Part 1

SABAN KUNINGATAR

Sekä muita kertomuksia

Kirj.

KNUT HAMSUN

Suom. Siiri Siegberg

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1914.

Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag.

SISÄLLYS:

Knut Hamsun. Saban kuningatar. Kievarin kyydillä. Sormus. Kadulla. Hieman Pariisia. Rakkauden orjia. Valloittaja. Sakeus.

Knut Hamsun.

_Knut Hamsun_ on syntynyt elokuun 4 p. 1860 Lom'issa, Gudbrandsdalen'issa Norjassa. Vanhemmat olivat vanhaa, kätevyydestään kuuluksi tullutta talonpoikaissukua, jonka useilla jäsenillä on kehuttu huomatun taiteellisia taipumuksia. Kun poikanen oli neljän vuoden vanha, muuttivat vanhemmat Lofoteniin, jossa jylhä luonto kasvatti lapsesta mietiskelevän ja vakavan luonteen. Muutamia vuosia vietti hän enonsa luona, mennäkseen vihdoin seitsemäntoista vanhana -- suutarin oppiin Bodö'hön. Jo silloin askarteli hän kirjallisissa yrityksissä, julkaisten omalla kustannuksellaan erään runoelman ja kertomuksia.

Sitten alkoi hänen kuljeksija-elämänsä, jota jatkui monessa muodossa aina Amerikaan asti, kunnes vuonna 1885 löydämme hänet jälleen Norjasta. Nyt alkaa kirjallinen taistelu todella vakavasti, mutta ei vieläkään onnistu. Seuraavana vuonna pakenee hän uudelleen Amerikaan. Siellä hankkii hän elatuksensa m.m. farmarina ja raitiovaunun kuljettajana, onnistumatta täydelleen kummassakaan ammatissa ainaisen uneksimisensa ja hajamielisyytensä vuoksi. Koottuaan hiukan pääomaa heittäytyy hän aina välillä harrastamaan kirjallisuutta.

Elämä siis opetti Knut Hamsunin kirjailijaksi -- ei tietopuolisen opetuksen tai tieteen antamat herätykset, vaan elämän tuhannet ongelmat. Harva hänen teoksiaan lukiessaan aavistaa itseoppineen työhön tutustuvansa.

Elämä antoi hänelle ajatuksia, voimaa, häikäilemättömyyttä ja katkeruutta suoraan ja lahjomatta sanomaan sen mitä hän tunsi. Vuoteen 1889 saakka oli Hamsun kuljeksija, yrittelijä, uneksija, sen jälkeen on hän kirjailija, jonka elämäkerta on luettava hänen teoksistaan.

Sinä vuonna julkaisee hän pilkkakirjoituksensa nykyisen Amerikan henkisestä elämästä, kirjan, joka on neron, vahingoniloisen arvostelun ja ilkeyden tyypillinen esimerkki. Seuraavana vuonna julkaisemassaan romaanissa "Sult" kuvaa hän nälän ja ihmisen kamppailua tavalla, joka oli monessa suhteessa uutta pohjoismaisessa kirjallisuudessa. Hän osoitti voivansa temmata esiin kuvattavansa otteella, joka oli voimassaan ja perinpohjaisuudessaan erehtymätön, ja hänen tyylissään kuvastui kiihkeys, eloisuus ja jännitys, joka suorastaan hypnotisoi lukijan.

Sen jälkeen on Knut Hamsunin tuotanto lisääntynyt niin, että nimienkin mainitseminen on tässä mahdotonta. Tässä pienessä kokoelmassa julkaistut kertomukset ovat teoksista "Siesta" (1897) ja "Kratskog" (1903).

