Part 4

Sisään astuu herra, jonka hän tuntee ja hän viittaa hänet luokseen. He puhuvat keskenään hiljaa, nainen kertoo hänelle epäkohteliaisuudestani, kun en ollut mennyt itse, osoittaa rahoja pöydällä, puistaa kiivaasti päätään, kohauttaa olkapäitään. Herra lähettää tarjoilijan tuomaan rahani takaisin, ja minä vastaanotan ne varta vasten harkitulla tyyneydellä pistäen ne liivintaskuun.

Silloin tulee nainen taas luokseni. Itsepäisyyteni kiusaa häntä, hän tahtoo sanoa viimeisen sanan.

-- Oletteko saaneet rahanne? kysyy hän.

-- Kyllä, kiitos, vastaan ihmetellen.

-- Minä lainasin näet luisdoorin tältä herralta, sanoo hän vierustoverilleni. Ja hän selittää taasen, kuinka minä olin käyttäytynyt ja lähettänyt tarjoilijan. Hän kääntyy yhä useamman puoleen, on silminnähtävää, että olen häntä syvästi loukannut ja hän hakee myötätuntoa pöydästä toisensa jälkeen. Kaikkialla aletaan puhua siitä, kuulen sanan "ulkomaalainen", kaikki pitävät naisen puolta.

Kaiken tämän aikana sain vain pitää suuni kiinni. Jos rupeaisin pitämään puoliani niillä parillakymmenellä ranskan sanalla, jotka osasin, joutuisin heti naurettavaksi ja kukaties ulosajetuksikin. Kuuntelin vaiti asiain menoa.

-- Heittäkää hänet ulos! huudetaan salista.

-- Heittäkää ulos!, kuului vastaus.

Viittasin luokseni tarjoilijan ja maksoin. Kun se oli tehty, istuin taas hiljaa.

Puhelu kävi myrskyisäksi ympärilläni.

Nyt avautui ovi jälleen ja eräs mies, jonka tunsin, astui sisään. Se oli T:ri Goldmann, Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtaja. Hän istuu minun pöytääni tahtoen tietää mistä on kysymys. Selitettyäni hänelle muutamin sanoin aseman, sanoo hän että nainen on tunnettu neiti G. Ja hän lähtee neiti G:n luo, sanoen hänelle hattu kourassa jonkun sanan.

Tämän jälkeen myrsky laimenee. Tohtori ja minä saamme kumpikin lasimme, ympärillä istujat alkavat katsoa minuun oikein hyväntahtoisesti. Eräs herra kysyy tohtorilta:

-- Minkämaalainen on ystävänne.

Ja tohtori vastaa:

-- Venäläinen.

-- Venäläinen -- venäläinen, kuiskitaan nyt koko salissa. Olin pelastettu. Ennenkuin lähdin ravintolasta, sain neiti G:ltä orvokkikimpun.

Pari viikkoa myöhemmin tunnettiin minut samana venäläisenä eräällä ampumamajalla. Ja vaikka ammuin kurjasti, kuului kova suosion mutina, kun jonkun kerran sain sattumaan.

* * * * *

Ou est la femme? Missä nainen?

Kaikkialla. Tämän kansan historiassa, joka miehen sydämessä, heidän kirjallisuudessaan. Voi, tuo ikävä ja puolivanha kirjallisuus, jossa meidän päivinämme sellainenkin alkuperäisyyttä vailla oleva kyky ja köyhä luonne kuin Marcel Prevost merkitsee jotain. Takaperin menee. Kerran ratkaisevalla hetkellä oli tämän kansan sotajoukon johtaja nainen. Joukot olivat hänelle kuuliaiset ja hän voitti. Vieläkin johtaa nainen tätä kansaa, hän istuu korkealla ratsun selässä ja hallitsee kaikkia. Ja hevonen karkaa pystyyn ja peräytyy, ja kansa seuraa peräytyen, yhä vain peräytyen. Turhaan määrätään palkinto lapsensynnytyksistä, turhaan työskentelee toinenkin senaattori Berenger tapojen turmelusta vastaan; voittajiksi jäävät absintti ja suruton turmelus. Siellä käännetään entiset käsitykset täydellisesti ylösalaisin, missään ei enää ole mitään määrää, ei mikään, mikään enää ole häpeällistä. Jo vallankumouksen aikana käännettiin käsitykset julkisesti. Laki kielsi tappamasta raskaita naisia ja köyhät ja hienot naiset astuivat silloin kilpaa vankeuteen ja vankilakäytäviin antaakseen kenen hyvänsä maata itsensä.

