Part 3

Tartuin vakavasti piiskanvarteen ja nousin seisomaan kärryissä; olin lujasti päättänyt selvittää asiat avoimessa taistelussa, käyköön miten kävi. Viime silmänräpäyksessä sain itseni kuitenkin hillityksi. En tuntenut tällä hetkellä mitään pelkoa; vaikka olisi ollut susilauma edessä, olisin käynyt sitä vastaan, mutta muutin mieltäni ja jätin piiskan. Mainitsematta sanaakaan aikeistani nousin kärryistä; minulla oli omat tuumani; ei saattanut olla epäilystäkään, ettei jotain ollut hevosen tiellä. Panin kädet nyrkkiin valmiina kohtaamaan mitä tahansa, ja menin Jensin luo. En voinut nähdä mitään, melkein petyin ja kumarruin maahan tutkiakseni perinpohjin. Hiekkaa -- vain hiekkaa joka puolella; ainoa minkä löysin oli poltettu tulitikku. Lähdin takaisin ja nousin paikoilleni, -- nyt menköön syteen tai saveen.

Kiljasin hirmuisesti Jensille, heilautin piiskaa ja annoin aika läimäyksen. Jens ei liikahtanut, se seisoi kuten ennenkin. Tämä ei siis auttanut, minun täytyi taas nousta kärryistä. Astuin jälleen Jensin luo, painauduin aivan lähelle sitä ja katsoin sitä silmiin. Se ei ollut huomaavinaan. Laskeuduin polvilleni maahan, vilkaisin sitä silmiin seuraten sen katseen suuntaa. Mitähän se tuijotti? Jouduin ihmeisiin, se tuijotti todellakin tuohon pieneen tulitikunpätkään!

Häpesin sen puolesta. Olipa nyt asia nostaa noin paljon melua tuollaisesta tulitikusta. Kävelin monta kertaa kärryjen ympäri miettiäkseni kuinka minun oli sitä puhuteltava.

Kuinka sen päähän saattoi pälkähtää tuottaa minulle näin paljon harmia? Olimmeko edeltäpäin päättäneet seisahtua joka tulitikun kohdalla, joka eteen sattui? Oliko tämä sen mielestä puolustettavissa? Oliko se kunniallinen hevonen, vai kuinka? Se ei näyttänyt ilmettään.

Minä kävin kovasti sen kimppuun, tein siitä mitä hurjinta pilaa, pidin sitä ilmeisenä narrinani. Tulitikku, sanoin halveksien, tavara, jota minä olin tilaisuudessa lahjoittamaan pois paketittani, ymmärrätkö? Olin nähnyt päiviä, jolloin olisin saattanut kulkea kaikki taskut täynnä tulitikkuja olematta sen rikkaampi kuin miltä näytin. Heitäpä tulitikku maahan, sanoin, pyydä minua nostamaan se ylös, ja saatpa nähdä otanko!

Se ei antanut häiritä itseään, oli koholla päin ja tuijotti suoraan eteensä kuin ennenkin.

Tuo ärsytti minua suuressa määrin, minusta tuntui kuin se ei olisi ollut kuullakseen. Mitä minun oli tekeminen? Kävelin edestakaisin tiellä, kiroilin ja kohautin raivostuneena olkapäitäni. Vapisevin äänin käännyin jälleen sen puoleen koettaen voittaa sen todisteluilla: Oliko tuo kenties joku merkitsevämpi tulitikku? Oliko se merkitty maailmankartalle, jos saan luvan kysyä?

Tahtoiko se uskotella minulle, että tuo oli tavallista kunnioitettavampi tulitikku, jonka kanssa oli sula ilo tehdä tuttavuutta?... Huusin kovemmin ja kovemmin huitoen käsilläni.

