vuoksi. Hän alkoi väsyä McGivneyn nuhteisiin; jollei McGivney pitänyt hänen työstään, niin menköön itse olemaan punikkina jonkun aikaa. Petteri käveli pitkin katuja koko päivän ja osan yöstäkin, ajatellen Nelliä ja innostuneena niistä puolilupauksista, joita tänä oli tehnyt hänelle.

He kohtasivat toisensa seuraavana päivänä puistossa. Ei kukaan seurannut heitä ja he löysivät mainion paikan, jossa Nell antoi Petterin suudella useita kertoja, ja suuteloiden välillä kertoi Nell Petterille pelottavan suunnitelmansa. Petteri oli luullut olevansa hyvä punomaan salajuonia, mutta hänen oman arvon tunteensa kuihtui olemattomiin sen loistavan suunnitelman edessä, mikä oli kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa kypsynyt Nell Doolinin, toisin sanoen, Edythe Eustacen, aivoissa.

Petteri oli tehnyt kovimman työn, ja nämä viisaammat miehet olivat käyttäneet häntä, heittäen hänelle silloin tällöin murusen, haalimaan heille rikkauksia niiden tietojen kautta, mitä Petteri heille toi. McGivneyltä oli lipsahtanut totuus Lackmanin jutussa; ja oli varma että ne olivat lyöneet mynttiä noista kaikista muistakin jutuista. Petterin tulee nyt toimia jotakin omin päinsä, pitää itse ansionsa ja tehdä itsestään yksi noista suurmiehistä. Petteri tiesi asiat, hän tunsi "kuka kukin on", ja Goober-jutussa hän oli tullut näkemään, miten asioita muokattiin; nyt hänen pitää tehdä itse tuollainen tekopeli, ja sellainen, jossa on paljon rahaa. Maan pelastaminen näistä punikeista oli velvollisuus; mutta miksi ei voisi ansaita rahaa samalla kertaa?

Nell oli yöllä miettinyt tätä ja valinnut jo sopivan henkilönkin. Hän oli valinnut vanhan "Nelse" Ackermanin, tunnetun pankkiirin. Ackerman oli uskomattoman ja tavattoman rikas, häntä kutsuttiin American Cityn rahakuninkaaksi. Hän oli vanha, ja Nell sattui tietämään että hän oli pelkuri; hän oli paraikaa sairaana, ja kun mies on sairas, on hän vielä enemmän pelkuri. Petterin tulee nyt keksiä jonkunlainen pommijuttu vanhaa "Nelse" Ackermania vastaan. Petteri voisi puhua tästä tuumasta joillekin punikeistaan ja saada heidät innostumaan siihen, tai voisi hän tekaista joitakin kirjeitä, jotka löydettäisiin heidän taskuistaan, ja kätkeä dynamiittia heidän huoneisiinsa. Kun pommijuttu keksittäisiin, tulisi se herättämään suurta hälinää, ja varmasti kuningas kuulisi että sen oli Petteri saanut ilmi ja epäilemättä palkitsisi hänet. Voisipa käydä niinkin, että tämä kuningas palkkaisi Petterin suojelemaan itseään näiltä punikeilta. Ja näin tulisi Petteri tekemisiin rahojen kanssa, ja voisi ehkä palkata Guffeyn ja McGivneyn palvelukseensa sen sijaan että nämä nyt palkkasivat hänet palvelukseensa.

Jos Petteri olisi ollut yksinään, niin olisikohan hän uskaltanut uneksiakaan tällaisesta? Vai oliko hän nahjus, pienisieluinen, joka pelkäsi omia uniaan? Mutta Petteri ei ollut yksin; hänellä oli Nell, ja oli välttämätöntä että hän esiintyi Nellin silmissä rohkeana ja pelottomana ritarina. Aivan niinkuin entisinä Jimjambon temppelin aikoina oli Petterillä pakko olla paljon rahaa saadakseen Nellin pois toiselta mieheltä. Ja niinpä hän myöntyi ja alkoi Nellin kanssa keskustella eri henkilöistä, joita voitaisiin käyttää.

