Part 30

"No kultaseni -- älä nyt pidä sellaista kiirettä! Mitenkäs nyt vauva jaksaa saatuaan illallisensa niin myöhään? Marry Antonette -- siksi me sitä kutsumme ranskalaisen kuningattaren mukaan, jota esittivät puisto näytelmässä -- minä sanoin Georgelle, että näyttelijätär muistuttaa minusta teitä, ja se saikin minut ajattelemaan tuota nimeä... En koskaan ajatellut, että menisin naimisiin, eikä minulla ole koskaan ollut rohkeutta tehdä työtä vain itseäni varten."

Hän pysähtyi taas ja luettuaan kehoituksen Lilyn katseesta hän jatkoi veren noustessa hänen kalpeille poskilleen: "Nähkääs, en ollut ainoastaan _sairas_ tuohon aikaan, jolloin lähetitte minut maalle -- olin myöskin hirveän onneton. Tunsin erään herran siellä, missä olin toimessa -- en tiedä, muistatteko, että olin konekirjoittajana eräässä suuressa tuontiliikkeessä -- että -- no niin -- ajattelin, että menisimme naimisiin: hän oli seurustellut kanssani kuusi kuukautta ja antanut minulle äitinsä vihkimäsormuksen. Mutta luulen, että hän oli liian hieno minulle -- hänellä oli paikka liikkeessä ja hän oli ollut koko lailla mukana seuraelämässä. Työläistytöistä ei pidetä aina huolta samalla tavalla kuin teistä eivätkä he aina tiedä, miten he pitävät huolta itsestään. Minä en sitä tehnyt... ja olin vähällä kuolla, kun hän meni pois ja lakkasi kirjoittamastakin... Silloin minä juuri tulin klubille sairaana -- ajattelin, että kaikki oli lopussa. Luulen, että niin olisi ollutkin, jollette te olisi lähettänyt minua kaupungista pois. Mutta kun huomasin, että aloin parantua, rohkaisin mieleni vastoin tahtoanikin. Ja kun olin sitten palannut kotiin, tuli George ja pyysi minua vaimokseen. Aluksi ajattelin, etten voisi, koska olimme kasvaneet yhdessä ja tiesin hänen tietäneen vaiheeni. Mutta vähän ajan kuluttua aloin huomata, että se teki asian helpommaksi. En olisi voinut koskaan puhua asiaa toiselle miehelle enkä koskaan olisi mennyt naimisiin puhumatta asiasta. Mutta jos George piti minusta kylliksi ottaakseen minut sellaisena, kuin minä olin, niin en käsittänyt, miksen alkaisi elämää uudestaan -- ja sen teinkin."

Voiton varmuus ilmeni hänestä, kun hän nosti säteilevät kasvonsa lapsesta, jota hän piti polvillaan.

"Mutta tarkoituksenihan ei toki ole puhua vain itsestäni ja antaa teidän istua siinä niin uupuneena näköisenä. Mutta on niin herttaista, kun te olette täällä ja saatte nähdä, miten te olette auttanut minua." Lapsi oli painunut selälleen autuaan kylläisenä ja rouva Struther nousi panemaan pullon pois. Sitten hän pysähtyi Miss Bartin eteen.

"Toivoisin vain, että voisin auttaa _teitä_ -- mutta luulen, että en voi millään sitä tehdä", mutisi hän kaihoisasti.

Vastauksen asemesta Lily nousi hymyillen ja ojensi käsivartensa. Ja ymmärtäen tuon liikkeen äiti asetti lapsen hänen syliinsä.

