Part 5

-- Miksi? vastasi hän. -- Teidän kylmäkiskoisuutenne saa minut aivan jäähtymään. Hyvät herrat ja naiset, ilta on tullut.

Lähdettiin kotiin. Paluumatkalla antoi hän soutumiehelle aiheettomasti aika korvapuustin ja tarttui itse airoihin. Hän ei nähnyt, ei kuullut, vaan souti kuin hurja.

Maihin noustua käveli Andrea äkkiä hänen vierelleen. Hän tarttui tätä käsivarteen sanoen kalmankalpeana ja väristen:

-- Älkää toki kauemmin kiusatko minua, tehkää nyt päätöksenne. En koskaan ole rakastanut ketään niinkuin teitä; sanokaa siis, odottaako minua elämä vai kuolema.

-- Elämä, vastasi neito riemuiten. -- Olen rakastanut sinua ensi hetkestä alkaen. Miksi luulet minun tänään sinua kiusanneen? Oi, olen kiusannut itseäni enemmän ja kärsinyt enemmän kuin koskaan ennen. --

Ja hän katsoi häneen suurin ihmettelevin silmin kutsuen häntä ruhtinaakseen ja -- jumalakseen...

Jonkun päivän oli miehen onni täydellinen. Voitto oli ollut suloinen ja hän nautti siitä kuten aina ennenkin. Sitte tuli hänen vanha onnettomuutensa: kyllästys, uupumus toisten jälkeen, kirous. Hän hiipi kotoa, pysyi poissa, matkusti lähimpään kaupunkiin, ei kirjoittanut, ei lähettänyt minkäänlaisia tietoja, eikä enää palannut.

II.

Kaksi päivää sitten oli hän tullut tähän vierashotelliin, jossa kävi vain joku ihminen. Kaikki oli niin siunatun ikävää tässä kaupungissa, ei tapahtunut mitään, ja hänen sydämensä oli tyyni ja väsynyt.

Vaan kerran iltapäivällä kohtaa hän portaissa naisen. Tämä aikoi alaspäin ja hän ylös, hän tarttui hattuunsa tervehtien, kun nainen kulki ohi ja hävisi puutarhaan. Hotellin omistaja selitti, että hän juuri oli saapunut isänsä kanssa.

Pitkä vihreä verkahame, suuri musta hattu ja ratsupiiska ne hänet pysäyttivät portaissa. Toinen oli tuskin katsahtanutkaan häneen, heittänyt vain pikaisen syrjäsilmäyksen, koonnut sitten toisella kädellä helmansa ja kulkenut ohi.

Hän lähti jälestä puutarhaan. Kello oli seitsemän ja kaste alkoi laskeutua.

-- Maassa on kastetta, sanoi hän kursailematta ja astui naisen luo.

Tämä katsoi ihmeissään tuota tunkeilevaa herraa.

Hän osoitti toisen kenkiä. Silloin tämä kääntyi, aikoen lähteä.

-- Anteeksi, sanoi hän jälleen, -- en suinkaan tullut teidän perässänne saadakseni puhella kanssanne; mutta kaste on laskeutunut ja on jo aivan märkää käytävillä ja ruohossa. Tahdoin vain huomauttaa siitä, arvellen että ehkä olitte outo paikkakunnalla.

-- Kiitos vaan, näen kyllä että on kastetta, vastasi nainen.

-- Tervehdin teitä portaissa, jatkoi hän, -- minä se siellä seisoin. Teidän pikainen silmäyksenne aiheutti sen.

Silloin toinen lopultakin kysyi:

-- Mitä tahdotte?

Hänen sydämensä alkoi tykkiä, hän menetti tasapainon ja puhkesi puhumaan:

-- Kas tässä, ottakaa mitä haluatte, annan teille kaikki mitä minulla on, jos luulette minun tahtoneen jotain! Halusin vain hetkeksi seisahtua teitä katsomaan, sillä teidän täytynee tunnustaa, että olette harvinaisen kaunis.

-- No en ole mokomaa kuullut! sanoi nainen kylmästi ja loukkaantuneena.