Viimein Jens katsoi ylös; se näki, että oli tosi kysymyksessä. Tahdoin ottaa tilaisuudesta vaarin, tartuin ohjiin ja nousin kärryille. No niin, viimeinkin saatiin jatkaa matkaa. Nyt kysyttäisiin niin muodoin vain ensimäistä askelta, sitte kävisi kaikki kuin voideltu. Sen olisi siis nostettava vain yksi jalka, niin tulisivat toiset perästä. Luonnollisesti mikä jalka sitä itseään halutti, sillä oli valintavapaus. No?

Mutta Jens ei vaan lähtenyt. Se painoi päänsä alas ja alkoi uudelleen tuijottaa. Silloin heitin minä kaiken toivon ja lysähdin kokoon. Nyt oli minusta aivan yhdentekevää kuinka tämä päättyisi; en käy enää takuuseen mistään. Vedin peiton ylitseni alkaen varustautua yöksi. En välittänyt Jensistä vähääkään. Kuka tiesi kuinka kauan se aikoi seistä siinä. Kuka saattoi vannoa, ajatteliko se ylipäätään koko matkaa? Ei hittokaan tiennyt, liikahtaisiko se siitä ennenkuin aikaiseen huomenaamulla! Joka tapauksessa, sanoin itselleni, olen tehnyt mitä olen voinut; syy ei enää ole minun, minä pesen käteni.

Silloin näen mäen alla kyytihevosen, joka tulee meitä kohti; itse Jensin korvat nousevat ja se hirnahtaa -- se oli kyytimieheni, joka oli kotimatkalla. Hän seisautti hämmästyneenä hevosensa, tarkaten meitä, minä hyppäsin sitten kärryistä ja kerroin hänelle mitä minulle oli tapahtunut. Poika käänsi heti hevosensa ja tarjoutui ajamaan edellä. Jens oli äksy, sanoi hän, sitä oli niin sanoaksemme ajettava toisen hevosen kanssa.

Nousin jälleen kärryille. Tämä keksintö ohjaajasta, eturatsastajasta, oli sovelias miehelle, jolla oli hyvä asema, ja miellytti minua suuresti; se oli itse asiassa samaa kuin ajaa kahdella hevosella. Minä huoahdin ja soin Jensille anteeksi sen aikaisemman kiusanteon, tulin mitä parhaimmalle tuulelle ja rupesin hyräilemään laulua.

Ja puut ja kivet ja talot ne tanssivat silmieni ohi sitä mukaa kuin etenimme. Kahdella hevosella ajoin minä kievariin.

SORMUS.

Näin kerran eräässä seurassa rakastuneen nuoren naisen. Hänen silmänsä loistivat silloin kaksin verroin sinisinä ja säihkyvinä, eikä hän osannut ollenkaan peittää tunteitaan. Ketä hän rakasti? Nuorta herraa ikkunan luona, perheen poikaa, univormupukuista miestä, jolla oli ääni kuin leijonalla. Ja voi, miten hänen silmänsä rakastivat sitä nuorta miestä ja miten rauhattomana hän istui tuolillaan!

Kun me kuljimme kotiin yöllä, sanoin minä, koska tunsin hänet niin hyvin:

-- Kuinka ilma on kirkas ja ihana! Onko sinulla ollut hauska tänä yönä?

Ja vastatakseni hänen salaiseen toivomukseensa vedin minä kihlasormuksen sormestani jatkaen:

-- Katsos, sinun sormuksesi on käynyt liian ahtaaksi, se painaa. Mitähän jos antaisit sen suurentaa?

Hän ojensi kätensä kuiskaten:

-- Anna se minulle, niin se kyllä suurenee.

Ja minä annoin hänelle sormuksen.

* * * * *

Kuukautta myöhemmin tapasin hänet jälleen. Aioin kysyä sormusta, mutta jätin sen tekemättä. Ei ole kiirettä vielä, ajattelin, miettiköön vielä hiukan; kuukausi on kovin lyhyt. Silloin katsoo hän katuun sanoen:

-- Ai, sehän on totta -- sormus. Sen kävi onnettomasti, olen pistänyt sen jonnekin, olen kadottanut sen.

