Part 5

"Epäonnistuu, niinkö?" virkkoi Miss Bart.

"Älä ole ilkeä! Tiedäthän, että George luottaa häneen yhä. Ja tietenkään minä en siis sano, että Bertha on todellakin ilkeä. Hänestä on vain hauskaa tehdä ihmisiä ja erittäinkin George onnettomaksi."

"No, George näyttääkin olevan siihen omiaan. Minusta ei ole ihme, että Bertha rakastaa iloisempaa seuraa."

"Ei George niin synkkä ole kuin luulet. Jollei Bertha kiusaisi häntä, olisi hän aivan toisenlainen. Berthan on siis jätettävä hänet yksin ja annettava hänen järjestää elämänsä mielensä mukaan. Mutta hän ei uskalla päästää Georgea käsistään millään hinnalla, ja kun ei George ole mustasukkainen, niin on hän sitä olevinaan."

Miss Bart jatkoi hiljaa kirjoittamistaan, ja hänen emäntänsä istui jatkaen ajatuksiaan.

"Kuulehan", huudahti hän pitkän vaitiolon jälkeen, "minä pyydän Lawrencen telefooniin ja sanon hänelle, että hänen aivan yksinkertaisesti täytyy tulla."

"Oh, älä tee sitä", sanoi Lily äkkiä punastuen. Tuo punastuminen hämmästytti häntä melkein yhtä paljon kuin hänen emäntäänsäkin, joka, vaikkakaan hän ei tavallisesti tarkannut kasvonilmeiden muutoksia, istui tuijottaen häneen hämmästyneen näköisenä.

"Hyvä isä, miten sievä sinä olet! -- Mitä? Onko hän sinusta niin vastenmielinen?"

"Ei ensinkään; pidän hänestä. Mutta jos aiot minua hyväntahtoisesti turvata Berthalta -- en luule, että tarvitsen suojelustasi."

Rouva Trenor nousi pystyyn huudahtaen: "Lily! -- _Percy_? Tarkoitatko, että olet todellakin tehnyt sen?"

Miss Bart hymyili. "Tarkoitan vain sanoa, että Mr. Gryce ja minä olemme tulemassa hyvin hyviksi ystäviksi."

"Hm -- ymmärrän." Rouva Trenor loi häneen nopean silmäyksen. "Olethan kuullut, että hänellä on 800 tuhatta dollaria vuosituloja -- eikä kuluta mitään paitsi muutamiin vanhoihin kirjarähjiin. Hänen äidillään on sydänvika ja jättää hänelle vielä suuren summan. Ah, Lily, mene hiljaa eteenpäin", vakuutteli hänen ystävänsä hänelle.

Miss Bart hymyili yhä vaivattomasti. "Ei minulla nyt olisi mitään kiirettä sanomaan hänelle", huomautti hän, "että hänellä on joukko vanhoja kirjarähjiä."

"Eipä tietenkään. Tiedän, että sinä olet ihmeellinen löytämään kunkin mieliaiheen. Mutta hän on hirveän ujo ja helposti loukkaantuva ja -- ja --"

"Mikset sano sitä, Judy? Olenko siinä maineessa, että jahtaan rikasta miestä?"

"Oh, sitä en tarkoita. Hän ei sitä sinusta luule aluksi", sanoi rouva Trenor, viattoman ovelasti. "Mutta tiedäthän, että täällä on ajoittain aika vilkasta -- minun täytyy antaa vihjaus Jackille ja Gusille -- ja jos hän ajattelisi, että sinä olisit sitä, mitä hänen äitinsä kutsuisi lujaksi ja kestäväksi -- no niin, tiedät, mitä minä tarkoitan. Älä pue päivällisille päällesi helakanpunaista _crêpe-de-chine_-harsoa äläkä polta, jos suinkin voit olla polttamatta, Lily hyvä!"