Sopivin oli Pat McCormick. "Mac" synkkine ja liikkumattomine kasvoineen, meluttomine ja salaperäisine elintapoineen, oli Petterin mielestä täydellinen kuva dynamiittisankarista. Niin, ja sitäpaitsi oli Mac Petterin vihollinen. Hän oli juuri saapunut organiseerausmatkaltaan öljykentiltä ja oli puhunut pahaa Petteristä eri radikaliryhmille. "Mac" oli kaikkein vaarallisin punikki koko roikasta! Hänestä täytyy varmasti tehdä yksi dynamiittijuonen päätekijöistä.

Toinen sopiva oli Joe Angell, jonka Petteri oli äskettäin tavannut Ada Ruthin perustamassa asevelvollisuusvastaisen liiton kokouksessa. Ihmiset tekivät pilaa hänen nimestään sen vuoksi että hän, paitsi nimeä, oli vielä enkelin näkönenkin kirkkaine sinisine silmineen, jotka näyttivät otetun sinitaivaalta, ja välkkyvän keltaisine hiuksineen -- ja vieläpä hymykuoppineenkin suupielissä. Mutta kun Joe aukasi suunsa, niin huomasi että tämä enkeli oli kotosin siitä kaikkein alimmasta kuumasta paikasta. Hän oli rohkein ja uhmaavin punikki, mitä Petteri oli vielä tavannut. Hän oli nauranut Ada Ruthia ja tämän kirjailijan tunteellista kantaa asevelvollisuutta vastaan. Runojen kirjottaminen ja päätöslauseitten hyväksyminen eivät merkinneet mitään; eivät myöskään miehet, jotka kieltäytyivät pukeutumasta sotilaspukuun, vaan miehet, jotka ottivat pyssyt, kun heille niitä tarjottiin, ja harjottelivat ampumaan ja oikealla hetkellä kääntyivät ympäri ja ampuivat toiseen suuntaan. Agitatsioni ja järjestämistyö olivat ehkä hyvätkin paikallaan, mutta nyt, kun hallitus on uskaltanut uhmailla työväkeä ja pakottaa se armeijaan, nyt tarvittiin toimintaa radikalisessa liikkeessä.

Joe Angell oli ollut tukkityömailla ja tiesi kertoa, mitä mieltä olivat todelliset työläiset, nuo tukkimetsien "juhdat." Nuo miehet olivat heittäneet puhumisen pois; niillä olivat valmiina salaiset komiteat pitämään asioista huolen heti, kun kapitalistit ja heidän hallituksensa olivat tuhotut. Sillä välin, jos joku sheriffi tai yleinen syyttäjä meinasi "ruveta rumaksi", niin he "antoivat sille passin." Hän käytti tätä lausetta ainakin joka puolen tunnin kuluttua kertoessaan seikkailuistaan. "Niin", oli hänen tapansa sanoa, "se rupesi rumaksi, mutta annoimme sille passin."

XLI.

Nell ja Petteri rupesivat yksityisseikkoja myöten valmistelemaan "ansaansa" Joe Angellia ja Pat McCormickia varten. Petterin täytyy saada joukon niitä koolle ja puhumaan pommeista ja ihmisten tappamisesta; ja sitten hänen täytyy kaikille niille, jotka osottivat mielenkiintoa, pistää taskuun kirjelippu, missä kehotettiin saapumaan vissiin paikkaan suunnittelemaan oikeaa salajuonta. Nell kirjottaa kirjeet, jottei kukaan voi syyttää Petteriä. Hän otti käsilaukustaan lyijykynän ja paperia ja alkoi: "Jos todella haluatte lyödä rohkean iskun työläisten oikeuksien puolesta, niin kohdatkaa minut --" ja sitten hän pysähtyi. "Missä?"

"Ateliereissä", sanoi Petteri.

Ja Nell kirjoitti, "Ateliereissä. Onko siinä kyllin?"

"Huone 17." Petteri tiesi että tämä oli venäläisen maalarin, Nikitinin, huone ja Nikitin sanoi itseään anarkistiksi.