Lukemattomissa anniskeluissa on tarjoilijattarina nuoria tyttöjä. Näiden tyttöjen päätehtävä on kuitenkin pysyä kadulla ja vetää mukanaan herroja kaikenlaiseen. Sunnuntaina tulee nuoren tytön äiti tervehtimään tytärtään; hän on ylpeä lapsestaan, joka ansaitsee niin hyvin ja kävelee hänen kanssaan kaduilla. Ja tytön veli, joka on sotilas, käyttää vapaa-aikansa käydäkseen sisarensa luona. Hän tapaa tämän sotaherran seurassa, joka on hänen oma luutnanttinsa tai kapteeninsa, ja nuori sotilas tervehtii erittäin imarreltuna esimiestään ja ajattelee: kuinka _hieno_ portto sisarestani on tullut; hänellä on silkkivaatteet ja kiiltonahkakengät, hän on oman luutnanttini seurassa!

Kolmen vuoden aikana olen nähnyt tällaista aivan läheltä.

"Latinalaisessa kaupunginosassa" näkee usein nuoria tyttöjä, ylioppilaiden rakastettuja, astuvan ravintoloihin sylilapset käsivarrellaan. Eikä kukaan, kukaan pahene siitä, päinvastoin, kaikki antavat heille kunnioittaen tietä. Se on kenties kaunis tapa ja todistaa ylevää ajatustapaa; no niin! Mutta entiset käsitykset ovat pannut ylösalaisin.

Ihanana kesäiltana sattui silmiini pariskunta, joka tuli ulos ravintolasta. Herra oli upseeri, hän horjui ja oli iloisella tuulella; hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, sapeli riippui oikealla sivulla. Sepä ranskalainen upseeri! Hänen tyttönsä, joka on istunut hänen kanssaan ravintolassa, on piloillaan irroittanut napit irti hänen univormustaan ja sitonut sapelin hänen oikealle sivulleen. Siinä asussa astuu hän nyt laulaen ja hoiperrellen alas katua. Eikä kukaan ota sitä pahakseen.

Ranskalaisen armeijan univormusta ei pitänyt puuttua nappiakaan -- eikö ollutkin puhe semmoinen kerran?

Ou est la femme? Kaikkialla. Väliin täytyy tämän kansan, edes saadakseen ruokarauhaa, kesken naishommiaan asettaa jonkunlaisia ohjesääntöjä: useissa suurissa ruokaloissa, niinkutsutuissa Bouillonneissa, täytyy tarjoilijattarien saadakseen paikan hankkia takuu siitä, että he ovat täyttäneet kolmekymmentä vuotta. Siinä ijässä otaksutaan heidän -- mikä muuten on erehdys -- pysyvän etäämpänä vieraista ja vieraiden heistä.

* * * * *

Kokotin, neiti F:n illallisilla.

Kokotin äiti on kotoisin Normandiasta ja on tehnyt pitkän Pariisinmatkan käydäkseen tervehtimässä tytärtään. Tämä tahtoo mielellään osoittaa äitiään kohtaan kaikkea mahdollista huomaavaisuutta ja samalla kerskua hienoilla tuttavuuksillaan; hän kutsui hänet illallisille.

Siellä oli kymmenkunta vierasta, joukossa eräs herra R., joka oli neidin rakastaja ja jonka puhuttiin olevan rikkaan.

Neiti kuiskaa aterian aikana oikealla puolella olevalle pöytätoverilleen:

-- Pitäkääpäs äitiäni hiukan lämpimänä.