Lily sysäsi syrjään lopetetun työnsä hymyillen kuivasti. "Olet hyvin hyvä, Judy. Panen paperossini lukon taakse, ja puen ylleni viimevuotisen puvun, jonka lähetit minulle tänä aamuna. Ja jos todellakin katsot minun etuani, niin olet ehkä niin kiltti, ettet pyydä minua pelaamaan taas tänä iltana bridgeä."

"Bridgeä? Pitääkö hän bridgestäkin lukua? Voi, Lily, mihin kiusalliseen elämään sinä aiot antautua! Mutta tietenkään en siinä tapauksessa pyydä sinua siihen. Mikset antanut minulle vihjausta eilen illalla? Ei ole mitään, mitä en tekisi nähdäkseni sinut, nukke-parka, onnellisena!"

Ja rouva Trenor, hehkuen sukupuolensa tavoin innosta saada tasoittaa todellisen rakkauden tietä, kietoi Lilyn pitkään syleilyyn.

"Onko aivan varma", kysyi hän pyytävästi, kun Lily irroittautui hänestä, "ettet pitäisi siitä, jos telefonoisin Lawrence Seldenille?"

"Aivan varma", sanoi Lily.

* * * * *

Kolmena seuraavana päivänä tuli hänen omaksi täydelliseksi tyydytyksekseen näkyviin Lilyn taito järjestää omat asiansa ilman vierasta apua.

Istuessaan lauantai-iltapäivällä Bellomontin terassilla hän hymyili rouva Trenorin pelolle, että hän etenisi liian raisusti. Jos tuollainen varoitus olisi ehkä joskus ollutkin tarpeellinen, niin olivat vuodet antaneet hänelle terveellisen opetuksen ja hän tunsi imartelua siitä, että hän tiesi, miten sovittaa askeleensa ajamansa otuksen mukaan. Mr. Gryceen nähden hän oli nähnyt parhaaksi kulkea liehutella edellä -- pitämällä häntä silmällä yhä tarkemmin tämän sitä aavistamatta. Ympäröivä ilmapiiri oli suotuisa tällaiselle liehittelylle. Rouva Trenor uskollisena sanalleen ei ollut näyttänyt pienintäkään merkkiä, että Lilyn pitäisi ottaa osaa bridgepeliin, ja hän oli antanut toisillekin kortinpelaajille vihjauksen, etteivät nämä ihmettelisi Lilyn pelistä poisjääntiä. Tämän vihjauksen johdosta Lily huomasi olevansa tuon naisellisen huolen keskuksena, joka kohdistuu nuoreen naiseen pelikautena. Hänen ympärilleen oli itsestään syntynyt yksinäisyys Bellomontin hälinässä, ja hänen ystävänsä eivät olisi voineet osoittaa suurempaa valmiutta itsehillintään, jos Lilyn kosiskelulla olisi ollut romaanin viehätys. Lilyn seurapiirissä tähän käyttäytymiseen sisältyi hänen motiiviensa hyväntahtoista ymmärtämystä, ja Mr. Grycen arvo nousi Lilyn silmissä, kun tämä näki, mitä kunnioitusta hän herätti.

Bellomontin puutarhapengermä oli syyskuun iltapäivällä sopiva tunteellisen haaveilun paikka, ja Miss Bart seisoi nojaten kaiteita vastaan ja katseli alas puutarhaan vähän matkan päässä vilkkaasta teepöytäseurasta; hän oli nähtävästi vajonnut epämääräisen onnen haaveisiin. Haaveilupaikaltaan hän saattoi nähdä onnensa ruumiillistuneena Mr. Grycessä, joka istui hieman hermostuneen näköisenä tuolinsa reunalla yllään kevyt päällystakki ja kaulahuivi, Carry Fisherin kaikella sillä katseen ja liikkeiden tarmolla, jolla luonto ja taide oli yhteisvoimin varustanut hänet, selittäessä hänelle velvollisuutta ottaa osaa kunnollisten uudistusten toimeenpanoon.

