Part 15

Gerty Farish ei ollut kyllin tarkka luonteenlukija erottaakseen ne sekavat langat, joista Lilyn hyväntekeväisyys oli kudottu. Hän otaksui, että hänen kauniiseen ystävättäreensä olivat vaikuttaneet samat syyt kuin häneenkin -- siveellisen käsityksen voimistuminen, mikä tekee kaiken inhimillisen kärsimyksen niin läheiseksi ja pakottavaksi, että elämän muut vaatimukset häipyvät etäälle. Yksinkertaisessa vilpittömyydessään Gerty ei epäröinyt rinnastaa ystävättärensä tilaa "sydämen muutoksen" kanssa, johon hänen osanottonsa köyhien elämään oli totuttanut hänet, ja häntä ilahdutti ajatus, että hän oli ollut tämän muutoksen vaatimaton välikappale. Nyt hän saattoi vastata kaikkiin Lilyn käytöksen arvosteluihin: hän tunsi, kuten hän oli sanonut, "todellisen Lilyn", ja se huomio, että Selden oli yhtä mieltä hänen kanssaan, kohotti hänen hiljaisen elämääntyytymisensä sen mahdollisuuksien häikäisevään tajuamiseen -- mikä yhä lisääntyi, kun hän iltapäivällä sai Seldeniltä sähkösanoman, missä tämä pyysi saada tulla hänen luokseen päivällisille.

Gertyn ollessa sen onnellisen puuhan vallassa, minkä tämä ilmoitus sai aikaan, Selden ajatteli yhtä paljon kuin hänkin Lily Bartia. Asia, joka oli vaatinut hänen Albanyssa käyntinsä, ei ollut kyllin monimutkainen vetääkseen kaiken hänen huomionsa puoleensa, ja hänellä oli kyky pitää osa ajatuksiaan vapaina, jollei jokin asia vaatinut niitä kokonaan. Tämä osa -- mikä tällä hetkellä näytti vaarallisesti kokonaiselta -- oli kukkuralleen täynnä edellisen illan tunnelmaa. Selden ymmärsi oireet; hän oivalsi sen tosiasian, että hänen oli maksettava menneisyytensä vapaaehtoisesta yksinäisyydestä. Hän oli aikonut pysyä vapaana pysyvistä siteistä, ei tunteen köyhyydestä, vaan koska hän oli yhtä paljon kuin Lilykin, vaikka eri tavalla, ympäristönsä uhri. Siinä oli ollut totuuden hiven, kun hän oli selittänyt Gerty Farishille, ettei hän ollut koskaan halunnut mennä naimisiin. Seldenillä oli viehättävä äiti; hänen isänsä oli sellaisia miehiä, joita viehättävät naiset ihastuttavat. Ei kumpikaan välittänyt rahasta, vaan he kuluttivat sitä aina hieman enemmän kuin mikä oli varovaista. Joskaan heidän kotinsa ei ollut ylellinen, oli se erinomaisessa kunnossa; jos hyllyillä oli hyviä kirjoja, oli myöskin pöydällä hyviä ruokia. Isä Selden oli taiteen harrastaja, hänen vaimonsa vanhojen pitsien tuntija.

Vaikka useat Seldenin tuttavista olisivat kutsuneet hänen vanhempiaan köyhiksi, oli hän kasvanut ilmapiirissä, missä varojen puutetta tuntui vain mikäli se esti järjetöntä tuhlausta, missä se, mitä oli, oli niin hyvää, että sen erinomaisuus korvasi ansiokkaasti sen niukkuuden, ja rouva Seldenin käsissä vanhakin silkki ja sametti näytti aina uudelta. Miehellä on se etu, että hän pääsee aikaisemmin vapaaksi kodin elämäntavoista, ja jo ennenkuin hän oli lopettanut koulunkäyntinsä, oli Selden oppinut, että on yhtä monta tapaa tulla toimeen rahatta kuin tuhlatakin sitä. Valitettavasti hän ei löytänyt muuta niin miellyttävää keinoa kuin kotona käytetyn. Äidiltään hän oli perinyt stoalaisen huolettomuuden aineellisissa asioissa, johon oli liittynyt epikurolainen mieltymys niihin. Elämä, joka sisältäisi vain jommankumman tunteen, näytti hänestä puolelta elämältä; eikä missään näiden kahden aineksen sekoitus ollut niin oleellinen kuin sievän naisen luonteessa.