Mutta neljäkymmenvuotias vaimo on itsestään kotiutunut, ja hän supattelee vierustoverinsa, tytön rakastajan kanssa. Sangen pian alkaa hyvä ruoka ja juoma kiehua hänessä ja hän lausuu ääneen, että hänestä on ihanan hauskaa Pariisissa. Hänellä on leveä suu ja pysty nenä, oikeat tytönkasvot. Hän käy yhä iloisemmaksi, hän miellyttää herra R:ää kovasti, hän läimäyttää tätä reiteen, nojautuu häntä vasten ja huutaa tyttärelleen, joka istuu pöydän päässä:

-- Älä vain kuvittelekaan voivasi opettaa minua.

Tähän vastaa herra R. suopeasti ja kohteliaasti:

-- Niin, todellakin. Te voitte vielä lyödä laudalta monen nuoren naisen.

Nyt tulee tytär mustasukkaiseksi. Saattoi huomata, kuinka hän väkisin tahtoo vetää herra R:ää äitinsä käsistä; kun tämä ei onnistu, herran päinvastoin vastatessa vanhuksen mielistelyyn, tulee neiti raivoihinsa ja huutaa, kalpeana:

-- Ettet häpeä, äiti.

Vaan äiti ei hävennyt, sitä hän juuri ei tehnyt. Voimakas talonpoikaisvaimo tulee maalta, kaukaa Normandiasta, nuortuu ja käy äkkiä hillittömäksi. Hän huutaa ääneen nauraen tyttärelleen:

-- Voitko ajatella, Emilienne, hän tarjoo minulle luisdoorin. Luisdoori on suuri raha. Kuinka ystäväsi mahtaakaan olla rikas.

Tytär ei osaa hillitä itseään. Hän on kalmankalpea mustasukkaisuudesta ja vastaa:

-- Niin, menkää tiehenne kumpainenkin. Ulos!

Sitte hän nousee ja keskeyttää aterian.

Herra R. koettaa nyt hyvittää häntä jälleen, he puhuvat hillityllä äänellä nurkassa. Ja neiti rauhoittui ja näyttää antavan anteeksi kohtauksen.

Vaan hetkistä myöhemmin ovat herra R. ja talonpoikaisvaimo taas löytäneet toisensa. He eivät odottaneet muiden lähtöä, vaan poistuivat kaikessa hiljaisuudessa.

Ja sen perästä sai emäntä äkkiä päänsäryn, joka pakotti hänet heti pukemaan päälleen ja ajamaan kaupungille -- lääkäriin...

Paheita, turmelusta, kauneutta, voimaa.

RAKKAUDEN ORJIA.

I.

Oma kirjoittamani. Kirjoittamani tänään sydäntäni keventääkseni. Olen kadottanut paikkani kahvilassa ja iloiset päiväni. Olen kadottanut kaikki. Ja kahvilan nimi oli "Kahvila Maximilian".

Eräs nuori harmaapukuinen herra tuli ilta illalta kahden toverinsa kanssa kahvilaan ja istuutui yhteen minun pöydistäni. Tuli niin paljon herroja ja kaikilla oli minulle ystävällinen sana sanottavana -- tällä ei yhtäkään. Hän oli pitkä ja hoikka, hänellä oli pehmeä musta tukka ja siniset silmät, joilla hän aina väliin katsoi minua. Hänen ylähuuleensa oli alkanut versoa pientä viiksienalkua.

No niin, hänellä olikin alussa jotain minua vastaan, tuolla miehellä.

Hän ilmestyi säännöllisesti viikon ajan. Olin tottunut häneen ja kaipasin häntä kun hän ei tullut. Eräänä iltana hän jäi pois. Kuljin ympäri kahvilaa hakien häntä, viimein löysin hänet erään suuren pylvään vierestä toisen sisäänkäytävän luota; hän istui erään sirkusnaisen seurassa. Nainen oli puettu keltaiseen pukuun ja hänen pitkät hansikkaansa ylettyivät yli kyynärpään. Hän oli nuori ja hänellä oli kauniit tummat silmät; omani olivat siniset.

