Part 4

Eräs ajatus lohdutti häntä: se oli Lilyn kauneus. Hän tarkasteli sitä jonkinlaisella intohimolla, ikäänkuin se olisi ase, jonka hän oli ovelasti muovaillut kostaakseen. Se oli heidän onnensa viimeinen tuki, se keskipiste, jonka ympärille heidän elämänsä oli rakennettava uudelleen. Hän valvoi sitä huolellisesti, ikäänkuin se olisi hänen omaisuuttaan ja Lily vain sen hoitaja. Ja koetti teroittaa tämän mieleen edesvastuuntunnetta, jota sellainen tehtävä vaati. Hän seurasi ajatuksissaan toisten kaunotarten elämänuraa huomauttaen tyttärelleen, mitä sellainen lahja saattoi tuoda mukanaan ja mietiskellen niiden kauhistuttavaa esimerkkiä, jotka siitä huolimatta eivät olleet päässeet toiveidensa perille; rouva Bartin mielestä vain tyhmyys saattoi selittää heidän valitettavan epäonnistumisensa. Hän moitti niin katkerasti rakkaudesta solmittuja avioliittoja, että Lily olisi luullut hänen oman avioliittonsa olleen sitä lajia, jollei rouva Bart olisi usein vakuuttanut, että hänet oli siihen "taivutettu" -- kuka sen oli tehnyt, sitä hän ei koskaan selvittänyt.

Lilyyn teki asianomaisen vaikutuksen hänen äitinsä suurenmoinen sopivien tilaisuuksien hyväkseen käyttäminen. Hänen nykyisen elämänsä harmaudesta oli hänet vapauttava sellainen elämä, johon hän tunsi olevansa oikeutettu. Vähemmän selväjärkiselle rouva Bartin neuvot olisivat voineet olla vaarallisia, mutta Lily ymmärsi, että kauneus on vain menestyksen raaka-aine ja että sen käyttäminen menestyäkseen vaatii toisia keinoja; ja pian hän oppi näkemään, että kaunis ihminen tarvitsee enemmän tahdikkuutta kuin keskinkertaisen näköinen.

Hänen kunnianhimonsa ei ollut yhtä kursailematonta kuin rouva Bartin. Eräs tämän valituksenaiheita oli ollut se, että hänen miehensä -- aikaisempina aikoina, ennenkuin hän oli liian väsynyt -- oli kuluttanut iltansa "lukemalla runoutta", kuten rouva Bart sanoi; ja Mr. Bartin kuoleman jälkeen huutokaupattavaksi asetettujen tavaroiden joukossa oli muutamia kymmeniä pölyttyneitä nidoksia, jotka olivat joutuneet hänen pukuhuoneensa hyllyille kenkien ja lääkepullojen joukkoon. Lilyssä oli tunnesuoni, ehkä peräisin samasta lähteestä, joka antoi hänen jokapäiväisimmillekin hommilleen ihanteellisuuden vivahduksen. Hän mielellään ajatteli kauneuttaan hyvän välikappaleeksi, joka antaisi hänelle tilaisuuden saavuttaa aseman, missä hän käyttäisi vaikutustaan yhdistääkseen jollakin tavoin hienostuneisuuden ja hyvän maun. Hän ihaili maalauksia ja kukkia ja tunteellista runoilua eikä hän päässyt siitä ajatuksesta, että sellainen jalosti hänen haluaan menestyä elämässä. Hän ei kuitenkaan huolehtinut joutua yksinomaan rikkaisiin naimisiin: hän salaisesti häpesi äitinsä kursailematonta rahanhimoa. Lily olisi mieluimmin halunnut englantilaista aatelismiestä, joka pyrkisi valtiolliseen asemaan ja jolla olisi suuret maatilat; tai sitten italialaista ruhtinasta, jolla olisi linna Apenniineilla ja perinnöllinen virka Vatikaanissa. Kaikella kadonneella oli hänestä romanttinen viehätys, ja hän kuvitteli mielellään seisovansa kaukana Quirinalin arkipäiväisestä tungoksesta ja touhusta ja uhraavansa huvituksensa kuolemattoman traditsionin vaatimuksille.