Ja tämän sanottuaan jää hän odottamaan vastaustani.

-- Oletko siitä vihainen? kysyy hän rauhattomasti.

-- En, vastasin.

Ja voi, miten keventyneenä hän meni pois, kun en minä ollut siitä vihainen!

* * * * *

Niin kului kokonainen vuosi. Olin jälleen vanhoilla paikoilla ja kuljin eräänä iltana tuttua, tuttua tietä.

Silloin tulee hän minua vastaan ja hänen silmänsä olivat kolmin verroin siniset ja loistavat; mutta hänen suunsa oli muuttunut liian suureksi ja värittömäksi.

Hän huudahti:

-- Tässä on sinun sormuksesi, kihlasormuksesi. Olen löytänyt sen jälleen, rakkaani, ja antanut sen suurentaa. Nyt se ei enää sinua ahdista.

Minä katsoin hyljättyä naista ja hänen suurta, väritöntä suutaan. Ja katsoin myöskin sormusta.

-- Voi toki, sanoin kumartaen hyvin syvään, -- siitä sormuksesta ei näy lähtevän meille onnea. Nyt se on liian väljä.

KADULLA.

Päiväkirjanlehti.

Olen kulkenut edestakaisin huoneessani yhä vaan ajatellen tuota sanomalehtipoikajuttua. Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan, en ole kohdellut häntä huonosti ja hänkin tyytyi asian menoon. Ja nyt olen kuluttanut kaksi tuntia hakeakseni hänet käsiini ja korvatakseni kaiken.

Kuljeksin pitkin Karl Johanin katua. Oli sekä kylmä että pimeä, mutta etenkin pimeä, ja kello saattoi olla seitsemän. Kävelin katse maahan luotuna.

Niinpä seisoo Gentherin sokerileipomon nurkassa eräs sanomalehtipoika huutaen "Viikinkiä".

Hän virkkaa ainoastaan:

-- Ostakaa "Viikinki".

En huomannut sitä heti; vasta tultuani parin askeleen päähän kaikuivat hänen sanansa korvissani. Käännyin katsomaan häntä ajatellen: saattaisit kernaasti antaa hänelle kymmenäyrisen, et tule siitä köyhemmäksi. Ja tutkin nimenomaan taskuni antaakseni lantin. Pyydän huomauttaa, että ensi ajatukseni oli todella antaa pojalle kymmenen äyriä. Vaan pitäessäni vielä kättä taskussa pisti nokkaviisaus päänsä esiin, ja sanoen itselleni, ettei koskaan hyödyltä auttaa ihmistä kymmenäyrisellä, ettei edes kymmenkruununen sanottavasti auttaisi, vaan pahentaisi asiaa, tuottaisi vain turmelusta ja niin edespäin, menin tieheni jättäen pojan seisomaan.

Kuljin aina Yliopistolle asti ja käännyin takaisin samaa tietä. Cammermeyerin ikkunoiden kohdalla seisahdun katsomaan kirjoja ja siinä seistessä kuulen jälleen sanomalehtipojan äänen. Hän oli aivan takanani. Hän riitelee parin juopuneen lippalakkisen merimiehen kanssa yhdestä "Viikingin" numerosta, jonka he olivat vahingossa repineet. Merimiehet eivät tahtoneet maksaa revittyä numeroa ja poika pisti itkuksi.

Silloin minä lähden heidän luokseen ja saan kuulla asian laidan; sanon sitte ankarasti merimiehille, että heidän velvollisuutensa luonnollisesti oli maksaa numero. Vaan se ei auttanut, he nauroivat minulle sanoen:

-- Kuulehan tuota!