Rouva Fisherin viimeinen keppihevonen oli kunnollinen uudistus. Sen edellä oli käynyt samanlainen innostus sosialismiin, joka oli vuorostaan astunut kristillisen tieteen sijalle. Rouva Fisher oli pieni, tulinen ja dramaattinen, ja hänen kätensä ja silmänsä olivat ihmeellisiä välikappaleita jokaisen asian palveluksessa, jota hän rupesi ajamaan. Hänellä oli kuitenkin tuo jokaiselle innostuneelle yhteinen vika, ettei hän huomannut kuuntelijainsa väsymystä, ja Lilyä huvitti hänen tietämättömyytensä siitä vastustuksesta, joka ilmeni Mr. Grycen koko olennossa. Lily itse tiesi, että Mr. Grycen ajatuksen täytti kaksi seikkaa: hän pelkäsi vilustuvansa, jos olisi liian kauan ulkona tähän aikaan, ja toiseksi hän pelkäsi, että jos hän menisi sisälle, niin rouva Fisher seuraisi häntä allekirjoitettava paperi kädessä. Mr. Grycellä oli syvä vastenmielisyys kaikkea sitä kohtaan, mitä hän kutsui "itsensä luovuttamiseksi", ja koska hän oli arka kokonaisuudestaan, hän nähtävästi tuli siihen päätökseen, että oli turvallisempi jäädä ulos kuin tarttua kynään, kunnes sattuma pelastaisi hänet rouva Fisherin verkosta. Sillävälin hän loi hätääntyneitä silmäyksiä Miss Bartiin päin, jonka ainoa vastaus oli se, että hän otti vielä viehättävämmän haaveilun ilmeen. Hän oli oppinut vastakohdan arvon, kun oli kysymyksessä hänen oman viehätyksensä esille saaminen, ja oli täysin tietoinen siitä, miten hyvään valoon rouva Fisherin suulaus oli saattanut hänen rauhallisuutensa.

Hän heräsi haaveistaan, kun häntä lähestyi serkkunsa Jack Stepney, joka Gwen Van Osburghin rinnalla palasi puutarhan poikki tenniskentältä.

Tämä pari oli joutunut samanlaiseen romanttiseen valoon kuin Lilykin, joka tunsi jonkinlaista harmia, kun se näytti hänen oman asemansa pilakuvalta. Miss Van Osburgh oli suurikasvuinen, latteannäköinen tyttö, jonka äly ei ollut terävä: Jack Stepney oli kerran sanonut hänestä, että hän on yhtä luotettava kuin paistettu lammas. Jackin ainoa pyrkimys oli tähdätty vähemmän voimakkaaseen, mutta enemmän oloihin sopivaan ruokajärjestykseen. Mutta nälkä on ruuan särvin, ja oli ollut aikoja, jolloin Mr. Stepneyn oli tyytyminen kalalle ja leivälle.

Lily tarkasteli uteliaana heidän kasvonilmettään: tytön kasvot olivat kääntyneet seuralaiseensa päin ikäänkuin tyhjä levy, joka kaipaa täyttämistä, kun taas hänen sivullaan asteleva mies jo ilmaisi yhä kasvavaa ikävystymistä, joka nyt tahtoi särkeä hymyn ohuen kuoren.

"Miten kärsimättömiä miehet ovat!" mietti Lily. "Jackin on ainoastaan pysyttävä rauhallisena ja annettava tytön ottaa hänet miehekseen saadakseen kaikki, mitä hän haluaa, jota vastoin minun on harkittava ja keksittävä, peräännyttävä ja kuljettava eteenpäin, ikäänkuin tanssisin monimutkaista tanssia, jossa yksi harha-askel pilaisi auttamattomasti kaiken."