Tyttönen, tuntien irtautuvansa tavallisesta turvapaikastaan, teki vaistomaisen vastustamisliikkeen, mutta ruuansulatuksen viihdyttävä vaikutus voitti ja Lily tunsi pehmeän painon painuvan luottavaisesti hänen rintaansa vasten. Lapsen luottamus sen turvallisuuteen täytti hänet lämmön ja palaavan elämän tunteella ja hän kumartui sen puoleen ihmetellen pieniä ruusunpunaisia kasvoja, silmien tyhjää kirkkautta ja sormien haparoivia liikkeitä. Aluksi taakka hänen käsivarsillaan tuntui kevyeltä kuin vaalea pilvenhattara tai untuvapussi, mutta vähitellen paino kasvoi ja hänelle tuli omituinen heikkouden tunne, ikäänkuin lapsi tunkeutuisi häneen ja tulisi osaksi hänestä.

Hän katsahti ylös ja näki Nettien katseen lepäävän lapsessa hellästi ja riemuisena.

"Eikö olisi liian ihanaa, jos se voisi tulla juuri samanlaiseksi kuin te? Tietystikin tiedän, ettei se koskaan _voisi_ -- mutta äidit haaveilevat mahdottomimpiakin lapsilleen."

Lily puristi lasta hetken ajan ja laski sen sitten takaisin äidin syliin.

"Voi, se ei saa tehdä niin -- pelkäisin tulla katsomaan sitä liian usein!" sanoi hän hymyillen. Ja sitten, vastustaen rouva Strutherin harrasta tarjousta tulla saattamaan ja toistaen lupauksensa tulla tietenkin pian takaisin ja tehdä Georgen tuttavuutta ja nähdä palleroisen kylpemässä, hän lähti kyökistä ja laskeutui yksin portaita.

* * * * *

Kadulle päästyään hän totesi tuntevansa itsensä voimakkaammaksi ja onnellisemmaksi. Hän oli nyt ensi kerran kokenut oikullisen hyväntahtoisuutensa tuloksia ja inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden tunne poisti jäisen kylmyyden hänen sydämeltään.

Vasta astuessaan asuntonsa ovesta sisään hänet valtasi entistä syvempi yksinäisyydentunne. Kello oli jo paljon yli seitsemän ja alakerroksesta tuleva valo ja ruoanhaju ilmaisi, että päivällinen oli alkanut. Hän kiirehti huoneeseensa, sytytti kaasun ja alkoi pukeutua. Hän ei aikonut hemmoitella itseään kauempaa syömättä olemisella siksi, että hänen ympäristönsä teki sen vastenmieliseksi. Koska hänen kohtalonsa oli elää täysihoitolassa, täytyi hänen oppia alistumaan elämän vaatimuksiin. Hän oli kuitenkin iloinen, kun hänen astuttuaan ruokasalin kuumuuteen ja huikaisevaan valoon, ateria oli melkein ohi.

Päästyään jälleen omaan huoneeseensa hän sai äkillisen toiminnan halun. Hän oli viikkomääriä ollut liian haluton ja välinpitämätön järjestääkseen tavaroitaan, mutta nyt hän alkoi tutkia järjestelmällisesti arkkujaan ja laatikoitaan. Hänellä oli jäljellä muutamia sieviä pukuja -- jäännöksiä hänen viimeiseltä loistokaudeltaan Sabrinalla ja Lontoossa -- mutta kun hänen oli pakko luopua palvelijattarestaan, oli hän jakanut tälle anteliaasti vaatevarastoaan. Jäljelläolevat puvut, vaikka ne olivatkin menettäneet uutuutensa, olivat säilyttäneet jalon kuosinsa, korkean taiteellisen laajuutensa ja mittasuhteensa, ja kun hän levitti ne vuoteelleen, tulivat ne tilaisuudet, joissa hän oli pitänyt niitä, elävinä hänen eteensä. Hän oli hämmästynyt huomatessaan, miten hänen vanhan elämänsä ilmapiiri ympäröi häntä. Mutta sehän oli kuitenkin kaiketinkin se elämä, johon hänet oli luotu: jokainen versoava taipumus hänessä oli huolellisesti suunnattu sitä kohti, kaikki hänen harrastuksensa ja toimensa oli opetettu keskittymään sen ympärille. Hän oli kuin näytettäväksi kasvatettu harvinainen kukka, josta on revitty joka nuppu paitsi sen kauneuden huippukukka.