Knut Hamsun ei ole maassamme mikään tuntematon kirjailija. Lionelia on muistossa hänen teoksistaan, tuo omituinen, itsenäinen tyyli, notkea, joka sanaltaan elävä kuvaustapa, korkealle kehitetty lyyrillinen proosa, joka vapaissa rytmeissä muodostuu kauan kaikuvaksi säveleksi. Moni muistaa myös taon erikoisen kuulakkaan ilmapiirin, jossa hänen henkilönsä, erittäinkin hänen naisensa, kuumeen puna poskilla ja sielun salaisin toivomus tutkittuna liikkuvat. Ehkä tämäkin pieni kokoelma, jossa kirjailija esiintyy niin sanoaksemme leppeämpänä, löytää kirjailijan vanhat ja uudetkin ystävät.

SABAN KUNINGATAR.

I.

Matkustellessa siellä täällä, liikkuessa paikasta toiseen, sattuu usein tapaamaan ihmisiä, joita joskus ennen on nähnyt, kohtaamaan heidät äkkiä seuduilla, joilla viimeksi luulisi heidät tapaavansa, niin odottamatta, että hämmästyksestä aivan unohtaa nostaa lakkia ja tervehtiä.

Näin käy minulle usein, niin, hyvinkin usein. Eikä sille mitään mahda.

Se mitä sain kokea vuonna 1888, on merkillisellä tavalla yhteydessä erään tämänvuotisen sattuman kanssa, joka tapahtui tuskin viikko takaperin ollessani pienellä matkalla Ruotsissa. Se on niin yksinkertainen ja ymmärrettävä juttu ja kaikki meni niin luonnollisesti, että tuskin tuo lienee kertomisen arvoinenkaan. Kerron sen kuitenkin.

Kysyit viimeksi tavatessamme... niin, muistat kyllä itsekin mitä kysyit, minun ei tarvitse sitä uudistaa. Mutta vastasin silloin, ettei se hyödyttänyt mitään, koetinpa jos kuinka, sillä aina tuli jotain väliin; minut torjuttiin pois, osoitettiin ovelle. Enkä valehtele; saat nähdä, että se on totta; en koskaan ole ollut sitä lähempänä kuin nyt viime kerralla ja kuitenkin tulin niin ihastuttavasti syrjään sysätyksi. Eikä sille mitään mahda.

* * * * *

Vuonna 1888 sain rahoja erästä retkeä varten -- kerron asian aivan niin kuin se on. Suuntasin kulkuni Ruotsiin ja kuljin iloisesti jalkaisin pitkin rautatietä, katsellen kuinka juna toisensa jälkeen joka päivä pyyhkäisi ohitseni. Tapasin myös paljon ihmisiä ja jokainen näistä tervehti minua sanoen "Jumalan rauha", johon minäkin vastasin "Jumalan rauha", kun en osannut muutakaan sanoa. Tultuani Göteporiin oli ensimäinen kenkäparini kulunut, mutta siitä en huoli puhua.

Tämä tapaus, josta nyt kerron, sattui jo ennen tuloani Göteporiin. Annas kun kysyn sinulta: Kun joku, naishenkilö heittää sinuun silmäyksen ikkunasta eikä sen jälkeen ole sinusta tietävinäänkään, niin annat asian mennä menojaan kuvittelematta minkäänlaista; olisit narri, jos rupeaisit kuvittelemaan jotain sellaisen köyhän katseen nojalla. Mutta kun nyt nainen ei ainoastaan tarkasta sinua mitä suurimmalla huomaavaisuudella, vaan sen lisäksi jättää huoneensa käytettäväksesi, niin, jopa vuoteensakin ruotsalaisessa kestikievarissa, niin eikö sinusta silloin tunnu olevan syytä uskoa hänen vakaviin aikomuksiinsa ja elättää pientä toivonhiventä? Minusta tuntui siltä, toivoin viimeiseen asti; vielä viikko sitten maksoi se minulle tuskallisen retken Kalmariin...

Olin saapunut Bärbyn kestikievariin. Oli myöhäinen ilta ja olin kävellyt aamusta asti, niin että päätin keskeyttää matkani siksi päiväksi. Menin tupaan pyytämään ruokaa ja huonetta.

Kyllä, ruokaa oli tarjottavana, mutta huoneita ei enää ollut, ne olivat kaikki tilatut, talo oli täysi.