Kun he tulivat lähemmäksi, oli hän omituisesti hämmästynyt jonkinlaisesta tutunomaisesta yhtäläisyydestä Miss Van Osburghin ja Percy Grycen välillä. Kasvonpiirteissä ei ollut yhtäläisyyttä. Gryce oli eräällä tavalla sievä -- hän oli kuin älykkään oppilaan kipsiteos -- kun taas Gwenin kasvot olivat kuin leikkipalloon piirretty naama. Mutta heidän syvempi yhtäläisyytensä oli epäämätön: molemmilla oli samat ennakkoluulot ja ihanteet, ja sama ominaisuus tehdä itselleen toisia ei olemassaolevia ojennusnuoria, joita he eivät tunteneet. Tämä oli yhteistä useimmille Lilyn seurapiirissä: heillä oli kieltämisen voima, joka karkoitti kaiken heidän oman tajuntapiirinsä taa. Gryce ja Miss Van Osburgh olivat sanalla sanoen luotuja toinen toisilleen kaiken moraalisen lain ja fyysillisen yhtäläisyyden mukaan. -- "Kuitenkaan he eivät katselisi toisiaan", mietti Lily, "sitä he eivät ikinä tee. Kumpikin haluaa erirotuista olentoa, Jackin ja minun rotuani kaikenlaisine intuitsioneineen, mielenliikkeineen ja tajuamisineen, joiden olemassaolosta heillä ei ole aavistustakaan. Ja aina he saavat, mitä haluavat."

Hän seisoi puhellen serkkunsa ja Miss Van Osburghin kanssa, kunnes tämä tunsi rinnassaan, että serkkujenkin keskeiset mielistelyt voivat olla epäiltäviä, ja Miss Bart muistaen, miten välttämätöntä on, ettei herätä vihollisuuksia elämänsä ratkaisukohdalla, vetäytyi syrjään, kun tuo onnellinen pari meni teepöytää kohti.

Istuutuen pengermän ylimmälle askelmalle Lily nojasi päänsä kaidepylvästä vastaan. Myöhäisten kukkien tuoksu tuntui kuin rauhallisen näköalan henkäykseltä, maisema tarjosi maalaisen loiston täydellisyyden. Etualalla hehkuivat puutarhojen lämpimät väriläikät. Nurmikon takana pyramiidinmuotoisine vaaleankeltaisine vaahteroineen ja sametinhienoine kuusineen levisi laidunmaita, joilla näkyi karjaa. Ja metsäaukon läpi välkkyi joki kuin järvi syyskuun hopeaisessa valossa. Lily ei halunnut yhtyä seuraan teepöydän ympärillä. Ne siellä edustivat tulevaisuutta, jonka hän oli valinnut, ja hän oli siihen tyytyväinen, mutta hänellä ei ollut kiirettä nauttimaan siitä ennakolta. Varmuus siitä, että hän voi saada Percy Grycen miehekseen, koska vain tahtoi, oli nostanut raskaan painon hänen sydämeltään. Hänen tavalliset huolensa olivat lopussa. Hän kykenisi järjestämään elämänsä kuten häntä halutti, nousemaan niin turvalliseen korkeuteen, etteivät hänen velkojansa pääse sinne tunkeutumaan. Hänellä tulisi olemaan hienompi aamupuku kuin Judy Trenorilla, ja paljon, paljon enemmän jalokiviä kuin Bertha Dorsetilla. Hänen ei vastedes tarvitsisi käyttää hätäkeinoja eikä kärsiä köyhyyden tuottamia nöyryytyksiä. Hänen ei tarvitsisi mielistellä, vaan häntä mielisteltäisiin; hänen ei tarvitsisi olla kiitollinen, vaan hän saisi kiitoksia. Hän saattaisi maksaa vanhoja laskuja yhtä hyvin kuin palauttaa vanhoja etuoikeuksia. Eikä hänellä ollut mitään epäilyjä, mitä tuli hänen valtansa laajentumiseen. Hän tiesi, että Mr. Gryce oli tuota pientä varovaista lajia, joka on kaikkein mahdottominta mielijohteille ja mielenliikunnoille, sitä luonteenlaatua, jossa varovaisuus on pahe ja hyvä neuvo vaarallista ravintoa. Mutta Lily oli tuntenut sellaisia jo ennen: hän tiesi, että sellaisen luonteen täytyi löytää jokin suunnaton ulospääsy itsekkyydelleen, ja Lily päätti olla hänelle, mitä amerikkakokoelma oli ollut hänelle tähän saakka: ainokainen omaisuus ja kalleus, josta hän olisi kyllin ylpeä tuhlatakseen siihen rahoja. Lily tiesi, että tämä omaa itseään koskeva anteliaisuus on yksi halpamaisuuden ja saituuden muotoja, ja hän päätti täten yhtäläistyttää itsensä miehensä turhamaisuuden kanssa, niin että hänen toiveidensa tyydyttäminen olisi tälle itsetyydytyksen oivallinen muoto. Tämä menettely saattoi aluksi tehdä välttämättömäksi turvautumisen johonkuhun niistä monista hätäkeinoista, joista hän toivoi sen vapauttavan hänet; mutta hän oli vakuutettu siitä, että hän kykenisi lyhyessä ajassa pelaamaan pelin omalla tavallaan. Kuinka hän olikaan voinut epäillä voimiaan? Yksin hänen kauneutensakaan ei ollut pelkkää haihtuvaa rikkautta, jota se olisi ehkä ollut kokemattoman käsissä: hänen taitonsa lisätä sitä, hänen huolenpitonsa siitä, se tapa, jolla hän käytti sitä, näytti sille antavan jonkinlaisen pysyväisyyden. Hän tunsi voivansa luottaa siihen, että se seuraisi häntä loppuun asti.