Tämä suututti minua suuresti ja purin hammasta kiukusta. Olin joskus maailmassa saanut lahjaksi suuren pyöreän rintaneulan, joka näyttää kelpaavan vähän kuhunkin; se on niin suuri, että sitä melkein voisi luulla poliisilaataksi tai joksikin salaiseksi merkiksi, ja tätä neulaa kannan aina vasemmassa rinnustassani takin alla. Kun nyt nämä molemmat juopuneet merimiehet laskevat leikkiä rikkirevitystä "Viikingin" numerosta kieltäytyen maksamasta sitä, pistää äkkiä päähäni olla uskalias; käännyn velikultiin, avaan takkini ja osoitan äänettömänä ihmeellistä neulaani. Katsomme hetken toisiamme; sitten sanon kylmästi ja päättävästi:

-- Maksakaa tai seuratkaa minua.

Se auttoi. "Viikinki" maksettiin ja kaikki neljä lehdestä riitelijää läksimme tiehemme. Poika kuivasi silmänsä ja jatkoi kulkuaan katua ylös; minä lähdin Karl Johania alaspäin. Matruusit heiluivat Tivolille päin.

Postikonttorin luona käännyn jälleen ja alan kulkea katua ylös. Ajatukseni työskentelevät yhä sanomalehtipojassa. Mietin: olet auttanut pientä poikaa saamaan rahansa, hän on tietysti kiitollinen sinulle siitä, eikä enää tahdo kiusata sinua ostamaan, jos vielä tapaisit hänet; hänellä on säädyllisyysaistia, kenties hän on saanut hyvän kasvatuksen.

Grandin luona näen hänet jälleen. Hän seisoo aivan lyhdyn luona, niin että erotan hänet aivan selvään ja vakuutan itselleni lähestyessäni häntä, että huomattuaan minut hän visusti vaikenee siksi kunnes olin kulkenut ohi. Kuljen niin läheltä lyhtyä kuin suihkin suodakseni hänelle mahdollisuuden tuntea minut.

Olin erehtynyt. Hän ei tehnyt mitään eroa minun ja kenen muun välillä hyvänsä; pisti lehtipakan eteeni pyytäen ostamaan "Viikinkiä".

Kuljin hänen ohitseen vaiti ja loukkaantuneena. Olin surkeasti pettynyt hänen suhteensa; hän oli tietystikin tavallinen kristianialaisnulikka, oikein aika vekara, joka jo poltti tupakkaa ja hukkasi arvostelukirjansa, kun siinä oli liian huonoja numeroita. Hän oli sanalla sanoen oikea pieni lurjus, se oli selvää. Olin aika lailla loukkaantunut kulkiessani eteen päin ja tunsin kohdelleeni häntä ansion mukaan, kun en ollut antanut hänelle niitä kymmentä äyriä.

Se vain vielä puuttuisi, että hän tyrkyttäisi minulle lehteään kolmannen kerran! Hän pystyisi sen kyllä tekemään, sillä olin joutunut tekemisiin hävyttömän nulikan kanssa. Se siis vain vielä puuttuisi!

Yliopiston kohdalla käännyin jälleen takaisin. Aloin laskea, missä nyt mahtaisin kohdata pojan. Tahdoin asettaa niin, että kohtaisin hänet voimakkaasti valaistulla kohdalla katua, suodakseni hänelle tilaisuuden vielä kerran tuntea minut. Hän ei kenties ollut erottanut minua aivan selvästi Grandin ulkopuolella, enhän voinut tietää sitä niin varmasti. Astuin niin kauan tuumiskellen tätä asiaa, että häpeä sanoakseni aivan hermostun ja kiihotan itseäni mitä tyhmimmillä kuvitteluilla. Otaksukaamme nyt -- ajattelin -- että poika aivan yksinkertaisesti on lähtenyt kotiinsa. Siinä seisoin sitte pää turhanpäiten täynnä arveluita. Herraties, ellei hän kenties ollut kääntynyt ja kulki nyt edelläni kadun toiseen päähän sen sijaan että tulisi minua vastaan.

Ja voitteko ajatella, minä vanha mies aivan pistin juoksuksi ainoastaan suodakseni sanomalehtipoikaparalle tilaisuuden tarjota, jos hän uskalsi, vielä kerran "Viikinkiä".