Seldenistä oli aina tuntunut siltä, että kokemuksella oli tärkeä sija tunneseikkailun ohella, hän saattoi vielä elävästi kuvitella rakkautta, joka lavenisi ja syventyisi, ennenkuin se tuli elämän keskeiseksi tekijäksi. Hän ei omasta kohdastaan tahtonut taipua hellyyteen, joka vetoaisi sääliin eikä ollenkaan koskettaisi ymmärrystä: myötätunto ei saanut eksyttää häntä enempää kuin silmien tenho, eikä avuttomuuden viehätys enempää kuin kasvojen viehkeys.

Mutta nyt -- tuo pieni _mutta_ pyyhkäisi pois kaikki hänen juhlalliset lupauksensa. Hänen järkensä vastustukset näyttivät tällä hetkellä olevan paljon vähäpätöisempiä kuin kysymys, saisikohan Lily hänen kirjeensä. Hän alistui jokapäiväisten puuhien viehätykseen, mietiskellen, milloin Lilyn vastaus saapuisi, millä sanoilla se alkaisi. Sen sisältöä hän ei epäillytkään -- hän oli yhtä varma Lilyn taipuvaisuudesta kuin omastaankin. Ja niin hänellä oli tilaisuus miettiä kaikkia sen hienoimpiakin yksityisseikkoja, kuten kova työntekijä lepää vapaapäivän aamuna vuoteessaan ja tarkkaa valonsädettä, joka vähitellen ulottuu yli huoneen. Mutta uusi valo häikäisi, se ei sokaissut häntä. Hän saattoi vielä eroittaa asioiden ääriviivat, vaikkakin hänen oma suhteensa niihin oli muuttunut. Hän tiesi yhtä hyvin kuin ennenkin, mitä Lily Bartista arveltiin, mutta hän saattoi erottaa naisen, jonka hän tunsi, sen jokapäiväisestä maineesta. Hänen mieleensä tulivat Gerty Farishin sanat ja maailman viisaus näytti hapuilevalta viattomuuden näkökyvyn rinnalla. _Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan_ -- vieläpä naapurinsakin sydämeen kätketyn jumalan! Selden oli siinä rauhallisen hajamielisyyden tilassa, jonka rakkauden ensimäinen aste synnyttää. Hän tarvitsi sellaisen seuraa, jonka näkökanta vahvistaisi hänen omaansa. Hän ei voinut odottaa puolipäivälomaa, vaan käytti hetken loma-aikaa pannakseen kokoon sähkösanomansa Gerty Farishille.

Saavuttuaan kaupunkiin hän ajoi suoraan klubilleen, jossa hän toivoi tapaavansa Miss Bartin kirjeen. Mutta hänen laatikostaan löytyi vain rivi Gertyltä ja hän kääntyi nyrpeänä lähteäkseen, kun hänet pysähdytti tupakkahuoneesta tuleva ääni.

"Halloo, Lawrence! Syötkö täällä päivällistä? Ota minun kanssani pala."

Hän huomasi Trenorin päiväpuku yllään istuvan urheilulehden takana, edessään korkea lasi.

Selden kiitti häntä, mutta sanoi olevansa kutsuttu muuanne.

"Hitto vieköön, minusta tuntuu, että kaupungin joka mies on kutsuttu muuanne. Minä saan pitää klubin omissa hoteissani. Tiedäthän, millaista minun elämäni on tänä talvena, saan harhailla ympäri tyhjää taloa. Vaimoni aikoi tulla tänään kaupunkiin, mutta sikseen se taas jäi, ja miten miehisenä miehenä syöt yksin päivällistä huoneessa, joka on peilien peittämä ja jossa on vain Harvey-kastikeastia sivupöydällä? Sanon sinulle, Lawrence, jätä muuanne menosi ja sääli minua -- on helkkarin ikävää syödä yksin eikä täällä ole ketään muita kuin tuo teeskentelevä Wetherall-aasi."

"Kovasti ikävää, Gus, mutta en voi jäädä."