Puhelen nuoren tytön kanssa -- kävi myöhemmin ilmi, että hän oli talon tytär.

Katson häntä enkä ole ymmärtävinäni, ettei talossa ole tilaa. Tahtoiko hän antaa minun tuntea, että olin norjalainen, poliittinen vastustaja?

-- Täälläpä on paljon rattaita, sanon välinpitämättömästi.

-- Niin, täällä on markkinaväkeä, vastaa hän; "meillä ei ole ainoatakaan vuodetta tyhjänä".

Sitten hän lähtee toimittamaan ruokaa. Tultuaan takaisin alkoi hän uudestaan kertoa, kuinka täyttä talossa oli. Hän sanoi:

-- Te voitte joko jatkaa matkaa lähimmälle asemalle Ytteråhon, tai lähteä vähän matkaa takaisin päin junalla. Täällä ei, kuten sanottu, ole tilaa.

Soin anteeksi tuolle viattomalle lapselle, en tahtonut olla liian tuikea häntä kohtaan; mutta luonnollisestikaan en aikonut liikahtaa paikaltani ennen aamua. Olinhan julkisessa kestikievarissa ja vuode oli minun saatava.

-- Nyt on mainio ilma, virkoin.

-- On kyllä, vastasi hän, "on sula huvi kävellä Ytteråhon tänä iltana. Sinne ei ole pitkältä, onpahan vain runsas peninkulma."

Tämä oli jo minusta vähän liikaa, jonka vuoksi sanoin hitaasti ja vakavasti:

-- Minä oletan luonnollisesti, että te hankitte minulle yösijan; minä en halua astua pitemmälle, olen väsynyt.

-- Vaan kun kaikki paikat ovat täynnä! vastaa hän.

-- No, se ei kuulu minuun.

Sanottuani tämän istuuduin rehentelevästi tuolille.

Minun kävi muuten sääli tyttöä, hän ei näyttänyt siltä, kuin olisi hän tahtonut tehdä minulle kiusaa ainoastaan ilkeydestä, hänen kasvonsa olivat rehelliset, hänen vihansa norjalaista kohtaan hillitty.

-- Te voitte tehdä vuoteen mihin tahdotte, vaikkapa tähän sohvalle, sanoin minä sitten.

Mutta ei sohvakaan ollut vapaa!

Nyt minua alkoi suututtaa. Jos minun vielä oli astuttava runsas ruotsalainen peninkulma, en ikinä tulisi terveenä perille; runsaalla penikulmalla ei Ruotsissa ollut loppua ollenkaan, sen tiesin ennestään.

-- Mutta herranen aika sentään, ettekö näe, että minä olen astunut kenkäni säpäleiksi?, huusin minä -- ette toki ajane ihmistä maantielle tämmöisissä kengissä?

-- Niin kyllä, mutta eiväthän kengät ole sen paremmat huomennakaan, huomautti hän hymyillen.

Eivät, siinä hän taaskin oli oikeassa, enkä tiennyt enää mikä neuvoksi. Samassa avautuu ovi ja sisään syöksyy toinen nuori tyttö.

Hän nauraa jollekin asialle, joka on tapahtunut hänelle tai jota hän ajattelee ja hänellä on suu auki kertoakseen siitä. Huomattuaan minut ei hän joudu vähääkään hämilleen, vaan katsoo minua hellittämättä silmiin, vieläpä vihdoin nyökkääkin. Sitten kysyy hän hiljaa:

-- Mikä hätänä, Lotta?

Ja Lotta vastaa hänelle jotain, jota minä en voi kuulla, vaan ymmärrän, että on puhe minusta. Istun siinä katsellen ja kuunnellen kuin olisi kohtaloni ratkaistavana. Nyt vilkaisevat he salaa minun kenkiini ja kuulen, että he nauravat hiukan keskenään. Viimeksi tullut nuori neiti puistaa päätään aikoen lähteä.