Mutta Blomqvistin kohdalla tapaan hänet aivan rauhallisesti seisomasta rautaristikolla ikkunan edessä, kylmästä tutisten, hartiat koholla ja kädet housuntaskuissa. Silloin tällöin huutaa hän ohikulkeville "Viikinkiä". Hän ei ota käsiään taskuista eikä myöskään tarjoa lehtiä.

Sitte tulen minä. Astun niin läheltä häntä kuin mahdollista, ei ole syltäkään välillämme ja hän näkee minut aivan selvään lyhtyjen valossa. Ja samassa ojentautuu hän suoraksi, tuijottaa minua kasvoihin, työntää lehtipakan ilmaan ja sanoo ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:

-- Ostakaa "Viikinki".

Pysähdyin. Olin niin jännitettynä odottanut kokeen tulosta, että sydämeni tykki voimakkaasti hänen sanoessaan nämä sanat.

Nyt annoin vallan mitä hupaisimmalle päähänpistolle. Poika oli yhä kylmäverisesti tehnyt pilaa minusta tarjoten kolme kertaa peräkkäin "Viikinkiä", olin ällistynyt ja äkäinen ja toruin häntä kovimmilla sanoilla mitä löytää voin, ettei hän antanut ihmisten kulkea rauhassa. Hän ei vastannut mitään, vaan tuijotti minuun kuin ennenkin; se näytti suorastaan paatumukselta. Silloin minä sain päähänpiston: otin kukkarosta puolikruunusen, pidin sitä aivan hänen nenänsä edessä ja annoin sen pudota saman rautaristikon tankojen väliin, jolla hän seisoi. Olin tuskin tehnyt tämän, kun otin kukkarosta toisen puolikruunusen, näytin sitäkin hänelle ja annoin sen mennä samaa tietä.

-- Ole hyvä ja ota ne nyt tuolta, sinä pikkupiru, sanoin vahingoniloisena, -- ja anna minun kulkea rauhassa.

Ristikko oli jäätynyt ja minä näin tyydytyksellä kuinka pienen kiusanhenkeni täytyi kiskoa ja repiä tankoja päästäkseen perille. Hänen sormensa tarttuivat silloin tällöin kiinni kylmään rautaan. Näin myös että hän sai haavan toiseen ranteeseensa; mutta hän yritti yhtä kiivaasti päästä käsiksi puolikruunusiin. Hän ei heitä kesken, paljastaa toisen käsivartensa ja tunkee kätensä tangon ja seinän väliin. Hänen käsivartensa oli luiseva ja laiha.

Vihdoin saa hän pohjalta käsiinsä toisen puolikruunusen.

-- Nyt minulla on toinen, sanoo hän onnellisena.

Vetäessään kättään pois rikkoutuu iho hänen rystysistään muuriin. Hän katsoo kysyvästi, onko todella täysi tarkoitukseni, että hän saa omakseen tämän rahan, kaiken tämän rahan, ja kun en sano mitään, pitää hän sen ja ryhtyy ottamaan toistakin puolikruunusta. Hän työntää uudelleen kätensä koloon alkaen jännittää sormiaan pientä aarretta kohti. Hänen uutteruutensa on suuremmoinen, hän tunnustelee sinne tänne pitkin rakoa, pistää avuttomuudessaan vielä kielenkin ulos suusta niin kuin siitä olisi apua.

-- Olisipa minulla vain lastu, niin saattaisin sillä raapia sen luokseni, sanoo hän. Ja nostaen samalla hiukan päätään katsoo hän minuun.

Odottiko hän minulta apua? Tarkoittiko tuo pieni pöyhkeä nulikka, että minä toisin hänelle lastun sitä varten?

-- Minä tuon sinulle lastun, sanon. -- Vaan en auttaakseni sinua sillä, että tietäisit. Tuon liian pienen, ettet voi tehdä sillä mitään. Odota hiukan, lähden heti.

-- Ei maksa vaivaa, vastaa hän samassa.