Kaikista viimeiseksi hän veti arkkunsa pohjalta kasan valkoista villakangasta, joka putosi hänen käsivarrelleen. Se oli Reynoldin puku, joka hänellä oli ollut yllä Bryn elävissä tauluissa. Hänen oli ollut mahdotonta antaa sitä pois, mutta hän ei ollut nähnyt sitä koskaan tuon yön jälkeen, ja pitkistä laskoksista, kun hän suoristi niitä, lähti orvokkien tuoksu, joka tuntui hänestä kuin henkäys kukkien reunustamalta suihkukaivolta, missä hän oli seisonut Lawrence Seldenin kanssa ja puhunut kohtalostaan. Hän asetti puvut takaisin yksitellen, pannen kunkin mukana pois jonkin valonvälkähdyksen, jonkin naurun sävyn, jonkin harhailevan henkäyksen huvittelun ruusunhohtoiselta alueelta. Jokainen viittaus menneisyyteen värisytti hänen hermojaan.

Hän oli juuri sulkenut arkkunsa, kun ovelle koputettiin ja irlantilaisen palvelustytön punainen nyrkki heitti sisään myöhästyneen kirjeen. Lily luki hämmästyen kuoren ylänurkkaan painetun osoitteen. Se oli ilmoitus hänen tätinsä pesänselvittäjien toimistosta, ja hän ihmetteli, mikä odottamaton asiain kehitys oli aiheuttanut heidät rikkomaan vaitiolon ennen määräaikaa.

Hän avasi kuoren ja shekki tipahti lattialle. Hänen kumartuessaan nostamaan sen syöksähti veri hänen kasvoilleen. Shekki sisälsi koko hänen perintöosuutensa ja myötäseuraavassa kirjeessä selitettiin, että saatuaan pesän selvitetyksi pikemmin kuin mitä he olivat odottaneet, he olivat päättäneet suorittaa osuuden ennen määrättyä maksupäivää.

Lily istui sänkynsä jalkopäässä olevan pikku pöydän viereen, levitti shekin ja luki uudestaan ja uudestaan _kymmenentuhatta dollaria_, joka oli kirjoitettu sen yli tanakalla liikemieskäsialalla. Kymmenen kuukautta sitten tuo summa olisi edustanut puutetta ja köyhyyttä; mutta hänen arvojen arvioimisensa oli muuttunut sillä välin ja nyt tirkisti rikkauden haave jokaisesta kynänvedosta. Tuijottaessaan yhä siihen hän tunsi tuon haaveen säihkyä nousevan aivoihinsa ja hetken kuluttua hän nosti pöydän kannen ja heitti tuon taikapaperin näkyvistään. Oli helpompaa ajatella ilman noita viittä kuviota, jotka tanssivat hänen silmissään, ja hänellä oli paljon selailemista ennen nukkumistaan.

Hän avasi shekkikirjansa ja syventyi samanlaisiin tuskallisiin laskelmiin kuin Bellomontissa tuona yönä, jolloin hän oli päättänyt mennä naimisiin Percy Grycen kanssa. Köyhyys yksinkertaistuttaa kirjanpitoa ja hänen finassiasemansa oli helpompi selvittää kuin se oli ollut silloin. Mutta hän ei ollut kuitenkaan oppinut pitämään huolta raha-asioistaan, ja ohimenevänä loistokautenaan Emporiumissa hän oli soljunut takaisin entisiin ylettömiin elämäntapoihinsa, mikä vielä huononsi hänen heikkoa raha-asemaansa. Hänen shekkikirjansa ja hänen laatikossaan olevien maksamattomien laskujen huolellinen tarkastelu osoitti, että kun nämä olivat suoritetut, hänelle tuskin jäisi kylliksi, millä elää lähimmät kolme tai neljä kuukautta; ja senkin jälkeen täytyi kaikki satunnaiset menot supistaa vähimpään, jos hänen olisi jatkettava nykyistä elämäntapaansa ansaitsematta lisärahoja.