-- Suokaa sitte anteeksi! mutisi hän heittäen kaiken toivon.

Toinen katsoi poispäin kukkasarkaan kääntäen hänelle selkänsä. Hän tahtoi parantaa käytöstään, käyttää tilaisuutta hyväkseen ja sanoi:

-- Niin, ajatelkaahan, noissa ruusuissa, joita katselette, humisee. Olen kuunnellut sitä. Mitä jos ne juttelisivat keskenään, jos tämä humina olisi niiden kieltä. Kuulkaapas mitä ne mahtavat sanoa.

Nainen oli alkanut kulkea.

-- Oliko sekin hullua mitä viimeksi sanoin? kysyi hän ahdistuneesti.

-- Mutta eiväthän ne ole ruusuja vaan unikkoja, vastasi toinen.

-- No, siispä unikkoja, virkkoi hän silloin. Eikö tämä humina saattaisi olla niiden keskeistä puhetta?

Toinen oli mennyt. Ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa, oli puutarhanportin salpa sulkeutunut.

No niin.

Hän kulki ihmeellisessä ja erikoisessa mielentilassa penkin luo ja istuutui sille. Vieraan naisen silmiinpistävä kauneus oli paikalla hurmannut hänet. Kun ruokakello soi, nousi hän ja lähti ruokasaliin mitä suurimman jännityksen vallassa. Mitä jos hän nyt tulisi ja istuutuisi tuohon! Mitä jos hän tervehtisi häntä jälleen!

Nainen tuli. Ratsupiiska oli hänellä nytkin kädessään. Hänen isänsä, vanha, kaunis upseerin näköinen mies, seurasi häntä.

Nyt oli otettava asiat oikein päin, kumarrettava ja istuttava vastapäätä kumpaakin. Minä teen niin! ajatteli hän. Ja hän teki niin.

Kaunotar punastui kovasti. Isä ja tytär puhuivat huomisesta matkastaan, vanhus kysyi pöydän yli aikatauluista, kulkuteistä, hotelleista. Ja Valloittaja-parka, jolla ei koskaan ollut aavistustakaan aikatauluista ja kulkuteistä, sai äkkiä keksiä ne ja antoi erinomaisia tietoja. Aterian päätyttyä lähti hän heidän luokseen esittäen itsensä.

Mainiota -- mainiota, he tunsivat kumpikin hänet nimeltä.

Käytävässä pysäytti hän äkkiä upseerin tyttären sanoen:

-- Yksi ainoa sana, neiti: älkää matkustako huomenna. Jääkää tänne. Minä näytän teille näköaloja, jos täällä niitä on, kosken, laivatelakan. Huomen-illalla lankeen sitten jalkoihinne kiittäen teitä.

Kaunotar ei tullut heti lähteneeksi tiehensä, vaan kuunteli häntä kärsivällisesti loppuun.

Sitten hän lisäsi:

-- Elämäni on teidän käsissänne.

Toinen hymyili.

-- Estääkseni väärinkäsitystä huomautan, että olen matkalla sulhaseni luo ja että matkustan huomenna, sanoi hän.

-- Ei! huusi valloittaja polkien jalkaa. Ja hän tarttui hänen käteensä, pusersi ja suuteli sitä.

Toinen kiskoi itsensä irti, kohotti ratsupiiskansa ja antoi sillä kipeän iskun kasvoihin. Mies tyyntyi heti ojentautuen suoraksi. Verinen naarmu kohosi hänen vasemmalle poskelleen.

Nainen katsoi häneen hetken antaen piiskan vaipua.

-- Te löitte minua, sanoi mies, -- vaan ei se tee mitään. Tehkää se vielä kerta, se ilahuttaa minua uudelleen.

Mutta allapäin, silmät maahan luotuina, kiiruhti toinen pois, ylös portaita, ja huoneeseensa...