Hän pistää käden taskuunsa ja ottaa esille ruostuneen linkkuveitsen, jolla hän alkaa näperrellä. Hän pitää sitä kahden sormen välissä ojentaen sen puolikruunua kohden. Hitaasti ja varoen työntää hän rahaa yhä lähemmäksi seinää, koloa kohden.

Hän tulisi kyllä saamaan sen käsiinsä sillä tavalla; tuo pikku riiviö ei heittäisi vähemmälle. Näin vastenmielisyydellä, että hänelle todella onnistuisi saada se ulottuviin ja kuulin hänen sanovan:

-- Nyt ei enää ole pitkältä.

Katsoin ympärilleni. Suuri joukko ihmisiä katsoi poikaa ja minua. Ja käännyin äkkiä kannoillani ja lähdin tieheni.

Mutta tuntia myöhemmin kuljin jälleen Karl Johanilla etsien samaa poikasta. Häntä ei näkynyt missään. Astuin tanskalainen kaksikruununen kädessäni etsien häntä kauan aikaa; olisin tahtonut sopia hänen kanssaan ja antaa hänelle pienen roposen kinnaspariksi. No -- ehkä hän olisikin ostanut rahoilla tupakkaa tai jos hän oli oikeaa maata, olisi hän kenties juonut ne suuhunsa; oli oikeastaan väärin antaa hänelle mitään. Näissä ajatuksissa lähdin kotiin.

Tämä tapahtui eilen illalla.

Mutta tänään olen, kuten sanottu, taas ajatellut sanomalehtipoikaa. Muistelen hänen laihaa käsivarttaan, ja niitä paria veripisaraa hänen rystysillään. Ja näen edessäni koko hänen pienen vekaravartalonsa, kun hän makasi vatsallaan rautaristikolla kieli ulkona suusta ja ojentaen sormet pitkiksi saadakseen käsiinsä nuo kaksi hopearahaa.

HIEMAN PARIISIA.

Kauneus ja voima ympäröivät minua, ohitseni vierii loistava ja kuumeinen elämä. Tämä kansa on soihdunkantaja-kansaa, pienimmänkin tilaisuuden sattuessa joutuu se tunnelman valtaan, sytyttää raketteja, sinkoaa ympärilleen säkeniä.

Kaikki on täällä yhtyneenä, paheet, turmelus, kauneus, voima. Keskellä mahtavan arkitehtuurin ja taiteen poljentoa kaikuu samalla mitä korviavihlovin laulu ja alkuperäisin soitanto. Minkälaisia posetiivejä ja katulaulajia Pariisissa onkaan! Eikä koko Ranskan historiassa ole ainoatakaan suurta säveltäjää. Ihmiset viheltelevät usein kadulla jotain marssia, vaan eivät astu samassa tahdissa. Kun kansalliskaarti, tai Versaillesin-joukot kulkevat kaupungilla, on tahti aivan surkuteltava. Marseljeesiahan kuulee ulkomailla soitettavan paremmin kuin Pariisissa.

Mutta tämä kansa hyräilee, laulaa ja soittaa mielellään. Elämä ja ilo huumaa heidät ja kohottaa heidät pilviin. Huudetaan ääneen toisilleen kaduilla, huudetaan hevosille, läimäytellään räiskyviä iskuja pitkällä piiskalla. Ja heidän etevämmyytensä ja heidän vierasmaalaisten halveksumisensa rinnalla esiintyy heidän lapsellinen uteliaisuutensa. Jos he näkevät kadulla kiinalaisen tai vaikkapa arabialaisenkin, kääntyvät he katsomaan taakseen. San Franciskossa ei käännytä katsomaan edes rengasnenäistä alkuasukasta.