Tultuaan ovelle, kääntyy hän äkkiä ympäri ikäänkuin jotain olisi juolahtanut hänen mieleensä ja sanoo:

-- Vaan minähän voin maata sinun kanssasi tämän yön Lotta, niin voi hän saada minun huoneeni?

-- Ei toki, vastaa Lotta, -- sitä ei neiti todellakaan voine tehdä.

-- Miksi en voisi!

Vaitiolo. Lotta miettii.

-- No, kun neiti niin tahtoo. Ja minuun kääntyen Lotta jatkaa: -- Neiti haluaa siis antaa teille huoneensa.

Hyppään pystyyn, käännän varpaat ulospäin ja teen kumarruksen, josta luulen selvinneeni hyvin. Kiitän myös neitiä suullisesti, sanoen, että hän oli osoittanut minulle ystävällisyyttä, joka oli ainoata laatuaan minun elämässäni, ja selitän lopuksi, että hänen sydämensä oli siis yhtä hyvä kuin hänen silmänsä olivat ihanat -- neitiseni!

Sitten kumarsin uudelleen tehden sen jälleen hyvin. Niin, tämän kaiken selvitin mainiosti. Hän punastui ja juoksi ovelle ääneen nauraen, Lotta perässä.

Minä istuuduin jälleen tuumien tapahtunutta. Kaikki oli hyvin; hän oli hymyillyt, punastunut ja nauranut, se ei olisi saattanut paremmin alkaa. Herranen aika kuinka hän oli nuori, tuskin kahdeksaatoista, pyöreäposkinen ja kuoppaleukainen.

Ei riepuakaan kaulassa, ei kerrassa mitään, ei edes leninginkaulusta, ainoastaan kurenauha. Ja lisäksi kirkas, tumma ilme suloisilla kasvoilla. En ollut elämän päivinäni nähnyt moista. No niin, ja hän oli tarkastanut minua huomaavasti.

Tuntia myöhemmin näen hänet ulkona pihamaalla; hän on noussut tyhjiin vaunuihin ja istuu nyt siinä läimäytellen piiskalla. Kuinka nuori hän olikaan ja veikeä istuessaan siinä aivan yksin hyräillen ja läimäytellen piiskallaan ikäänkuin olisi hevonen valjastettuna hänen edessään. Minä lähestyn; mielessäni liikkuu jotain hevosen riisumista ja vaunujen korjaamista koskevaa, nostan lakkiani ja rupean sanomaan jotain...

Samassa nousee hän korkeana ja ylväänä kuin hallitseva kuningatar, katsoo minuun silmänräpäyksen ja astuu alas vaunusta. En koskaan ole sitä unohtava; vaikkei hänellä ollutkaan mitään syytä loukkautua, oli hän todella suuremmoinen noustessaan ja astuessaan alas. Minä panin lakin päähäni ja hiivin pois nolona ja ymmällä. Hitto vieköön päähänpistoni vaunujen korjaamisesta!

Toiselta puolen: mikä häneen meni? Eikö hän juuri äsken ollut jättänyt huonettaan käytettäväkseni? Miksi siis tämä häveliäisyys? Se on teeskentelyä, sanoin minä itselleni, hän on vain ollakseen, tunnen tuon metkun, hän tahtoo kujeilla minun kanssani, -- hyvä, minä taivun leikkiin!

Istuuduin rapuille ja sytytin piippuni. Markkinaväki jutteli ympärilläni; silloin tällöin kuulin pulloja aukaistavan sisällä ja lasien kilisevän. Neitiä en enää nähnyt.

Minulla ei ollut muassa muuta lukemista kuin Ruotsin kartta; istun siinä poltellen ja harmitellen, viimein otan taskusta kartan ja alan tutkia sitä. Kuluu joku hetki. Lotta ilmestyy ovelle, hän tarjoutuu viemään minut huoneeseeni jos haluan. Kello on kymmenen; nousen ja lähden. Käytävässä törmäämme yhteen neidin kanssa.