Eikä hän matkustanut seuraavana päivänä. Hän kävi katsomassa näköalat, kosken, laivatelakan. Kuinka koko maailma oli muuttunut ja kuinka hänen sydämensä äkkiä oli täyttynyt mitä suloisimmalla hulluudella. Ei ikinä hän olisi tahtonut tehdä sitä surullista matkaa sulhasensa luo etelään päin, miehen luo, jota hän ei enää rakastanut, ellei hänen isänsä olisi käskenyt. Mutta hän aikoi palata, tulla heti takaisin. Ja hän antoi kätensä valloittajalle.

-- Minä seuraan teitä, sanoi hän, -- tulen jo huomenna perästänne. Näkemiin, ainoa rakastettuni!

III.

Nyt seurasi -- kuten aina ennenkin -- lyhyt aika, muutamia tunteja, jolloin hän kulki verrattomassa huumauksessa näkemättä ja kuulematta muuta kuin rakastettuaan. Tämä sähkötti aina jonkun tunnin päästä ja kirjoitti kirjeen, kaksi, tuoksuvalle paperille. Hän luki nuo ihanat sanat mitä kiihkeimmän ilon vallassa, sielu elävänä kukkatarhana.

Tunnit kuluivat. Miksi ei hän matkustanut hänen jälkeensä? Haltioituneessa mielentilassaan eläen unohti hän lähteä. Kahden päivän perästä ei hän vieläkään ollut lähtenyt, sillä hänellä ei ollut sydäntä jättää näitä ihastuttavia kirjeitä, joita yhä tuli. Miksi niitä muuten tuli niin paljon? Ensimäiset olivat rakkaimmat. Tietystikin ne kaikki olivat kuin pieniä ruusuja hänen sydämelleen, mutta ne kävivät niin ylen tavallisiksi.

Eräänä iltana jätti hän kaunottarensa kirjeen lukematta seuraavaan aamuun. Hän saattoi olla avaamatta sitä heti, vapisevin sormin. Hän luki sen kaikessa rauhassa aamulla, pukeutui ja lähti alas.

Ruokasalissa tapasi hän matkapukuun puetun neidin.

Tämä oli juuri tullut seurueineen, oli taiteilijatar, heleä neitonen ensi kiertueellaan, naurunhaluinen, tulinen ja kiihkeä tunnelmissaan. Häntä vartioi äitinsä.

Mies tervehti. Hän hymyili nyökäyttäen vastaan. Hänen hymynsä oli suloinen. Juuri tänään oli mies aikonut matkustaa, mutta hän ei matkustanutkaan. Oliko se kohtalo? Hän käytti hyväkseen ensi tilaisuutta tarjotakseen nuorelle taiteilijattarelle palvelustaan, hän tahtoi näyttää hänelle nähtävyyksiä, olla hänen apunaan. He sopivat ajasta, jolloin hän saattaisi neitiä laivaveistämölle.

Hän tuli tuntia liian aikaiseen. Satoi, mutta hän odotti sankarillisesti. Ei se mitään haittaa, tuumasi hän mielessään, olen onnellinen kuin Jumala saadessani kastua ja väsyä hänen tähtensä.

Hän seisoi siinä kaksi tuntia eikä neitiä kuulunut ei näkynyt. Vihdoin tuli hänen äitinsä. Hän toisen sanoman, että tytär pyysi suomaan anteeksi, ettei hän saattanut tulla, hänen täytyi välttämättä käydä tuttavissaan kaupungissa. Eikä vanha äiti kysynyt, oliko hän saanut odottaa kauan, kastunut, vilustunut.

Hän lähti kotiin. Kulki paikasta toiseen ikävässä hotellissa, mitä suurimman kärsimättömyyden vallassa. Kuinka kauan hän saattoi olla tuttujensa luona! Mitä ihmeen asioita voi taiteilijattarella olla puhuttavana ystävilleen näin ijankaikkisen kauan!

Oli tullut myöhä, oli yö, hänen täytyi panna makuulle näkemättä neitosta. Nukkua hän ei voinut; hän sytytti molemmat kynttilät antaen niiden palaa. Kuinka hänen päänsä oli raskas ja sekaisin ja kuinka kiusallisesti hänen silmänsä tuijottivat seinäpaperikuvioon.

