Part 1

SADAN PROSENTIN PATRIOOTTI

Kirj.

Upton Sinclair

Duluth (Minn.), Workers Socialist Publishing Company, 1920.

VAIMOLLENI

joka on luonut tämän kertomuksen viehättävimmän henkilön. "Mrs. Godd" ja joka ehdottomasti kieltää kirjaa painamasta ennenkuin on selitetty että kysymyksessä oleva henkilö on kreikkalainen "Godd" [God -- Jumala] eikä juutalainen "Godd", jotta kukaan ei voisi syyttää pyhien pilkkaamisesta.

I.

Silloin tällöin tulee miettineeksi, kuinka mitä vähäpätöisin sattuma voi johtaa elämän tärkeimpiin tapauksiin; ikäänkuin sattuisi katsomaan taakseen hätkähtäen huomatessaan kuinka vähällä piti ettei koko olemus vajonnut mitättömyyteen. Esimerkiksi. Nuori mies käy pitkin katua, ilman päämäärää, ilman tarkotusta; hän tulee kulmaukseen ja miettimättä, ilman syytä, kääntyy oikealle -- eikä vasemmalle -- ja niin sattumalta kohtaa sinisilmä tytön, joka panee hänen sydämmensä sykkimään. Hän tutustuu tyttöön, nai hänet -- ja tytöstä tuli teidän äitinne. Mutta olettakaamme että tuo nuori mies olisi kääntynyt kadunkulmauksessa vasemmalle eikä olisi nähnytkään sinisilmä tyttöä; missäs olisitte te nyt, ja missä olisivat nuo ominaisuutenne, jotka te pidätte niin tuiki tärkeinä koko maailman hyvinvoinnille ja nuo vakavat liikeasiat, joihin aikanne kuluu?

Jotenkin näin kävi Petteri Gudgen; vähäinen sattuma muutti hänen elämänsä kulun kokonaan aiheuttaen sen tapauksien sarjan, josta tämä kirja kertoo. Petterin käydessä pitkin katua eräänä iltapäivänä lähestyi muuan nainen häntä, ojensi lentolehden ja sanoi: "Lukekaa tämä, olkaa hyvä."

Ja Petteri, jolla oli nälkä ja joka oli kyltynyt maailmaan, vastasi jäykästi: "Ei ole rahaa." Hän luuli sitä ilmotuslipuksi ja sanoi: "En voi ostaa mitään."

"Ei tässä kaupata mitään", vastasi nainen. "Se on kehotus-sanoma."

"Uskonnollinenko?" sanoi Petteri. "Vastikään potkittiin minut ulos kirkosta."

"Ei se ole kirkollinen", sanoi nainen. "Se on muuta; pistäkää se taskuunne." Hän oli vanhanpuoleinen, harmaahapsinen nainen ja kulki Petterin perässä hymyillen ystävällisesti tälle laihalle huonopukuiselle oudolle miehelle, mutta kehotellen: "Lukekaa se joskus kun teillä ei ole muuta tekemistä." Ja niin Petteri päästäkseen hänestä erilleen otti lentolehden, pisti sen taskuunsa ja meni menojaan, ja parin minuutin kuluttua oli hän unohtanut koko jutun.

Petteri mietti -- tai oikeammin, Petterin vatsa ajatteli hänen puolestaan; sillä kun ei koko päivänä ole saanut syödä mitään eikä edellisenäkään päivänä muuta kuin kupin kahvia ja vaivaisen voileivän, niin muuttuvat ajatuskeskukset päästä vatsaan. Petteri mietti että tämä elämä oli nyt koko helvetti. Kukapa olisi voinut aavistaa että vain sen vuoksi, että varastaa yhden raukkaisen rasvarinkelin, menettää helpon työpaikan ja mahdollisuutensa kohota maailmassa. Petterin koko olemus oli keskitetty ponnistuksiin kohota -- menestyä, joka merkitsee rahaa, joka taas merkitsee helppoa elämää ja nautintoja, jotka taikanimet houkuttelevat kaikkia ihmisolentoja.