Seisoin silmänräpäyksen paikallani ja kuulin mistä he puhuivat; nainen nuhteli häntä jostain, mies oli häneen kyllästynyt ja käski hänen mennä. Mietin mielessäni: Pyhä Neitsyt, miksei hän tule minun luokseni!

Seuraavana iltana tuli hän kahden toverinsa kanssa ja istuutui jälleen yhteen minun pöydistäni; -- minä tarjoilin viidessä pöydässä. En lähtenyt hänen luokseen kuten tapani oli, vaan punastuin enkä ollut häntä huomaavinani. Kun hän viittasi minulle, astuin esiin.

Sanoin:

-- Ette olleet eilen täällä.

-- Kuinka tuo tarjoilijamme on ihmeen solakka, sanoi hän tovereilleen.

-- Olutta?, kysyin.

-- Niin, vastasi hän.

Ja minä enemmän juoksin kuin astuin noutamaan noita kolmea seideliä.

II.

Kului pari päivää.

Hän pisti käteeni kortin sanoen:

-- Viekää se -- -- -- lle.

Otin kortin ennenkuin hän ehti lopettaakaan ja vein sen keltapukuiselle naiselle. Matkalla luin hänen nimensä. Se oli Wladimierz T...

Tultuani takaisin katsoi hän minuun kysyvästi.

-- Kyllä minä vein sen, sanoin.

-- Ettekä saaneet vastausta?

-- En.

Silloin hän antoi minulle markan ja sanoi hymyillen:

-- Onhan se vastaus sekin.

Koko illan istui hän tuijottaen naiseen ja hänen seuralaisiinsa. Kello yksitoista nousi hän paikaltaan lähtien heidän pöytäänsä. Nainen vastaanotti hänet kylmästi, mutta hänen molemmat seuralaisensa sitävastoin ylläpitivät keskustelua hymyillen ja ilkeämielisiä kysymyksiä tehden. Hän viipyi siellä vain jonkun hetken ja kun hän palasi, huomautin minä, että hänen kevätpalttoonsa taskuun oli kaadettu olutta. Hän riisui palttoonsa, teki täyskäännöksen ja katsoi silmänräpäyksen sirkusnaisen pöytään päin. Minä kuivasin palttoon ja hän sanoi minulle hymyillen: -- Kiitos, orja.

Kun jälleen autoin takkia hänen päälleen sivelin salaa hänen selkäänsä.

Hän istuutui syviin ajatuksiin vaipuneena. Yksi hänen tovereistaan tilasi enemmän olutta ja minä otin hänen seidelinsä täyttääkseni sen. Aioin myös ottaa T:n seidelin.

-- Ei, sanoi hän laskien kätensä minun kädelleni.

Tämä kosketus sai käsivarteni vaipumaan ja hän taisi huomata sen, koskapa heti veti takaisin kätensä.

Illalla rukoilin hänen puolestaan kahdesti polvillani vuoteeni edessä. Ja suutelin ilosta oikeaa kättäni, jota hän oli koskettanut.

III.

Kerran antoi hän minulle kukkia, suuren joukon kukkia. Hän osti ne kukkien myyjättäreltä juuri sisään astuessaan, ne olivat tuoreita ja punaisia, ja vaimon kori tyhjeni melkein kokonaan. Hän antoi niiden olla kauan edessään pöydällä. Ei kumpikaan hänen tovereistaan ollut mukana. Seisoin niin usein kuin aikaa riitti erään pylvään takana katsoen häntä ja ajattelin: Wladimierz T. on hänen nimensä.

Kului noin tunti. Hän katsoi vähän päästä kelloaan.

Kysyin häneltä:

-- Odotatteko jotakin?

Hän katsoi minuun hajamielisesti ja sanoi äkkiä:

-- En, en odota ketään. Ketäpä minä odottaisin?

-- Tarkoitin vain, että kenties odotatte jotakin, sanoin taas.

-- Tulkaa tänne, vastasi hän.

-- Nämä ovat teille.

Ja hän antoi minulle koko kukkakasan.

