Part 2

Oven kun hän kuuli aukastavan, Näki muinoispäivän ystävänsä, Nous hän vaikka haavoistansa sairas, "Viel' on päivä meillä", niin hän lausui, "Koska nuoret polkujamme astuu, Miehuus ei oo maassa unhotettu, Tänäin semmoinen olj kirkkojuhla, Jonka lapsi, va'ussaan sen kuullut, Lausuva on lasten lapsillensa. Katso, voitostansa riemahtava Vihollinen tulj kun susijoukko, Himotessa vertä, ryöstö, vaino Seuras häntä. -- Virkkamatta muita Olla voipi, vaikk' ei muistamatta, Verehen kun kyllästyi jo joukko, Pahimmat vaan jäljelle olj jääneet, Silloin surkeus olj ääretönnä. Keskelle nyt käyden hevon huiman Sidottihin jalo sielunpaimen, Tähän saakka säästettynä, juosten Seuraamahan hurjaa ratsumiestä. Lyhyt oli päätös, jalka kohta Väsyvä olj, käsi herpoava, Lakaseva maata harmaa tukka. Yksin vanhus seisoi, taivahasen Loi hän silmäns, niinkun silloin luodaan, Pimeys ja yö kun maata kattaa. Kiitos, kunnia! tulj apu silloin; Hän, mi syntyi kankaalla kun tuuli, Pilven veikko, niinkun ukon nuoli, Maahan iski, vainojan hän murti, Avull' on mä toisten elänynnä, Juureton kun kuusi kaatununna Toista vasten, vaivaks itselleni, Ollessani kuorma raskas muille; Toki hengen lahjall' annan arvon Kirkon luota taistosta jos kääntyy Jalo nuorukainen voittajana."

Sanan viimeisen kun vanhus kuuli, Pois hän lähti niinkun hiiluksilta; Iltarusko olj jo vaalennunna, Ennenkun hän kirkon luokse pääsi. Savussa ja tuhkana olj kylä, Pilvein peitossa kun tähtitaivas, Kylän luona kummulla olj kirkko. Niinkun pilviss' yksinäinen tähti, Hiljaisuus olj seudun vallitsija, Niinkun kuu on kolkon syksyn yöllä.

Kaattuin urhoin kesken, tuttuin, outoin, Niinkun haamu peltoo niitettyä, Vanhus käi. Olj kuolo tehnyt työtään, Kuulunut ei hengen huokausta. Vasta polun päässä koukeroisen, Huonein kesken ryöstetyin mi kulki, Nuorukainen istui kuolevainen. Vaaleet posket lensi punaseksi, Niinkun illan hopeaiset pilvet, Rakastunut silmä aukes jälleen, Tulevan kun vanhuksen hän huomas; Lausui: "helppo on nyt vertä vuotaa Sen, ken varhain on jo onnen saanut Voittaneena maansa eestä kuolla. Terve sun, jok' olet kasvattanut Pelastajan maalle armahalle, Terve, terve jalon johtajamme, Meit' olj kaikkia mi voimakkaampi. Rauennunna joukkomme olj voimat, Hajallaan kun karja paimenetta Olj se kuoloon oma toivotonna, Ketään ollut ei ken kokos kansan, Kukaan antanut ei neuvoo, eikä Ketään kuultu, ennenkun hän saapui, Kunne korvesta tulj loisipoika, Jolla kuninkaan olj jalo otsa, Äänensä, mi sotaan kutsui, kuului; Joka sydän silloin leimahteli, Pelko haihtui, kaikki hänet tunsi; Hänen kans menj joukko miekkaa vasten, Niinkun myrsky ruovostohon lentää. Katso kirkkoon päin, kuin pitkin tietä Vihollinen kaatunut on maahan, Niityllä kun korsi korren päällä, Mihin viikate on sattununna. Ylevänpä käymä tie on tuossa, Johon katselen, kun jalkain petti, Jota miettein seuraa kuoloon asti." Lausuttu ja urhon silmä sammui.