Hän kuuli porttia avattavan ja odotti hetken, sitte hyppäsi hän vuoteesta ja puki päälleen. Hän oli ottanut selvää, missä taiteilijattaren huone oli ja lähti sinnepäin. Hän oli tullut kotiin, saattoi kuulla hänen liikkuvan sisällä; vähän ajan kuluttua pisti hänen paljas käsivartensa kengät ulos ovesta, sitten sulkeutui ovi ja avainta väännettiin. Hyvää yötä siellä sisällä, hyvää rauhallista yötä sinä hurmaajatar! Hän polvistui suudellen pieniä kenkiä kuin hullu ja narri. Sitten lupasi hän itsekseen saattaa asian ratkaisuun aamulla ja tehdä tunnustuksensa, voitti sitte tai hävisi.

Mutta aamulla oli neiti seurueineen lähtenyt.

Hän otti selvää hänen matkastaan ja sai kuulla, että hän oli matkustanut pohjoiseen, lähimpään kaupunkiin.

Samana aamuna oli upseerin tytär kirjoittanut: Tule etelään! Täällä on juuri kaikki hukassa!

Ja hän lähti päistikkaa pohjoiseen.

SAKEUS.

I.

Mitä syvin rauha lepää ruohoaavikon yllä. Peninkulmittain ei ole näkyvissä puuta, ei taloa, ainoastaan vehnää ja vihreätä ruohoa silmänkantamattomiin. Kaukana, hyvin kaukana, kärpäsenkokoisina, näkyy hevosia ja väkeä työssä; ne ovat heinämiehiä, jotka istuvat koneittensa istuimilla niittäen ruohoa vaottain. Ainoa ääni, jonka saattaa kuulla, on heinäsirkkojen sirinä, ja joskus harvoin, ilmanhengen kantamana, toinen ääni, heinäkoneiden naksuttava surina taivaanrannan luota. Tämä ääni kuuluu väliin ihmeellisen läheiseltä.

Paikka on Billybonyn farmi. Se on aivan erikseen avarassa lännessä, naapurittomana, ilman minkäänlaista yhteyttä muun maailman kanssa, ja sieltä on monen päivän matka lähimpään pieneen aavikkokylään. Sen talot näyttävät etäältä parilta pikkuruiselta saarelta silmänkantamattomassa vehnämeressä. Farmi ei ole asuttu talvisaikaan; mutta keväästä myöhäiseen lokakuuhun asti on siellä yli seitsemänkymmentä miestä vehnän kimpussa. Siellä on kolme miestä kyökissä, kokki ja hänen kaksi apulaistaan, ja siellä on kaksikymmentä aasia tallissa, paitsi monia hevosia; mutta naisia, niitä ei ole ainoatakaan Billybonyn farmilla.

Aurinko hehkuu, on 112 astetta Fahrenheitiä, taivas ja maa värisee tässä kuumuudessa, eikä ainoakaan voimakas tuulenpuuska vilvoita ilmaa. Aurinko näyttää palavalta tulimereltä.

Myös kotona talojen luona on kaikki hiljaista, ainoastaan suuresta, lastukattoisesta vajasta, jota käytetään kyökkinä ja ruokahuoneena, kuuluu ääniä, ja kokin ja hänen sälliensä askeleita, jotka hyörivät mitä suurimmassa kiireessä. He lämmittävät heinillä mahdottomia rautaliesiä ja savu, joka nousee piipusta, on täynnä säkeniä ja liekkiä. Ruoan valmistuttua kannetaan se ulos sinkkikattiloissa ja nostetaan vankkureihin. Sitten valjastetaan eteen aasit, ja kolme miestä lähtee viemään ruokaa aavikolle.

Kokki on kookas irlantilainen, neljäkymmenvuotias, harmaatukkainen, sotilaan näköinen. Hän on puolialaston, puettu avonaiseen paitaan ja hänen rintakehänsä on kuin myllynkivi. Kaikki kutsuvat häntä Pollyksi, koska hänen kasvonsa muistuttavat papukaijaa.