Ja loppu oli ylimalkaan nykyhetken arvoinen. Elämä ei ollut pilkantekoa, kuten hän oli ajatellut kolme päivää sitten. Hänellekin oli loppujen lopuksi tilaa tässä täyteen ahdetussa itsekkäässä nautintojen maailmassa, jonka niin vähän aikaa sitten hänen köyhyytensä näytti sulkevan häneltä. Nuo ihmiset, joille hän oli nauranut ja joita hän oli kuitenkin kadehtinut, olivat iloisia saadessaan tehdä hänelle tilaa siinä lumopiirissä, jonka ympäri kaikki hänen halunsa pyörivät. He eivät olleet niin raakoja ja itsekylläisiä kuin hän oli kuvitellut -- tai pikemminkin, sen jälkeen kuin ei olisi enää välttämätöntä mielistellä heitä, tuli tuo puoli heidän luontoaan vähemmin näkyviin. Seurapiiri on pyörivä kappale, jota voi arvostella sen paikan mukaan kunkin ihmisen taivaalla. Ja nyt se oli kääntänyt valaistun puolensa Lilyyn.

Sen ruusunpunaisessa valaistuksessa hänen seuralaisillaan näytti olevan vain rakastettavia ominaisuuksia. Häntä miellytti heidän hienoutensa ja komeutensa, keveytensä, voiman ja innostuksen puutteensa, vieläpä heidän olentonsa varmuus, joka joskus lähenteli tylsyyttä, tuntui nyt olevan yhteiskunnallisen ylemmyyden luonnollinen merkki. He olivat sen ainoan maailman valtiaita, josta hän välitti, ja he olivat valmiita ottamaan hänet piiriinsä ja antamaan hänen vallita siinä kanssaan. Hän jo tunsi itsessään salaista uskollisuutta heidän elämänohjeitaan kohtaan, heidän ahdasmielisyytensä hyväksymistä, hän tunsi epäilevänsä niitä asioita, joihin he eivät uskoneet, halveksivaa sääliä niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät voineet elää heidän tavallaan.