Nyt tapahtuu jotain, jonka muistan pienimpiin yksityiskohtiin asti. Käytävän seinä on vasta maalattu, josta minä en tiedä mitään; astun syrjään neidin tieltä kun hän tulee vastaan ja samassa on onnettomuus tapahtunut. Neiti huudahtaa henki kurkussa:

-- Maalaus...

Vaan se on jo myöhäistä, minä olen jo tahrinut koko vasemman hartiani.

Hän katsoo minuun aivan ällistyneenä, katsoo sitten Lottaan ja sanoo:

-- Mitäs sille nyt tehdään?

Hän sanoi sananmukaisesti: mitäs sille nyt tehdään? Ja Lotta vastaa että _sitä_ on hangattava jollain, jonka jälkeen hän purskahtaa nauruun.

Nyt menemme kaikki kolme taas rappusille ja Lotta löytää jotain, jolla aikoo hangata minua.

-- Olkaa hyvä ja istukaa, sanoo hän, -- muuten en ylety.

Ja minä istuudun.

Sitten alamme pakinoida...

Nyt usko tai älä -- vakuutan, että erotessani neidistä oli minulla mitä parhaimmat toiveet. Olimme jutelleet, lörpötelleet, nauraneet jos jollekin ja minä olen varma, että istuimme neljännestunnin siinä rapuilla pakinoiden. Mistä sitten? No niin, siksi en rupeakaan sillä rehentelemään; mutta ajattelin kuitenkin, ettei nuori neiti uhraisi miehelle neljännestunnin keskustelua miltei kahden kesken tarkoittamatta sillä jotain. Kun vihdoin erosimme, sanoi hän lisäksi kahdesti hyvää yötä; viimeksi aukaisi hän oven raolleen, sanoi hitaasti hyvää yötä vielä kolmannen kerran ja painoi sitten oven kiini. Sitte kuulin hänen mitä hilpeimmin naureskelevan Lotan kanssa sisällä huoneessa. Niin, olimme kaikki mitä parhaimmalla tuulella.

Astun huoneeseeni -- _hänen_ huoneeseensa. Se oli tyhjä, mitä tavallisin kestikievarihuone, seinät paljaat, siniseksimaalatut ja vuoteena matala kaita sänky. Pöydällä oli käännös Ingrahamin teoksesta "Davidin huoneen ruhtinas". Aloin lukea sitä. Vieläkin kuulen supatusta ja naurua nuorten tyttöjen huoneesta. Mikä suloinen tyttöveitikka; tuommoinen tumma ilme nuorilla kasvoilla. Kuinka hän osasikaan nauraa iloisesti vaikka oli niin ylpeän näköinen!

Vaivuin ajatuksiin; muisto hänestä hehkui hiljaa ja voimakkaasti sydämessäni.

* * * * *

Aamulla heräsin siihen, että jokin kova painoi kylkeäni -- olin nukkunut yhdessä Davidin huoneen ruhtinaan kanssa. Nyt ylös ja vaatteisiin, kello oli yhdeksän!

Astun saliin ja saan aamiaiseni; neitiä en näe. Odotan puoli tuntia, häntä ei kuulu. Kysyn vihdoin hienostaan Lotalta, minne nuori neiti oli joutunut.

Kas, neiti oli matkustanut pois.

Matkustanut pois? Eikö neiti ollutkaan talonväkeä?

Ei, hän oli Herraskartanon neiti; hän oli matkustanut junalla aikaiseen aamulla ja oli matkalla Tukholmaan.

Olen vaiti. Hän ei tietystikään ollut jättänyt edes kirjettä minulle, ei pientä lappuakaan; tulin niin alakuloiseksi, etten edes kysynyt hänen nimeään; kaikki oli minulle yhdentekevää. Ei, koskaan ei ollut luottamista naisen uskollisuuteen.

Tulen Göteporiin turtunein mielin ja murtunein sydämin. Kuka sitä olisi uskonut; hän, joka oli niin rehellisen ja ylvään näköinen. Vaan samapa tuo, minä kestän sen kuin mies; kukaan hotellissa ei koskaan aavistakaan miksi minä kärsin...