Polly on ollut sotilaana eräissä Etelän linnoituksissa, hän on kirjallisesti sivistynyt ja osaa lukea. Siksi hänellä onkin laulukirja mukanaan farmilla ja sen ohella vanha sanomalehtinumero. Näihin kalleuksiin ei hän anna kenenkään koskea, hän säilyttää niitä kyökinhyllyllä ottaakseen esille vapaahetkinään. Ja hän tutkii niitä suurella ahkeruudella.

Mutta Sakeus, hänen kurja maamiehensä, joka on melkein sokea ja käyttää silmälaseja, on kerran vallannut sanomalehden lukeakseen sitä. Ei hyödyttänyt tarjota Sakeukselle tavallista kirjaa, jonka pienet kirjaimet hälvenivät yhdeksi sumuksi hänen silmissään, mutta oli hänelle todellinen nautinto pitää kädessään kokin sanomaa ja viivähtää ilmoitusten suurissa kirjaimissa. Mutta kokki kaipasi silmänräpäyksessä aarrettaan, haki Sakeuksen tämän vuoteelta ja riuhtasi sanoman itselleen. Sitten koitui siitä kiivas ja naurettava suukopu molempien miesten kesken.

Kokki kutsui Sakeusta mustasisuiseksi ryöväriksi ja nartunpennuksi. Hän näpsäytti sormiaan tämän nenän alla kysyen, oliko hän koskaan nähnyt sotilasta ja tunsiko hän linnoituksen kokoonpanon. Ei tietystikään! Mutta silloin hän sai olla varuillaan, olla varuillaan. Jumal'auta! Pidä suusi! Mitä hän ansaitsi kuussa? Oliko hänellä tiluksia Washingtonissa ja poikiko hänen lehmänsä eilen?

Sakeus ei vastannut tähän mitään; mutta hän syytti kokkia puolikypsästä ruoasta ja siitä, että tämä tarjosi leipävanukasta, jossa oli kärpäsiä. Mene helvettiin ja vie lehtesi mukanasi! Hän -- Sakeus -- oli oikeuden mies, hän olisi pannut lehden paikoilleen luettuaan sen. Älä seiso siinä ja sylje lattialle, senkin likainen koira!

Ja Sakeuksen sokeat silmät seisoivat raivostuneina päässä kuin kaksi kovaa rautapalloa. Mutta siitä päivästä alkaen vallitsi ikuinen viha molempien maanmiesten välillä.

Ruokavankkurit jakautuivat pitkin aavikkoa ja kukin niistä ravitsee kaksikymmentäviisi miestä. Väki tulee juosten kaikilta tahoilta ja hyökkää ruoan kimppuun ja heittäytyy vankkurien ja aasien suojaan saadakseen hiukan varjoa aterian aikana. Kymmenen minuutin kuluttua on ruoka nautittu, työnjohtaja istuu jo satulassa käskien väen työhön jälleen, ja ruokavankkurit ajavat takaisin farmille.

Mutta sillä välin kuin kokin apulaiset nyt pesevät ja puhdistavat kuppeja ja kulhoja päivällisen jälkeen, istuu Polly itse ulkona varjossa talon takana ja lukee tuhannetta kertaa laulujaan ja sotilasviisujaan rakkaasta kirjastaan, jonka hän oli tuonut mukanaan Etelän linnoituksesta. Ja silloin on Polly jälleen sotilas.

II.

Illalla kun jo on hämärä, vierii seitsemän heinäkuormaa työväen kera hiljalleen kotiapäin aavikolta. Useimmat pesevät kätensä pihalla ennenkuin astuvat sisään iltaruoalle, jotkut sukivat tukkansakin. Siinä on miehiä kaikista kansoista ja monista roduista, on nuoria jos vanhojakin, Europasta muuttaneita ja amerikalaissyntyisiä maankuleksijoita, kaikki enemmän tai vähemmän hulttioita ja rappiolle joutuneita olentoja.

Varakkaimmat joukkueesta kulkevat aina revolveri takataskussa. Ruoka nautitaan yleensä kaikessa kiireessä kenenkään sanottavia puhumatta. Nuo monet ihmiset tuntevat kunnioitusta työnjohtajaa kohtaan, joka itse aterioi joukossa järjestystä valvoen. Ja aterian päätyttyä lähtee väki heti levolle...