Kiitin, vaan en heti saanut ääntä ja kuiskasin ainoastaan. Huumaava ilo lennätti minua, jouduin hengästyneenä tarjoilupöydän luo, josta minun oli tilattava jotain.

-- Mitä tarvitsette?, kysyi tarjoilijatar.

-- Niin, mitä luulette?, kysyin takaisin.

-- Mitäkö luulen, sanoi tarjoilijatar. -- Oletteko hullu?

-- Arvatkaapas keltä sain nämä kukkaset, kysyin.

Kahvilantarkastaja kulki ohi.

-- Miksi ette tuo puujalkaherralle hänen oluttaan?, kuulin hänen sanovan.

-- Olen saanut ne Wladimierzilta, sanoin minä ja riensin olutta viemään.

T... ei ollut lähtenyt.

Kiitin häntä uudelleen kun hän nousi lähteäkseen. Hän säpsähti ja sanoi:

-- Ostin ne oikeastaan eräälle toiselle. Sama se vaikka hän olikin ostanut ne toiselle. Minä ne sain. Minä eikä se toinen, jolle hän ne oli ostanut. Ja hän antoi minun kiittää itseään niistä.

Hyvää yötä, Wladimierz.

IV.

Seuraavana aamuna satoi.

Otankohan tämän mustan vai vihreän pukuni? tuumin. Vihreän. Sillä se on uudempi, siis otan sen. Olin hyvin iloinen.

Kun tulin pysäkille seisoi siinä nainen, odottaen sateessa raitiovaunua. Hänellä ei ollut sateenvarjoa. Pyysin häntä omani alle, mutta hän sanoi -- ei kiitos. Laskin silloin alas omanikin odotellessani. Sittepähän ei naisen tarvitse yksin kastua, ajattelin.

Illalla tuli Wladimierz kahvilaan.

-- Kiitoksia eilisistä kukista, sanoin ylpeänä.

-- Mistä kukista, kysyi hän. -- Pitäkää nyt jo suunne niistä kukista.

-- Tahdoin kiittää niistä, sanoin.

Hän kohautti olkapäitään vastaten:

-- Enhän minä Teitä rakasta, orja.

Eihän hän minua rakastanut, -- niin kyllä. En ollut sitä odottanutkaan, enkä siis pettynyt. Mutta näin hänet joka ilta, hän istuutui juuri minun, eikä kenenkään toisen pöytään, ja minä se hänelle oluen kannoin. Tervetultua taas, Wladimierz.

Seuraavana iltana tuli hän myöhään. Hän kysyi:

-- Onko Teillä paljon rahoja, orja?

-- Ei, ikävä kyllä vastasin -- olen köyhä tyttö.

Silloin katsoi hän minuun ja sanoi hymyillen:

-- Te varmaan käsitätte minut väärin. Minä tarvitsisin vähän rahoja huomiseksi.

-- Kyllä minulla on jonkun verran, sanoin, -- minulla on paljonkin rahoja, minulla on satakolmekymmentä markkaa kotona.

-- Kotonako, eikö täällä?

Vastasin:

-- Odottakaa neljännestunti ja lähtekää kanssani, kun täällä suljetaan, niin haen ne.

Hän odotti neljänneksen ja lähti mukaan. Ainoastaan sata markkaa, sanoi hän.

Hän seurasi koko ajan vieressäni eikä antanut minun matkan kuluessa yhtään kertaa kulkea edessä eikä takana, kuten hienot herrat usein tekevät.

-- Minulla on vain pieni kamari, sanoin minä, kun pysähdyimme portillani.

-- En tule ylös, vastasi hän. -- Odotan täällä.

Hän odotti.

Palattuani takaisin laski hän rahat ja sanoi:

-- Tässä on enemmän kuin sata markkaa. Annan teille kymmenen juomarahoiksi. Niin, niin, ettekö kuule, _tahdon_ antaa teille kymmenen markkaa juomarahaa.

Ja hän ojensi minulle rahat, toivotti hyvää yötä ja lähti. Nurkassa näin hänen pysähtyvän ja antavan vanhalle ontuvalle kerjäläiseukolle roposen.

