Part 6

Siinä se salaisuus, miten Selden saattoi jälleen vetää puoleensa Lilyn koko huomion. Lily käännettyään katseensa hänestä huomasi tarkastelevansa pientä maailmaansa Seldenin silmälasien läpi: oli kuin kirkkaat lamput olisi sammutettu ja harmaa päivänvalo päästetty sisään. Hän katseli pitkin pöytää, tarkastellen kutakin sen ääressä istujaa yksitellen, Gus Trenorista alkaen, jonka raskas pää oli kuin hartioihin vajonnut, hänen vaimoonsa, joka istui pitkän pöydän toisessa päässä huomiota herättävänä, kirkkaine, hyväntahtoisine katseineen ja jonka runsaat koristeet vaikuttivat kuin jalokivikauppiaan ikkuna sähkövalaistuksessa. Ja näiden molempien välillä, mikä pitkä rivi tyhjyyttä! Miten ikäviä ja jokapäiväisiä nuo ihmiset olivat! Lily tarkasteli heitä halveksivan kärsimättömästi: Carry Fisher olkapäineen, silmineen, avioeroineen; nuori Silverton, joka oli aikonut elää näyteluvulla ja kirjoittaa eepoksen, mutta nyt eli ystäviensä kukkarolla ja oli tullut hyvin kriitilliseksi; Alice Wetherall, vilkas vieraidenluettelojen laatija, jonka mieleisimpänä tehtävänä oli kutsukorttien sepittäminen ja päivälliskorttien piirtäminen; Wetherall, alati hermostuneine peräänantamistaipumuksineen, joka näytti olevan samaa mieltä muiden ihmisten kanssa, ennenkuin tiesi, mitä he tulisivat sanomaan; Jack Stepney, luottavaisine hymyineen ja hätääntyneine silmineen, puoleksi sheriffin, puoleksi perijättären kaltainen; Gwen Van Osburgh, vilpittömän luottavaisen näköinen kuten ainakin nuori tyttö, joka ei ole koskaan kuullut, että olisi ketään rikkaampaa kuin hänen isänsä.

Lily hymyili tälle ystäviensä luokitukselleen. Miten erilaisilta he olivat hänestä näyttäneet joku hetki sitten! Silloin he kuvasivat sitä, mitä hän oli saavuttamaisillaan, nyt sitä, minkä hän oli jättämäisillään. Tuona samana iltapäivänä he näyttivät olevan täynnä loistavia ominaisuuksia; nyt hän näki, että he olivat pelkkää tylsää väkeä, meluavalla tavalla. Heidän hyvinvointinsa kiillon alla hän näki heidän elämäntehtävänsä köyhyyden. Eipä silti, että hän olisi tahtonut heidän olevan epäitsekkäämpiä, mutta hän olisi nähnyt heidät mielellään omintakeisempina. Ja hän muisteli häveten sitä tapaa, millä hän joku hetki sitten oli tuntenut heidän elämänohjeidensa sentripetaalista voimaa. Hän sulki hetkeksi silmänsä, ja valitsemansa tyhjä elämänura levisi hänen edessään kuin pitkä, valkoinen, kuiva ja mutkaton tie: tosin hän kulki sen ajoneuvoissa eikä tallustellut sitä jalan, mutta joskus jalkamies nauttii vaihteluja, joita hevosella ajajalla ei ole.

Hän havahtui naurunhohotukseen, joka näytti lähtevän Mr. Dorsetin laihan kurkun pohjasta.

"Katsokaa häntä, sanon minä", huudahti Mr. Dorset, kääntyen Miss Bartin puoleen mehevän hilpeästi -- "pyydän anteeksi, mutta katsokaa nopeasti vaimoani, miten hän ilveilee tuon onnettoman kanssa tuolla toisella puolella! Voisi todellakin luulla, että hänen entiset suhteensa häneen alkavat uudelleen."

