Part 11

"Näytät väsyneeltä, hyvä ystävä; luulen, että se johtuu häärasituksista. Cornelia Van Alstyne ei osannut puhua muusta kuin häistä. Molly oli siellä. Ja Gerty Farish juoksi heti luoksemme kertomaan meille niistä. Minusta on omituista, että ne tarjosivat meloneja ennen _consomméta:_ hääaamiaisten on aina alettava _consommélla_. Molly ei pitänyt morsiamen puvuista. Hän oli kuullut Julia Melsonilta, että ne maksavat kolme sataa dollaria kappale, mutta siltä ne eivät näyttäneet. Olen iloinen, että päätit olla rupeamatta morsiustytöksi: lohenvärinen varjostin ei olisi sopinut sinulle."

Rouva Peniston kuunteli mielellään pienimpiäkin yksityisseikkoja juhlallisuuksista, joihin hän ei ollut ottanut osaa. Mikään ei ollut saanut häntä niihin ponnistuksiin ja väsymykseen, joka olisi seurauksena Van Osburghin häistä, mutta niin suuri oli hänen mielenkiintonsa niihin, että kuultuaan niistä kaksi selontekoa hän nyt valmistautui houkuttelemaan esille kolmatta veljentyttäreltään. Lily oli kuitenkin ollut valitettavan välinpitämätön panemaan mieleensä juhlamenojen erikoisseikkoja. Häneltä oli jäänyt huomaamatta rouva Van Osburghin leningin väri eikä voinut myöskään sanoa, käytettiinkö hääpöydässä vanhoja Van Osburghien sèvresporsliineja; rouva Peniston huomasi, sanalla sanoen, että häntä saattoi käyttää enemmän kuuntelijana kuin kertojana.

"Lily, en todellakaan käsitä, miksi vaivauduit menemään häihin, kun et kerran muista, mitä tapahtui tai ketä näit siellä. Kun minä olin tyttönä, säilytin aina jokaisen päivällisen ruokalistan, jolle oli käsketty, ja kirjoitin osanottajien nimet takasivulle, enkä koskaan heittänyt pois kotiljonkirusettejani setäsi kuolemaan saakka, jolloin näytti sopimattomalta pitää niin paljon värillisiä esineitä talossa. Minulla oli niitä muistaakseni laatikollinen, ja vieläkin voin sanoa, missä tanssiaisissa minkin olen saanut. Molly Van Alstyne muistuttaa minua siinä iässä, on ihmeellistä, miten hän huomaa asiat. Hän pystyi kertomaan äidilleen tarkoin, minkä kuosinen morsiamen leninki oli, ja me tiesimme heti, että se oli tilattu Paquinilta."

Rouva Peniston nousi äkkiä, ja läheten kelloa, jonka päällä oli kypäriniekka Minerva, hän vetäisi pitsinenäliinansa kypärin ja sen silmikon välitse.

"Tiesinhän sen -- palvelustyttö ei koskaan pyyhi sitä!" huudahti hän voitonriemuisena huomatessaan nenäliinalla pienen pölypilkun; sitten hän jatkoi istuuduttuaan jälleen: "Mollyn mielestä rouva Dorset oli ollut häissä parhaiten puettu. En epäilekään, ettei hänen pukunsa olisi ollut kallisarvoisin, mutta sopuli- ja _point de Milan_-yhdistelmää en voi täysin sulattaa. Näyttää siltä, että hän on löytänyt Pariisista uuden räätälin, joka suvaitsee ottaa tilauksen vastaan vain, kun hänen asiakkaansa on kuluttanut koko päivän hänen kanssaan hänen Neuillyssä olevassa huvilassaan. Hän sanoo, että hänen täytyy tutkia tilaajan kotioloja -- merkillinen järjestelmä, totta vie! Mutta rouva Dorset kertoi siitä Mollylle itse; hän sanoi huvilan olleen täynnä mitä erinomaisimpia tavaroita ja hän oli todellakin pahoillaan, kun oli lähdettävä. Molly ei sanonut hänen koskaan ennen olleen sievemmän näköinen; hän oli peloittavan sukkela ja sanoi toimittaneensa Evie Van Osburghin ja Percy Grycen toisilleen. Hänellä näyttää tosiaankin olevan suuri vaikutus nuoriin miehiin. Hänen mielenkiintonsa kuuluu nyt kohdistuvan nuoreen Silverton-houkkioon, joka on ollut Carry Fisherin kukitettavana ja pelannut niin kauheasti. No niin, Evie on todellakin kihloissa: rouva Dorset on hommannut kaiken ja Grace Van Osburgh on seitsemännessä taivaassa -- hän oli ehkä menettänyt toivonsa saada Evie naimisiin."