V.

Heti seuraavana iltana valitti hän, ettei voinut maksaa takaisin rahoja. Kiitin häntä siitä. Hän tunnusti suoraan, että oli tuhlannut ne.

-- Mitäs tehdä, orja! sanoi hän hymyillen. -- Tiedättehän, keltapukuinen nainen.

-- Miksi sinä kutsut tarjoilijatartamme orjaksi? kysyi toinen hänen tovereistaan. Itse olet enemmän orja kuin hän.

-- Olutta?, kysyin minä keskeyttäen heidät.

Vähän ajan perästä tuli keltapukuinen nainen sisään. T... nousi ja kumarsi. Hän kumarsi niin syvään, että hänen tukkansa heilahti silmille. Nainen meni hänen ohitseen ja istuutui erääseen yksinäiseen pöytään, mutta asetti erityisesti kaksi tuolia sitä vasten. T... meni heti hänen luokseen istuen toiselle tuolille. Kahden minutin perästä nousi hän jälleen sanoen ääneen:

-- No hyvä, minä menen. Enkä enää koskaan palaa.

-- Kiitos, vastasi toinen.

En tahtonut pysyä jaloillani ilosta, juoksin tarjoilupöydän luo, ja sanoin jotain. Kerroin varmaankin, ettei hän enää koskaan aikonut mennä tuon naisen luo. Kahvilan tarkastaja kulki ohi, hän antoi minulle ankaran muistutuksen, enkä minä välittänyt siitä vähääkään.

Kun kahdeltatoista suljettiin, seurasi T... minua portilleni.

-- Viisi markkaa niistä eilisestä kymmenestä, sanoi hän.

Tahdoin antaa hänelle kaikki kymmenen, ja hän ottikin ne vastaan, mutta ojensi minulle viisi niistä takaisin juomarahoina. Eikä hän nytkään tahtonut kuulla vastustelultani.

-- Olen niin iloinen tänään, sanoin.

-- Jos uskaltaisin, pyytäisin teitä ylös; mutta minulla on vain pieni kamari.

-- En lähde ylös, vastasi hän.

-- Hyvää yötä.

Hän astui taas vanhan kerjäläiseukon ohi, mutta unohti antaa rahaa, vaikka toinen niiasi. Minä juoksin eukon luo ja annoin hänelle vähäsen sanoen:

-- Tämä on häneltä, joka äsken kulki ohi, tuolta harmaapukuiselta herralta.

-- Tuolta harmaapukuiselta herraltako? kysyi vaimo.

-- Niin, tuolta mustatukkaiselta. Wladimierziltä.

-- Oletteko hänen vaimonsa? Minä vastasin:

-- En, olen hänen orjansa.

VI.

Hän valitti sitten monena iltana peräkkäin, ettei voinut maksaa rahojani takaisin. Pyysin, ettei hän pahoittaisi mieltäni, ettei hän sanoisi sitä niin ääneen, että kaikki sen kuulivat, ja monet nauroivat hänelle.

-- Minä olen roisto ja hulttio, sanoi hän. -- Olen lainannut teidän rahanne enkä voi maksaa niitä takaisin. Hakkaisin oikean käteni viisikymmenmarkkasesta.

Minun oli vaikea kuulla tätä puhetta ja tuumin, kuinka voisin hankkia hänelle rahat, vaikka en voinutkaan.

Hän jatkoi:

-- Ja jos muuten kysytte miten asiani ovat, niin on se keltapukuinen nainen matkustanut sirkuksensa mukana pois. Olen unohtanut hänet. En enää muistele häntä.

-- Ja kuitenkin kirjoitit hänelle kirjeen tänäänkin, sanoi toinen hänen tovereistaan.

-- Se oli viimeinen, vastasi Wladimierz.

Ostin ruusun kukkaismyyjättäreltä ja kiinnitin sen hänen napinläpeensä vasemmalle puolen. Tunsin hänen hengityksensä käsilläni sitä tehdessä enkä tahtonut saada nuppineulaa kestämään.