Pois kääntyessään Selden huomasi tumman hehkun Trenorin kasvoilla, epämiellyttävän kosteuden hänen ihmeen valkoisella otsallaan, hänen jalokivillä koristetut sormuksensa uurtivat syvän vaon hänen lihaviin punaisiin sormiinsa. Totisesti oli eläin hänessä silmiinpistävä -- lasin pohjalla löytyvä eläin. Ja hän oli kuullut mainittavan tämän miehen nimeä Lilyn nimen rinnalla. Uh -- tuo ajatus saattoi hänet voimaan pahoin; koko kotimatkan näki hän mielessään Trenorin lihavat poimuiset kädet.

Hänen pöydällään oli kirje: Lily oli lähettänyt sen hänen huoneeseensa. Hän tiesi, mitä se sisälsi, ennenkuin hän murti sinetin -- harmaan sinetin, jossa oli kirjoitus. _Toiselle puolen!_ kulkevan laivan alla. Niin, Selden tahtoi ottaa hänet toiselle puolen rumuutta, ilkeyttä, pikkumaisuutta ja sielun kuihtumista.

Gertyn pieni vierashuone säteili tervetuliaisiksi, kun Selden astui sinne. Sen vaatimattomat "efektit" puhuivat Seldenille juuri silloin hänen korvilleen suloisinta kieltä. On hämmästyttävää, miten vähän merkitsevät ahtaat seinät ja sisustus, kun sielun ovet ovat avautuneet. Gerty säteili myöskin tai näytti ainakin hillityn kirkastuneelta. Pienessä päivällispöydässä (ja tässäkin vaikutukset olivat ihmeellisiä) Selden sanoi hänelle, että hänen pitäisi mennä naimisiin -- Selden oli sillä tuulella, että hän olisi toimittanut kaikki ihmiset yhteen. Oliko Gerty valmistanut omin käsin jälkiruoan? Oli synti pitää sellaisia lahjoja itseään varten. Hän mietti ylpeillen, että Lily saattoi laittaa kuntoon omat hattunsa -- niin hän oli kertonut hänelle heidän ollessaan kävelyretkellä Bellomontissa.

Selden ei puhunut Lilystä ennenkuin päivällisen jälkeen. Aterian aikana hän piti puhetta emännän kanssa, joka, tuntien imartelua siitä, että oli huomion keskipisteenä, oli yhtä punertava kuin kynttilävarjostimet, jotka hän oli tehnyt tilaisuutta varten. Selden osoitti erikoista mielenkiintoa hänen talousjärjestelyitänsä kohtaan: lausui tunnustuksensa hänen kekseliäisyydestään käyttää hyväkseen pienintäkin alaa asunnostaan, kysyi, mitä hänen palvelijansa hommasi iltapäivisin, sai kuulla, miten voi nopeasti valmistaa herkullisen päivällisen ja huomautti rasituksesta, minkä suuri asunto tuottaa.

Heidän ollessaan jälleen vierashuoneessa ja Gertyn laittaessa kahvia ja kaataessa sitä isoäitinsä munankuorenmuotoisiin kuppeihin, kirkastui Seldenin silmä, kun hän siinä nojasi taaksepäin ja nautti lämpimästä tuoksusta, huomatessaan Miss Bartin uuden valokuvan, ja toivottu keskusteluaineen siirtyminen kävi kuin itsestään. Valokuva oli kyllä hyvä -- mutta toista oli nähdä häntä sellaisena kuin hän oli eilen illalla! Gerty oli yhtä mieltä -- hän ei ollut ollut koskaan niin säteilevän kaunis. Mutta saattoiko valokuvaus kuvata sellaista valoa. Hänen kasvoissaan oli ollut jotakin uutta -- jotakin erilaista. Niin, Seldenkin oli yhtä mieltä, että niissä oli ollut jotakin erilaista. Kahvi oli niin erinomaista, että hän pyysi toisen kupin: se oli toista kuin klubin sumppivesi! Voi sinuas poikamiesparkaa persoonattomine klubiruokinesi, johon tuo vaihtelua yhtä persoonaton päivälliskutsujen ruokakomento!

Mies, joka elää vuokralaiselämää, kadottaa parhaan osan elämästään -- Gerty kuvitteli Seldenin yksinäistä mautonta ateriaa ja tunsi ohivilahtavaa sääliä tuota miestä kohtaan... Mutta tämä palasi jälleen Lilyyn -- ja yhä uudestaan ja uudestaan hän palasi häneen, kysellen, tehden arveluja, ohjaten Gertyä, houkutellen esille hänen sisimmätkin ajatuksensa ystävästään.