Rouva Peniston pysähtyi taas, mutta tällä kertaa hänen tarkastelunsa ei kiintynyt huonekaluihin, vaan veljentyttäreensä.

"Cornelia Van Alstyne oli niin hämmästynyt: hän oli kuullut, että sinä aikoisit naimisiin nuoren Grycen kanssa. Hän tapasi Wetherallit juuri, kun he olivat saapuneet Bellomontista ja Alice Wetherall oli aivan varma, että tapahtui kihlaus. Hän kertoi kaikkien luulleen Mr. Grycen rientäneen kaupunkiin sormuksen hakuun, kun hän lähti odottamatta eräänä aamuna."

Lily nousi ja meni oveen päin.

"Luulen, että olen väsynyt, lienee parasta mennä vuoteeseen", sanoi hän, ja rouva Peniston oli Lilyä suudellessaan hajamielisen näköinen, koska hän huomasi äkkiä, että herra Peniston vainajan muotokuvan jalusta ei ollut suorassa sen edessä olevan sohvan kanssa.

Omassa huoneessaan hän sytytti kaasuliekin ja katseli uuniin päin. Se oli yhtä kiiltävä kuin salongin uunikin, mutta täällä hän ainakin saattoi huoleti polttaa joitakin papereja tarvitsematta pelätä tätinsä moitteita. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä, vaan vaipuen tuolille katseli väsyneesti ympärilleen. Hänen huoneensa oli suuri ja mukavasti kalustettu -- se oli köyhän Grace Stepneyn kateuden ja ihailun esine, -- mutta verrattuna niiden vierashuoneiden loistoon, joissa Lily oli kuluttanut niin monta viikkoa, se näytti synkältä kuin vankila. Mikä ero tämän huoneen ja sen sisustuksen taipuisan eleganssin välillä, jota hän oli suunnitellut itselleen -- asunto, joka voittaisi hänen tuttaviensa asuntojen konstikkaan ylellisyyden sen taiteellisen maun kautta, jossa hän tunsi olevansa heitä ylempänä; jonka jokainen vivahdus ja piirre yhtyisi lisäämään hänen kauneuttaan ja antamaan viehätystä hänen joutohetkilleen! Tuota fyysillisen rumuuden kiusaavaa tunnetta tehosti vielä hänen henkinen lamaantumisensa, niin että tuon häntä kiusaavan kaluston jokainen esine näytti hänestä sitäkin suututtavammalta.

Hänen tätinsä sanat eivät olleet ilmaisseet hänelle mitään, mutta ne olivat saattaneet näkemään Bertha Dorsetin hymyilevänä, liehakoituna, voitokkaana, saattaen itsensä naurunalaiseksi liehittelyillään, jotka jokainen heidän pikku ryhmänsä jäsen käsitti. Naurettavuuden ajatus sattui syvemmälle kuin mikään muu tunne: Lily tiesi vihjaavan puheentavan jokaisen käänteen, jotka saattoivat nylkeä uhrinsa verta vuodattamatta. Hän nousi ja otti kirjeet. Hän ei aikonut hävittää niitä enää: sen aikomuksen tekivät tyhjäksi rouva Penistonin sanat.