Kuinka kaukana tämä kaikki näytti jo olevan! Nuo kunnianhimoiset haaveet olivat tuskin tyhjempiä ja lapsellisempia kuin aikaisemmatkaan, joiden keskipisteenä oli ollut ranskalainen liikkuva nukke, jolla oli oikeat hiukset. Oliko siitä vasta kymmenen vuotta, kun hän oli mielikuvituksessaan ollut kahden vaiheilla, valitako englantilainen kreivi vai italialainen ruhtinas? Hänen ajatuksensa vaelsivat taipumatta tuon kaamean väliajan yli...

Kahden vuoden nälkäisen vaelluksen jälkeen oli rouva Bart kuollut -- kuollut syvään inhoon. Hän oli vihannut köyhyyttä ja köyhyys oli hänen kohtalonsa. Hänen kuvittelunsa Lilyn joutumisesta loistaviin naimisiin olivat haihtuneet vuoden kuluttua.

"Eihän sinua voi kukaan ottaa, jollei kukaan sinua näe -- ja miten sinua voi nähdä kukaan näissä sopukoissa, joihin olemme joutuneet?" Näin hän valitteli. Ja viimeiseksi hän vannotti tytärtään, että tämä nousisi köyhyydestä, jos suinkin voisi.

"Älä heittäydy sen valtaan ja anna sen painaa itseäsi alas. Taistele itsellesi siitä ulospääsy jollakin tavalla -- olet nuori ja voit sen tehdä", vakuutti hän.

Rouva Bart oli kuollut eräällä lyhyellä New Yorkissa käynnillään, ja Lily joutui yht'äkkiä perheneuvottelun keskustaksi. Tähän neuvotteluun otti osaa varakkaita sukulaisia, joita hänet oli opetettu halveksimaan, koska he elivät kuin kerjäläiset. Heillä mahtoi olla aavistus tästä, kosk'ei kukaan heistä osoittanut erikoista halua hänen seuraansa. Niinpä kysymys uhkasi jäädä ratkaisematta, kunnes rouva Peniston ilmoitti huoaisten: "Otan hänet koetteeksi yhdeksi vuodeksi."

Jokainen osoitti hämmästystä, mutta salasi sen, jottei se pelästyttäisi rouva Penistonia tarkistamaan päätöstään.

Rouva Peniston oli herra Bartin sisar ja leski, ja vaikk'ei hän ollutkaan mitenkään sukukunnasta rikkain, niin sen muut jäsenet esittivät siitä huolimatta runsaasti syitä, miksi hän oli aivan kuin kohtalon määräämä ottamaan Lilyn huomaansa. Ensiksikin hän oli yksin ja nuori seuralainen sopisi hänelle erinomaisesti. Sillä hän matkusteli silloin tällöin, ja Lilyn vieraiden tapojen tuntemus -- jota hänen vanhoillisemmat sukulaisensa valittivat onnettomuutena -- tekisi hänet sopivaksi toimimaan jonkinlaisena matkaoppaana. Mutta nämä näkökannat eivät erikoisesti viehättäneet rouva Penistonia. Hän oli ottanut tytön aivan yksinkertaisesti siitä syystä, ettei kukaan muu tahtonut ottaa häntä ja koska hänen oli vaikea osoittaa julkisesti itsekkyyttä. Rouva Penistonin olisi ollut mahdotonta olla sankarillinen autiolla saarella, mutta häntä ympäröivän pikku maailmansa nähden hän osoitti jonkinlaista hyväntahtoisuutta toimissaan.