Aurinko laski yli puiston. Puutarhojen takana kulkevan pitkän lehtikujan oksien läpi hän näki pyörien välähdyksiä ja arvasi, että sieltä oli tulossa uusia vieraita. Hänen takanaan oli liikettä, kuului askelia ja ääniä; oli ilmeistä, että peliseurue teepöydän ympärillä hajaantui. Nyt hän kuuli käyntiä takanaan pengermällä. Hän oletti että Mr. Gryce oli vihdoinkin keksinyt keinon, miten päästä pulmallisesta tilanteestaan, ja Lily hymyili, mikä merkitys oli sillä, että Mr. Gryce tuli hänen seuraansa sen sijaan että hetkeksi vetäysi takan ääreen. Miss Bart kääntyi tervehtimään häntä niin ystävällisesti kuin sellainen huomaavaisuus ansaitsi, mutta hän punastui hämmästyksestä, koska tulija oli Lawrence Selden.

"Näette, että sittenkin tulin", sanoi tämä. Mutta ennenkuin Lily kerkesi vastata, oli rouva Dorset, katkaisten elottoman keskustelun isäntänsä kanssa, astunut heidän väliinsä määräävin liikkein.

Sunnuntain huomasi Bellomontissa pääasiassa siitä, että hieno omnibus ilmaantui täsmällisesti viemään talonväen ja vieraat porttien vierellä olevaan pieneen kirkkoon. Menikö joku tuohon omnibusiin vai ei, oli toisarvoinen kysymys, kunhan vain sen saapuminen ei ainoastaan todistanut perheen kirkollisia harrastuksia, vaan sai rouva Trenorin tuntemaan, kun hän kuuli sen vihdoin ajavat pois, että hän oli sitä jollakin tavalla käyttänyt.

Rouva Trenorin periaatteena oli, että hänen tyttärensä kävivät joka pyhä kirkossa. Mutta kun heidän ranskalainen kotiopettajattarensa oli silloin muualla ja kun heidän äitiään pidättivät viikon rasitukset huoneessaan aina aamiaiselle asti, niin oli harvoin kukaan toteamassa heidän kirkkoonmenoaan. Silloin tällöin, äkillisessä hyveenpuuskassa, kun talossa oli ollut liian paljon melua koko yön, Gus Trenor pakotti pyylevän runkonsa pitkääntakkiin ja ajoi tyttärensä unenpöpperöstä: mutta tavallisesti hänen isänvelvollisuutensa unohtui, kuten Lily selitti Mr. Grycelle, kunnes kirkonkellojen soitto kuului yli puiston ja omnibus ajoi tyhjänä pois.

Lily oli antanut Mr. Grycen ymmärtää, että uskonnollisten menojen laiminlyönti oli vastoin hänen aikaisempia tapojaan ja että hän Bellomontissa vierailunsa aikana oli säännöllisesti vienyt Murielin ja Hildan kirkkoon. Tämä sopi yhteen yhtä luottamuksellisesti uskotun vakuutuksen kanssa, että hänet oli ensi kerran saatu houkutelluksi pelaamaan bridgeä tuloiltanaan ja että hän oli menettänyt kauhistuttavan summan, koskei tuntenut peliä eikä vedonlyöntisääntöjä. Mr. Grycellä oli epäilemättä hauskaa Bellomontissa. Häntä miellytti elämän keveys ja koreus ja se kunnia, jota hänelle tuotti kuuluminen tähän rikkaiden ja huomattavien ihmisten joukkoon. Mutta se oli hänen mielestään hyvin materialistinen seura; hänen täytyi joskus kauhistua miesten puheita ja naisten katseita ja hän oli iloinen huomatessaan, ettei Miss Bart kaikesta keveydestään ja itsehillinnästään huolimatta ollut kotonaan tässä kaksimielisessä ilmapiirissä. Tästä syystä Mr. Gryceä erikoisesti miellytti saada kuulla, että Miss Bart tapansa mukaan saattaisi Trenorin tyttäriä kirkkoon sunnuntaiaamuna. Ja kulkiessaan hiekkakäytävää oven editse kevyt päällystakki hartioilla ja rukouskirja huolellisesti hansikoidussa kädessä hän mietti hyvillä mielin Miss Bartin luonteenlujuutta, tämä kun pysyi uskollisena entiselle elämäntavalleen tässä uskonnollisille periaatteille niin kumouksellisessa ympäristössä.