Hän meni sillä välin kirjoituspöytänsä luo ja sytyttäen kynttilän hän kääri ja sinetöi paketin. Sitten hän avasi vaatesäiliön pienen laatikon ja pani kirjeet sinne. Tällöin hän tunsi ironian vivahdusta, muistaessaan, että oli velkautunut Gus Trenorille voidakseen ostaa ne.

X.

Syksy kului yksitoikkoisesti. Miss Bart oli saanut kirjeen tai pari Judy Trenorilta, joka torui häntä siitä, ettei hän palannut Bellomontiin; mutta hän vastasi vältellen viitaten siihen, että hänen oli oltava tätinsä luona. Todellisuudessa häntä kuitenkin hirveästi ikävystytti yksinäinen olonsa rouva Penistonin kanssa, ja vain se vaihtelu, minkä tuotti hänen vasta hankitun rahansa kulutus, helpotti hänen synkkiä päiviään.

Lily oli koko ikänsä nähnyt rahan menevän yhtä nopeasti kuin se tulikin, ja miten hän tekikään päätöksiään panna säästöön osan voitoistaan, hänellä ei valitettavasti ollut pelastavaa käsitystä tuhlaavaisuuden vaaroista. Hänelle tuotti suurta tyydytystä, kun hän tunsi, että hän ainakin muutamiksi kuukausiksi oli riippumaton ystäviensä hyväntekeväisyydestä, että hän saattoi esiintyä tarvitsematta pelätä, että jokin tarkkanäköinen keksisi hänen puvussaan Judy Trenorin jälleenkiilloitettua loistoa. Se seikka, että raha vapautti hänet sillä hetkellä kaikista pikkuvelvoituksista, hämmensi hänen mielensä suuremmista, ja kun hän ei ollut koskaan ennen käytellyt niin suurta summaa, hänelle tuotti huvitusta sen tuhlaaminen.

Eräässä tällaisessa tilaisuudessa, poistuessaan eräästä liikkeestä, jossa hän oli ollut tunnin ajan keskustelemassa eräästä hyvin upeasta ja taidokkaasta matka-arkusta, hän törmäsi yhteen Miss Farishin kanssa, joka tuli samaan laitokseen yksinkertaisesti vain korjuuttamaan kelloaan. Lily oli harvinaisen hyveellisellä tuulella. Hän oli päättänyt lykätä matka-arkun oston siksi, kunnes hän olisi saanut laskun uudesta oopperapuvustaan, ja tuo päätös teki hänet paljon rikkaammaksi kuin liikkeeseen astuessaan. Tällaisessa itseensätyytyväisessä mielentilassa hän katseli myötätunnolla muita, ja hän säpsähti, kun hänen ystävänsä näytti niin alakuloiselta.

Kävi ilmi, että Miss Farish tuli erään hyväntekeväisyysseuran komitean istunnosta. Seuran tarkoituksena oli hankkia mukavia huoneistoja lukuhuoneineen ja muine nykyaikaisine mukavuuksineen, joissa virassa olevat nuoret naiset löytäisivät kodin ollessaan vapaana työstään tai levon tarpeessa, ja ensimmäisen vuoden tilikertomus osoitti niin surkean pientä tulopuolta, että Miss Farish, joka oli vakuutettu asian tärkeydestä, tunsi itsensä verrattain masentuneeksi. Lilyn tunne-elämä ei ollut kohdistunut toisista huolehtimiseen ja häntä usein ikävystyttivät ystävättärensä filantroopiset ponnistelut, mutta tänään hänen nopea kuvittelukykynsä kiintyi vastakohtaan, mikä oli hänen oman asemansa ja jonkun Gertyn holhokin aseman välillä. Nämä holhokit olivat naimattomia naisia, kuten hänkin; muutamat ehkä sieviä, muutamat ilman piirtoakaan hänen hienommasta tunneherkkyydestään. Hän kuvitteli itsensä viettämässä samanlaista elämää kuin hekin -- elämää, jossa työn suoritus näytti yhtä synkältä kuin epäonnistuminen -- ja tuo ajatus sai hänen myötätuntonsa hereille. Matka-arkun hinta oli yhä hänen taskussaan; ja vetäen taskustaan pienen kullatun kukkaron, hän pisti aika summan Miss Farishin käteen.