Lily käänsi silmänsä kohtaukseen, joka herätti Mr. Dorsetissa sellaista hilpeyttä, ja siltä todellakin näytti, kuten Mr. Dorset oli sanonut, että rouva Dorset oli pääosanottaja kohtaukseen: hänen naapurinsa näytti ottavan hänen lähentelynsä vastaan hillityllä mielihyvällä, mikä ei näyttänyt häiritsevän hänen ruokailuaan. Tuo näky Palautti Lilyn hyvän tuulen, ja tietäen, minkä omituisen muodon Mr. Dorsetin aviomiespelko sai, kysyi Lily iloisesti: "Ettekö ole hänestä hirveän mustasukkainen?"

Dorset tervehti tuota sutkausta vapautuksena. "Oi, hirveästi -- tepä sen sanoitte -- pitää minua yötkin valveilla. Lääkärit sanovat, että ruoansulatukseni on tärvellyt -- se seikka, että olen niin kauheasti mustasukkainen hänestä. -- En voi pistää suuhuni tuota moskaa", lisäsi hän äkkiä, sysäten pois lautasensa synkän näköisenä; ja Lily pettämättömällä vaistollaan kiinnitti terävän huomiokykynsä siihen, mitä hänen vierustoverinsa yhä kertoi toisten ruokajärjestyksestä ja jota kertomusta säesti selostus sulatetun voin turmiollisista ominaisuuksista.

Mr. Dorset ei usein löytänyt niin harrasta kuuntelijaa. Hän piti Lilylle niin kauan innokkaasti seuraa, että hän oli saavuttamaisillaan onnensa huipun, kun Lilyn kuuluviin tuli eräs lause toiselta puolelta, missä Miss Corby, seuran koomillinen nainen, härnäili Jack Stepneytä. Miss Corby näytteli leikillistä osaa: hän aloitti aina keskustelun odottamattomalla tavalla.

"Ja tietysti siis Sim Rosedalesta tulee sulhaspoika!" kuuli Lily hänen sinkauttavan, ja Stepney vastata paukautti: "Jupiter, se vasta ajatus! Minkä tukevan lahjan minä saisinkaan häneltä!"

_Sim Rosedale!_ Tuo nimi tunkeutui Lilyn ajatuksiin kuin salainen silmänisku. Se kuvasi yhtä niistä monista ilkeistä mahdollisuuksista, joita liikkui elämän äärellä. Jollei hän mennyt naimisiin Percy Grycen kanssa, niin saattoi tulla päivä, jolloin hänen olisi oltava kohtelias sellaiselle miehelle kuin Rosedale. _Etteikö hän tahtonut mennä Percy Grycelle?_ Mutta hän aikoi mennä hänelle, hän oli varma hänestä ja itsestään. Hän kääntyi väristen takaisin niiltä miellyttäviltä poluilta, joilla hänen ajatuksensa olivat harhailleet ja astui vielä kerran keskelle pitkää valkoista tietä... Kun hän meni tuona iltana huoneeseensa, huomasi hän, että viime posti oli tuonut hänelle uuden tukon laskuja. Rouva Peniston, joka oli tunnollinen nainen, oli ne osoittanut Bellomontiin.

Sopimuksen mukaan Miss Bart siis nousi seuraavana aamuna mielessään vakava päätös mennä, kuten hänen velvollisuutensa vaati, kirkkoon. Hän ei suonut itselleen pitkää aikaa nauttia einetarjottimen herkkuja, pakotti itsensä pukeutumaan harmaaseen pukuun ja lähetti palvelustyttönsä kiireisesti lainaamaan rukouskirjaa rouva Trenorilta.