Ja Nell kirjotti, "Huone 17", ja vähän aikaa neuvoteltuaan Petterin kanssa hän lisäsi: "Huomenaamulla kello kahdeksan. Ei nimiä eikä puhetta. Toimintaa!" Tämä aika merkittiin siksi, että Petteri muisti sinä iltana olevan "tuplajuulaisten" kokouksen. Se oli työkokous, mutta luonnollisestikaan eivät nämä "iikat" koskaan voineet kokoontua puhumatta "menettelytavoista." Heidän joukossaan oli huomattava joukko niitä, jotka olivat tyytymättömiä järjestön "saamattomuuteen" ja vaativat toimintaa. Petteri oli varma että hän saisi jotkut näistä kiintymään dynamiittijuoneen.

Ja niin kävikin, eikä Petterille ollut siitä minkäänlaista vaivaa; kysymys tuli esille ilman että hänen tarvitsi sanoa sanaakaan. Tulevatko työläiset menemään kuin lampaat teurastettaviksi, ja eivätkö edes "tuplajuulaiset" tule tekemään mitään? Näin kysyi pistävästi "Sinisilmäinen Enkeli", ja lisäsi että jos heillä on aikomuksena yrittää jotakin, niin on American City yhtä hyvä paikka kuin mikä muu hyvänsä. Hän oli puhutellut työväenluokan jäseniä kylliksi paljon havaitakseen että ne ovat valmiit toimimaan; ainoa, mitä he kaipasivat, oli taisteluhuuto ja järjestö heitä johtamaan.

Iso tukkityöläinen Henderson otti puheenvuoron. Siinähän se olikin vaikeus; ei voitu rakentaa järjestöä sellaista työtä varten. Viranomaiset laittaisivat urkkijoita ja kätyreitä järjestön jäseniksi, ja ne saisivat ilmi mitä meinataan, ja silloin olisi järjestön pakko muuttua maanalaiseksi.

"No", huudahti Joe, "menkäämme maanalle sitten!"

"Niin", vastasi toinen, "mutta silloin on koko järjestö pilalla. Ei kukaan tiedä ketä uskoa, ja jokainen syyttää kaikkia muita kätyreiksi."

"Perhana!" sanoi Joe Angell. "Olen ollut vankilassa aatteemme hyväksi. Uskallan kyllä asettua siihen vaaraan, että joku sanoisi minua urkkijaksi. Mutta en aijo istua alallani ja katsoa rauhallisena, kun työläisiä ajetaan helvettiin, vain sen vuoksi, että pidän järjestöäni niin pirun suuressa arvossa."

Kun muut panivat vastaan, tuli Angell yhä rajummaksi. No, oletetaan nyt sitten että he tulevat epäonnistumaan joukkotoiminnassa, ja oletetaan että heidät pakotetaan terrorismiin. Kuitenkin he olisivat antaneet riistäjille opetuksen ja vähentäneet hiukan iloa heidän elämästään.

Petteri arveli että hänen sopisi mainiosti esiintyä nyt konservatiivina. "Luuletko todellakin että kapitalistit tulevat antautumaan pelosta?" kysyi hän.

Ja toinen vastasi: "Varmasti! Sanon että jos olisimme julistaneet että jokainen kongressimies, joka äänestää sodan puolesta, lähetetään etumaisiin juoksuhautoihin, niin ei maamme olisi sodassa."

"Mutta", sanoi Petteri viekkaasti, "mitä kongressimiehistä! Niillä on käskijänsä."

"Varmasti", sanoi ruotsalainen merimies Gus. "Varmasti! Minä nimitän tusinan verran tämän maan suurmiehistä -- jos heille tehdään selväksi että jollemme saa rauhaa, niin heidät kaikki tapetaan -- pian saamme rauhan."