Hän löysi veljentyttäressään miellyttävän seuralaisen. Hän oli odottanut Lilyn olevan itsepäisen, kriitillisen ja "vieraan" -- sillä rouva Penistonillakin oli, vaikkakin hän oli joskus matkustanut vieraissa maissa, perheen kammo kaikkea vierasta kohtaan -- mutta tyttö osoittikin taipuvaisuutta, joka tarkkanäköisemmälle henkilölle kuin rouva Penistonille olisi ollut vähemmän vakuuttavaa kuin nuoruuden avoin itsekkyys. Onnettomuus oli tehnyt Lilyn taipuisaksi, ei paaduttanut häntä, ja taipuisa aines on kestävämpi kuin jäykkä.

Rouva Peniston ei kuitenkaan kärsinyt veljentyttärensä mukautuvaisuudesta. Lilyllä ei ollut aikomusta käyttää hyväkseen tätinsä hyvää luontoa. Hän oli todellakin kiitollinen hänelle tarjotusta suojasta: rouva Penistonin kodin uhkea sisustus ei ainakaan ulkonaisesti vaikuttanut likaiselta. Mutta likaisuus on ominaisuus, joka verhoutuu kaikenlaisiin valepukuihin. Ja Lily huomasi pian, että se oli yhtä salaisesti hänen tätinsä kalliissa elämäntavassa kuin jonkun mannermaatäysihoitolan kituvassa elämässä.

Rouva Peniston kuului niihin henkilöihin, jotka ovat elämän täytteenä. Oli mahdotonta uskoa, että hän oli koskaan itse ollut toiminnan polttopisteenä. Suurin tekijä hänen elämässään oli se, että hänen isoäitinsä oli ollut eräs Van Alstyne. Tämän suhteen todisteena tuon entisen New Yorkin hyvinvoivan ja yritteliään tuen kanssa oli rouva Penistonin salongin kylmä sirous ja hänen erinomainen ruokakomentonsa. Hän kuului siihen vanhojen newyorkilaisten luokkaan, joka on aina viettänyt hyvää elämää, käynyt hyvin puettuna ja tehnyt vähän muuta. Ja näihin perinnöllisiin velvollisuuksiin rouva Peniston mukautui uskollisesti. Hän oli ollut aina elämän "päältäkatsoja" ja hänen henkinen elämänsä oli niiden pienten peilien kaltainen, joita hänen saksalaisten esi-isiensä oli tapana kiinnittää ikkunoidensa ulkopuolelle, niin että he saattoivat sisältä rauhassa katsella, mitä kadulla tapahtui.

Rouva Penistonilla oli maatila New Jerseyssä, mutta hän ei ollut oleskellut siellä koskaan miehensä kuoleman jälkeen. Se oli järkyttävä tapahtuma, joka näytti pysyvän hänen muistissaan niiden henkilökohtaisten muistojen jakokohtana, jotka muodostivat hänen keskustelunsa aiheen. Hän muisti erinomaisesti tapahtuma-ajat ja saattoi kertoa ykskaks, oliko salonkiin pantu uudet verhot ennen vai jälkeen Mr. Penistonin kuolintaudin.