Aluksi Gerty tyhjensi itsensä ilman mitään rajoituksia, onnellisena tästä heidän sympatiojensa täydellisestä yhtymisestä. Se että Selden ymmärsi Lilyä, auttoi vahvistamaan hänen omaa uskoansa ystävättäreensä. He olivat yhtä mieltä, ettei Lilyllä ollut ollut onnea. Gerty mainitsi esimerkkinä hänen jalomielisyyden puuskansa -- hänen levottomuutensa ja tyytymättömyytensä. Se seikka, ettei hänen elämänsä ollut koskaan tyydyttänyt häntä, todisti, että hän oli tarkoitettu parempaa varten. Hän olisi voinut mennä useammankin kerran naimisiin -- sovinnaisiin rikkaisiin naimisiin, jota hänet oli opetettu pitämään olemassaolon ainoana päämääränä -- mutta kun sopiva tilaisuus tuli, niin hän oli aina peräytynyt siitä. Percy Gryce oli esimerkiksi ollut rakastunut häneen -- jokainen Bellomontissa oli otaksunut heidän olevan kihloissa, ja heidän eronsa oli käsittämätöntä. Tämä Gryce-juttu sopi liian hyvin yhteen Seldenin mielen kanssa ollakseen heti tarttumatta siihen. Olisiko todellakin tapahtunut ero -- ja hän ihmetteli nyt, että hän oli sitä koskaan epäillyt! -- sillä hänellä oli salaisuuden avain hallussaan, ja Bellomontin rinteitä valaisi ei tällä kertaa auringonlasku, vaan päivänkoitto. Hän se oli epäröinyt ja ollut ottamatta vaaria sopivasta tilaisuudesta -- ja ilo, joka lämmitti nyt hänen rintaansa, olisi varmaankin ollut tuttu tunne, jos hän olisi tarttunut siihen sen ensimmäisellä pakoretkellä.

Ehkä tässä kohdassa ilo, joka juuri koetteli siipiään Gertyn sydämessä, putosi maahan ja pysyi yhä alallaan. Hän istui katsoen Seldeniin toistaen koneellisesti: "Ei, häntä ei ole koskaan ymmärretty --" ja koko ajan hänestä tuntui, että hän itse oli ymmärtämyksen keskipisteenä. Pieni, kodikas huone, jossa hetki sitten heidän ajatuksensa olivat niin läheisesti liittyneet toisiinsa, kasvoi oudon suureksi, erottaen hänet Seldenistä pitkin hänen uuden tulevaisuudenkuvansa koko pituutta -- ja tuo tulevaisuus ulottui loppumattoman pitkälle ja hänen yksinäinen olentonsa, joka oli pelkkä piste yksinäisyydessä, ahersi siinä.

"Hän on vain harvojen kanssa oma itsensä; ja sinä kuulut niihin", kuuli hän Seldenin sanovan. Ja sitten: "Ole hyvä hänelle, Gerty, olethan?" ja: "Hän on sellainen, että hänestä tulee se, mikä hänen luullaan olevan -- tahdothan auttaa häntä uskomalla hänestä parasta?"

Nämä sanat sattuivat Gertyn mieleen kuten ääni, joka etäältä kuulostaa tutulta, mutta kun tulee lähemmäksi, huomaa, että se on käsittämätöntä. Hän oli tullut hänen luokseen puhelemaan Lilystä -- siinä kaikki! Juhlassa, jonka hän oli valmistanut Seldenille, oli ollut kolmas, ja tuo kolmas oli vallannut hänen oman paikkansa. Hän koetti seurata, mitä Selden sanoi, tarttua omasta puolestaan puheeseen, mutta se oli yhtä tarkoituksetonta kuin aaltojen loiske hukkuvan korvissa, ja hän tunsi, kuten hukkuva varmaankin tuntee, ettei hukkuminen olisi mitään sen tuskan rinnalla, mitä tuottavat pinnalla pysymisponnistukset.

Selden nousi ja Gerty huokasi syvään tuntien, että hän sai pian turvautua pelastaviin aaltoihin.