Tämä tapahtui juuri niihin aikoihin kun Julius Kronbergilla oli Göteporissa näytteillä suuri taulunsa Saban kuningatar. Kuten muut niin aioin minäkin mennä katsomaan tätä taulua ja minä näin sen ja ihastuin ikihyväksi. Ihmeellisintä oli, että itse kuningatar tuntui olevan mitä suurimmassa määrin minun herraskartanonneitini näköinen, -- ei hänen nauraessaan ja kujeillessaan vaan sinä hetkenä, jolloin hän seisoi tyhjissä vaunuissa ja nujersi minut katseellaan siksi että olin tahtonut riisua hevoset. Jumala tietää, että tunsin sen uudestaan sydämessäni! Taulu ei jättänyt minua rauhaan, se muistutti liian elävästi menetettyä onneani. Eräänä kauniina yönä se innostutti minut kirjoittamaan kuuluisan taidearvosteluni Saban kuningattaresta, joka oli painettuna "Päivälehteen" 9:nä päivänä joulukuuta 1888. Tässä taidearvostelussa kirjoitin minä kuningattaresta seuraavaa:

Kypsynyt etiopialaisnainen, yhdeksäntoistavuotias, solakka, kiihoittavan kaunis, majesteetti ja nainen... vasemmalla kädellään nostaa hän juuri harsoa silmiltään suunnaten katseensa kuninkaaseen. Hän ei ole tumma ja onpa hänen musta tukkansakin hopeahohtoisen otsarivan peitossa, hän näyttää europalaisnaiselta, joka on matkustanut Itämailla ja säilyttänyt henkäyksen idän polttavaa aurinkoa. Ainoastaan hänen silmissään on tumma loiste, joka ilmaisee hänen sukuperänsä, tuo samalla raskas ja hehkuva katse, joka lyö katsojan maahan. Ei tahdo unohtaa näitä silmiä, tahtoo muistaa ne kaukana muilla mailla kulkiessaan ja kohdata ne jälleen unissa...

Tämä silmistä sanottu on kaunista; sellaisia sanoja ei lausuta tuntematta jotain samantapaista sydämessä, kysyttäköön keltä tahtoi.

Ja siitä päivästä alkaen on minun sydämeni myöskin kutsunut sitä ihmeellistä tyttöä Bärbyn kestikievarista Saban kuningattareksi.

II.

En ole päässyt irti hänestä, neljä vuotta myöhemmin sukeltaa hän uudestaan esiin, nyt tuskin viikko sitten.

Olen matkalla Köpenhaminasta Malmöhön, aion tavata siellä erään henkilön, ja tämä henkilö odottaa minua, -- kerron sen taas niinkuin asia on. Minun kapineeni ovat viedyt Kramerille, josta olen saanut huoneen; lähden tapaamaan tuota henkilöä, joka odottaa minua, mutta ensin teen pienen kävelyn rautatieasemalle kootakseni ajatuksiani sitä varten. Siellä tapaan miehen, jonka kanssa antaudun puheisiin, ja olen juuri sanomassa hänelle jotain, kun samassa näen eräät kasvot junassa, joka juuri on lähtemäisillään; ja kasvot kääntyvät minuun päin, silmäpari tarkastaa minua, -- herran nimessä, sehän on Saban kuningatar.

Silmänräpäyksessä hyppään junaan ja jonkun hetken kuluttua me olemme menossa.

No, sitä voi kutsua kohtaloksi, että näen hänet jälleen neljän vuoden perästä, leppään lähtevään junaan vaikka kaikki tavarani ovat Kramerilla; -- kas siinä kohtalo, jota ei voi välttää. Olin muuten ilman päällystakkiakin, todellakaan minulla ei ollut muuta kuin hartioilla riippuva matkalaukkuni; siinä asussa tulin junaan.

Katselen ympärilleni, -- olen joutunut ensi luokan vaunuun ja penkeillä istuu pari matkustajaa.