* * * * *

He elävät elämäänsä iloiten tanssijain lailla, maailman nuorimpana ja rahattomimpana kansana. Ja vain harvoin, ylen harvoin näkee heidän rikkovan muotoja. Heillä on veressään vanhaa kulttuuria, he välttävät mielellään olemasta raakoja, he säilyttävät tasapainon. Kuten kaikki ylimykset ovat he vanhoillisia, vielä tänäkin päivänä sulkevat he postiosoituksensa suulakalla ja käyttävät tulitikkuja, joiden pelottavan rikinhajun voittavat ainoastaan amerikalaiset tulitikut. Heillä on suuri menneisyys, he elävät siitä; univormupukuinen kenraali tulee yhä pysymään heidän jumalanaan ja he huokaavat muistellessaan yksinvallan loistoa. Ministeristön lähetit käyttävät tänäkin päivänä kaksikolkkaista hattua. Herra -- herra!

Hotellin ulkopuolella istuu eräänä iltana kokki ja kokkipoika astioita pesten. He istuvat jutellen päätetyn päivätyön jälkeen. Sitten nousee kyökkipoika sanoen:

-- Hyvää yötä, herra.

Ja kokki vastaa:

-- Hyvää yötä, herra.

Kohteliaisuuksia ei unohdeta...

Eräänä päivänä tuli kirje. Se oli vastaus pyyntöön saapua rakkauskohtaukseen. Eräs nuori nainen oli äsken jäänyt leskeksi, hänellä oli surua ja hän käytti mustareunuksista paperia. Mutta hän lupasi kuitenkin tulla rakkauskohtaukseen.

Tiedän, että se on totta. Näin itse hänen mustareunuksisen kirjeensä.

* * * * *

Eräs henkilö kertoo:

Kello viiden aikaan aamulla.

Olen jo jalkeilla, sillä en ole nukkunut koko yönä. Olen köyhä ja hyljätty; minua ei vaivaa muu kuin että eräs kirje, jonka sain, on tehnyt minusta hyljätyn.

Lähden huoneestani, alas kadulle ja horjun ajuriravintolaan. Tilaan kahvia ja konjakkia. Siellä istuu jo ajureita nauttien ensimäistä pikku aamiaistaan, viisi ajuria, jotka puhelevat ääneen ja syövät.

Kuljen pieni valokuva kädessä, katson sitä ja luen yhä uudelleen ne pari kolme sanaa, jotka on kirjoitettu takasivulle. Minua on pyydetty polttamaan valokuva, vaan en polttanut sitä viime yönä. Ojennan sen vieressäni istuvalle ajurille, hän katsoo sitä, hymyilee ja sanoo, että minulla on hyvä maku.

-- Te erehdytte varmaankin, sanon, -- tämä on minun morsiameni.

Silloin hän kehuu yhä enemmän hyvää makuani. Hän lähettää kuvan tovereilleen uudistaen, että tämä on minun morsiameni. Kaikki ihailevat sitä, iloitsevat, puhuvat ääneen ja hymyilevät.

-- Oikeastaan hän ei enää ole morsiameni, tunnustan. -- Sillä sain eilen hänen viimeisen kirjeensä. Minulla on kirje tässä, hän kirjoittaa näin.

Näytän heille kirjeenkin ja sanon, missä kohden on kirjoitettuna, ettei hän enää tahdo. Eivätkä ajurit osaa lukea kieltäni, mutta näyttäessäni missä se seisoo, nyökkäävät he päätään käyden vakaviksi minun puolestani.

Juomme yhdessä.

Kello tulee yli viiden.

Sisään astuu nauraen joukko herroja ja naisia. He palaavat kenties tansseista näin aamupuolella, he ovat tanssipukuisia, valvomisesta väsyneitä ja kalpeita, mutta hilpeyttä täynnänsä. Hekin ovat keksineet pistäytyä tähän ajuriravintolaan, hekin tilaavat kahvia ja konjakkia. Ja ajurit ojentavat valokuvan tuolle vieraalle seurueellekin selittäen, kuinka on laitani. He katsovat minuun kaikki myötätuntoisesti, eräs pitkä nuori tyttö näyttää haaveelliselta.