Asiat olivat niinkuin Petteri halusikin. "Ketä ne miehet ovat?" hän kysyi, ja miehet väittelivät nimistä. He eivät väitelleet pitkää aikaa ennenkuin joku mainitsi "Nelse" Ackermanin nimen; punikit vihasivat häntä sydämensä pohjasta siksi, että hän oli lahjottanut satatuhatta dollaria Gooberin hirttorahastoon. Petteri ei ollut tietävinään mitään Nelsestä; ja Jerry Rudd, kulkuri, jonka pää oli vieläkin halki äskeisen viljankorjaajain lakon jälkeen, sanoi että kautta jessuksen, jos sellaisia miehiä pantaisiin etumaisiin juoksuhautoihin, niin varmasti olisi Amerikassa rauhanaatteen kannattajia.

Näytti siltä kuin Joe Angell olisi tullut sinne puhumaan Petterin puolesta. "Meillä pitäisi olla", sanoi hän, "muutamia miehiä, jotka taistelisivat yhtä lujasti omasta puolestaan kuin kapitalistienkin."

"Niin", myönsi Henderson katkerasti. "Me olemme kaikki niin hyviä -- me odotamme kunnes herramme sanovat meille että nyt saamme tappaa."

Tähän loppui keskustelu, mutta siinä sitä Petterin mielestä jo olikin kylliksi. Hän menetteli salaa ja varovaisesti, ja yhden erällään hänen onnistui panna noita kirjelippuja Joe Angellin, Jerry Ruddin, Hendersonin ja Gusin taskuun. Ja sitten Petteri pötki tiehensä vavisten innosta. Suuri dynamiittijuoni on tekeillä! "Niistä täytyy päästä!" kuiskasi hän itsekseen. "Niistä täytyy päästä kaikilla mokomin! Teen vain velvollisuuteni."

XLII.

Petterillä oli kohtaus Nellin kanssa eräässä kadunkulmauksessa kello yhdentoista aikana sinä iltana, ja kun Nell astui alas katuvaunusta, oli hänellä kädessään matkalaukku. "Saitko työsi tehdyksi?" kysyi hän nopeasti, ja kun Petteri vastasi myöntäen, sanoi hän: "Tässä on pommisi!"

Petterin leuka venähti. Hän oli niin säikähtyneen näkönen, että Nellin täytyi häntä rohkaista. Ei se räjähdä; siinä ovat vain tarpeet, kolme tikkua dynamiittia, vähän sytytyslankaa ja osia kellosta. Dynamiitti oli hyvässä kääreessä, ei tarvitse pelätä sen räjähtämistä -- jollei hän pudottaisi sitä maahan! Mutta se ei paljoakaan rauhottanut Petteriä. Hän ei ollut luullut että Nell menee niin pitkälle tai että hänen pitää todella käsitellä dynamiittia. Hän ihmetteli mistä ja miten Nell oli sitä saanut ja rukoili jumalaansa että pääsisi erilleen koko jutusta.

Mutta Nell sanoi että se luonnollisesti on jo liian myöhäistä. "Sinun täytyy saada tämä matkalaukku heidän huoneustoonsa ja sinun täytyy tehdä se ilman että sinua kukaan näkee. Ne sulkevat kai huoneustonsa pian, eivätkö?"

"Lukitsimme oven, kun lähdimme", sanoi Petteri.

"Kenellä on avain?"

"Gradyllä, sihteerillä."

"Voitko saada sen avaimen käsiisi?"

"Voin päästä helposti sinne huoneustoon", sanoi Petteri. "Palotikkaat ovat ikkunan kohdalla, joka ei ole aivan kiinni. Muutamat meistä ovat kulkeneet sen kautta, kun huoneusto on ollut lukittu."

"Hyvä", sanoi Nell. "Odotamme hetkisen. Meidän tulee olla varmat siitä, ettei kukaan palaa takasin."