Mutta nyt sattui niin, että Sakeus aikoi pestä paitansa. Se oli pahasti kovettunut hiestä ja se hankasi häntä päivällä, kun aurinko paistoi hänen selkäänsä.

Ilta oli pimeä, kaikki olivat menneet levolle yöksi, kuului vain hillittyä pakinaa suuresta makuuvajasta päin.

Sakeus lähti kyökinseinän luo, jossa oli useita sadevedensäiliöitä. Se oli kokin vettä, hän keräsi sen huolellisesti sadepäivinä, koska Billybonyn farmin vesi oli liian kovaa ja rautaista pesuvedeksi.

Sakeus otti yhden vesisäiliöistä, riisui paitansa ja alkoi hieroa sitä. Ilta oli hiljainen ja kylmä, häntä paleli aika lailla; mutta paita oli puhdistettava ja hän vihelteli hiljaa rohkaistakseen mieltänsä.

Silloin aukaisee kokki äkkiä kyökinoven. Hänellä on lamppu kädessä ja leveä valojuova lankeaa Sakeuksen päälle.

-- Vai niin, sanoi kokki astuen ulos.

Hän asetti lampun porraslaudalle, meni aivan Sakeuksen luo ja kysyi:

-- Kuka on antanut sinulle tuon veden?

-- Minä otin sen, vastasi Sakeus.

-- Se on minun vettäni! huusi Polly. -- Sinä olet ottanut sen, senkin orja, valehtelija, varas ja nartunpentu.

Sakeus ei vastannut tähän sen enempää, hän alkoi vain uudistaa syytöksiänsä kärpäsistä vanukkaassa.

Näiden kahden miehen aikaansaama melu houkutteli miehet makuuvajasta, he seisoivat ryhmissä, ja kuuntelivat viluisina sanakiistaa mitä suurimmalla mielenkiinnolla.

Polly huusi heille:

-- Eikö tuo sianporsas ole suuremmoinen? Uskaltaa ottaa minun omaa vettäni!

-- Tuoss' on vetesi! sanoi Sakeus ja kaatoi säiliön kumoon. -- Minä olen käyttänyt sen.

Kokki työnsi nyrkkinsä hänen silmiensä alle ja kysyi:

-- Näetkös tämän?

-- Näen, vastasi Sakeus.

-- Minäpä annan sinun maistaa sitä.

-- Uskallappas vaan.

Samassa kuului muutama nopea isku, jotka annettiin ja takaisin maksettiin samassa tuokiossa. Katsojat päästivät ulvonnan toisensa jälkeen merkiksi suosiostaan ja mielihyvästään.

Vaan Sakeus ei jaksanut pitää puoliaan kauan. Sokea, jäntterä irlantilainen oli raivostunut kuin tunturisopuli, mutta liian lyhytkäsinen mahtaakseen mitään kokille. Lopulta horjui hän sivuttain kolme neljä askelta pitkin kenttää tupertuen maahan.

Kokki kääntyi joukon puoleen sanoen:

-- Niin, tuossa hän nyt makaa. Ja maatkoon vain, sotilas on hänet kaatanut.

-- Minä luulen, että hän on kuollut, kuului joku ääni.

Kokki kohauttaa olkapäitään.

-- Hyvä on, sanoo hän ylimielisesti. Ja hän tuntee itsensä suureksi ja voittamattomaksi valtiaaksi katsojakuntansa edessä, hän heittää niskojaan tahtoen näyttää mahtiaan, hän käy kirjalliseksi.

-- Hitto vieköön hänet, sanoo hän, -- antaa hänen olla. Onko hän amerikalainen Daniel Webster? Tulla opettamaan minulle vanukkaanlaittoa, minulle, joka olen keittänyt ruokaa kenraaleille! Onko hän aavikon eversti, saan luvan kysyä?

Ja kaikkien täytyy ihmetellä Pollyn puhetta.