Mutta hänen aikomuksensa oli liian puhtaasti harkittu, jottei se olisi sisältänyt kapinan ituja. Tuskin oli hän tehnyt valmistuksensa, kun ne herättivät tukahdettua vastustuksen tunnetta. Pieni kipinä riitti sytyttämään Lilyn mielikuvituksen; ja harmaan puvun ja ikävän rukouskirjan näkeminen poisti verhon hänen silmistään. Näinkö hänen olisi käytävä Percy Grycen kanssa joka sunnuntai kirkossa? Heillä olisi etupenkki New Yorkin suurimmassa kirkossa, ja Grycen nimi komeilisi seurakunnan hyväntekeväisyyslistalla. Muutaman vuoden kuluttua, kun hän tulisi tukevammaksi, hänestä tehtäisiin kaitsija. Kerran talvessa tulisi kirkkoherra päivällisille, ja hänen miehensä pyytäisi Lilyä tarkistamaan luettelon ja katsomaan, ettei siellä olisi miehestään eronneita, paitsi niitä, jotka olivat osoittaneet katumuksen merkkiä menemällä uusiin hyvin rikkaisiin naimisiin. Näissä uskonnollisissa velvollisuuksissa ei ollut mitään erikoista, mutta ne kuvasivat osaa siitä ikävyyksien kasasta, joka kohosi hänen polullensa. Ja kuka saattoi tyytyä ikävystymään sellaisena aamuna? Lily oli nukkunut hyvin ja kylpy oli saanut hänen poskensa hehkumaan. Niissä ei ollut tänä aamuna huomattavissa mitään viiruja tai oli sitten peili paremmassa paikassa.

Ja päivä oli sopusoinnussa hänen mielensä kanssa: se oli omiaan mielijohteisiin ja toimettomuuteen. Kevyt ilma näytti olevan täynnä kultapölyä; kasteessa kimaltelevan nurmikon takana koreilivat autereiset metsämaat, ja kukkulat joen toisella puolen uivat siniseesteessä. Jokainen veripisara Lilyn suonissa kutsui häntä onneen.

Pyörien rätinä herätti hänet näistä haaveista ja ikkunanpieleen nojaten hän näki omnibusin lähtevän. Hän oli myöhästynyt, siis -- mutta se ei häntä pahoittanut. Nähdessään vilahduksen Mr. Grycen masentuneista kasvoista tuli hän vain vakuutetuksi siitä, että hän oli tehnyt viisaasti jäädessään pois, kun kerran pettymys, joka niin vilpittömästi ilmeni Mr. Grycen kasvoilla, varmaankin lisäsi hänen haluaan iltapäiväkävelyyn. Tätä kävelyretkeä Lily ei aikonut laiminlyödä; silmäys kirjoituspöydällä oleviin laskuihin riitti huomauttamaan, miten välttämätön se oli. Mutta siihen mennessä hänellä oli koko aamupäivä käytettävänään mielensä mukaan. Hän tunsi kyllin tarkasti Bellomontin tavat tietääkseen, että hän saattoi olla aivan omissa oloissaan aterialle asti. Hän oli nähnyt Wetherallien, Trenorin tyttöjen ja Lady Cressidan menevän omnibusiin; Judy Trenor pesetytti varmaankin tukkaansa. Carry Fisher oli epäilemättä lähtenyt miehensä kanssa ajelemaan; Ned Silverton poltteli luultavasti paperossia makuuhuoneessaan ja Kate Corby oli varmaankin pelaamassa tennistä Jack Stepneyn ja Miss Van Osburghin kanssa. Naisista oli jäljellä vain rouva Dorset, mutta hän ei tullut koskaan huoneestaan, ennenkuin aterialle: hänen lääkärinsä, niin hän selitti, olivat kieltäneet hänen menemästä raakaan aamuilmaan.