No niin; minä heittäydyn heidän viereensä ja otan esille sikarin ja vähän kirjallisuutta. Mihin oli kohtalo nyt vievä minut? Matkustaisin sinne minne Saban kuningatarkin; oli pidettävä häntä silmällä; missä hän nousisi pois, siinä nousisin minäkin, minun täytyi tavata häntä.

Kun konduktööri kysyi pilettiä, ei minulla semmoista ollut.

Minne olin matkalla?

En tietänyt sitä varmasti, mutta...

No sitte saisin maksaa Erlöfiin, neljänkymmenen äyrin lisämaksulla. Erlöfistä saisin sitte lunastaa piletin eteenpäin.

Tein niinkuin konduktööri käski ja maksoin ilolla lisämaksun.

Erlöfistä lunastin sitte piletin Lundiin; Saban kuningatar aikoi ehkä vierailulle Lundiin, minun oli pidettävä häntä huolellisesti silmällä. Mutta hän ei noussut junasta Lundissa.

Nyt oli minun taas maksettava konduktöörille, tällä kertaa Lackelängaan ja taaskin neljänkymmenen äyrin lisämaksu -- se oli kahdeksankymmentä äyriä. Lackelängessa ostin piletin yksin tein Hassieholmiin asti ollakseni varma, jonka jälkeen istuuduin tuntien itseni jokseenkin hermostuneeksi tästä monimutkaisesta matkasta. Toisten matkustajien puhelu vaivasi minua myös; mitä herran nimessä se minuun kuului, oliko Hampurissa puhjennut turpa- ja sorkkatautia. Minun kanssamatkustajani olivat nähtävästi maalaisia, yksinkertaisia ruotsalaisia karjankauppiaita, he eivät puoleenkolmatta tuntiin puhuneet muusta kuin turpa- ja sorkkataudista Hampurissa. Nii-in se oli todella erinomaisen mieltäkiinnittävää. Ja sitä paitsi: eikö minua odottanut eräs ihminen Malmössä? Jouti odottaa!

Mutta Saban kuningatar ei noussut pois Hassleholmassakaan.

Nyt minä raivostun, maksan konduktöörille Barlingslöfiin asti ja taas neljänkymmenen äyrin lisämaksun, -- se teki yhteensä kruunun kaksikymmentä äyriä -- ja ostan Barlingslöfistä hammasta purren piletin suoraan Tukholmaan. Se maksoi minulle selvänä rahana satakahdeksantoista kruunua, hitto vie maksoikin! Olihan selvää, että Saban kuningatar aikoi Tukholmaan nyt kuten silloinkin.

Me ajamme tunnin toisensa jälkeen, minä pidän silmällä joka asemaa, mutta hän ei nouse junasta. Näen hänet vaununakkunassa ja hän katsoo minua tarkkaavasti; oi, hänen tunteensa minua kohtaan eivät olleet muuttuneet, sen näen selvästi; vaan hiukan hämillään hän oli luoden katseensa alas ohikulkiessani. En tervehtinyt, unohdin sen säännöllisesti; ellei hän olisi ollut sullottuna sellaiseen naiskarsinaan, olisin luonnollisesti lähtenyt häntä muistuttamaan vanhasta tuttavuudestamme; vieläpä siitäkin että olin maannut hänen vuoteessaan; olisin ilahuttanut häntä kertomalla, että olin nukkunut erinomaisesti, yhtämittaa kello yhdeksään asti. Kuinka kuluneet neljä vuotta olivat tehneet hänet ihanaksi, nyt hän oli enemmän kuin koskaan ennen majesteetti ja nainen!

Ja kului tunti tunnilta eikä tapahtunut muuta kuin että tuossa viiden aikaan ajoimme lehmän yli; kuulimme kuinka sen jalat musertuivat ja pysähdyimme hetkeksi tutkimaan kiskoja, sitten kuljimme taas. Molemmat matkustajat ovat alkaneet keskustella laivakulusta Öresundissa ja ovat jälleen erinomaisen mieltäkiinnittäviä. Kuinka kärsinkään. Ja miten olikaan, eikö eräs ihminen... Helvettiin Malmö ihmisineen!