Oli kuitenkin surkeaa olla köyhä -- nähdä edessään puutteenalainen, huolten painama keski-ikä, kulkea säästäväisyyden ja itsensäkieltämisen synkkien asteiden kautta vähittäistä häviämistä kohti täysihoitolan tuhruiseen yhteisoloon. Mutta oli jotain vieläkin surkeampaa -- se oli yksinäisyyden puristus hänen sydämessään, tunne, että on pyyhkäisty juuristaan irtikiskotun ajelehtivan kasvin tavoin alas vuosien mistään piittaamatonta eteenpäinmenoa. Tämä oli tunne, joka valtasi nyt hänet -- tunne, että hän on juureton ja pian häviävä, pelkkä lastu olemassaolon pyörteisellä pinnalla, ilman mitään, johon hänen olentonsa pienet avuttomat tuntosarvet voisivat tarttua, ennenkuin kauhea virta peittäisi ne. Ja kun hän katsoi taaksepäin, näki hän, ettei ollut koskaan ollut aikaa, jolloin hän oli ollut todellisessa suhteessa elämään. Hänen vanhempansakin olivat olleet juurettomia, jokaisen tavan ja muodin virtauksen sinne tänne viskelemiä, ilman mitään persoonallista olemassaoloa, joka heitä olisi suojellut sen vaihtelevilta mauilta. Hän itse oli kasvanut ilman että mikään tilkku maata oli hänelle rakkaampi kuin jokin toinen; ei ollut mitään varhaisten kiintymysten ja kunnioituksen ja vakavien rakkaiksitulleiden traditsionien keskustaa, jonka puoleen hänen sydämensä saattoi kääntyä ja josta se saattoi ammentaa tarmokasta vakavuutta itseään ja hellyyttä muita kohtaan. Missä muodossa hitaasti patoutuva menneisyys eläneekin veressä -- joko näkyvillä muistomerkeillä varustetun vanhan talon konkreettisessa kuvassa tai ei käsintehdyn vaan perittyjen tapojen kyhäämän talon käsitteessä -- sillä on sama yksilöllistä olemassaoloa laventava ja syventävä voima -- voima, joka liittää sen sukulaisuuden salaperäisillä siteillä kaiken inhimillisen pyrkimyksen mahtavaan loppusummaan.

Sellaista elämän yhtenäisyyden näkyä ei Lilyllä ollut koskaan ennen ollut. Hänellä oli ollut siitä hämärä aavistelu toveruusvaistonsa sokeissa liikunnoissa, mutta hänen ympärillään olevan elämän hajoittavat vaikutukset olivat karkoittaneet ne. Kaikki hänen tuntemansa miehet ja naiset olivat kuin atomeja, jotka pyörivät pois toinen toisistaan jonkinlaisessa sentrifugaalitanssissa; ensimmäisen elämän yhtenäisyyden välähdyksen hän koki tuona samana iltana Nettie Strutherin keittiössä.

Tuo köyhä pieni työläistyttö, joka oli saanut tarmoa koota yhteen elämänsä sirpaleet ja rakentaa itselleen niistä suojan, näytti Lilystä saavuttaneen olemassaolon keskeisen totuuden. Se oli jotenkin laihaa elämää, köyhyyden julmalla jyrkänteellä ja vain niukka hätävara sairauden ja onnettomuuden mahdollisuuksia varten, mutta sillä oli samanlainen hennon rohkea kestävyys kuin linnunpesällä, joka on rakennettu jyrkänteen partaalle -- pelkkä lehti- ja korsikimppu, mutta kuitenkin niin pantu kokoon, että siihen uskotut oliot voivat turvallisina riippua kuilun yllä.