Seurueen muita jäseniä Lily ei erikoisesti ajatellut, missä he olivatkaan, he eivät olleet yhtä paljon hänen suunnitelmiensa tiellä. Nämä suunnitelmat saivat hänet tällä hetkellä pukeutumaan jonkunverran maalaisemmin ja kesäisemmin kuin hän ensin oli aikonut, ja päivänvarjo kädessä alas laskeutuessaan hänellä oli vapautunut ilme kuin naisella, joka hakee ulkoilmaharjoitusta. Suuri sali oli tyhjä, mutta koiraparvi, joka takan ääressä piti silmällä ulko-ovea, oli heti hänen ympärillään tarjoamassa hänelle seuraa. Lily työnsi syrjään häntä vastaan hyppivien koirien käpäliä, ja vakuuttaen noille iloisille vapaaehtoisille, että hän saattoi nyt käyttää hyväkseen heidän seuraansa, hän käyskenteli tyhjän vastaanottohuoneen läpi talon toisessa päässä olevaan kirjastoon. Kirjasto oli ehkä ainoa jäljellejäänyt osa vanhaa Bellomontin kantatilaa; se oli suuri huone, jossa oli havaittavissa emämaan traditsionien leima. Muutamia perhekuvia - peruukkiniekkoja aatelismiehiä ja leveäpäähineisiä ja hoikkavartaloisia naisia -- riippui hyllyjen välillä, joilla oli hauskannäköiseksi kuluneita kirjoja, useimmat seinillä riippuvien esi-isien aikuisia; myöhemmät Trenorit eivät olleet tehneet kirjastoon mitään huomattavia lisäyksiä. Bellomontin kirjastoa ei itse asiassa käytetty koskaan lukemiseen, vaikkakin sillä oli jonkinlainen populäärisyys tupakkahuoneena ja rauhallisena flirttailupaikkana. Lily kulki hiljaa paksun, vanhan maton yli, jolla oli kevyitä tuoleja, ja ennenkuin hän ehti huoneen keskelle, hän huomasi Lawrence Seldenin istuvan toisessa päässä. Mutta vaikka kirja oli hänen polvillaan, ei hänen huomionsa ollut kiintynyt siihen, vaan erääseen naiseen, jonka pitseillä koristettu vartalo erottautui erinomaisen solakkana huonekaluston tummaa nahkaa vasten hänen nojatessaan viereisen tuolin selkämystää vastaan.

Lily pysähtyi huomatessaan tuon ryhmän; hetken ajan hän näytti tahtovan vetäytyä takaisin, mutta tarkemmin ajateltuaan hän ilmaisi tulonsa kahisuttamalla hameensa helmoja, mikä sai parin nostamaan päätään; rouva Dorsetin kasvoissa kuvastui avoin harmi, Selden taas tapansa mukaan hymyili rauhallisesti. Hänen tyyneytensä sai Lilyn hämille, mutta hämilleen joutuminen vaati Lilyltä tässä asemassa sitäkin loistavampaa itsensähillitsemistä.

"Voi minua poloista, olenko myöhästynyt?" kysyi hän, ojentaen Seldenille kätensä, kun tämä nousi häntä tervehtimään.

"Myöhästynyt mistä?" tiedusteli rouva Dorset happamesti. "Ei aamiaiselta tietenkään, mutta ehkä sinulla oli aikaisempi sopimus?"

"Oli kyllä", sanoi Lily huolettomasti.

"Todellakinko? Ehkä minä sitten olen tiellä? Mutta Mr. Selden on kokonaan käytettävissäsi." Rouva Dorsetin ohimot olivat kalpeat, ja hänen vastapuhujansa tunsi jonkinlaista mielihyvää jatkaessaan hänen kiusaamistaan.

"Ei toki, hyvä ystävä -- jää vain", sanoi Lily hyväntuulisesti. "En ensinkään halua ajaa sinua pois."

"Olet ylen hyvä, mutta minä en ole koskaan Mr. Seldenin sopimusten tiellä."

Tähän huomautukseen sisältyi heikko omistusoikeuden sävy, mikä ei jäänyt huomaamatta Seldeniltä, joka peittääkseen harmin punaa kumartui ottamaan maasta kirjaa, jonka hän oli pudottanut Lilyn lähestyessä. Tämän silmät laajenivat viehättävästi ja hän purskahti kovaan nauruun.

"Mutta minulla ei ole mitään sopimusta Mr. Seldenin kanssa! Minun sopimukseni oli mennä kirkkoon, mutta pelkään, että omnibus on lähtenyt ilman minua. Tiedättekö, _onko_ se lähtenyt?"