Rouva Penistonin mielestä maallaolo oli yksinäistä ja puut kosteita, ja hän pelkäsi härkiä. Välttääkseen sellaisia ikävyyksiä hän oleskeli suurissa kylpypaikoissa, joissa hän asettui asumaan vuokrataloon ja katseli elämää verantansa verhojen läpi. Sellaisen huoltajan hoivissa Lilylle kävi pian selväksi, että hän saattoi nauttia vain niistä aineellisista eduista, joita hyvä ruoka ja kalliit vaatteet tarjosivat, ja vaikkakaan hän ei ollenkaan halveksinut näitä, hän olisi ne iloisella mielellä vaihtanut siihen, mitä rouva Bart oli opettanut hänen pitämään onnenpotkauksina. Hän huokasi ajatellessaan, mitä hänen äitinsä ylpeä tarmo olisi saanut aikaan, jos heillä olisi ollut käytettävänään rouva Penistonin varat. Lilyllä itselläänkin oli runsaasti tarmoa, mutta sitä rajoitti välttämättömyys mukautua tätinsä tapoihin. Hän näki, että hänen on pysyteltävä rouva Penistonin suosiossa, kunnes hän saattoi seisoa omilla jaloillaan, kuten rouva Bart olisi sanonut. Lilyllä ei ollut halua köyhään seikkailevaan elämään, ja jättäytyessään rouva Penistonin hoiviin hän oli jossakin määrin omaksunut tämän passiivisen elämäntavan. Hän oli kuvitellut ensin, että hänen olisi helppo saada tätinsäkin hänen oman toimeliaisuutensa piiriin, mutta rouva Penistonissa oli jäykkää voimaa, jota vastaan hänen veljentyttärensä ponnistukset olivat turhat. Koettaa saattaa hänet toimivaan elämään oli samaa kuin kiskoa irti huonekalua, joka on kiinnitetty lattiaan. Hän ei kuitenkaan vaatinut Lilyä pysymään yhtä liikkumattomana: hänellä oli kaikkien amerikkalaisten holhoojien suvaitsevaisuus nuoruuden elämänhalua kohtaan. Hän oli suvaitsevainen myöskin muutamia muita veljentyttärensä tapoja kohtaan. Hänestä tuntui luonnolliselta, että Lily kulutti kaikki rahansa vaatteisiin, ja hän täydensi tytön niukkoja tuloja satunnaisilla "sievillä lahjoilla", joita oli tarkoitus käyttää samaan tarkoitukseen. Lily, joka oli erittäin käytännöllinen, olisi mieluummin halunnut määrättyä avustusta, mutta rouva Penistonista olivat mieleen ne ajoittaiset kiitollisuuden osoitukset, joita odottamattomat pankkiosoitukset herättivät, ja hän oli ehkä kyllin viisas huomatakseen, että sellainen antamistapa piti hänen veljentyttäressään yllä terveellistä riippuvaisuuden tunnetta.

Sen enempää ei rouva Peniston ollut tuntenut olevansa velvollinen pitämään hänestä huolta: hän oli yksinkertaisesti ollut syrjässä antaessaan tytön käydä kamppailuun. Lily oli siihen käynytkin, ollen ensin varma voitostaan, sitten vähitellen vähentäen vaatimuksiaan, kunnes hän tällä hetkellä huomasi taistelevansa jalansijasta sillä leveällä alalla, joka näytti kerran olevan kokonaan hänen valloitettavissaan. Miten se tapahtui, sitä hän ei tiennyt. Välistä hän ajatteli, että se oli rouva Penistonin liiallisen passiivisuuden syy, välistä taas hän pelkäsi, ettei hän itse ollut ollut kyllin passiivinen. Oliko hän osoittanut kohtuutonta voiton intoa? Oliko häneltä puuttunut kärsivällisyyttä, taipuvaisuutta ja teeskentelykykyä? Olipa hänellä liian paljon näitä vikoja tahi olipa hän niistä liian vapaa, se oli samantekevää hänen epäonnistumisensa lopputulokseen nähden. Nuorempia ja jokapäiväisempiä tyttöjä oli joutunut tusinoittain naimisiin, mutta hän oli 29-vuotias ja yhä Miss Bart.

Hän alkoi saada vihaisia kapinapuuskia kohtaloa vastaan, haluten vapautua rodustaan ja viettää itsenäistä elämää. Mutta millaista tuo elämä tulisi sitten olemaan? Hänellä oli tuskin kylliksi rahaa maksaakseen ompelijattarensa ja pelilaskut, eikä yksikään niistä hajanaisista intresseistä, jotka hänen mielestään ansaitsivat taipumuksen nimen, kyennyt tekemään hänen elämäänsä tyytyväiseksi huomaamattomassa asemassa. Oi ei, hän oli liian älykäs ollakseen epärehellinen itseään kohtaan. Hän tiesi vihaavansa vähäpätöistä elämää kuten äitinsäkin oli tehnyt ja viimeiseen hengenvetoonsa asti hän arveli taistelevansa sitä vastaan, laahaten itseään yhä uudelleen ylös, kunnes pääsisi menestyksen valoisille huipuille, jonka pinta oli liukas kavuta.