Silloin nousee Sakeus jälleen maasta ja sanoo yhtä pidätetysti, yhtä uhmaavasti:

-- Käyhän tänne, senkin jänishousu!

Väki mylvii ihastuksesta; mutta kokki hymyilee säälivästi ja vastaa:

-- Turhia! Voin yhtä hyvin tapella tämän lampun kanssa.

Sen sanottuaan otti hän lampun ja lähti sisään hitaasti ja arvokkaana.

Kentällä tuli pimeä ja väki palasi makuuvajaan. Sakeus otti paitansa, väänsi sen huolellisesti ja pani päälleen. Sitte retusti hänkin toisten jälestä makuulavalleen ja kävi maata.

III.

Seuraavana päivänä oli Sakeus polvillaan ruohossa aavikolla voidellen konettaan öljyllä. Aurinko oli yhtä pistävä tänäänkin ja hänen silmänsä juoksivat täyteen hikeä lasien takana. Äkkiä syöksyvät hevoset pari askelta eteenpäin, joko ne nyt pelästyivät jotain tai oli hyönteinen niitä pistänyt. Sakeukselta pääsee huuto ja hän hyppii korkealle ilmaan. Heti sen perästä alkaa hän heiluttaa vasenta kättään ilmassa ja kulkea edestakaisin rientävin askelin.

Eräs mies, joka ajaa heinäharavaa jonkun matkan päässä, pysäyttää hevosensa ja kysyy:

-- Mikä hätänä?

Sakeus vastaa:

-- Tule tänne vähän ja auta minua.

Miehen tullessa näyttää Sakeus hänelle veristä kättään ja sanoo:

-- Minulta katkesi sormi, se tapahtui vastikään. Etsi sitä, minä en näe.

Mies etsii sormea ja löytää sen ruohosta. Se oli poikki toisen nivelen alapuolelta, alkoi jo kuihtua.

Sakeus ottaa sormen käteensä, katsoo sitä tunnustellen ja huomauttaa:

-- Niin oikea on. Odotappas vähän, pidä sitä hetkinen.

Sakeus vetää paitansa housuista ja repäisee siitä kaksi kaistaletta; toisella sitoo hän kätensä, toiseen kääri ihan katkaistun sormensa ja pistää sen taskuunsa. Sitte kiittää hän toveria avusta ja istuutuu jälleen koneelleen.

Hän jaksoi olla melkein iltaan asti. Kun työnjohtaja kuuli hänen onnettomuudestaan, haukkui hän häntä ja lähetti hänet samassa takaisin farmille.

Ensimäinen, mihin Sakeus ryhtyi, oli, että hän piilotti katkaistun sormensa. Hänellä ei ollut yhtään spriitä, hän kaasi koneöljyä pulloon, pudotti sormen sinne ja korkitsi kaulan lujasti. Pullon pisti hän olkisäkin alle lavalleen.

Kokonaisen viikon oli hän kotona; hänelle tuli kovia kipuja käteen ja hänen oli pysyttävä liikkumatta yötä päivää; sitten se iski päähän, ruumiissakin tuntui olevan kuumetta ja hän kärsi ja tuskitteli aivan ylenpalttisesti. Ei ikinä ollut häntä kohdannut tämmöinen toimettomuus, ei edes silloin kun miinaräjähdys joku vuosi sitten sattui, vahingoittaen hänen silmänsä.

Tehdäkseen hänen surkean tilansa vieläkin surkeammaksi tuli kokki Polly itse joka päivä tuomaan hänelle ruokaa vuoteelle, ja käytti tilaisuutta kiusatakseen haavoittunutta. Molemmat vihamiehet saivat näihin aikoihin monet torat toisiltaan, ja sattui useammin kuin kerran, että Sakeuksen täytyi kääntyä seinään päin hiljaa hammasta purren, koska hän oli kovin voimaton jättiläistä vastustamaan.