Niin -- mutta pesän rakentamiseen oli tarvittu kaksi: miehen usko yhtä hyvin kuin naisen rohkeus. Lily muisteli Nettien sanoja: _Minä tiesin, että hän tiesi, mitä minulle oli tapahtunut_. Miehensä usko häneen oli tehnyt uudistumisen mahdolliseksi -- naisen on niin helppo tulla siksi, mitä hänen rakastamansa mies uskoo hänen olevan! No niin -- Selden oli kaksi kertaa ollut valmis panemaan uskonsa Lily Bartiin, mutta kolmas koetus oli ollut liian kova hänen kestävyydelleen. Itse hänen rakkautensa laatu oli tehnyt sen mahdottomammaksi herättää uudestaan eloon. Jos se olisi ollut yksinkertainen veren vaisto, olisi Lilyn kauneuden mahti saattanut elähyttää sen jälleen. Mutta se seikka, että se oli syvemmällä, että se oli selvittämättömästi kietoutunut perittyjen ajatus- ja tuntemistapojen kanssa, teki sen yhtä mahdottomaksi saada uudelleen kasvamaan kuin syväjuurisen kasvin, joka on revitty paikaltaan. Selden oli antanut hänelle parastaan, mutta hänen oli yhtä mahdotonta kuin Lilynkin kääntyä kritiikittömästi takaisin entisille tunneasteille.

Lilylle jäi, kuten hän oli sanonut Seldenille, kohottava muisto tämän uskosta häneen. Mutta hän ei ollut saavuttanut sitä ikää, jolloin nainen voi elää muistoillaan. Hänen pitäessä Nettie Strutherin lasta sylissään olivat jähmettyneet nuoruuden virrat irtaantuneet ja juosseet lämpiminä hänen suonistaan. Vanha elämänkiihkeä halu valtasi hänet ja koko hänen olentonsa vaati persoonallisen onnen osuuttaan. Niin -- onnea hän halusi, ja ne välähdykset, jotka hän oli siitä saavuttanut, tekivät kaiken muun vähäpätöiseksi. Vähitellen hän oli irtautunut halpa-arvoisemmista mahdollisuuksista ja hän näki, ettei hänelle nyt jäänyt muuta kuin kieltäytymisen tyhjyys.

Tuli myöhä ja suunnaton raukeus valtasi hänet kerran vielä. Se ei ollut hiipivää unen tunnetta, vaan kiihtynyttä valvottavaa väsymystä, sairaalloista mielen selvyyttä, jota vastaan tulevaisuuden kaikki mahdollisuudet kuvastuivat jättiläismäisinä. Häntä kauhistutti näyn erinomainen selvyys; hänestä tuntui, kuin olisi hän murtanut sen ihmeellisen verhon, joka on aikomuksen ja toiminnan välillä, ja näkisi tarkkaan, mitä hän tulisi tekemään kaikkina tulevina pitkinä päivinä. Siellähän oli esim. shekki laatikossa -- hän aikoi käyttää sen velkansa maksuksi Trenorille, mutta hän aavisti, että hän huomispäivänä tahtoi lykätä sen toistaiseksi, tahtoi luisua velan vähittäiseen siirtämiseen. Tuo ajatus hirvitti häntä -- hän pelkäsi lankeavansa Lawrence Seldenin kanssa vietetyn viimeisen hetken korkeudesta. Mutta miten hän saattoi uskoa pysyvänsä jaloillaan? Hän tunsi vastustavien vaikutinten voiman -- hän saattoi tuntea tavan lukemattomien käsien vetävän häntä takaisin taas jotenkin pilaamaan kohtaloa. Hän tunsi voimakasta halua pidentää, ikuistuttaa henkensä hetkellisen innostuksen. Jos vain elämä voisi loppua -- loppua tähän traagilliseen, mutta samalla suloiseen menetettyjen mahdollisuuksien tajuamiseen, jotka antoivat hänelle sukulaistunteen kaikkiin rakastaviin ja ennen häntä eläneisiin maailmassa!