IV.

Seuraavana aamuna Miss Bart löysi einetarjottimeltaan kirjelapun emännältään.

"Paras Lily", oli siinä, "jollei ole liian vaivaloista laittautua kuntoon kello kymmeneksi, niin tule työhuoneeseeni auttamaan minua muutamissa ikävissä asioissa?"

Lily työnsi kirjelapun syrjään ja vaipui tyynyilleen huoaten. _Oli_ vaivaloista laittautua kuntoon kello kymmeneksi -- mitä Bellomontissa pidettiin jotenkin yhtä varhaisena kuin auringonnousunaikaa -- ja hän tiesi liiankin hyvin, mitä lajia nuo kysymyksessä olevat ikävät asiat olivat. Miss Pragg, sihteeri, oli kutsuttu pois, ja olisi kirjoitettava kirjeitä ja päivälliskortteja, etsittävä tietymättömiä osoitteita ja suoritettava muita seuraelämän rasituksia. Oli kuin itsestään selvää, että Miss Bart täyttäisi aukon sellaisissa odottamattomissa tapauksissa ja tavallisesti hän taipui velvollisuuteensa napisematta.

Tänään kuitenkin uudistui tuo orjuuden tunne, jonka oli aiheuttanut hänen shekkikirjansa tarkastelu edellisenä yönä. Kaikki ympärillä oli omansa herättämään helppouden ja mieltymyksen tunnetta. Avonaisista ikkunoista tulvi sisään syyskuun aamun raikkaus ja keltaisten lehtien lävitse hän näki pensasaitojen ja pengermien takana leviävän puutarhan etäämpänä yhä luonnonomaisempana aallonmuotoisine epätasaisuuksineen. Hänen palvelijattarensa oli sytyttänyt pikku valkean liedelle ja se sulautui iloisesti auringonvaloon, joka paistoi yli sammalenvihreän maton. Vuoteen vieressä oli pöytä, jolla oli einetarjotin sopusointuisine porsliineineen ja hopeineen ja orvokkikimppu ohuessa lasissa ja aamulehti hänen kirjeidensä alla. Nämä harkitun ylellisyyden merkit eivät tarjonneet Lilylle mitään uutta. Mutta vaikka ne muodostivat osan hänen ilmapiiristään, hän ei koskaan kadottanut herkkyyttään niiden viehätykselle.

Rouva Trenorin kutsukirje toi kuitenkin äkkiä hänen mieleensä hänen riippuvaisen asemansa, ja hän nousi ja pukeutui ärtyneellä mielellä, jota osoittamaan hän tavallisesti oli liian varovainen. Hän tiesi, että sellaiset mielenliikunnot jättävät merkkejä kasvoihin yhtä hyvin kuin luonteeseenkin, ja hän oli päättänyt ottaa vaaria niistä pienistä rypyistä, jotka hän oli huomannut yöllä itseään tarkastellessaan.

Rouva Trenorin tervehdyksen sävy lisäsi hänen suuttumustaan. Jos joku kerran on riistäytynyt vuoteesta niin varhain ja tullut säteilevänä ja raikkaana yksitoikkoiseen kirjelappujen kirjoittamiseen, niin näytti jokin tunnustus uhrauksesta olevan paikallaan. Mutta rouva Trenorin äänensävy ei osoittanut, että hän tajusi tämän.

"Ah, Lily, se oli kiltisti sinulta", hän melkein huokasi kirjeiden, laskujen ja muiden paperien ylitse, jotka antoivat ympäristöön soveltumattoman kauppahuoneen leiman hänen kirjoituspöytänsä sirolle loistoille.

"Tänä aamuna on näin kauhean paljon ikävää työtä", lisäsi hän raivaten tyhjää tilaa sekasotkun keskellä ja nousten jättääkseen paikkansa Miss Bartille.