Hän kääntyi Seldeniin päin, joka vastasi kuulleensa sen ajavan pois vähän aikaa sitten.

"No sitten minun on mentävä jalan. Lupasin Hildalle ja Murielille mennä heidän kanssaan kirkkoon. Sanokaa, onko liian myöhäistä mennä sinne jalan? No sama se, tahdon joka tapauksessa näyttää, että olen koettanut. En sittenkään ole pahoillani!"

Ja iloisesti nyökäten rouva Dorsetille ja Seldenille, joiden luo hän oli tunkeutunut, Miss Bart hävisi lasiovesta ja kulkea kahisutti viehkeänä pitkin pitkää puutarhan jalkakäytävää.

Hän lähti kirkkoon päin, mutta ei erittäin nopein askelin. Tämä ei jäänyt huomaamatta niiltä, jotka seisoivat ovella ja veitikkamaisen näköisinä katselivat hänen jälkeensä. Lily tunsi todellakin jotenkin katkeraa pettymystä. Kaikki hänen tämänpäiväiset suunnitelmansa perustuivat siihen seikkaan, että Selden oli tullut Bellomontiin. Lily oli odottanut alastullessaan tapaavansa hänet itseään odottamassa, mutta olikin sensijaan tavannut hänet tilanteessa, joka hyvin saattoi ilmaista, että hän oli ollut odottamassa jotakin toista naista. Oliko sittenkin mahdollista, että Selden oli tullut Bertha Dorsetin takia? Tämä oli Seldenin pyydystämisessään mennyt niin pitkälle, että oli ilmaantunut sellaiseen aikaan, jolloin hän ei ollut koskaan näyttäytynyt tavallisille kuolevaisille eikä Lily tällä hetkellä tiennyt mitään keinoa, miten tehdä hänet naurettavaksi. Hänen mieleensä ei johtunut että Seldenin tulon oli voinut yksinkertaisesti aiheuttaa halu viettää sunnuntai maalla: naiset eivät koskaan opi vapautumaan tunneseikoista miehiä arvostellessaan. Mutta Lily ei hevillä menettänyt malttiaan; kilpailu yllytti häntä, ja hän mietti, että Seldenin tulo, jollei se selittänyt hänen vielä olevan rouva Dorsetin pauloissa, osoitti hänen olevan niin täydellisesti vapaan niistä, ettei hän pelännyt rouva Dorsetin läheisyyttä.

Nämä ajatukset hidastuttivat hänen käyntiään siihen määrin, että hän tuskin näytti joutuvan kirkkoon ennen saarnaa ja vähitellen, kuljettuaan puutarhoista metsäpolulle, hän siihen määrin unohti aikomuksensa, että vaipui karkeatekoiselle penkille, joka oli polun taitteessa. Paikka oli viehättävä, eikä Lily ollut tunnoton viehätykselle, eikä sille seikalle, että hänen läsnäolonsa lisäsi sitä. Mutta hän ei ollut tottunut kokemaan yksinäisyyden iloja. Hän tunsi hiipivää väsymystä kulkiessaan; pirteys oli hävinnyt hänestä ja elämänhalu oli rauennut hänen huuliltaan. Hän tuskin tiesi, mitä hän etsi tai miksi sen löytämisen epäonnistuminen oli niin karkoittanut valon hänen taivaaltaan: hänellä oli vain epämääräinen epäonnistumisen tai sisäisen eristymisen tunne, joka eristyminen oli täydellisempi kuin yksinäisyys hänen ympärillään.

Hänen askeleensa kävivät veltoiksi ja hän seisoi katsellen hajamielisesti ylös, hosuen polun varrella kasvavia sananjalkoja päivänvarjonsa kärjellä. Silloin kuului askelia hänen takanaan ja hän näki Seldenin vierellään.

"Miten nopeasti te kävelette!" huomautti tämä. "Luulin, etten teitä koskaan saavuttaisi."