Mutta kuka nyt olisi voinut aavistaa, että Mrs. Smithers laski rasvarinkelit joka kerta kun joku kulki ruokahuoneen läpi? Ja ainoastaan tuo naurettava seikka oli syynä siihen, että Petteri oli vajonnut nykyiseen kurjuuteensa. Jollei sitä olisi ollut, olisi hän paraikaa voinut syödä päivällistä -- leipää, kuivattua silliä ja heikkoa teetä -- suutarin vaimon kotona, ja hoitanut tointaan, mihin sisältyi eripuraisuuksien nostattaminen ensimäisen apostolisen kirkon jäsenissä, joita myös "holirollareiksi" kutsutaan, ja pastori Gamaliel Lunkin erottaminen sekä suutari Smithersin pastoriksi valitseminen -- Petterin ollessa hänen oikeana kätenään.

Ja näin oli käynyt aina -- koko kahdenkymmenen vuoden ajan Petterin elämää. Kerran toisensa perään oli hänen otteensa hipaissut hyvinvoinnin tikkaita, ja aina tapahtui jotakin, jollei muuta niin raukkaisen rasvarinkelin varkaus, joka riuhtasi hänet irti ja viskasi kurjuuden kuiluun.

Niin kulki Petteri edelleen, vyö lujilla ja rauhattomat siniset silmät vilkuivat sinne tänne, etsien ruokaa. Työtä olisi kyllä löytynyt, mutta se oli kovaa työtä, ja Petteri halusi helppoa. Tässä maailmassa on ihmisiä, jotka elävät lihastensa työstä, ja toisia, jotka elävät järjellään; Petteri kuului tähän jälkimmäiseen luokkaan, ja hän oli mieluummin syömättä kuin laskeutui alas yhteiskunnallisesta asemastaan.

Petteri katsoi jokaista vastaantulijaa kasvoihin valmiina kaikkien mahdollisuuksien varalle. Jotkut vilkaisivat häneen, mutta eivät kuin silmänräpäyksen ajan, sillä he näkivät mitättömän näköisen miehen, pienikasvuisen, huonosti ruokitun, jolla toinen olkapää oli korkeammalla kuin toinen, heikko leuka ja suu, epätasaiset hampaat ja veltto, riippuva, ruskea huuliparta. Petterin olkihatusta oli monta olkea poissa, hänen vanhoina ostetut vaatteensa olivat muuttuneet räsyiksi ja hänen kenkänsä pyrkivät kääntymään nurin. Kaupungissa, jossa jokainen "yritti", jokainen, niinkuin he sanoivat, "tekemässä rahaa", ei kellään ollut aikaa eikä halua katsahtaa kahdesti Petteri Gudgea. Mitä välitti kukaan Petterin rauhattomasta sielusta, tai uneksi että Petteri omalla huomaamattomalla alallaan oli eräänlainen nero? Ei kukaan välittänyt; ei kukaan uneksinutkaan.

Oli kello kahden seudussa heinäkuun iltapäivällä, ja aurinko paahtoi American Cityn katuja. Kaduilla oli väkijoukkoja ja Petteri havaitsi että kaikkialla oli lippuja ja koristeita. Kerran, pari hän kuuli etäistä soittoa ja ihmetteli, mitä oli "käynnissä." Petteri ei ollut lukenut sanomalehtiä; koko hänen huomionsa oli keskittynyt smithersiläisten ja lunkilaisten välisiin riitoihin ensimäisen apostolisen kirkon jäsenten keskuudessa, joita myös holirollareiksi kutsutaan, ja maailman suurtapahtumat eivät kuuluneet hänelle. Petteri tiesi hämärästi että maapallon toisella puolella puolisen tusinaa suurta maata oli kietoutunut kuolinkamppailuun; taistelu täryytti koko maailmaa, ja olipa Petterikin tuntenut silloin tällöin tämän tärinän. Mutta Petteri ei tiennyt että hänen omalla maallaan oli mitään tekemistä tämän europalaisen taistelun kanssa ja että vissit suuredut läpi koko maan olivat päättäneet herättää yleisön toimintaan.