He kävelivät pitkin katua ja Nell kantoi yhä matkalaukkua, ikäänkuin olisi pelännyt Petterin hermojen pettävän. Samalla hän selitti: "Minulla on kaksi paperipalaa, jotka meidän täytyy sovitella huoneeseen. Yhden niistä sinun täytyy repiä palasiksi ja heittää roskakoriin. Se on olevinaan osa kirjeestä, jossa puhutaan jostakin suuresta salajuonesta ja sen alla on nimi, 'Mac'. Se tarkottaa McCormickin luonnollisesti. Minun täytyi kirjottaa se koneella, kun en tunne hänen käsialaansa. Toinen paperipala on piirustus; eikä siinä ole merkkiäkään mistä se on, mutta kyllä sen poliisit saavat tietoonsa. Se on pohjapiirros Ackermanin talosta ja siinä on risti merkitsemässä avonaista makuuhuonetta. Nyt meidän täytyy saada paperi jotenkin kuuluvaksi McCormickille. Onko tuossa huoneustossa mitään, joka kuuluu hänelle?"

Petteri mietti, ja muisti lopulta että kirjahyllyllä on joitakin kirjoja, jotka McCormick oli lahjottanut ja joissa oli hänen nimensä. Se on hyvä! huudahti Nell. Paperi on kätkettävä johonkin noista kirjoista, ja kun poliisit tekevät tarkastuksen, tulevat he sen varmasti löytämään. Nell kysyi mitä kirjoja ne ovat, ja Petteri muisti että yhdessä puhutaan sapoteesista. "Pane paperi siihen", sanoi Nell. "Kun poliisit löytävät sen, niin tulevat sanomalehdet julkaisemaan koko kirjan."

Petterin polvet tutisivat niin, ettei hän kunnolla pystynyt kävelemään, mutta hän pakotti itsensä muistamaan sen, että hän oli "uros"-mies, sadan prosentin amerikalainen, ja että näinä sota-aikoina oli kaikkien patrioottien tehtävä velvollisuutensa. Hänen velvollisuutensa oli pelastaa maa näistä punikeista, ja hän ei saa jänistää. He tulivat vanhalle rakennukselle, jossa I.W.W. liiton huoneusto oli, ja Petteri kiipesi aidalle ja siltä palotikkaille, Nell ojensi hänelle varovaisesti matkalaukun, Petteri avasi epäkunnossa olevan ikkunan ja ryömi sisälle.

Hän asetti matkalaukun erään suuren kaapin perimmäiseen nurkkaan, asetti jotakin rojua sen eteen ja heitti jonkun vanhan vaateriekaleen sen päälle. Oikeankäden taskusta veti hän esille koneella kirjotetun kirjeen, repi sen kappaleiksi ja heitti roskakoriin. Toisen paperin otti hän vasemmasta taskustaan, sen, jossa oli pohjapiirros Ackermanin talosta. Hän meni kirjahyllylle ja vapisevin sormin veti valkeaa, löysi pienen punakantisen kirjan, jonka nimi oli "Sabotage", pisti paperin lehtien väliin ja asetti kirjan paikoilleen. Sitten hän kömpi takasin palotikkaille, pudotti itsensä maahan, hyppäsi aidan yli ja juoksi solaan, jossa Nell odotti häntä.

"Teen tämän maani puolesta!" kuiskaili hän itsekseen.

XLIII.

Työ oli nyt tehty, paitsi että täytyi saada vielä McCormick tulemaan kohtaamispaikalle huomenaamulla. Nell oli kirjottanut ja aikoi lähettää erikoispostissa kirjeen McCormickin kotiin. Sen hän saa noin kello seitsemän aamulla, ja kirjeessä oli koneella kirjotettuna seuraavaa:

"Mac: Tule huoneeseen 17 atelieri-talossa kello kahdeksan aamulla. Tärkeää. Suunnitelmamme on valmis ja minun osani on jo tehty. Joe."

Nell arveli että McCormick luulee tämän kirjeen tulleen Angellilta. Hän ei tiedä, mitä siinä tarkotetaan, mutta sen varmempaa on että hän tulee ottamaan selvää. Tärkein seikka oli nyt, että salapoliisit hyökkäisivät huoneustoon aivan heti, kun salaliittolaiset ovat saapuneet, sillä niin pian kuin heillä olisi aikaa keskustella asiasta vähän, tulisivat he epäluuloisiksi ja karkaisivat heti. McGivneyn täytyy pitää miehensä valmiina; hänelle täytyy ilmottaa hyvissä ajoin että hänellä on kylliksi aikaa ilmottaa miehilleen.