Hän oikaisihe äkkiä ja ottaen shekin pöytälaatikostaan hän sulki sen kuoreen, jonka hän osoitti käyttämäänsä pankkiin. Sitten hän kirjoitti toisen shekin Trenorille ja pannen sen ilman yhtään myötäseuraavaa sanaa kuoreen, jolle hän kirjoitti hänen nimensä, hän asetti molemmat kirjeet vieretysten pöydälle. Senjälkeen hän jäi yhä istumaan pöydän ääreen ottaen esille paperejaan ja kirjoittaen, kunnes talossa vallitseva syvä hiljaisuus muistutti häntä, että oli myöhä. Kaduilla oli pyörien räminä lakannut ja vain humalaisten hoilotusta kuului silloin tällöin läpi syvän, luonnottoman hiljaisuuden. Salaperäisessä öisessä yksinäisyydessään, erillään elämän kaikista ulkopuolisista merkeistä, hän tunsi olevansa vielä omituisemmin ristiriidassa kohtalonsa kanssa. Tuo tunne huimasi häntä ja hän koetti päästä tietoisuudesta painamalla kätensä silmiään vastaan. Mutta kauhea hiljaisuus ja tyhjyys näytti symbolisoivan hänen tulevaisuuttaan -- hän tunsi kuin talo, katu, maailma olisivat kaikki tyhjiä ja hän yksin olisi jäänyt tuntevaksi elottomassa maailmankaikkeudessa.

Mutta se oli hulluuden partaalla olemista... hän ei ollut koskaan riippunut niin lähellä epätodellisen huimaavaa jyrkännettä. Unta hän tahtoi -- hän muisti, ettei hän ollut ummistanut silmäänsä kahteen yöhön. Pieni pullo oli hänen vuoteensa vieressä odottaen saavansa huumata hänet. Hän nousi ja riisuutui nopeasti ikävöiden nyt tyynynsä kosketusta. Hän tunsi itsensä niin pohjattoman väsyneeksi, että hän ajatteli täytyvänsä vaipua uneen heti. Mutta heti kun hän oli pannut pitkäkseen, kävi jokainen hänen hermonsa yht'äkkiä vieläkin erikoisen virkeäksi. Oli kuin suuri häikäisevä sähkövalo olisi väännetty palamaan hänen päässään ja hänen kurja pieni kiusaantunut minänsä luhistui ja kyyristyi siinä tietämättä, minne paeta.

Hän ei ollut kuvitellut sellaista unettomuuden toistumista mahdolliseksi: koko hänen menneisyytensä kertautui sadoissa tietoisuuden eri kohdissa. Missä oli juoma, joka saattoi asettaa tämän kapinoivien hermojen legionan? Raukenemisen tunne olisi ollut suloinen verrattuna tähän toiminnan läpitunkevaan meluun; mutta väsymys oli väistynyt hänestä, ikäänkuin jotain julmaa kiihoketta olisi väkivalloin vuodatettu hänen suoniinsa.

Hän saattoi kestää sen -- niin, hän saattoi kestää sen, mutta mitä voimia hänelle jäisi seuraavaksi päiväksi? Seuraava päivä lähestyi armotta ja sen kintereillä tulivat toiset päivät -- ne keräytyivät uhkaavina hänen ympärilleen kuin kirkuva roskajoukko. Hänen täytyi karkoittaa ne muutamiksi hetkiksi; hänen täytyi saada hetkinen unohdusta. Hän ojensi kätensä ja mittasi vaimentavat tipat lasiin. Mutta sitä tehdessään hän tiesi, että ne olisivat voimattomia hänen aivojensa yliluonnollista selkeyttä vastaan. Hän oli jo aikoja sitten nostanut annoksen korkeimpaan määrään, mutta tänä yönä hän tunsi, että hänen täytyi ylittää se. Hän tiesi olevansa siinä hieman uhkarohkea -- hän muisti proviisorin varoituksen. Jos uni tuli ollenkaan, niin olkoon se sitten uni, josta ei heräisi. Mutta loppujen lopuksi se oli vain yksi mahdollisuus sadasta. Lääkkeen vaikutus oli arvioimaton, ja muutaman tipan lisäys säännölliseen annokseen ei luultavastikaan tekisi muuta kuin toisi hänelle levon, jota hän niin epätoivoisesti kaipasi.