Tämä liike oli levinnyt American City'in, ja näytteille asetettu isänmaallisuus vallitsi kadut. Kaikkien kauppojen ikkunoissa oli tauluja: "Herää, Amerika!" Main kadun poikki hulmusi jättiläiskirjaimin: "Valmistau, Amerika!" Kadun päässä olevalle torille kokoontui pieni armeija -- kansallissodan vanhoja veteraaneja, Espanjan sodan keski-ikäisiä veteraaneja, kansalliskaartin rykmenttejä, merisotilaita ja merimiehiä sataman laivoista, salaseurojen jäseniä kultavöin ja valkoisin töyhdöin koristeltuine, hevosten selässä ratsastavine holipompeli suur-marshalleineen, kaikki kaupungin huomattavat henkilöt ajopeleineen, parikymmentä soittokuntaa marssijain kantapäitä kutkuttamaan ja kymmenen tuhatta lippua pään päällä liehumaan. "Herää, Amerika!" Ja tässä oli sitten Petteri Gudge nälkäisine vatsoineen, joka äkkiarvaamatta tuli Main kadun häärivään ihmisjoukkoon eikä aavistanutkaan mitä oikeastaan oli tekeillä.

Petterin mielestä oli väkijoukolla vain yksi merkitys. Seitsemän vuotta nuoresta elämästään oli hän avustanut Pericles Priamia ja matkustanut ympäri Amerikaa myyden Priamin Parasta Pakotuksen Parantajaa; he kuleksivat autolla ja missä vain oli joku näyttely, konventioni, huviretki tai ulkoilmakokous, sinne he menivät, ja Pericles Priam pysähtyi paikassa, missä väkijoukko oli sankin, soitti ruokakelloa ja saarnasi ylitsevuotavan kaunopuheisesti pelastavan sanansa ihmiskunnalle -- ikuisen elämän neste vihdoinkin löydetty, kärsimykset pois maailmasta, kaikkien jokapäiväisten pikkuvastusten loppu -- dollarin pullo, viidentoista prosentin opiumia! Petterin työnä oli antaa pullo ja ottaa raha; ja kun hän näki väkijoukon, tarkasti hän ympäristöään tarkemmin. Sattuisi ehkä olemaan joku liikavarvasvoiteen tai mustepilkkujen hävittäjän kauppias tai kolmen kortin monte-mies, jonka apuriksi sopisi ruveta vaikka vain yhden voileivän hinnalla.

Petteri kiemurteli ihmisjoukon läpi pari kolme risteystä, mutta ei huomannut lupaavampaa kuin kauppiaita, jotka möivät tikkujen nenissä olevia Amerikan lippusia ja isänmaallisia nappeja, joissa oli: "Herää, Amerika!" Mutta lopuksi hän näki muutaman risteyksen toisella puolella miehen rahti-autolla pitämässä puhetta, ja Petteri tunkeutui sinnepäin tuuppien, luikerrellen, anteeksipyytäen -- kunnes hän pääsi ulos väkijoukosta tyhjälle keskikadulle, jota sinipukuiset poliisit pitivät vapaana ihmisistä kulkuetta varten. Petteri lähti juoksemaan tuon tyhjän paikan yli -- ja juuri silloin tuli maailman loppu.

II.

Kun yrittää sanoin kuvailla tapauksia, niin tapaa väliin vakavia vaikeuksia. Mahtava ja suurimerkityksellinen seikka voi tapahtua silmänräpäyksessä, mutta sanojen, jotka sitä kuvaavat, täytyy tulla yksi erällään pitkässä jonossa. Tapaus voi sattua äkkiarvaamatta, mutta kun sitä kuvailee sanoin, niin täytyy valmistua siihen, herättää aavistavaa odotusta ja johtaa se kärkeensä. Jos kuvaisi tapausta mikä sattui Petterille hänen mennessään poikki kadun parin tuuman mittaisilla kirjaimilla kirjoitetulla sanalla "PAMAUS", niin se ei selostaisi asiaa.