Rouva Trenor oli pitkä, vaalea nainen, jonka pituus parahiksi esti hänen näyttämästä liika lihavalta. Hänen verevä vaaleutensa teki sen, että vaikka hän oli joitakuita vuosia yli neljänkymmenen, ei siitä huomannut muuta jälkeä kuin kasvonpiirteiden vähentyneen ilmehikkäisyyden. On vaikea määritellä häntä muuten kuin sanomalla, että hän näytti olevan olemassa vain ottaakseen vastaan vieraita, ei niin paljon jostakin liioitellusta vieraanvaraisuuden vaistosta kuin siitä, ettei hän voinut sietää elämää muutoin kuin suuressa seurassa. Hänen intressiensä kollektiivinen luonne vapautti hänet sukupuolensa tavallisista kilpailuista ja hän vihasi syvästi naisia, jotka luulivat antavansa suurempia päivällisiä tai hauskempia kutsuja kuin hän itse. Koska hänen seuraelämälahjansa -- Mr. Trenorin pankkitilin turvissa -- takasi hänelle melkein aina lopullisen voiton sellaisissa kilpailuissa, niin menestys kehitti hänessä reilua hyväntahtoisuutta muita sukupuolensa jäseniä kohtaan.

"Oli suorastaan epäinhimillistä, että Pragg lähti nyt", selitti rouva Trenor, kun hänen ystävättärensä oli istuutunut kirjoituspöydän ääreen. "Hän sanoi sisarensa saavan pian pieniä -- ikäänkuin se olisi kutsujen pitoa! Minä joudun aivan sekaisin ja siitä syntyy kauheaa melua. Ollessani Tuxedossa kutsuin paljon vieraita ensi viikoksi ja minä kadotin luettelon enkä muista, ketä tulee. Ja tästäkin viikosta on tulemassa myöskin kauhea hämminki -- ja Gwen Van Osburgh kertoo varmaankin äidilleen, kuinka ikävää täällä oli. En ajatellut kutsua Wetheralleja -- se oli Gus'ien erehdys. He paheksuvat Carry Fisheriä, kuten tiedätte. Ikäänkuin kukaan voisi auttaa sitä, että on saanut Carry Fisherin! Oli mieletöntä, että hän erosi toisen kerran miehestään -- Carry aina liioittelee -- mutta hän sanoi, että ainoa keino saada pennikään irti Fisheriltä oli erota hänestä. Ja Carry-paran on otettava huomioon jokainen dollari. On todellakin typerä, että Alice Wetherall pitää sellaista melua hänen kohtaamisestaan, kun ajattelee, millaista seuraa kokoontuu. John sanoi tässä eräänä päivänä, että jokaisessa tiedetyssä perheessä on avioerotapaus. Sitäpaitsi Carry on ainoa henkilö, joka voi pitää Gusia hyvällä tuulella, kun pakkaa käymään ikäväksi. Oletko huomannut, että kaikki naimisissa olevat miehet pitävät hänestä. Kaikki, tarkoitan, paitsi hänen oma miehensä. On jokseenkin älykkäästi tehty Carrylta, että hän on ottanut erikoistehtäväkseen uhrautua typerien ihmisten hyväksi -- toimialahan on niin laaja ja käytännössä hän saa sen pitää yksin hallussaan. Hän saa siitä epäilemättä palkinnon -- tiedän, että hän lainaa rahaa Gusilta -- mutta kun minä voisin maksaa hänelle siitä, että hän pitää hänet hyvällä tuulella, niin en kuitenkaan kaikitenkaan voi valittaa."

Rouva Trenor pysähtyi katsellakseen, miten Miss Bart koetti selvittää hänen sotkuista kirjevaihtoaan.

"Mutta on muutakin kuin Wetherallit ja Carry", virkkoi hän saaden jälleen valittavan sävyn ääneensä. "Olen todellakin katkerasti pettynyt Lady Cressida Raithin suhteen."

"Pettynyt? Etkö ole tuntenut häntä ennen?"