Mutta yksi seikka oli vielä vastuksena -- jos McGivney saisi tilaisuuden, alkaisi hän kuulustella Petteriä, ja Nell oli varma että silloin Petterille kävisi hullusti. Tarpeetonta on sanoa että Petteri oli yhtä mieltä; hänen sydämensä uhkasi lakata sykkimästä, kun hän ajattelikaan sitä. Oikeastaan halusi Petteri jättää koko jutun sikseen, mutta hän ei uskaltanut sanoa niin, hän pelkäsi kumppaninsa vihlovaa ivaa. Petteri puristi kätensä nyrkkiin ja kiristi hampaansa yhteen, ja joka kerta kun he sivuuttivat katulampun, käänsi hän kasvonsa poispäin, jotta Nell ei näkisi hänen kasvoistaan nöyryyttävää pelkoa, joka häntä kalvoi. Mutta Nell huomasi sen kumminkin. Hän havaitsi olevansa tekemisissä vapisevan, harmaakasvoisen pelkurin raukan kanssa ja menetteli sen mukaan; hän kehitti suunnitelman yksityisseikat ja antoi Petterille määräyksensä -- ja katsoi että hän ne täytti.

Petteri tiesi McGivneyn kodin puhelinnumeron, mutta tarkotus oli että hän käyttäisi sitä vain kaikkein epätoivoisimmissa tapauksissa. Nell käski hänen käyttää sitä nyt ja kertoa McGivneylle että hän oli keksinyt joidenkin I.W.W. liiton jäsenten McCormickin johdolla olevan aikeissa räjäyttää ilmaan ihmisiä dynamiitilla. Niillä oli joitakin pommeja matkalaukussa huoneustossaan ja olivat juuri lähdössä jonnekin -- pommeja taskussa. Petterin täytyy seurata heitä, muutoin voivat he päästä hänen näkemistään ja tehdä jonkun rikoksen ennenkuin hän ehtii estää. McGivneyn täytyy tuota pikaa koota miehensä ja pitää automobiilit valmiina lähtemään, kun Petteri antaa merkin. Petteri tulee seuraamaan salaliittolaisten perässä ja soittaa taas McGivneylle niin piin kuin mahdollista.

Nell erikoisesti painosti että kun Petteri puhuttelee McGivneytä, tulee hänellä olla tavattoman kiire, eikä hänellä ole aikaa vastata mihinkään kysymyksiin. Hänen tulee olla kiihkosta tärisevässä tilassa; ja Petteri arveli että se on helppoa. Hän harjotteli Nellin neuvojen mukaan jokaisen sanan, mitä hänen pitää sanoa ja miten hänen täytyy keskeyttää keskustelu ja lyödä puhelin kiinni. Sitten hän meni kulmauksessa olevaan, koko yön avoinna olevaan rohdoskauppaan ja eräästä puhelinputkasta soitti McGivneyn kotiin.

Se oli suuressa vuokratalossa ja otti jonkun aikaa ennenkuin Petteri kuuli herransa äänen, joka oli unelias ja vihanen. Mutta Petteri herätti hänet pian. "Mr. McGivney, dynamiittisalajuoni!"

_"Mitäh!"_

"I.W.W. Niillä on pommeja matkalaukussa! Ne menevät räjäyttämään jonkun ilmaan!"

"Jumalani! Mitä tarkotat? Kutka?"

"En tiedä vielä. En kuullut kaikkia, ja minun on pian mentävä. Ne jo lähtevät. Minun täytyy seurata niitä. Voivat päästä pakoon ja silloin on myöhäistä. Kuuletteko, minun on seurattava niitä!"

"Kuulen, kuulen. Mitä haluat minun tekevän?"

"Soitan niin pian kuin saan tilaisuuden. Pitäkää miehenne valmiina, ainakin tusina! Hankkikaa autoja, että voitte tulla nopeasti. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, mutta --"

"Ei ole aikaa enää, voivat kadota minulta, pitää mennä! Olkaa lähellä puhelinta ja pitäkää miehenne valmiina -- pitäkää kaikki valmiina. Ymmärrättekö?"