Maailman loppu se oli Petterin mielestä, kun hän toipui säikähdyksestään sen verran, että pystyi ajattelemaan sitä. Mutta aluksi hän ei kyennyt ajattelemaan lainkaan; tuntui ja kuului kauhea jyräys, ikäänkuin koko maailma olisi äkkiä muuttunut ääneksi; sokaiseva valo, kirkas kuin kaikki salamat yhteensä; isku, joka heitti hänet kuin puuvillatukon poikki kadun erään rakennuksen seinään. Petteri lysähti katukäytävälle kuurona, sokeana ja tunnotonna; siinä hän makasi, herra ties kuinka kauvan, kunnes hänen aistinsa vähitellen palasivat ja yleisestä hämmingistä varmat seikat alkoivat kuultaa läpi; hieno savu, joka painui maata vasten, katkera haju, joka pisteli nenää ja kurkkua, äänekästä huutoa, voihkinaa, nyyhkytystä ja yleistä hälinää. Petterin rinnan päällä oli jotakin raskasta, joka pyrki häntä tukehduttamaan. Hän yritti vaistomaisesti lykätä sitä pois; hänen lykätessään tuntui käsissä jotakin kuumaa ja märkää ja limaista, ja kauhistuen havaitsi Petteri että tuo paino oli puoli raadeltua ihmisruumista.

Niin, tämä oli maailman loppu. Vain muutama päivä sitten Petteri oli ollut ensimäisen apostolisen kirkon harras jäsen, joita myös holirollareiksi kutsutaan, ja oli kuunnellut kokouksissa sielua ravistelevia mielikuvia ilmestyskirjasta. Siksi Petteri tiesi että tämä oli maailman loppu, ja koska hänellä oli useita syntejä omalla tunnollaan ja koska hän ei ollut lainkaan halukas kohtaamaan luojaansa, tirkisteli hän maassa makaavien ruumiiden ja vavahtelevien loukkaantuneiden ylitse ja huomasi rivin tyhjiä laatikoita rakennuksen vieruksella. Niitä olivat sinne kantaneet ihmiset, jotka halusivat nähdä väkijoukon päiden ylitse. Petteri koetti kontata ja huomattuaan että se kävi päinsä, laahasi hän itsensä erään laatikon sisälle ja lymysi jumalaansa.

Hän oli verinen, mutta hän ei tiennyt oliko se omaa verta vaiko muiden. Hän vapisi pelosta ja hänen epätasaiset hampaansa takoivat kuin tikka. Mutta iskun seuraukset hälvenivät vähitellen ja järkiriepu selveni, kunnes Petteri huomasi ettei hän kai ollut koskaan oikein uskonut American Cityn ensimäisen apostolisen kirkon aatteisiin. Hän kuunteli loukkaantuneiden valituksia ja väkijoukon huutoja ja hälinää ja rupesi todella miettimään mitä mahtoi oikeastaan tapahtuneen. Kerran oli American Cityssä ollut maanjäristys -- olisikohan tämä toinen. Tai olisikohan Main kadulla sattunut tulivuoren purkaus! Tai olisikohan kaasujohto räjähtänyt? Ja mahtaakohan se nyt jo olla ohi, vai räjähtäneekö tuo vielä? Jos tulivuori jatkaisi purkamistaan, niin työntäisi se luonnollisesti Petterin laatikkoineen seinästä sisälle Guggenheimin osastokauppaan?