"Rouva Fisherillä? Sanoitko, että hän oli siellä päivällisinä? Siellä on aterian jälkeen musiikkia; luulen, että sain häneltä kutsukortin." Selden katsahti hullunkurisen näköiseen kelloon, joka juuri löi. "Neljänneksen yli kymmenen? Minun on varmaankin pistäydyttävä siellä; Fisherien illat ovat huvittavat. Enhän ole pidättänyt sinua liian myöhään, Gerty? Näytät väsyneeltä -- olen tässä puhunut puuta heinää ja ikävystyttänyt sinua." Ja tunteidensa vallassa hän lähtiessään tahdottomasti suuteli serkkuaan poskelle.

* * * * *

Fisherillä tervehti atelierin tupakansavun läpi toistakymmentä ääntä Seldeniä. Esitettiin parhaillaan laulua, kun hän astui sisään, ja hän istuutui tuolille lähelle emäntää katseellaan etsien Miss Bartia. Mutta hän ei ollut siellä, ja tuo huomio koski häneen odottamattoman kipeästi. Mutta hänen povitaskussaan oleva kirje vakuutti hänelle, että he tapaisivat seuraavana päivänä kello neljä. Odottaminen tuntui hänestä loppumattoman pitkältä ja puoleksi häveten päähänpistoaan hän kumartui rouva Fisherin puoleen kysyen laulun loputtua, eikö Miss Bart syönyt päivällistä heillä.

"Lilykö? Hän lähti juuri. Hänen oli mentävä jonnekin, unohdin, minne. Eikö hän ollut ihmeen ihana eilen illalla?"

"Lilystäkö on puhe?" kysyi Jack Stepney läheisen nojatuolin pohjasta. "Te tiedätte, etten ole turhankaino, mutta kun tyttöihminen asettuu yleisön nähtäväksi kuin huutokaupassa -- ajattelin vakavasti puhua serkku Julian kanssa."

"Te ette tiedä, että Jackista on tullut meidän seuraelämän sensorimme!" sanoi rouva Fisher Seldenille naurahtaen; ja Stepney sopersi keskellä yleistä naurua: "Mutta hän on serkku, hitto vieköön, ja kun mies on naimisissa -- _Mitä kaupungilla puhutaan_ oli täynnä kirjoituksia Lilystä tänä aamuna."

"Niin, se oli eloisaa lukemista", sanoi Mr. Ned Van Alstyne, sivellen viiksiään peittääkseen siten hymyään. "Tietenkään en osta mokomaa moskaa, jotkut veijarit näyttivät sen minulle -- mutta olen ennenkin kuullut noita juttuja. Kun nainen on niin hyväntahtoinen kuin hän, niin on parempi, että hän menee naimisiin; sitten ei tehdä enää kyselyjä. Meidän vaillinaisesti järjestetyssä yhteiskunnassamme ei ole ainakaan toistaiseksi ymmärtämystä nuorelle naiselle, joka vaatii avioliiton etuoikeuksia tunnustamatta sen velvollisuuksia."

"Hyvä, ymmärrän, että Lily ei niitä tunnusta Mr. Rosedaleen nähden", sanoi rouva Fisher naurahtaen.

"Rosedale -- taivas varjelkoon!" huudahti Van Alstyne pudottaen silmälasinsa. "Stepney, se on sinun syysi, että tuo elukka pääsi meidän seuraamme."

"No, hitto vieköön, tiedäthän, ettemme _naita_ Rosedalea sukuumme", vastusteli Stepney veltosti; mutta hänen vaimonsa, joka täydessä loistossaan istui huoneen toisella puolella, tukkesi hänen suunsa tuolla arvostelevalla mietelmällä: "Lilyn asemassa on erehdys pitää lippua liian korkealla."

"Rosedalekin on kuulemma äskettäin säikähtänyt puheista", huomautti rouva Fisher; "mutta Miss Bartin näkeminen eilen illalla saattoi hänen päänsä pyörälle. Mitä luulette hänen sanoneen Miss Bartin _tableaun_ jälkeen? 'Hyvä Jumala, rouva Fisher, jos saisin Paul Morpethin maalaamaan hänet sellaisena, niin maalaus tuottaisi sata prosenttia kymmenessä vuodessa.'"

"Mutta Herran nimessä -- missä Miss Bart nyt on?" huudahti Van Alstyne, asettaen silmälasejaan jälleen nenälleen.