Lily vastasi: "Olette varmaankin hyvin hengästyksissä! Olen hetken ajan istunut tuon puun alla."

"Toivoakseni minua odottamassa?" lisäsi Selden. Ja Lily vastasi naurahtaen:

"Niin -- odottamassa näkeväni, tulisitteko te."

"Tajuan erotuksen, mutta siitä en välitä, sittenkuin toinen teko sisältää toisen. Mutta ettekö ollut varma, että tulisin?"

"Jos olisin odottanut kyllin kauan, mutta käsitättehän, että minulla oli vain rajoitettu aika tuohon kokeiluun."

"Miksi rajoitettu? Aamiaisenko takia?"

"Ei, toisen sopimuksen takia."

"Sopimuksenneko takia mennä kirkkoon Murielin ja Hildan kanssa?"

"Ei, vaan palata kirkosta kotiin erään toisen henkilön kanssa."

"Aha, ymmärrän. Olisihan minun pitänyt tietää, että teillä on yllin kyllin käytettävänänne vaihtoehtoja. Ja tuleeko tuo toinen henkilö tätä tietä?"

Lily nauroi taas. "Sitähän minä en juuri tiedä. Ja saadakseni asiasta selvän minun on mentävä kirkkoon ennenkuin jumalanpalvelus päättyy."

"Aivan niin. Ja minun on estettävä teitä tekemästä sitä; jossa tapauksessa tuo toinen henkilö, teidän poissaolonne masentamana, tekee varmaankin epätoivoisen päätöksen ajaa takaisin omnibusissa."

Lily tarttui heti tähän koukkuun; Seldenin leikinlasku näytti pulppuavan Lilyn sisimmästä mielestä. "Senkö te tekisitte tällaisessa tapauksessa?" uteli hän.

Selden katsoi häneen juhlallisen näköisenä. "Olen täällä näyttämässä teille, mitä kykenen tekemään asian niin vaatiessa!" sanoi hän.

"Kulkemaan mailin verran tunnissa -- teidän täytyy tunnustaa, että omnibus kulkisi nopeammin!"

"Niinpä niin -- mutta löytääkö hän teidät lopuksi? Se on menestyksen ainoa todistus."

He katsoivat toisiinsa samanlaisella mielihyvällä kuin mitä he olivat tunteneet jutellessaan keskenään joutavuuksia teepöydän ääressä. Mutta äkkiä Lilyn kasvojen ilme muuttui ja hän sanoi: "Hyvä, jos niin on, niin hän on onnistunut."

Seuraten Lilyn katsetta Selden huomasi ihmisryhmän tulevan heitä kohti etäisimmästä tien mutkasta. Lady Cressida oli nähtävästi tahtonut välttämättömästi kävellä kotiin ja toiset olivat katsoneet velvollisuudekseen seurata häntä. Lilyn seuralainen loi nopean silmäyksen joukon kumpaankin mieheen: Wetherall käveli kunnioittavan näköisenä Lady Cressidan rinnalla luoden hermostuneita syrjäsilmäyksiä ja Percy Gryce oli jälkijoukkona rouva Wetherallin ja Trenorin tyttärien kanssa.

"Aha, nyt minä ymmärrän, miksi te niin harrastatte amerikkakirjallisuutta!" huudahti Selden, äänessä mitä peittämättömimmän ihailun vivahdus, mutta Lilyn punastuminen, jonka tuo sutkaus aiheutti, esti Seldenin jatkamasta samaan suuntaan.

Lilyn hämilleenjoutuminen oli Seldenille niin uutta, että hän oli hetken ajan hämmästyksen vallassa, mikä toi hänen mieleensä joukon mahdollisuuksia. Mutta Lily rupesi kohteliaasti puolustamaan hämminkiään, sanoen, kun sen aiheuttaja läheni: "Siksi minä juuri odotin teitä -- kiittääkseni teitä siitä, että olette niin usein ollut minulle apuna!"