Petteri odotti, kuunnellen tuskissa vääntelehtelevien ihmisten kamalia voihkeita ja rukouksia toisille lopettamaan heidät. Sitten kuuli hän komentosanoja ja käsitti poliiseja olevan tulossa ja tietysti myöskin pian sairasvaunuja. Ehkä hänkin oli jotenkin loukkautunut ja olisi kai parasta kömpiä esille että saisi hoitoa. Mutta äkkiä Petteri muisti vatsansa; ja hänen älynsä, joka oli kärkeytynyt kaksikymmentä vuotta kestäneessä kamppailussa vihamielistä maailmaa vastaan, äkkäsi käyttää hyväkseen tilaisuutta, jossa oltiin. Hänen täytyy olla olevinaan loukkaantunut, vaarallisesti; hänen täytyy olla tiedotonna, tyrmistyneenä, hermot pilalla; sitten ne ehkä korjaavat hänet sairaalaan, pistävät pehmoselle vuoteelle ja antavat ruokaa -- ehkä antavat olla siellä viikkokausia, ja vieläpä voivat antaa rahaakin, kun hän on "parannut."

Tai ehkä antavat hänelle työpaikan sairaalassa, jotakin helppoa, jossa ei tarvita muuta kuin terävää älyä. Ehkäpä sairaalan päälääkäri tarvitsee jonkun pitämään silmällä toisia lääkäreitä, jotteivät nämä olisi huolimattomia tai rakastelisi hoitajattaria -- se voisi olla hyvinkin mahdollista. Näin oli ollut orpokodissa, jossa Petteri oli osan lapsuusajastaan, kunnes karkasi. Näin oli myöskin suuressa Jimjambon temppelissä, jota piti Pashtian el Kalandra, Eleuterilaisen Exoticismin päänoita. Petteri oli työskennellyt tuon salaperäisen laitoksen keittiörenkinä, ja oli menestynyt toimessaan niin, että oli vähitellen kohonnut päänoidan neuvonantajan, Tushbarin, neuvonantajaksi.

Missä tahansa oli ryhmä ihmisiä ja rahasto "hoidettavana", siellä tiesi Petteri olevan yllin kyllin salapuremista, skandaaleja, juoruja ja vakoilua -- selvästikin mainio tilaisuus miehelle, joka osaa älyään käyttää. Voi kuulua ihmeelliseltä että Petteri ajatteli tällaisia juuri kun maa oli auvennut, ilma muuttunut hirmuiseksi jyrinäksi ja sokaisevaksi leimaukseksi, ja heittänyt hänet rakennuksen seinään ja pudottanut puoli veristä naisen ruumista hänen päälleen; mutta Petteri oli aikaisimmasta lapsuudestaan elänyt "järjellään" eikä millään muulla, ja sellainen oppii käyttämään älyään kaikkein sekasortoisimmassakin tilanteessa. Petterin harjotus oli ollut perinpohjainen; hän oli joskus miettinyt muiden muassa sitäkin, mitä hän tekisi, jos kaikesta huolimatta holirollarit sattuisivat olemaan oikeassa ja äkkiä Gabriel töräyttäisi torveensa ja Petterin tulisi seisoa kasvoista kasvoihin Jesuksen kanssa, jolla pukunaan olisi vain pitkä yöpaita.

III.

Petterin miettimisen katkaisi se, että laatikko vedettiin rakennuksen vierustalta. "Aha!" sanoi joku.

Petteri voihki, mutta ei avannut silmiään. Laatikko vedettiin etemmäs ja pari silmiä tirkisti laatikkoon: "Mitäs sinä piilottelet?"

"Mi-mi-täh?" änkötti Petteri heikosti.

"Loukkaantunutko?" uteli ääni.

"En tiedä", mutisi Petteri.

Laatikkoa kallistettiin, ja Petteri luisti kadulle. Petteri avasi silmänsä ja näki pari kolme poliisia kumarruksissa ympärillään; hän voihki taas.

"Mitenkäs sinne olet päässyt?" kysyi muuan poliiseista.

"Konttasin."

"Miksi?"