"En -- en ole häntä nähnytkään ennen kuin eilen Lady Skiddaw lähetti hänet tänne mukana kirjeitä Van Osburgheille, ja kun kuulin, että Maria Van Osburg oli järjestänyt häntä varten tällä viikolla suuret kutsut, niin ajattelin, että olisi hauskaa saada hänet riistetyksi pois, ja Jack Stepney, joka tutustui häneen Intiassa, hoiti asian puolestani. Maria oli kiukuissaan, ja nyt hän on niin hävytön että kutsuttaa Gwenilla itsensä tänne, niin etteivät he aivan niin vain pääsisi siitä -- jos olisin tiennyt, millainen otus Lady Cressida oli, niin olisivat he hyvin mielellään saaneet pitää hänet. Mutta luulin, että Skiddawien ystävä oli varmaankin hauska ihminen. Muistathan, miten hupaisa Lady Skiddaw oli? Joskus minun täytyi yksinkertaisesti lähettää tytöt pois huoneesta. Sitäpaitsi Lady Cressida on Beltshiren herttuattaren sisar ja minä tietenkin otaksuin, että hän olisi samanlainen, mutta noista englantilaisista suvuista ei voi päättää mitään. Ne ovat niin suuria, että niihin mahtuu kaikenlaista väkeä, ja Lady Cressida sattuu olemaan moraalista lajia -- hän on naimisissa pappismiehen kanssa ja tekee lähetystyötä itäisellä laitakaupungilla. Ajattele, millaista vaivaa näin pappismiehen vaimon takia, joka käyttää Intian jalokiviä ja tutkii kasveja! Hän kuljetutti itseään Gusilla eilen läpi koko kasvihuoneen ja väsytti hänet kuoliaaksi kyselemällä häneltä kasvien nimiä. Hullunkurista kohdella Gusia ikäänkuin hän olisi puutarhuri."

Rouva Trenor syyti tämän suustaan yhä kasvavalla suuttumuksella.

"No hyvä, ehkäpä Lady Cressida taivuttaa Wetherallit tapaamaan Carry Fisheriä", sanoi Miss Bart rauhallisesti.

"Sitä todellakin toivon! Mutta hän ikävystyttää hirveästi kaikkia miehiä. Pahinta on, että hän tahtoisi olla hyödyksi sopivalla hetkellä. Kuten tiedätte, täytyy meidän kutsua piispa kerran vuodessa ja Lady Cressida tahtoisi antaa juuri oikean sävyn tuolle tilaisuudelle. Minulla on aina ollut kova onni piispan käynneillä", lisäsi rouva Trenor, jonka nykyinen ahdinko alkoi saada yllykettä hänen muistinsa äkillisestä noususta; "viime vuonna Gus unohti kaiken muun piispan täällä ollessa ja toi tänne Ned Wintonit ja Farleyt -- neljä puolisostaan eronnutta ja kuusi eri lapsisarjaa heidän keskensä!"

"Milloin Lady Cressida lähtee?" kysyi Lily.

Rouva Trenor loi epätoivoisena silmänsä selko selälleen. "Hyvä ystävä, jospa joku sen tietäisi! Minulla oli sellainen kiire saada hänet riistetyksi Marialta, että unohdin mainita määräaikaa, ja Gus sanoo hänen maininneen jotakin, että hän viipyisi täällä koko talven."

"Täällä? Tässä talossa?"

"Älä ole yksinkertainen -- Amerikassa. Mutta jollei kukaan muu kutsu häntä -- tiedät, etteivät he koskaan mene asumaan hotelleihin."

"Ehkä Gus sanoi sen vain säikyttääkseen sinua."

"Ei --. Kuulin hänen kertovan Bertha Dorsetille, että hänellä on käytettävänään kuusi kuukautta, koska hänen miehensä oli parannuksilla Engadinissa. Kuvittelepas, miten typertyneen näköinen Bertha oli! Mutta se ei ole leikin asia -- jos hän viipyy täällä koko syksyn, niin hän pilaa kaiken, ja Maria Van Osburgh on riemuitseva."