Tätä työtä seurannut tyydytys olisi riittänyt innokkaimmallekin moralistille. Lily tunsi heränneen itsessään hyväntekeväisyysvaistoja ja tämä synnytti hänessä mielenkiintoa omaan itseensä: hän ei ollut koskaan ennen ajatellut tehdä hyvää maailmalle, jonka omistamista hän niin usein oli uneksinut, mutta nyt oli antelias hyväntekeväisyys avartanut näköpiiriä. Sitäpaitsi hän jonkin hämärän johdonmukaisuuslain kautta tunsi, että hänen hetkellinen jalomielisyyspuuskansa hyvitti kaiken edellisen tuhlaavaisuuden. Miss Farishin hämmästys ja kiitollisuus vahvisti tätä tunnetta, ja Lily erosi hänestä tuntien itsekunnioitusta, jota hän luonnollisesti erehtyi pitämään epäitsekkyyden hedelmänä.

Tähän aikaan hän sai myöskin kutsun viettää kiitosviikkoa Adirondacksin leirissä. Tuo kutsu olisi vuotta aikaisemmin herättänyt hänessä epäröintiä, koska viikon, vaikkakin se oli rouva Fisherin suunnittelema, näkyväisenä toimeenpanijana oli eräs hämärää syntyperää oleva nainen, jolla oli kesyttömät yhteiskunnalliset pyrkimykset ja jonka tuttavuutta Lily oli tähän saakka karttanut. Nyt hän oli kuitenkin taipuvainen yhtymään rouva Fisherin katsantokantaan, ettei ollut väliä, kuka järjesti viikon, kunhan se vain oli hyvin järjestetty. Ja hyvin järjestäminen oli rouva Wellington Bryn vahva puoli. Jolleikaan seura ollut yhtä valittua kuin keittiö, oli rouva Bryllä ainakin se tyydytys, että hän saattoi ensi kerran esiintyä seuraelämän luetteloissa yhden tai kahden huomattavan nimen ohella; näistä oli etusijassa tietenkin Miss Bartin nimi. Tuota nuorta naista kohteli hänen emäntäväkensä vastaavalla huomaavaisuudella, ja hän oli siinä mielentilassa, jolloin nuo huomaavaisuudet otetaan vastaan, tulivatpa ne miltä taholta tahansa. Rouva Bryn ihailu oli kuvastin, jossa Lilyn itseensätyytyväisyys löysi jälleen kadotetun ääriviivansa. Ei mikään hyönteinen ripusta pesäänsä puihin niin hauraasti kuin ne, jotka tahtovat tukea inhimillisen turhamaisuuden painoa, ja tunne siitä, että oli tärkeä henkilö vähäpätöisten joukossa, riitti palauttamaan Miss Bartin vallan tietoisuuden. Näiden ihmisten huomaavaisuus osoitti, että hän yhä vielä merkitsi jotain siinä maailmassa, johon he pyrkivät, ja hän ei voinut olla tuntematta jonkinlaista iloa huomatessaan, että hän teki heihin vaikutuksen hienoudellaan ja ylemmyydellään.