"Päästäkseni pakoon sitä -- mikä se oli?"

"Pommi", sanoi eräs poliiseista, ja Petteri hämmästyi niin, ettei hetkeen muistanut olla lainkaan tyrmistynyt.

"Pommi!" huudahti hän; ja samassa nosti eräs poliisi hänet pystyyn.

"Voitko seistä?" kysyi hän. Petteri koetti ja huomasi että voi, ja unohti ettei hän voinut. Hän oli kauttaaltaan veren ja lian peitossa, eikä lainkaan esiintymiskunnossa, mutta hän oli todella hyvillään havaitessaan että kaikki jäsenet olivat paikoillaan.

"Mikä nimi?" uteli poliisi, ja kun Petteri vastasi, kysyi hän: "Missä olet työssä?"

"Ei ole työpaikkaa", vastasi Petteri.

"Mikä oli viimeinen työpaikkasi?" Ja sitten kysyi toinen poliisi: "Miksi sinä konttasit tuonne?"

"Jumalani!" huudahti Petteri. "Halusin päästä pakoon."

Poliisit näyttivät pitävän epäluulonalaisena sitä, että hän niin kauvan pysyi piilossa. He olivat itsekin kiihdyksissään; kamala rikos oli tehty, ja he hakivat sen tekijää, tai jälkiä tekijästä. Muuan siviilipukuinen mutta vaikutusvaltainen mies tuli lisäksi siihen ja alkoi hyökkäillä Petterin kimppuun kyselyillä, kuka hän oli, mistä hän oli tullut ja mitä tekemistä hänellä oli väkijoukossa? Luonnollisestikaan ei Petteri voinut antaa tyydyttäviä vastauksia näihin kyselyihin. Hänen toimensa oli ollut tavaton eikä suinkaan luottamusta herättävä, eikä hän pystynyt sydämensä aivoituksia tyydyttävästi selittämään tälle epäluuloiselle kyselijälle. Mies oli iso ja uhkaavannäköinen, päätänsä pitempi kuin Petteri, ja kun hän puhui, kumartui hän ja tuijotti Petterin silmiin, ikäänkuin etsisi synkkiä salaisuuksia Petterin kallon sisältä. Petteri muisti että hän oli olevinaan sairas, hänen silmänsä menivät kiinni ja hän horjahti, joten poliisien oli tuettava häntä.

"Haluan puhutella tätä miestä", sanoi kyselijä. "Viekää hänet sisälle." Yksi poliiseista tarttui Petteriä kainalosta, toinen toisesta, ja niin he puoliksi taluttaen, puoliksi kantaen, laahasivat hänet kadun poikki erääseen rakennukseen.

IV.

Rakennuksessa oli suuri kauppa, jonka poliisit olivat avanneet. Sisällä oli lattialle asetettuina loukkaantuneita, joita lääkärit ja muut hoitelivat. Petteri kuletettiin käytävää pitkin huoneeseen, missä istui ja seisoi useita muita miehiä enemmän tai vähemmän kurjassa tilassa, ne olivat miehiä, joiden vastauksiin poliisit eivät olleet tyytyväisiä ja joita nyt pidettiin täällä vartioituina.

Petterin poliisit asettivat seinää vasten seisomaan ja alkoivat tutkia hänen taskujaan, vetäen esille niiden hävettävän sisällön -- likasen räsyn, kaksi kadulta noukittua sauhukkeen pätkää, rikkinäisen piipun ja kellon, joka joskus oli maksanut dollarin, mutta joka nyt oli niin epäkunnossa, että se ei kelvannut edes panttilainaajalle. Sen enempää heillä ei Petterin mielestä olisi ollut oikeutta löytää. Mutta löytyipä vieläkin -- lentolehtinen, jonka Petteri oli pistänyt taskuunsa. Poliisi joka sen löysi, vilkasi siihen ja huudahti: "Jumalani!" Hän tuijotti Petteriä, tuijotti sitten toiseen poliisiin ja antoi lentolehden hänelle.