"Niin, mutta kuule! Ethän vain ole erehtynyt?"

"En, en", huusi Petteri. "Olen varma. Niillä on dynamiittia! Johan sanoin. Se on mies, jonka nimi on Nelse"

"Mikä Nelse?"

"Se, jonka ne aikovat tappaa. Minun pitää nyt mennä, laittakaa kaikki valmiiksi. Hyvästi!" Ja Petteri löi puhelimen kiinni. Hän oli niin kiihtynyt tästä näyttelemisestään, että hän hyppäsi ulos putkasta ja juoksi ulos rohdoskaupasta, ikäänkuin hänen todella olisi pitänyt koettaa saada kiinni dynamiittisankareita, jotka kantoivat dynamiittipommeja!

Hän pysähtyi, kun näki Nellin ja he kulkivat taaskin pitkin katua. He saapuivat pieneen puistoon ja istuutuivat eräälle penkille, koska Petterin jalat eivät enää jaksaneet kantaa hänen painoaan. Nell kierteli puiston ja katsoi ettei toisilla penkeillä ollut ketään; sitten hän tuli takasin ja harjotteli seuraavan kohtauksen Petterin kanssa. Se oli tarkkaa työtä, sillä aika läheni, jolloin Petterillä ei enää olisi Nell turvanaan, vaan täytyisi hänen seistä omilla jaloillaan. Petteri tiesi sen, ja hänen jalkansa tuntuivat sangen heikoilta. Häntä jänisti, jänisti niin peijakkaasti ja hän halusi sanoa ettei hän voi; hän halusi mennä McGivneyn luo ja tunnustaa kaikki. Nell arvasi, mitä tapahtui hänen sielussaan ja koetti säästää hänet siltä nöyryytykseltä, joka johtuisi siitä, että Petteri huomaisi hänen tietävän. Nell istui lähelle Petteriä ja laski kätensä hänen kädelleen puhuessaan, ja pian Petteri tunsi salaperäisen nautinnon kulkevan läpi hänen ruumiinsa. Hän asetti kätensä Nellin vyötäisille saadakseen yhä enemmän samaa nautintoa; ja Nell salli tämän, vieläpä tapahtui nyt ensi kerran, että Nell ikäänkuin kehottikin häntä siihen. Petteri oli sankari nyt, hän oli keskellä rohkeaa ja vaarallista peliä; hän tulisi viemään sen läpi kuin mies ja ansaitsemaan Nellin ihailun. "Maamme on sodassa!" huudahti Nell. "Ja nämä perkeleet koettavat häiritä sitä!"

Ja pian oli Petteri valmis tappelemaan vaikka koko maailmaa vastaan; Petteri oli valmis vaikka itse ottamaan pommin ja menemään ja räjäyttämään ilmaan American Cityn rahakuninkaan! Tässä mielentilassa oli hän aamuun asti, istuen puiston penkillä heila sylissä, toivoen että se ottaisi hiukan enemmän huomioonsa hänen rakastelunsa eikä niin kiinteästi luettaisi hänellä läksyään.

XLIV.

Ja niin alkoi viimein päivä nousta ja linnut laulaa. Aurinko nousi ja tähysteli Petterin tuhkanharmaita kasvoja ja Nellin lakastuneita omenoita. Mutta nyt oli tullut toiminnan aika, ja Petteri lähti vahtimaan McCormickin kotia siksi, kunnes kello seitsemän tuotaisiin se erikoislähettikirje.

Se tuli ajallaan, ja Petteri näki McCormickin tulevan ulos ja lähtevän atelierien suuntaa kohti. Vielä oli liian varhainen mennä kokoukseen, joten Petteri arveli hänen syövän aamiaisen jossakin matkalla, ja niin kävikin. "Mac" meni erääseen pikkuravintolaan, ja Petteri kiiruhti lähimpään puhelimeen ja soitti herralleen.