Jo kauan aikaa oli Mr. Gryce istunut yksinään omnibusissa, joka seisoi hiekkakäytävällä. Mutta kaukana siitä, että hän olisi pahoitellut toisten vieraiden välinpitämättömyyttä, häntä ilahdutti toivo, että Miss Bart ilmaantuisi yksinään. Kalliit hetket kuluivat kuitenkin, kuljettaja laittoi moottoria käyntiin, eikä Miss Bartia vieläkään näkynyt. Äkkiä kuitenkin kuului ääniä ja helmojen kahinaa ovelta ja Mr. Gryce kääntyi hermostuneesti sinnepäin, mutta huomasikin auttavansa rouva Wetherallia vaunuun.

Wetherallit kävivät aina kirkossa. He kuuluivat siihen ihmiskoneiden suureen ryhmään, jotka vaeltavat elämänsä läpi laiminlyömättä ainoaakaan niistä liikkeistä, joita ympärillä olevat nuket tekevät. Bellomontin nuket eivät tosin käyneet kirkossa, mutta toiset yhtä tärkeät kävivät -- ja herra ja rouva Wetherallin piiri oli niin laaja, että Jumalakin sisältyi heidän vierasluetteloonsa. He siis ilmaantuivat täsmälleen ja alistuneen näköisinä, ja heidän jäljessään tallustelivat Hilda ja Muriel nykien tullessaan toistensa harsoja ja nauhoja. He olivat luvanneet Lilylle mennä hänen kanssaan kirkkoon -- niin he selittivät -- ja Lily oli sellainen rakas vanha ankka, että he tekivät sen hänen mielikseen, vaikk'eivät he voineet käsittää, mikä hänelle oli tuonut tuon päähänpiston ja vaikka he omasta puolestaan olisivat paljon mieluummin pelanneet tennistä Jackin ja Gwenin kanssa, jollei hän olisi sanonut heille tulevansa. Neiti Trenoreja seurasi Lady Cressida Raith päivettyneine kasvoineen ja kansallisine koristeineen, joka omnibusin nähdessään lausui hämmästyksensä siitä, etteivät he kulkeneet jalan puiston läpi. Mutta rouva Wetherall vastasi kauhuissaan, että kirkko oli mailin päässä, ja hänen armonsa, tarkastettuaan toisten kengän korkojen korkeutta, alistui omnibusilla ajamisen välttämättömyyteen, ja niin joutui Mr. Gryce-parka ajamaan neljän naisen keskellä, joiden henkiseen virkistykseen hän ei tuntenut pienintäkään osanottoa.

Hänelle olisi antanut jonkinlaista lohdutusta, jos hän olisi tietänyt, että Miss Bart oli todellakin aikonut mennä kirkkoon. Jopa oli Lily sen takia noussut aikaisemminkin kuin tavallisesti. Hän ajatteli, että näyttäytymällä harmaassa vakavakuosisessa kirkkopuvussaan, kuuluisat silmäripsinsä riippuen rukouskirjan yli, hän lopullisesti saisi Mr. Grycen valtoihinsa ja että se varmaankin johtaisi johonkin tulokseen, kun he iltapäivällä tekisivät yhteisen kävelymatkan. Hänen aikomuksensa eivät sanalla sanoen olleet koskaan olleet määrätympiä. Mutta Lily, miten kova hänen ulkonainen kiiltonsa mahtoi ollakin, oli sisäisesti pehmeä kuin vaha. Hänen kykynsä sopeutua eri vaatimuksiin petti hänet elämän ratkaisevina hetkinä. Hän oli kuin vesikasvi vuoroveden ajeltavana, ja tänään koko hänen mielensä kulku kantoi hänet Lawrence Seldeniä kohti. Miksi Selden oli tullut? Hänenkö vai Bertha Dorsetin takia? Tuo viimeinen kysymys oli anastanut hänen ajatusmaailmansa tällä hetkellä kokonaan. Hän olisi ehkä saanut paremman selvyyden ajattelemalla, että Selden oli yksinkertaisesti vastannut rouva Trenorin epätoivoisiin kutsuihin. Mutta Lily ei saanut rauhaa, ennenkuin hän oli kuullut rouva Trenorilta, että Selden oli tullut omasta tahdostaan.