Ehkä hänen mielihyvänsä johtui kuitenkin enemmän kuin hän itsekään tiesi retkeilyn fyysillisestä kehoituksesta, äkillisen kylmyyden ja kovan harjoituksen vaikutuksesta ja ruumiin totuttamisesta talvisten metsien vaikutuksiin. Hän palasi kaupunkiin tuntien nuorentumisen hehkua, raikkaampaa väriä poskillaan, tuoresta joustavuutta lihaksissaan. Tulevaisuus näytti olevan täynnä epämääräisiä lupauksia, ja kaikki hänen pelkonsa näyttivät häipyvän näköpiirin taa.

Muutamia päiviä hänen tulonsa jälkeen hän sai epämieluisan yllätyksen. Mr. Rosedale tuli vieraisille. Hän tuli aikaan, jolloin teepöytä on vielä valmiina tuttavallisesti odottaen vieraita takan ääressä, ja hänen esiintymistapansa osoitti, että hän oli valmis omaksumaan tilaisuuden tarjoaman tuttavallisuuden sävyn.

Lily, joka epämääräisesti tunsi, että Rosedalen ilmaantuminen oli jossakin yhteydessä hänen omien onnellisten yrittelyjensä kanssa, koetti antaa hänelle sellaisen vastaanoton kuin hän odotti, mutta Rosedalen nerokkuuden laadussa oli jotakin, joka viilensi hänen omaansa, ja hän tiesi, että jokainen heidän seurustelunsa askel oli uusi erehdys.

Mr. Rosedale, joka löysi pian mukavan olon läheisellä tuolilla ja maisteli teetään arvostelevasti huomauttaen: "Teidän pitäisi maistaman, mitä minun miespalvelijani valmistaa, saadaksenne jotakin oikein hyvää," näytti olevan aivan tietämätön siitä vastenmielisyydestä, mikä piti Lilyä kylmän jäykkänä toisella puolen pöytää. Ehkä Lilyn tapa pitää itseään loitolla viehätti hänen kaiken harvinaisen ja saavuttamattoman kokoilun intohimoaan. Hän ei antanut millään tavoin tuntea sitä ja näytti voivan omalla käytöstavallaan korvata kaiken sen helppouden, mikä puuttui Lilyn käytöstavasta.

Rosedalen käynnin tarkoitus oli pyytää Miss Bartia aitioonsa oopperan avajaisillaksi, ja nähdessään hänen epäröivän hän sanoi vakuuttavasti: "Rouva Fisher tulee, ja lisäksi olen saanut lupautumaan erään teidän sokean ihailijanne, joka ei ikinä antaisi anteeksi minulle, jollette lupaa tulla."

Kun Lily pysyi äänettömänä, lisäsi hän tuttavallisesti hymyillen: "Gus Trenor on luvannut tulla kaupunkiin asioille. Luulen, että ilo saada nähdä teitä veisi hänet koko joukon pitemmälle."

Miss Bart tunsi vastenmielisyyttä: oli jo kyllin epämieluista kuulla nimeään rinnastettavan Trenorin nimen kanssa, ja Rosedalen huulilta tuo vihjaus oli erikoisen vastenmielistä.

"Trenorit ovat parhaita ystäviäni -- minun mielestäni me kulkisimme kaikki pitkän matkan tavataksemme toisiamme", sanoi hän, koettaen päästä asiasta valmistamalla uutta tietä.

Hänen vieraansa hymy tuli yhä tuttavallisemmaksi. "No, en ajatellut rouva Trenoria tällä hetkellä -- sanotaan, ettei Gus tee sitä aina, kuten tiedätte." Sitten, hämärästi tuntien, ettei hän ollut koskettanut oikeaa kieltä, hän lisäsi koettaen huvittaa Lilyä: "Miten ovat asiat luonnistaneet Wall Streetillä? Gus on kuulemma voittanut teille sievän summan viime kuussa."

Lily laski alas teekannun nopeasti. Hän tunsi käsiensä vapisevan ja pani ne polvilleen tukeakseen niitä; mutta hänen huulensa vapisivat myöskin ja hetken ajan hän pelkäsi, että vapiseminen ilmenisi hänen äänestäänkin. Hän puhui kuitenkin täysin keveässä äänilajissa.