Samalla hetkellä se siviilipukuinen mies tuli huoneeseen. "Mr. Guffey!" huusi poliisi. "Katsokaa tätä!" Mies otti lehtisen, vilkasi siihen, ja Petteri hämmästyneenä ja hämillään, huomasi erään hirvittävän seikan. Oli aivan kuin mies olisi äkkiä kadottanut järkensä. Hän tuijotti Petteriin ja näytti siltä kuin mustien kulmien alla olevat pistävät silmät putoisivat pois päästä.

"Vai niin!" hän huusi, "vai saimme me sinut kiinni!" Lehtistä pitelevä käsi vapisi ja toinen käsi ojentautui kuin petoeläimen käpälä ja tarttui Petterin kaulukseen ja kiinnitti sitä kunnes Petteri oli kuristua. "Sinä heitit sen pommin!" sähisi hän.

"Mi-mitä?" änkötti Petteri tuskin kuuluvin äänin. "P-p-pommin?"

"Tunnusta!" huusi mies ja toi naamansa melkein kiinni Petteriin, irvellä ikenin kuin aikoisi purasta palan Petterin nenästä. "Tunnusta! Pian! Kuka auttoi sinua?"

"Ju-jumalani!" sanoi Petteri. "En tiedä mitä te tarkotatte."

"Uskallatko valehdella minulle?" karjui mies ja puisti Petteriä kuin aikoisi ravistaa hampaat hänen suustaan. "Älä kieräile! Kuka auttoi sinua laittamaan pommin?"

Petterin ääni nousi kauhistuneeseen kiruntaan. "En ole nähnyt pommia. En tiedä, mistä puhutte."

"Tule tänne", sanoi äkkiä mies ja lähti ovea kohti. Petterin olisi ollut mukavampi, jos mies olisi kääntänyt hänet ympäri, pidellen häntä niskasta; mutta kaippa hän piti Petterin ruumiillisen hyvinvoinnin kerrassaan mitättömänä ottaa huomioonsa -- hän vain piteli Petteriä rinnuksista ja puoleksi kantaen, puoleksi lykäten raahasi hänet ulos ovesta ja käytävää pitkin rakennuksen takaosaan. Ja koko matkan sähisi hän Petterille päin silmiä: "Kyllä minä sen puristan sinusta irti! Älä luulekkaan että voit minulle valehdella! Valmistau nyt, tulet varmasti tunnustamaan."

Mies avasi oven ja vei Petterin jonkunmoiseen varastohuoneeseen sekä läimäytti oven kiinni. "Nyt, anna kuulua!" sanoi hän. Mies pani taskuunsa sen lentolehden, tai mikä lie ollut -- Petteri ei koskaan sitä enää nähnyt eikä ikinään tiennyt mitä siinä oli. Vapaalla kädellään mies äkkiä tarttui Petterin käteen, tai oikeammin sormeen, ja väänsi sitä taaksepäin vihlovan rajusti. "Oh!" kiljui Petteri. "Lakatkaa!" Ja sitten villisti kirkuen: "Te katkasette sen!"

"Niin teenkin! Aijon katkaista jokaisen luun ruumiistasi! Revin kynnet sormistasi; revinpä silmät päästäsikin, jos tarvitaan! Kerro, kuka auttoi sinua valmistamaan tuon pommin!"

Petteri kirkui tuskaisia vastalauseita; hän ei ollut koskaan kuullutkaan mistään pommista eikä tiennyt mitä mies tarkotti; hän kiemurteli ja vääntelehti ja sujutti ruumistaan taapäin koettaen lieventää väännyksissä olevan sormensa kamalaa tuskaa.

"Valehtelet!" väitti Guffey. "Tiedän että valehtelet. Kuulut siihen roikkaan."

"Mihin roikkaan? Ai! En tiedä mitä tarkotatte!"

"Sinä olet niitä punikkeja, olethan?"