"Hän livahti tiehensä, kun te laitoitte tuutinkia. Mihin hän oikein mahtoi mennä? Mitä tänä iltana on? En ole kuullut mistään."

"Oh, ei mitään kutsuja luullakseni", sanoi eräs kokematon nuori Farish, joka oli tullut myöhään. "Saatoin hänet vaunuihin tänne tullessani, ja hän mainitsi ajurille Trenorien osoitteen."

"Trenorien?" huudahti rouva Stepney. "Mitä? Talohan on suljettu -- Judy soitti minulle Bellemontista tänä iltana."

"Soittiko? Sepä on kummallista. Olen varma siitä, etten erehtynyt. No, nyt yskän ymmärrän, Trenor on kotona, jotenkuten -- minä -- no niin -- seikka on se, että minun on mahdoton muistaa numeroita", koetti hän sotkea puheensa saadessaan varoittavan töytäyksen vierustoverinsa jalasta ja herättäen hymyä ympäri huonetta.

Selden oli noussut ja pudisti emännän kättä. Huoneen ilma tukahdutti häntä ja hän ihmetteli, miten hän oli sietänyt sitä niin kauan.

Kynnyksellä hän vielä pysähtyi, muistellen Lilyn sanoja: "Minusta näyttää, että te kulutatte suuren osan aikaanne ympäristössä, jota ette hyväksy."

No niin -- mikäpä muu se saattoi hänet sinne kuin Lilyn etsiminen? Se oli Lilyn ympäristö, ei hänen. Mutta hän tahtoi nostaa Lilyn siitä pois, pelastaa hänet toiselle puolen! Tuo _toiselle puolen_ hänen kirjekuoressaan oli kuin avunhuuto. Hän tiesi, ettei Perseuksen tehtävä ole vielä suoritettu, kun hän on irroittanut Andromedan kahleet, sillä tämän jäsenet ovat orjuudessa kangistuneet eikä hän voi nousta ja kävellä, vaan tarttuu häneen raukein käsivarsin hänen ponnistellessaan maihin taakkansa kanssa. Niin, hän oli ponnistellut molempien takia -- toisen heikkous se oli pannut häneen tuon tarmon. Heidän ei ollut päästävä vain aaltojen puhtaan kuohun, vaan myöskin vanhojen suhteiden ja tapojen haitallisen suon läpi, ja tällä hetkellä sen höyryt olivat hänen kurkussaan. Mutta hän oli näkevä selvemmin, hengittävät vapaammin Lilyn läsnä ollessa: tämä oli samalla kertaa raskaana painona hänen rinnallaan ja parruna, joka kantaisi heidät turvaan. Hän hymyili tuolle vertaussikermälle, jonka avulla hän koetti rakentaa puolustusta viimeisen tunnin vaikutuksia vastaan. Oli säälittävää, että hän, joka tiesi ne erilaiset syyt, joista seuraelämän arvostelut riippuvat, tunsi niiden yhä itseänsä hallitsevan. Kuinka hän saattoi nostaa Lilyn vapaampaan elämänkäsitykseen, jos hänen omaan käsitykseensä hänestä vaikutti ympäristö?

Henkinen ahdistus oli aiheuttanut fyysillisen raittiin ilman tarpeen, ja hän harppasi pitkin katuja vetäen henkeensä kylmää yöilmaa. Viidennen Avenuen kulmassa Van AIstyne tervehti häntä tarjoten seuraansa.

"Kävelemässäkö? Erinomainen keino tuuletuttaa itsestään pois tupakansavu. Nyt, kun naiset ovat alkaneet polttaa, saamme aivan kylpeä nikotiinissa. Olisi huvittavaa tutkia paperossien vaikutusta sukupuolien suhteeseen. Tupakanpoltto on ehkä yhtä eristävä kuin avioero: kumpikin pyrkivät himmentämään moraalista saavutusta."

Ei mikään olisi ollut niin vähän sopusoinnussa Seldenin mielenlaadun kanssa kuin Van Alstynen päivällisen jälkeiset aforismit, mutta niin kauan kuin tämä rajoittui yleistämiseen, saattoi hänen kuulijansa hallita hermojaan. Rouva Fisher asui itäisellä sivukadulla Puiston vieressä, ja kun he kulkivat Viidettä Avenueta alas, teki Van Alstyne selityksiään tuon lakkaamatta uudistuvan pääliikenneväylän rakennustaiteellisesta kehityksestä.