Juon lisää kahvia konjakin tähden ja ajuritkin juovat kanssani yhä uudelleen. Vieras seurue yhtyy meihin nostaen hekin lasinsa.

Äkkiä tulee se pitkä nuori tyttö minua kohden, irroittaa vyöstään kaksi ruusua ja ojentaa ne minulle. Toiset istuvat ja katsovat. Minä nousen ja kiitän häntä hämmästyneenä. Hän kietoo käsivartensa kaulaani, -- suutelee minua suulle ja lähtee takaisin paikalleen.

Kaikki mumisevat hyväksymistä.

Ruusut olivat pyörineet myöskin koko yön ja olivat alkaneet lakastua; mutta ne olivat vieläkin suuret ja tummanpunaiset. Tahdon kiinnittää ne rintaani ja haen nuppineulaa. Eräs ojentaa minulle heti sellaisen. Kaikki tahtovat auttaa ja palvella minua. Tunnelma on riistänyt mukaansa nuo ihmiset, eräs ajuri kysyy missä asun ja tarjoutuu ajamaan minut kotiin ilmaiseksi. Kun minä puolestani maksan koko kestityksen, panevat he vastaan, huitovat käsillään, ovat aivan ihmetyksen valtaamia, saattavat minut ovelle, hyvästelevät ja huutavat jälkeeni sydämellisiä sanoja niinkauan kuin ollaan näkyvissä: -- Terveeksi, herra! Kiitoksia, herra!

* * * * *

Eräs mies seisoo bulevardi St. Michelin ja Vangirardin kadun kulmassa. Hän ontuu. Hän myy lyijykyniä. Tämä mies ei kiusaa ketään ostamaan, hän ei sano sanaakaan, vaikka mielellään tekisi kauppoja. Niinpä ostan häneltä eräänä aamuna lyijy-kynän eikä hän silloinkaan sano sanaakaan yli tavallisen määrän: -- Kiitoksia herra.

Seuraavana aamuna ostin taas lyijykynän; -- Kiitoksia herra.

Nyt ostin häneltä lyijykynän joka päivä kolmen viikon kuluessa. Mies tottui minuun niin, että hän jo tarjosi kynää kun näki minun tulevan, niin, jopa hän vaivautui hakemaan minulle parhaan lyijykynän minkä löysi. Mutta hän ei virkkanut minulle muuta kuin: -- Kiitoksia, herra.

Viimeinkin hän eräänä päivänä sanoo:

-- Olen iloinen, herra, että olette löytäneet kynän, jota voitte käyttää.

Olin silloin ostanut häneltä kaksikymmentä lyijykynää.

* * * * *

Istun eräänä iltana suuressa ravintolassa katsellen kuvitettuja sanomalehtiä. Äkkiä avautuu ovi ja huoneeseen astuu nainen. Hän seisoo silmänräpäyksen paikallaan katsoen ympärilleen. Hän oli erittäin, erittäin kaunis, mutta hänellä oli katunaisen punaiseksi värjätty tukka ja käytös kopea.

Hän kääntyi minun puoleeni sanoen:

-- Olkaa niin ystävällinen ja menkää maksamaan vaununi.

En suinkaan istunut lähinnä, mutta hän kääntyi juuri minun puoleeni. Purin huultani, tartuin kukkaroon, kutsuin tarjoilijaa ja sanoin hänelle:

-- Menkää maksamaan tuon naisen vaunu.

Heitin hänelle kahdenkymmenenmarkan setelin.

Nainen tarkasteli minua uteliaasti ja hämmästyneen näköisenä.

Istuuduin jälleen muitta mutkitta katsomaan kuvitettuja lehtiä ja olin mielissäni, että olin saanut antaa naiselle pienen letkauksen. Hän istui toiseen pöytään. Tarjoilija palaa takaisin, antaa hänelle ylijääneet rahat, saa itse frangin vaivasta, kumartaa ja lähtee. Loput rahoista jäävät hänen eteensä pöydälle.