Sillä välin jatkuivat nämä tuskalliset vuorokaudet, yötä päivää sietämättömän ikävinä. Heti kun oli mahdollista, alkoi Sakeus hiukan istua lavitsallaan ja kuumuuden aikana päivällä piti hän oven auki aavikolle nähdäkseen taivaan. Usein istui hän suu selällään kuunnellen heinäkoneiden raksutusta kaukana, kaukana ja hän puhutteli silloin ääneen hevosiaan ikäänkuin olisi hänellä ollut ne edessään.

Mutta häijy Polly, tuo ilkeä Polly ei saattanut nytkään antaa hänen olla rauhassa. Hän tuli sisään paiskaten oven kiinni perässään muka siksi että veti, veti aivan hirmuisesti, eikä se suinkaan saattanut tehdä hänelle hyvää. Silloin kömpi Sakeus aivan hillittömänä vuoteeltaan heittäen kokin jälkeen saappaan tai jakkaran ja hänen totisin tarkoituksensa oli tehdä kokki elinijäkseen vaivaiseksi. Mutta Sakeuksella ei ollut onnea, hän näki liian huonosti osuakseen oikeaan ja niin ei hän koskaan saanut sattumaan.

Seitsemäntenä päivänä oli hän selittänyt tahtovansa syödä päivällistä kyökissä. Kokki vastasi, ettei hän ollenkaan välittänyt hänen käynnistään. Siihen se jäi, Sakeus sai tänäänkin vastaanottaa ruokansa vuoteellaan. Hän istui siinä aivan hyljättynä ja vääntelehti ikävästä. Nyt tiesi hän kyökin olevan tyhjän, kokki apulaisineen oli aavikolla päivällistä viemässä, hän kuuli heidän lähtevän laulaen ja hoilaten kiusatakseen huoneeseen suljettua.

Sakeus nousee lavitsalta ja horjuu kyökkiin. Hän katsoo ympärilleen, kirja ja sanomalehti ovat paikoillaan, hän ottaa viimemainitun ja horjuu takaisin makuuvajaan. Sitte kuivaa hän silmälasinsa ja alkaa lukea ilmoitusten suuria hauskoja kirjaimia.

Kuluu tunti, toinen, -- ne kuluivat nyt niin sukkelaan. Sakeus kuuli viimein ruokavankkurien palaavan ja hän kuuli kokin äänen, joka käski apulaisia pesemään kupit ja kulhot kuten ennenkin.

Sakeus ymmärsi että lehteä tultaisiin kaipaamaan; oli juuri se hetki, jolloin kokki lähti kirjastoonsa. Hän mietti hetken ja pisti sitten lehden olkisäkin alle lavitsalle. Hetken perästä otti hän lehden taas sukkelasti esiin ja pisti sen paljasta ihoaan vasten. Ei ikänä hän sitä enää antaisi pois!

Kuluu minuutti.

Silloin tulevat raskaat askeleet makuuvajaan päin ja Sakeus makaa tuijottaen kattoon.

Polly astuu sisään.

-- Miten se on, onko sinulla minun lehteni? kysyy hän pysähtyen keskelle lattiaa.

-- Ei, vastaa Sakeus.

-- Mutta sinulla on se! kähisee kokki astuen lähemmäksi.

Sakeus kohottautuu.

-- Minulla _ei ole_ sinun lehteäsi. Mene helvettiin! sanoo hän raivoissaan.

Mutta silloin heittää kokki sairaan miehen lattialle ja alkaa tutkia lavitsaa. Hän kääntää olkisäkin nurin ja kääntää peiteparan moneen kertaan löytämättä etsimäänsä.

-- Sinulla on se, sanoi hän yhä. Ja vielä lähtiessään ja pihalle tultuaan kääntyi hän toistaen:

-- Sinä olet ottanut sen. Vaan odotappas ystäväni!

Silloin nauroi Sakeus niin siunatun makeasti ja häijysti toiselle ja sanoi:

-- No niin, otin minä sen, minä tarvitsen sitä, senkin likainen sika.

Mutta silloin muuttui kokin papukaijanaama aivan veripunaiseksi ja hänen konnankatseessaan näkyi pahaaennustava välähdys. Hän katsoi taakseen Sakeukseen mutisten:

-- Odotahan.

IV.