-- Kiitos, sanoi hän.

Pyysin ne vähät rahat, jotka minulle vielä oli kassasta tuleva ja annoin ne hänelle. Se oli mitätön summa.

-- Kiitos, sanoi hän jälleen.

Olin onnellinen koko illan, kunnes Wladimierz äkkiä virkkoi:

-- Näillä rahoilla matkustan pois viikoksi. Kun palaan, saatte rahanne. Huomattuaan liikutukseni lisäsi hän: -- Teitähän minä rakastan! Ja tarttui käteeni.

Jouduin pois suunniltani siitä, että hän tahtoi matkustaa, sanomatta minne, vaikka sitä kysyinkin. Kaikki, koko kahvila, kynttiläkruunut ja lukuisat vieraat pyörivät silmissäni, en kestänyt sitä, vaan tartuin hänen molempiin käsiinsä.

-- Palaan luoksenne viikon perästä, sanoi hän äkisti nousten.

Kuulin kahvilantarkastajan sanovan:

-- Tulette kadottamaan paikkanne.

Samapa tuo, ajattelin. Mitäs siitä! Viikon perästä on Wladimierz taas luonani! -- Tahdoin kiittää häntä siitä, -- hän oli mennyt.

VII.

Viikkoa myöhemmin, palatessani eräänä iltana kotiin, löysin kirjeen häneltä.

Hän kirjoitti niin lohduttomasti, hän kertoi matkustaneensa keltapukuisen naisen jälkeen, kertoi, ettei hän koskaan voisi maksaa takaisin rahojani ja että hän oli puutteen murtama. Sitte hän taas syytti itseään alhaiseksi sieluksi, ja alle oli hän kirjoittanut: Olen keltapukuisen naisen orja.

Surin yötä päivää enkä voinut muuta tehdä. Viikkoa myöhemmin kadotin paikkani ja aloin etsiä uutta. Päivisin tarjouduin toisiin kahviloihin ja hotelleihin ja soitin myös yksityisten ovilla tarjoten itseäni. En onnistunut. Myöhään illalla ostin puoleen hintaan kaikki sanomalehdet ja luin tarkkaan kaikki ilmoitukset kotiin tultuani. Ajattelin: Ehkä nyt löydän jotain, joka pelastaisi sekä Wladimierzin että minut...

Eilen illalla näin eräässä lehdessä hänen nimensä ja jotain hänestä. Menin heti ulos, ulos talosta, kuljin pitkin katuja ja palasin tänä aamuna. Olen kenties nukkunut jossain tai istunut jollain portailla jaksamatta mennä etemmäksi; vaan sitä en nyt tiedä.

Olen tänään taas lukenut sen. Eilen kotiin tultuani luin sen ensiksi. Löin alussa käteni yhteen, sitte istahdin tuolille. Heti sen jälkeen vaivuin lattialle nojaten tuoliin. Rummutin lattiaa käsilläni miettiessäni. Tai kenties en miettinyt mitään; mutta päässäni suhisi tyhjyys enkä minä tajunnut itseäni. Sitte kai nousin ja lähdin ulos. Alhaalla nurkassa muistan antaneeni ijäkkäälle kerjäläiseukolle lantin sanoen:

-- Tämä on siltä harmaapukuiselta herralta, tiedättehän!

-- Oletteko kenties hänen morsiamensa?, kysyi hän.

Minä vastasin:

-- Ei, olen hänen leskensä...

Ja vetelehdin pitkin katuja aamuun asti. Ja olen taas lukenut sen. Wladimierz T... oli hänen nimensä.

VALLOITTAJA.

I.

Joukko nuorisoa souti saarta kohden. Eräs herroista nousi veneessä korkeana ja nuoruutta uhkuvana seisomaan ja lausui runoja. Se kuului maihin asti. Kaikki naiset kuuntelivat häntä, ainoastaan nuorin heistä, eloisa vaaleatukkainen neitonen, jolla oli herkästi värähtelevät sieramet, seuraa katseellaan mieluummin kaunista soutumiestä hymyillen hänelle toisten selän takaa.