"Niin, minulla oli hieman rahaa sijoitettavana, ja Mr. Trenor, joka auttaa minua näissä asioissa, neuvoi minua sijoittamaan sen valtion obligatsioneihin eikä hypoteekkikiinnityksiin kuten tätini asiamies tahtoo. Sitäkö te kutsutte onnen potkaukseksi?"

Lily hymyili hänelle nyt vuorostaan siten höllittäen asentonsa jäykkyyttä ja sallien Rosedalen astua askeleen eteenpäin tuttavallisuutta kohti. Suojeleva vaisto antoi hänelle aina voimaa menestyksellisesti salaamaan, eikä hän käyttänyt ensi kertaa kauneuttaan kääntämään pois huomiota epämukavasta keskusteluaiheesta.

Kun Mr. Rosedale lähti, oli hän saanut myöntymyksen kutsuunsa ja hän tunsi yleensä käyttäytyneensä harkitulla tavalla, joka edisti hänen asiaansa. Hän oli aina osannut mielestään suhtautua hyvin naisiin, ja se kopea tapa, millä Miss Bart oli (kuten Rosedale olisi sanonut) "tullut linjalle", vahvisti hänen luottamustaan omaan kykyynsä käsitellä tuota oikullista sukupuolta. Miss Bart oli ilmeisesti hermostunut, ja Mr. Rosedale ei häikäillyt käyttää hyväkseen hänen hermostuneisuuttaan, jollei hän muuten päässyt edistymään seurustelussaan hänen kanssaan.

Hän jätti Lilyn inhon ja pelon valtaan. Näytti uskomattomalta, että Gus Trenor olisi puhunut hänestä Rosedalelle. Kaikista vioistaan huolimatta Trenoria suojelivat hänen traditsioninsa, joiden rikkominen näytti sitäkin vähemmän todennäköiseltä, kun ne olivat niin puhtaasti vaistomaisia. Mutta Lily muisteli äkillisellä tuskalla, että oli juhlahetkiä, jolloin -- kuten Judy oli hänelle uskonut -- Gus puhui hassutuksia; jonakin sellaisena hetkenä tuollainen vaarallinen sana oli epäilemättä pujahtanut hänen huuliltaan. Mitä Rosedaleen tuli, niin hän ei ensi säikähdyksestä toinnuttuaan suuresti ollut huolissaan siitä, mitä johtopäätöksiä tämä teki. Vaikkakin hän tavallisesti oli kyllin taitava, kun hänen omat intressinsä olivat kysymyksessä, erehtyi hän, kuten usein henkilöt, joilla seuratavat ovat vaistomaisia, olettamaan, että kykenemättömyys tottumaan niihin nopeasti merkitsi yleistä tyhmyyttä. Niinpä se seikka, että Mr. Rosedalelta puuttui salonkitottumus, saattoi Lilyn asettamaan hänet Trenorin ja muiden tuntemiensa tyhmeliinien luokkaan ja otaksumaan että pikku liehakoiminen ja silloin tällöin hänen tarjoilujensa vastaanottaminen riittäisi tekemään hänet vaarattomaksi. Ei kuitenkaan ollut epäilystäkään siitä, että hänen kyllä sopi näyttäytyä Rosedalen aitiossa oopperan avajaisiltana. Ja jos kerran Judy Trenor oli luvannut ottaa tämän seuraelämään tänä talvena, niin saattoihan hän yhtä hyvin olla ensimmäisenä korjaamassa satoa.

Päivän tai pari Rosedalen käynnin jälkeen Lilyn mielessä oli Trenorin onneton vaatimus ja hän toivoi pääsevänsä selvemmin tietämään tuon muutoksen oikean luonteen, joka näytti syösseen hänet hänen valtaansa. Mutta tämä haihtui hänen mielestään, kun hänellä oli epätavallista ajattelemista. Sitäpaitsi hän ei ollut nähnyt Trenoria Van Osburghien häiden jälkeen ja Rosedalen sanat häipyivät pian toisten vaikutusten tieltä.