"Tuo Greinerin talo -- no, se on tyypillinen askelma sosiaalisissa portaissa! Mies, joka sen rakensi, tuli sellaisesta _milieustä_, jossa kaikki ruokalajit tuodaan yhtaikaa pöydälle. Sen fasaadi on täydellinen arkkitehtooninen ruokapöytä. Ei mikään huono kauppa Rosedalelle, vaikkakin se herättää huomiota ja Lännen katselunhaluisten kunnioitusta. Ennen pitkää hän tahtoo päästä erilleen tästä ja haluaa jotakin, jonka ohi ihmisjoukko kulkisi pysähtymättä. Erittäinkin, jos hän naisi viisaan serkkuni --"

He olivat juuri avaran valkoisen fasaadin alla rikkaine viivaesteineen, mikä vaikutti kuin liikalihavan vartalon älykäs korsetilla puristaminen.

"Tuo on ensimmäinen aste: halu vihjata, että on käynyt Euroopassa ja että on nähnyt esimerkkejä mitä jäljitellä. Rouva Bry luulee varmaankin, että hänen talonsa on jäljennös _Trianonista_; Amerikassa pidetään jokaista marmoritaloa, jossa on kullattu sisustus, jäljennöksenä _Trianonista_. Mikä ovela veitikka tuo arkkitehti onkaan, vaikka -- miten se osaakaan sovittaa työnsä rakennuttajan mukaan! Trenoreille, kuten kai muistat, hän valitsi korinttilaisen tyylin: se on yltäkylläinen, mutta perustuu parhaimpiin esikuviin. Trenorin talo on parhaita hänen tekeleistään -- se ei näytä juhlasalilta, jonka sisus on käännetty näkyviin. Rouva Trenor haluaa kuulemma rakennuttaa uuden tanssisalin, ja Gusin vastustelu pitää häntä Bellemontissa. Bryn herrasväen tanssisalin suuruussuhteet varmaankin tarttuvat: saat olla varma, että hän tuntee ne yhtä hyvin kuin jos hän olisi ne mitannut eilen illalla metrimitalla. Kuka sanoi, että hän oli kaupungissa? Sekö nuori Farish? Rouva Trenor ei ole kaupungissa, tiedän sen. Rouva Stepney oli oikeassa. Talo on pimeä, näethän sen, luulen Gusin asuvan pihanpuolella."

Hän oli pysähtynyt vastapäätä Trenorien nurkkaa, ja Selden pakostakin pysäytti myöskin kulkunsa. Talo törrötti pimeänä ja asumattomana, vain kapea viiru oven yläpuolella ilmaisi, että siellä tilapäisesti oli eloa.

"He ovat ostaneet takanaolevan talon: heillä on alaa 150 jalkaa sivukadulle päin. Sinne se pitäisi tanssisalikin sijoittaa, lämmin käytävä yhdistäisi sen biljardihuoneeseen j.n.e. Minä ehdotin sisäänkäytävän muuttamista ja salongin siirtämistä ulottumaan yli koko Viidennen Avenuen päädyn: näethän, että päätyovi on yhdenmukainen ikkunoiden kanssa --"

Kävelykeppi, jota Van AIstyne heilutti selittäessään, putosi hänen hämmästyneenä huudahtaessaan "Halloo!", kun ovi aukeni ja kaksi olentoa kuvastui valoa vastaan. Samassa pysähtyivät ajoneuvot oven eteen ja toinen olennoista hävisi niihin, kun taas toinen, musta ja lihava pysyi itsepäisesti paikoillaan kuvastuen valoa vastaan. Molemmat tuon kohtauksen katselijat olivat hetken hiljaa. Sitten ovi sulkeutui, vaunut vierivät pois ja koko kohtaus hävisi.

Van Alstyne pudotti silmälasinsa hiljaa viheltäen.

"Aha -- hm -- eikö mitään, hoi, Selden? Kun joku suvusta, tiedän, että saan luottaa sinuun -- silmäthän saattavat pettää -- ja Viides avenue on niin vaillinaisesta valaistu --"

"Hyvästi!" sanoi Selden kääntyen äkkiä sivukadulla näkemättä toisen ojennettua kättä.

* * * * *