Hän ei totta puhuen tarkastellut kysymystä kovin tuskallisesti -- unen saannin ruumiillinen vaatimus oli hänen ainoa ylläpitävä aistimuksensa. Hänen mielensä peräytyi ajatuksen selkeyttä yhtä vaistomaisesti kuin silmät supistuvat häikäisevässä valossa -- pimeyttä, pimeyttä, sitä hänen täytyi saada hinnalla millä hyvänsä. Hän nousi vuoteellaan ja nieli lasin sisällön. Sitten hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja paneutui maata.

Hän makasi hyvin hiljaa, odottaen aistillisella mielihyvällä unilääkkeen ensimmäisiä vaikutuksia. Hän tiesi ennakolta, minkälaisia ne tulisivat olemaan -- sisäisen tykytyksen vähittäistä lakkaamista, tahdottomuuden vienoa lähenemistä, ikäänkuin näkymätön käsi tekisi pimeässä taikakulkuaan hänen ylitseen. Vaikutuksen hitaus ja epäröinti lisäsi sen lumousta: oli suloista kurkistaa alas tiedottomuuden hämäriin kuiluihin. Tänä yönä lääke näytti vaikuttavan hitaammin kuin tavallisesti: jokainen kiivas tykytys oli vaimennettava vuorostaan. Mutta vähitellen täydellisen kukistumisen tunne valtasi hänet, ja hän ihmetteli veltosti, mikä hänet oli saattanut tuntemaan tuskallisesti ja kiihtyneesti. Hän näki nyt, ettei ollut mitään, mistä kiihtyä -- hän oli palannut normaalielämänkatsomukseensa. Loppujen lopuksi ei huomispäivä olisikaan niin vaikea, hän tunsi varmasti, että hänellä olisi tarmoa ottaa se vastaan. Hän ei oikein muistanut, mitä hän oli pelännyt kohdata, mutta tuo epävarmuus ei sen enempää häirinnyt häntä. Hän oli ollut onneton ja nyt hän oli onnellinen -- hän oli tuntenut itsensä yksinäiseksi ja nyt oli yksinäisyyden tunne haihtunut.

Hän liikahti kerran ja kääntyi kyljelleen, ja tätä tehdessään hän äkkiä ymmärsi, miksei hän tuntenut itseään yksinäiseksi. Se oli kummallista -- mutta Nettie Strutherin lapsi lepäsi hänen käsivarsillaan: hän tunsi sen pienen pään painavan olkapäätään. Hän ei tiennyt, miten se oli tullut sinne, mutta hän ei tuntenut siitä hämmästystä, ainoastaan suloista, koko olentonsa läpi tunkevaa lämmön ja mielihyvän väristystä. Hän laittoi itsensä mukavampaan asentoon kiertäen käsivartensa pyöreän untuvaisen pään ympärille ja pidättäen hengitystään, jottei se häiritsisi nukkuvaa lasta.

Hänen siinä maatessaan hän sanoi itsekseen, että oli jotakin, jota hänen piti sanoa Seldenille, jokin sana, jonka hän oli löytänyt ja joka oli tekevä elämän selväksi heidän välillään. Hän koetti toistaa tuota sanaa, joka viipyi epämääräisenä ja valoisana ajatuksen etäisellä äärellä -- hän pelkäsi, ettei hän muistaisi sitä herätessään. Ja kunhan hän vain muistaisi sen ja sanoisi sen Seldenille, niin hän tunsi, että kaikki olisi hyvin.