Kun tuli oopperan avajaisilta, oli hänen pelkonsa haihtunut niin jäljettömiin, että Trenorin yltäkylläisyyttä uhkuvan olemuksen näkeminen Rosedalen aition perällä herätti hänessä levollista hyvää tuulta. Lily ei ollut voinut oikein sulattaa välttämättömyyttä esiintyä Rosedalen kumppanina niin arassa tilaisuudessa, mutta olihan nyt häntä tukemassa hänen oman seurapiirinsä jäsen -- sillä rouva Fisherin seura oli tavallisesti liian sekalaista, jotta se olisi oikeuttanut Miss Bartin ilmaantumisen siinä seurassa.

Lilyltä, joka aina mielellään näytti kauneuttaan julkisesti ja joka tiesi, miten puku lisäsi tänä iltana hänen viehätystään, hukkui Trenorin tuijotus niiden ihailevien katseiden yleiseen virtaan, joiden keskipisteenä hän tunsi olevansa. Ah, miten suloista oli olla nuori, säteilevä, tuntea solakkuuden, voiman, notkeuden, kauniiden piirteiden ja hyvän värin tuottamaa hehkua, tuntea nousseensa aivan erikoiseen asemaan tuon saavuttamattoman sulon kautta, joka on hengen ja neron ruumiillinen vastine!

Lilyn runollista nautintoa häiritsi tällä hetkellä se matala ajatus, että hänen oopperapukunsa oli välillisesti maksanut Gus Trenor. Tämä taas puolestaan tiesi vain, ettei hän ollut koskaan elämässään nähnyt Lilyä viehättävämpänä, ettei koko oopperasalissa ollut hienommin puettua naista, ja ettei hän, jolle Miss Bart oli suonut tällaisen mielihyvän, ollut saanut minkäänlaista vastausta siihen katseeseen, jonka hän ja sadat silmäparit lähettivät Miss Bartiin.

Siksi oli Lilylle epämieluisan yllättävää, kun, heidän väliajalla istuessaan kahdenkesken aition perällä, Trenor sanoi muitta mutkitta: "Katsokaas tänne, Lily! Miekkonen, ken saa joskus nähdä teitä. Vietän kaupungissa kolme tai neljä päivää viikossa, ja te tiedätte tien klubille, josta minut aina löytää, mutta te ette näytä muistavan minun olemassaoloani nykyään, vaikkakin haluatte käyttää raha-asioissa minua hyväksenne."

Vaikka huomautus osoittikin ilmeisesti huonoa makua, ei siihen ollut sen helpompi vastata, sillä Lily tiesi vallan hyvin, ettei hetki ollut sopiva näyttää nyrpeää naamaa eikä hämmästyneenä kohauttaa kulmakarvoja, kuten hän tavallisesti teki torjuessaan tuttavallisuuden osoitukset.

"On hyvin imartelevaa, että haluatte nähdä minua", sanoi hän koettaen saada kevyen äänensävyn, "mutta jollette ole merkinnyt väärin osoitettani, niin olisi ollut helppoa tavata minua iltapäivisin tätini luona -- tosiaankin, odottelinkin teitä sinne."

Mutta Lily erehtyi toivoessaan taltuttavansa hänet tällä viimeisellä myönnytyksellä, sillä Trenor vastasi laskien alas tuttavallisesti kulmakarvojaan, mikä saattoi esiintymään hänet vielä typerämmän näköisenä: "Lempo menköön tätinne luo ja hukatkoon iltapäivänsä kuuntelemalla, mitä joukko toisia vekkuleja puhuu teille! Tiedättehän, etten ole sitä maata, että istun ihmisjoukossa ja pieksän kieltäni -- mieluummin olen tyyten tykkänään sellaisesta erilläni. Mutta miksemme voi mennä yhdessä pitämään pientä lystiä -- kuten oli se ajeluretki Bellomontissa, kun tulitte minua hakemaan asemalta?"