"Siitä te tuskin voitte selviytyä näin lyhyessä ajassa", sanoi Selden, kun Trenorin tyttäret huomasivat Miss Bartin; ja kun tämä vastasi heidän meluisaan tervehdykseensä, lisäsi Selden nopeasti: "Tahdotteko käyttää iltapäivänne siihen? Te tiedätte, että minun täytyy lähteä huomenaamuna. Mennään kävelemään ja siellä te voitte kiitellä mielenne mukaan."

VI.

Iltapäivä oli ihana. Ei tuntunut tuulen hengähdystäkään, ja Amerikan syksyn kirkkautta vaimensi auer sitä kuitenkaan sumentamatta.

Puiston puiden siimeksessä oli jo hieman viileää, mutta sitä mukaa kuin maaperä kohosi, ilma kävi kirkkaammaksi, ja noustessaan pitkän matkan rinteitä Lily ja hänen toverinsa joutuivat myöhäisen kesän piiriin. Polku kiemurteli puiden varjostaman niityn poikki; sitten se upposi astereita ja orjantappurapensaita kasvavaan kujanteeseen, mistä ohuen lehtiverhon läpi seutu laajeni idyllimäisenä.

Ylempänä solasta näkyi yhä tiheämpiä sananjalkaryhmiä ja varjoisien rinteiden tuoresta vihreyttä. Puut alkoivat reunustaa sitä ja varjo syveni pyökkikujan hämäräksi. Puun rungot olivat erillään, vain hieman kasvoi alusmetsää. Polku kulki pitkin metsänreunaa, siellä täällä sivuuttaen aurinkoisen laidunmaan tai hedelmätarhan.

Lily ei ollut oikein luonnontuntija, mutta hän ihaili suuresti sen omituisuutta ja saattoi olla hyvin herkkä luonnon tarjoamalle näylle, joka oli sopiva tausta hänen omille tunteilleen. Hänen alapuolellaan leviävä maisema näytti kuvastavan hänen omaa mielialaansa ja hän löysi jotain omasta itsestään sen rauhassa ja sen vapaassa laajuudessa. Läheisillä rinteillä helottivat vaahterat kuin tuliroviot, alempana oli harmaita hedelmätarharyhmiä ja siellä täällä myöhäistä tammirivien vihreää. Pari kolme maalaistaloa näkyi omenapuiden varjossa ja erään kylän kirkon valkoinen puutorni näkyi mäen takaa, kun taas alempana autereessa häämötti valtatie peltojen välillä.

"Istutaan tähän", ehdotti Selden heidän saapuessaan avonaiselle kallionkielekkeelle, jonka yläpuolella pyökit kohosivat jyrkästi sammaleisten vierinkivien välissä.

Lily istuutui kalliolle, posket hehkuen pitkästä kiipeämisestä. Hän istui hiljaa, suu raollaan nousun jännityksestä, rauhallisesti tarkastellen maiseman katkonaisia piirteitä. Selden ojentautui pitkäkseen nurmikolle hänen jalkojensa juureen suojaten kasvojaan hatullaan vinosti tulevia auringonsäteitä vastaan ja kiertäen kätensä päänsä alle, jonka hän nojasi kalliota vastaan. Hänellä ei ollut halua saada Lily puhumaan; tämän hiljaisuus tuntui olevan osa luonnon yleisestä rauhasta ja sopusoinnusta. Selden tunsi omassa mielessään vain uneliasta mielihyvää, joka verhosi tunteen voimakkaita kuohuja kuten syyskuun auer verhosi maisemaa heidän jalkojensa juuressa. Mutta Lilyn mielen, niin rauhalliselta kuin hän ulkonaisesti näyttikin, täytti ajatustulva. Hänessä oli tällä hetkellä kaksi elämää: toinen huokui syvää rauhaa ja iloa, toinen haukkoi ilmaa pelon mustassa vankilassa. Mutta vähitellen vangin läähätys heikkeni, tai tuo toinen puoli kiinnitti siihen vähemmän huomiota: taivaanranta avartui, taivas yleni ja henki valmistautui vapaana lentämään.