Tähän oli herra tyytymätön ja hän lausui runojaan korotetulla äänellä värin kohotessa kasvoille.

Äkkiä hän pysähtyy. Hän kääntyy tarkkaamattoman, tuhdolla istuvan kaunottaren puoleen ja sanoo:

-- Olette oikeassa, minun runoni eivät ole hyviä. Mutta osaan minä kertoakin jotain, ehkä teen sen paremmin. Kun nousemme maihin, saatte kuulla.

Ja kaikki naiset taputtivat käsiään ja iloitsivat siitä, mitä hän aikoi kertoa matkoiltaan, sillä hänen seikkailunsa olivat lukemattomat. Vain se neitonen, joka ei viitsinyt kuunnella hänen runojaan, ei nytkään ollut innostunut. Ja herraa harmitti yhä enemmän.

-- Mitä te sitte tahdotte? kysyi hän äkeissään.

-- Mitäkö minä tahdon? En ymmärrä teitä, vastasi hän hämmästyen. Nimeni on Andrea. Enhän minä muuta kuin olen iloinen kun pääsin matkaan.

Ja todellakin näytti tuo veitikka siltä kuin olisi hän tarkoittanut mitä sanoi. He nousivat maihin, ottivat esille viinipullot, kaasivat laseihin ja joivat. Mutta kaukana matalan pensaikon takana rannalla olivat varmaan Andrea ja soutumies hakemassa vesilinnun munia, sillä silloin tällöin toi tuuli heidän naurunsa kuuluviin.

-- No kertokaa nyt! huudettiin.

-- Huutakaa kaikki tänne, myös Andrea, vastasi hän. Sitten hän nousi itse kivelle ja huusi Andreaa lämpimällä, kutsuvalla äänellä.

Ja Andrea tuli. Hän katsoi kysyvästi häneen.

-- Neitiseni, aion kertoa teille, sanoi hän niin että kaikki sen kuulivat. -- Te seisotte siinä kuin hopearisti auringossa. Ei yksin kauneutenne ole suuri, vaan nuoruutenne, suloinen nuoruutenne. Te päihdytätte minut sillä niin, että aivan hullaannun. Katsokaa käsivarsianne, kuinka niissä veri kuultaa ihon alta. Niin, ainoastaan teille tahdon kertoa.

Mutta Andrea katseli seuraa aivan hämillään ja pahastuneena ja istuutui.

Sitten hän kertoi:

Hän kertoi tunnin ajan. Hänen äänensä ei vaiennut hetkeksikään, hän näytti olevan tykkänään hurjan ja ihanan tunnelman vallassa ja matkatoveri, josta hän kertoi, oli kokenut ihmeellisiä asioita.

-- Ikävystytänkö teitä? kysyi hän.

-- Ette, ette, huusivat kaikki herrat ja naiset yhteen ääneen. Eikä Andrea virkkanut mitään.

Hän kysyi:

-- Miksi te ette vastaa? Teillehän minä puhun. Odottakaa hiukan, minulla on lisättävänä vielä se, että mies, josta kerroin tämän kaiken, ei ollut lainkaan onnellinen. Kaikki kävi hyvin ja hän voitti kaikki pikku kiistaset ja hallitsi lemmen seikkailuita; vaan eräänä päivänä sai suuri ja pysyvä rakkaus vallan hänessä ja silloin hän hävisi.

-- Hyvä, sanoi Andrea alasluoduin silmin. -- Kertokaa siitä!

Mutta valloittaja hämmentyi tästä kylmäkiskoisuudesta, neidon välinpitämättömyys saattoi hänet aivan pois suunniltaan ja hän taisteli todella miehekkäästi voittaakseen sen. Muut naiset antoivat asiain mennä menojaan, sillä useampi kuin yksi heistä tunsi hänen häilyvän sydämensä. Jos tänään oli yhden vuoro, olisi huomenna jonkun toisen, kun toinen nurkka hänen sieluaan kukoisti.

Andrea uudisti: -- kertokaa siitä!