Vähitellen tuon sanan ajattelu haihtui ja uni alkoi vallata hänet. Hän hieman ponnisteli sitä vastaan, tuntien, että hänen pitäisi pysytellä valveilla lapsen takia. Mutta tämäkin tunne häipyi vähitellen epäselväksi unisen rauhan tuntemukseksi, jonka läpi yht'äkkiä pimeä yksinäisyyden ja kauhun varjo raivasi tiensä.

Hän kavahti taas pystyyn, viluisena ja säikähdyksestä väristen: hetken ajan hänestä tuntui kuin olisi hän kadottanut lapsen käsistään. Mutta ei -- hän oli erehtynyt -- hän tunsi vielä sen ruumiin hennon kosketuksen, lämpö alkoi jälleen virrata hänen lävitseen, hän otti sen vastaan, vajosi siihen ja nukkui.

XIV.

Seuraava aamu valkeni leutona ja kirkkaana, kesän tuntu ilmassa. Auringonpaiste sattui vinosti Lilyn kadulle, pehmensi karheata talon julkisivua, kultasi portaiden värittömät kaiteet ja heijasti sädekehiä hänen verhotun ikkunansa ruuduista.

Kun sellainen päivä on sopusoinnussa mielialan kanssa, niin sen henkäyksessä on juopumusta. Ja Selden, kiiruhtaen katua pitkin läpi sen aamuisen siivottomuuden, tunsi olennossaan nuorekkaan seikkailunhalun väristystä. Hän jätti tavan tutut polut ja retkeili mielenliikutuksen tuntemattomalle merelle. Kaikki tuntomerkit ja mitat olivat jääneet jälkeen ja hänen kulkuaan piti johtaa uusien tähtien.

Tämä kulku johti tällä kertaa vain Miss Bartin täysihoitolaan; mutta sen ränsistynyt sisäänkäytävä oli tullut tuntemattoman kynnykseksi. Lähestyessään hän tarkasteli kolmea ikkunariviä arvaillen poikamaisesti, mikä niistä oli Lilyn. Oli yhdeksän aika ja talossa tuntui olevan jo työtä ja puuhaa. Hän muisteli jälkeenpäin havainneensa, että vain yksi ikkunakaihdin oli alhaalla. Hän huomasi myös, että eräällä ikkunalaudalla oli maljakko orvokkeja ja yht'äkkiä hän päätti, että sen täytyi olla Lilyn ikkunan: häneen tietenkin täytyi yhdistää ainoa kauneuskeidas rumassa ympäristössä.

Yhdeksän aika oli varhainen vieraskäyntiaika, mutta Selden oli jättänyt kaikki sellaiset sovinnaisuuden noudattamiset. Hän tunsi vain, että hänen on heti nähtävä Lily -- hän oli löytänyt sanan, jonka hän aikoi sanoa hänelle eikä sen sanomista voinut lykätä toiseen hetkeen. Oli ihmeellistä, ettei se ollut jo ennen tullut hänen huulilleen, että hän oli päästänyt Lilyn menemään eilen illalla voimatta sanoa sitä hänelle. Mutta mitäpä sillä väliä nyt, kun oli tullut uusi päivä? Se sana ei ollut hämärää, vaan aamua varten.

Selden juoksi kiivaasti rappuja ylös ja soitti kelloa, ja touhustaan huolimatta häntä hämmästytti suuresti, että ovi avautui niin pian. Vielä hämmästyttävämpää oli hänestä sisäänastuttuaan nähdä, että avaaja oli Gerty Farish -- ja että tämän takana häämötti pahaenteisesti toisia olentoja järkytetyn näköisinä.

"Lawrence!" huusi Gerty oudolla äänellä, "kuinka pääsitte tänne niin nopeasti?" -- ja vapiseva käsi, jonka hän laski Seldenin kädelle, näytti siinä silmänräpäyksessä kietoutuvan tämän sydämelle.