Hän ei olisi itse voinut selittää sitä keveyden tunnetta, joka näytti nostavan hänet jalkojensa juuressa olevan auringon valaiseman maailman yläpuolelle. Hän ihmetteli, oliko se rakkautta vai pelkkää onnellisten ajatusten ja tunteiden satunnaista yhtymistä? Miten paljon siitä oli ihanan iltapäivän lumouksen, metsän tuoksun ja tyhjyyden ajatuksesta pakenemisen ansiota? Lilyllä ei ollut mitään määrättyä kokemusta, minkä avulla saada selville tunteidensa laatu. Hän oli useita kertoja ollut rakastunut omaisuuteen tai virkauraan, mutta vain yhden kerran mieheen. Siitä oli jo vuosia, se oli hänen seuraelämään osanottonsa ensimmäisiä aikoja, jolloin eräs nuori aatelismies nimeltä Herbert Melson, sinisilmäinen ja kiehkuratukkainen, sytytti hänet romanttiseen intohimoon. Mutta tämä aikaisempi tunnesisältö ei ollut verrattavissa nykyiseen; ainoa vertailukohta oli helppouden, vapautumisen tunne, jota hän muisteli tunteneensa valssin pyörteessä tai kasvihuoneen yksinäisyydessä tuon lyhyen nuoruudenromaaninsa kestäessä. Hän ei ollut tähän saakka tuntenut uudelleen tuota keveyttä, tuota vapauden hehkua. Mutta nyt se oli jotakin enempää kuin veren sokeaa hapuilemista. Omituista viehätystä hänen tunteelleen Seldeniä kohtaan antoi se, että Lily ymmärsi sen; hän saattoi sormellaan koskettaa sen ketjun jokaista rengasta, joka veti heitä yhteen. Vaikka Seldenin populariteetti oli rauhallista lajia, jota hänen ystävänsä pikemminkin tunsivat kuin toitottivat julki, ei Lily ollut koskaan erehtynyt pitämään hänen vaatimattomuuttaan vähäpätöisyytenä ja lahjattomuutena. Seldenin arvossapidettyä sivistyneisyyttä pidettiin yleensä pienenä haittana kevyelle seurustelulle, mutta Lilyä, joka oli ylpeä laajana pidetystä kirjallisuuden tuntemisestaan ja joka kuljetti matkalaukussaan aina mukanaan Omar Khayamia, tämä miellytti ja hän tunsi, missä arvossa sitä olisi pidetty seuraelämässä, jonka sivistys olisi ollut vanhempi. Yksi Seldenin kykyjä oli sitäpaitsi se, että hän käsitti asemansa. Hänessä oli mielen ylevyyttä, joka kohotti hänet päätä korkeammalle muuta kansaa, noita samaan kaavaan valettuja hämäriä olentoja, ja muodottomien tyyppien maassa hän näytti kuuluvan erikoiseen rotuun ja kantavan keskitetyn menneisyyden leimaa. Rehentelevät henkilöt pitivät häntä hieman kuivana, ja hyvin nuoret tytöt purevan ivallisena. Mutta ystävällisen erillään pysyttelemisen ilme, joka oli mahdollisimman kaukana persoonallisen edun tavoittelusta, herätti eniten Lilyn mielenkiintoa. Kaikki oli Seldenissä sopusoinnussa Lilyn maun herkän aineksen kanssa, yksin se hieno ivakin, jolla hän suhtautui siihenkin, mikä Lilystä näytti pyhimmältä. Lily ihaili häntä eniten ehkä siksi, että hän osoitti yhtä selvää ylemmyyden tunnetta kuin rikkain mies, mitä Lily oli koskaan kohdannut.

Tämän ajatuksen itsetiedotonta jatkamista se oli, joka sai Lilyn sanomaan naurahtaen: "Olen rikkonut tänään teidän takianne kaksi sopimusta. Kuinka monta te olette rikkonut minun takiani?"