Ajatellessaan tätä rouva Trenorin ääni värisi säälistä omaa itseään kohtaan.

"Oh, Judy -- ikäänkuin kellään olisi ikävä Bellomontissa!" väitti Miss Bart hienotunteisesti vastaan. "Tiedät sen täysin hyvin, että jos rouva Van Osburgh saisi kaikki oikeat ihmiset ja jättäisi sinulle kaikki hylyt, niin sittenkin sinä selviytyisit, ja sitä hän ei tahtoisi."

Tuollainen vakuutus olisi tavallisissa oloissa saanut rouva Trenorin jälleen hyvälle tuulelle, mutta tässä tilaisuudessa se ei karkoittanut pilveä hänen mielestään.

"Ei ole ainoastaan Lady Cressida", valitti hän. "Kaikki on mennyt hullusti tällä viikolla. Näen, että Bertha Dorset on minulle kiukuissaan."

"Kiukuissaan? Miksi?"

"Koska kerroin hänelle, että Lawrence Selden tulee tänne; mutta Selden ei loppujen lopuksi tahtonutkaan tulla ja Bertha Dorset luulee, että se on minun syyni."

Miss Bart laski kynän kädestään ja jäi hajamielisenä tuijottamaan kirjeeseen, jonka hän oli alkanut.

"Luulen, että kaikki on jo ohi", sanoi hän.

"Niin onkin Seldenin puolelta. Eikä Bertha ole tietenkään senjälkeen ollut toimeton. Mutta luulen hänen nyt juuri koettelevan parastaan -- joku antoi minulle vihjauksen, että minun olisi paremmin kutsuttava Lawrencea. No niin, minä kutsuin häntä, mutta en saanut häntä tulemaan. Ja nyt luulen Berthan korvaavan vahinkonsa minun kustannuksellani olemalla hyvin häijy kaikkia kohtaan."

"Korvatkoon vahinkonsa _Lawrencen_ kustannuksella olemalla hyvin rakastettava -- jotakuta muuta kohtaan."

Rouva Trenor pudisti päätään surullisesti. "Bertha tietää, ettei Lawrence tahtonut muistaa. Ja ketä muita olisi? Alice Wetherall ei halua päästää Luciusta silmistään. Ned Silverton ei voi irroittaa silmiään Carry Fisheristä -- poika parka! Gusia Bertha rasittaa, Jack Stepney tuntee hänet liian hyvin -- ja -- mutta totta tosiaan, onhan vielä Percy Gryce!"

Hän nousi hyvillään tuosta ajatuksesta.

Miss Bart ei näyttänyt siitä ilostuvan.

"Oh, Bertha ja Mr. Gryce eivät todennäköisesti menestyisi paremmin."

"Tarkoitat, että Bertha loukkaa häntä ja hän ikävystyttää Berthaa? No niin, se ei ole niinkään huono alku. Mutta toivon, ettei Bertha saa päähänsä olla hänelle kiltti, koska kutsuin hänet sinua varten."

Lily nauroi. "Kiitoksia kohteliaisuudesta! Minulla ei totisesti ole mitään edellytyksiä Berthan rinnalla."

"Luuletko, että minä olen epäkohtelias? En todellakaan ole. Jokainen tietää, että sinä olet tuhat kertaa sievempi ja älykkäämpi kuin Bertha; etkä sinä ole ilkeäkään."

Miss Bart tuijotti häneen muka moittivasti. "Luulin sinun olleen niin ihastunut Berthaan."

"Oh, niin olen -- on paljon turvallisempaa olla ihastunut vaarallisiin ihmisiin. Hän on vaarallinen -- ja jos olen häntä koskaan katsonut ylön, niin sitä saa nyt katua. Minä voin kertoa George-paran tavoin, joka on täydellinen ilmapuntari -- hän tietää aina, kun Bertha --"