Hän nojasi epämiellyttävän läheisesti koettaen pakottaa Lilyyn tämän mielijohteen, ja Lily luuli tuntevansa merkitsevän tuoksun, mikä selitti tumman hohteen Trenorin kasvoilla ja kiiltävän kosteuden hänen otsallaan.

Ajatus että närkästynyt vastaus herättäisi epämiellyttävän purkauksen, hillitsi Lilyn vastenmielisyyttä ja hän vastasi naurahtaen: "En oikein ymmärrä, miten voi tehdä maalaisajeluretkiä kaupungissa, mutta ei minua aina ympäröi ihailijalauma, ja jos tahdotte ilmoittaa minulle, minä iltapäivänä tulette, niin järjestän asiat niin, että voimme jutella rauhassa."

"Viis juttelusta! Sitähän te aina sanotte", vastasi Trenor, joka ei ollut sutkauksissaan vaihteleva. "Sillähän te minut torjuitte Van Osburghin häissäkin -- mutta selvällä engelskalla se merkitsee sitä, että kun olette saanut minulta, mitä olette tahtonut, te haluatte mieluummin jotain toista seuralaista."

Hän oli korottanut ääntään viime sanoilla ja Lily sävähti punaiseksi, mutta pysyi kuitenkin aseman herrana ja laski vakuuttavasti kätensä Trenorin käsivarrelle.

"Älkää hullutelko, Gus; en voi sallia, että puhuttelette minua tuolla naurettavalla tavalla. Jos todella tahdotte tavata minua, niin miksemme mene jonakin iltapäivänä kävelylle Puistoon? Olen yhtä mieltä kanssanne, että on huvittavaa olla maalaisittain kaupungissa, ja jos haluatte, niin tapaan teitä siellä ja me menemme syöttämään oravia ja te otatte minut järvelle höyrygondooliin."

Tätä sanoessaan hän hymyili, antaen katseensa levätä hänen katseessaan tavalla, joka katkaisi kärjen hänen pilaltaan ja teki Trenorin äkkiä taipuvaiseksi hänen tahtoonsa.

"No hyvä, olkoon menneeksi. Tahdotteko tulla huomenna? Huomenna kello kolme, Mall'in päässä? Olen siellä varmasti, muistakaa se. Ettehän tahtonut päästä minusta, Lily?"

Mutta Miss Bartin ei tarvinnut toistaa lupaustaan, sillä aition ovi aukeni ja sisään astui George Dorset.

Trenor luovutti äreästi paikkansa ja Lily kääntyi tulijan puoleen säteilevä hymy huulilla. Hän ei ollut ollut puheissa Dorsetin kanssa sitten Bellomontin aikojen, mutta jokin tämän katseessa ja käyttäytymisessä ilmaisi, että hän muisti sen ystävällisen suhteen, joka vallitsi heidän välillään heidän viimeksi tavatessaan. Dorset ei ollut mies, joka helposti ilmaisi ihastuksensa: hänen pitkät tuhkanharmaat kasvonsa ja hajamielinen katseensa näyttivät olevan suljettuja liiallisilta liikutuksilta. Mutta mitä tuli Lilyn omaan vaikutukseen, niin hän oli siinä hyvin herkkätuntoinen ja kun hän teki Dorsetille tilaa ahtaassa sohvassa, oli hän varma siitä, että tämä tunsi hiljaista mielihyvää hänen läheisyydestään. Harvat naiset vaivautuivat koettamaan miellyttää Dorsetia, mutta Lily oli ollut hänelle ystävällinen Bellomontissa ja nytkin hänen hymyilynsä osoitti uudistuvaa jumalaista hyvyyttä.