"Hän ei edes sähköttänyt minulle -- hän oli onnistunut saamaan kyydin asemalta. Ehkä Berthan asia ei sittenkään ole vielä hukassa", päätteli rouva Trenor haaveillen ja meni pois järjestämään päivälliskortteja.

Ehkä ei ollutkaan, mietti Lily. Mutta pian olisi käynyt niin, jollei hän olisi kadottanut oveluuttaan. Jos Selden oli tullut rouva Dorsetin pyynnöstä, niin hän olisi pysytellyt vain tämän seurassa. Niin paljon oli edellinen ilta opettanut hänelle. Rouva Trenor, uskollisena yksinkertaiselle periaatteelleen tehdä naimisissa olevat ystävänsä onnellisiksi, oli sijoittanut Seldenin ja rouva Dorsetin päivällispöydässä lähelle toisiaan. Mutta hän oli erottanut Lilyn ja Mr. Grycen, jonka pariksi hän oli määrännyt Gwen Van Osburghin, kun taas Lilyn toveriksi joutui George Dorset.

Tämän puhe ei ollut sopusoinnussa hänen naapurinsa ajatusten kanssa. Hänellä oli kurja ruuansulatus, hän vainusi joka ruokalajissa turmiollisia aineksia ja hänen huolenaan oli kuunnella vaimonsa ääntä. Tässä tilaisuudessa rouva Dorset ei kuitenkaan ottanut osaa yleiseen keskusteluun. Hän puheli hiljaa Seldenin kanssa.

Rouva Trenor oli asettanut ikäänkuin sattumalta molemmat aviopuolisot vastatusten, ja Lily saattoi siis pitää silmällä rouva Dorsetiakin ja nopeasti verrata toisiinsa Lawrence Seldeniä ja Mr. Gryceä. Tuo vertailu oli hänen turmionsa. Miten hänen mielenkiintonsa muutoin oli äkkiä kasvanut Seldeniin? Hän oli tuntenut hänet kahdeksan vuotta tai enemmänkin: aina siitä lähtien kuin Lily oli palannut Amerikkaan, oli Selden muodostanut osan hänen näköpiiristään. Lily oli ollut aina iloinen istuessaan hänen vierellään päivällisillä, oli huomannut hänet miellyttävämmäksi kuin useimmat muut miehet ja oli hämärästi toivonut, että Seldenillä olisi muitakin ominaisuuksia, jotka olivat tarpeellisia kiinnittääkseen hänen huomionsa. Mutta tähän saakka Lilyllä oli ollut liian paljon tekemistä omissa asioissaan pitääkseen Seldeniä muuna kuin jonakin miellyttävänä elämän sivuseikkana. Lily oli terävänäköinen oman sydämensä lukija ja hän näki, että hänen äkilliseen mieltymykseensä Seldeniin oli syynä se, että Seldenin läsnäolo loi uutta valoa hänen ympäristöönsä. Eipä silti, että Selden oli erikoisen loistava tai poikkeuksellinen; omalla alallaan hänet oli sivuuttanut monikin, joka oli ikävystyttänyt Lilyä monen kiusallisen päivällisen ajan. Se johtui pikemminkin siitä, että Selden oli säilyttänyt jonkinlaisen itsenäisyyden seuraelämässä, että hän näytti onnellisesti omaavan objektiivisen katsantokannan.