"Punikkeja? Mitä ne ovat?"

"Koetatko sinä selittää minulle ettet tiedä mitä punikit ovat? Olethan levittänyt niitä lentolehtiä kaduilla?"

"En ole koskaan nähnyt lentolehtiä", intti Petteri. "En tiedä mitä niissä on; en tiedä mitä ne ovat."

"Ja luuletko täyttäväsi minut tuollaisella!"

"Eräs nainen antoi minulle sen lehtisen kadulla. Ai-ai! Lakatkaa! Jessus! Kuuletteko, en koskaan ole lukenut sitä lehtistä."

"Uskallatko vielä valehdella?" ärjyi mies, nostattaen vimmaansa uudelleen. "Vaikka olen nähnyt sinut punikkien seurassa! Tiedän teidän vehkeenne ja aijon puristaa sen ulos sinusta." Hän sieppasi Petterin kalvosesta kiinni ja alkoi sitä väännellä, ja Petteri oli mennä nurinniskoin koettaessaan pelastua, kirkuen lakkaamatta: "En tiedä! En tiedä!"

"Mitä hyvää sinulle on siitä, että noita miehiä suojelet?" kyseli mies. "Mitä hyvää on sinulle siitä, että hirtämme sinut ja he pääsevät pakoon?"

Mutta Petteri kirkui ja volisi vain äänekkäämmin.

"Ne kerkiävät mennä pois kaupungista", jatkoi mies. "Jos sanot pian, niin ehdimme saada heidät kiinni, ja sitten minä annan sinun mennä. Käsitätkö? Emme tee sinulle mitään, jos tunnustat ja sanot kuka pani sinut tekemään tämän. Tiedämme että sinä et ole tätä suunnitellut; haluamme saada kiinni pääpukarit."

Hän alkoi houkuttelemaan ja imartelemaan Petteriä; mutta sitten kun Petteri vastasi vain tuolla kiusallisella: "En tiedä", väännäytti hän lisää Petterin kalvosta, ja Petteri ulisi melkein järjettömänä pelosta ja tuskasta -- mutta aina vain kertoen että hän ei tiedä mitään, ei sanaakaan mistään pommista.

Lopuksi Guffey väsyi tähän tuloksettomaan tutkintoon; tai ehkä hänelle pisti päähän että tämä on liian julkinen paikka mitään "kolmatta astetta" varten -- joku saattoi vaikka kuunnella oven ulkopuolella. Hän päästi irti Petterin kalvosen, kallisti taapäin hänen päätään, jotta Petterin pelästyneet silmät tuijottivat hänen omiinsa.

"Nyt, nuori mies", sanoi hän, "kuuleppa. Juuri nyt ei minulla ole enempää aikaa, mutta sinä menet vankilaan, olet minun vankini, ja totuttele itseäsi siihen ajatukseen että ennemmin tai myöhemmin minä puristan sinusta irti tämän. Voi kulua päivä, ehkä kuukausikin, mutta lopuksi kuitenkin kerrot minulle tästä pommisalaliitosta ja sen, kuka on painattanut noita valmistuneisuusvastaisia lentolehtisiä, sekä myöskin noista punikeista, joiden joukkoon kuulut. Sanon tämän siksi että voit miettiä sitä -- mutta pidä suusi kiinni, älä sano kenellekään sanaakaan, tai kiskon kielen irti kurkustasi."

Sitten, ottamatta lainkaan huomioonsa Petterin ulinaa, tarttui Guffey häntä niskasta ja marssitti pitkin käytävää takasin, ja luovutti hänet eräälle poliisille. "Viekää tämä mies kaupungin vankilaan", sanoi hän, "pankaa hänet rotkoon ja pitäkää siellä kunnes tulen, älkääkä antako hänen puhutella ketään. Jos hän yrittää, niin iskekää turpa mäsäksi." Poliisi otti nyyhkivää Petteriä käsivarresta ja marssitti ulos rakennuksesta.

V.