Eteenpäin, yhä eteenpäin, sivuutamme Elmhultin, Liatorpin, Vislandan. Vislandassa lähtee Saban kuningatar ulos, en päästä häntä hetkeksikään näkyvistäni; no, siis, -- hän tulee taas takaisin. Kas niin, ja me ajamme taas eteenpäin.

Sitten tulemme Alfvestaan, jossa on junanmuutto Kalmariin.

Täällä lähtee Saban kuningatar jälleen ulos; minä katson, käykö tässä samoin kuin äsken, mutta tällä kertaa muuttaa hän Kalmarin-junaan. En ollut valmistunut tähän, hämmästyn suuresti enkä tule tehneeksi mitään ennenkuin on melkein liian myöhäistä. Suin päin joudun minäkin Kalmarin-junaan, junan jo ollessa liikkeessä.

Yksi ainoa mies vaunussa, hän ei edes katso ylös, hän lukee. Minä heittäydyn penkille ja alan myös lukea. Parin minutin kuluttua kuulen:

-- Piletti!

Tässä on uusi konduktööri.

-- Piletti, niin kyllä, vastaan minä antaen hänelle piletin.

-- Se ei kelpaa, sanoo hän, -- tämä on Kalmarin rata.

-- Sanotteko ettei se kelpaa?

-- Ei tällä radalla.

-- Eihän toki ole minun syyni, että myödään pilettejä, jotka eivät kelpaa.

-- Minne te olette matkalla?

-- Tukholmaan tietysti, vastaan minä, -- minnekäs te sitten luulitte minun aikovan?

-- Niin, mutta tämä on Kalmarin juna, ettekö kuule, tämä juna menee Kalmariin, sanoo hän äkäisesti.

-- No, sitä en tietänyt, mutta oli kuitenkin surkeata pikkumaisuutta hänen puoleltaan nalkuttaa yhtä ja samaa. Hän teki sen varmaan siksi, että minä olin norjalainen, poliittisesta vihasta. Pidän hänet mielessäni.

-- No miten me siis teemme? kysyn minä.

-- Tehkää siten että... niin, minne te siis aiotte? Ette pääse Tukholmaan tätä tietä.

-- Hyvä, minä matkustan sitten Kalmariin, minä aioinkin oikeastaan Kalmariin, vastaan minä; Tukholma ei olekaan koskaan miellyttänyt minua enkä juuri tiedä, kannattaisiko lainata rahoja matkustaakseni sinne uudelleen.

Tuo kirottu kuningatar aikoi siis Kalmariin; niinpä tulisi siis vihdoinkin loppu tuskastani.

-- Te maksatte siis Gemlaan asti, neljänkymmenen äyrin lisämaksulla, sanoo konduktööri. -- Mutta Gemlasta saatte lunastaa piletin eteenpäin.

-- Minä olen vasta maksanut sata kahdeksantoista kruunua, huomautin minä; mutta maksoin kuitenkin myöskin ylimääräiset neljäkymmentä äyriä. Nyt oli minun kärsivällisyyteni lopussa, hyökkään asemalle Gemlassa huutaen pilettiluukkuun:

-- Kuinka kauas pääsee tätä rataa myöten?

-- Miten? Kalmariin, vastataan.

Enkö voinut päästä pitemmälle, oliko mahdotonta tulla hiukan kauemmaksi? Aivan mahdotonta. Sillä vastassa oli Itämeri.

-- No, antakaa sitten piletti Kalmariin!

-- Mikä luokka?

Oho, hän kysyi mikä luokka! Mies ei nähtävästi tuntenut minua, ei ollut lukenut mitään kirjoistani. Vastasin hänelle ansion mukaan:

-- Ensimäinen luokka!

Maksoin ja hain paikkani junasta.