Niin myös hiljaan päivän hohde sammui; Kuu, yön aurinkoinen loisti yksin, Valais käyvän tietä kirkonmaalle, Vanhuspa kun aitoksehen astui, Ristein keskell' ihmisjoukko seisoi, Synkeänä, äänetönnä ollen, Niinkun alahalla nukkuvaiset. Yksikään ei mennyt häntä vastaan, Yksikään ei häntä tervehtinyt, Lausunut ei ehkäs silmällänsä. Joukon keskelle kun vanhus astui Makas nuorukainen jalkain eessä, Tunnettihin vaikka verissänsä. Niinkun maassakin on vertaisetta Honka männikössä kaatununna, Olj myös joukossa hän vihollisten.

Kädet ristissä ja äänetönnä Seisoi vanhus niinkun ukon lyömä, Poskensa olj valkeet, huulet liikkui, Kunne huoli valitukseen puhkes: "Tupain kurkiainen jo nyt katkes, Rakeet riisti viljan pelloltani, Taloain nyt kalliimpi on hauta. Mua voi, kun noin nyt nään sua jälleen; Kunniain ja vanhuuteni sauva, Taivaan lahja, vasta suurin, uljas, Vähäinen nyt oot kun hiekka tuossa." Näin olj tuskin vanhus vaikeroinnut, Kun jo tyttärensä ääni kuului, Ja hän lausui, vasta paikkaan tullut: "Armas olj hän mulle, sydämensä Sydäntäni vasten sykkiessä, Kalliimpaa ei ollut maailmassa, Mutta kahta vertaa armahampi, On tuo jalo kylmänä nyt mulle kylmää maata vasten sortununna. Kalliimp' elämää on, näin mä, lempi, Tämän kuolo viel' on kallihimpi."

Niin hän lausui ilman kyyneleitä, Meni hiljaan ääreen kaatunehen, Lankes polvillensa, otti huivin, Peitti hiljaan ammutun hän otsan. Suruissansa, vaiti urhot seisoi, Niinkun metsä, joss' ei tuuli kuiska. Seudun naiset seisoivat myös hiljaa, Suremaan ja katsomahan tulleet. Mutta jalo neiti jälleen lausui: "Tahtoisiko joku tuoda vettä, Verest' että voisin pestä kasvot, Vielä kerran silitellä päätä, Sulosilmää kuolossakin nähdä; Kaikille mä riemuin tahdoin näyttää Pilven veikkoo, kurjaa kerjäläistä, Joka nousi turvaks isänmaamme."

Tyttärensä lauseet kuultuansa, Onnettoman vieressänsä nähden, Vanhus lausui, ääni sortununna: "Sua voi, mun tyttäreni parka! Surun lievitys ja riemun riemu, Isä, puoliso ja veikko, varjo, Hänen kanssaan sulta kaikk' on mennyt, Kaikk' on mennyt, ei oo mitään jäänyt."

Puhkes joukko suurest' itkemähän, Kukaan seisonut ei kyyneleittä, Mutta neitin kyynelehet loisti, Pitäin kättä kaatuneen, hän lausui: "Vietetä ei murhein muistoasi, Ei kun sen, mi lähtee, unhohtuupi; Suree isänmaasi sua, niinkun Lämmin kesä-ehto kastett' itkee, Täynnä loistoo, riemua ja laulua, Syli auki aamuruskoo kohden."

Sven Duuva.

Sven Duuvan isä kersantt' olj ja virkaheittona, Olj sodass' ennen viimeistä, jo silloin vanhana; Maatilkullansa eli nyt, sai siitä leipäsen, Häll' yhdeksän olj lapsia, ja nuorin heistä Sven.

Jaella liekö järkeä ukolla ollunna Tarpeeksi tälle joukolle, ei siit' oo tietoa; Hän vanhemmille varmaanki olj liiaks antanut, Kun viimesyntyneelle häll' ei antaa piisannut.

Sven Duuva kasvoi hartevaks ja vahvaks kumminki, Kun orja raatoi pellolla ja metsää raivasi; Olj ilosampi, nöyrempi kun viisat lieneekään, Hän kaikkiin töihin saatiin, vaan ne väärin teki hän.

"Voi taivaan herra, poikasein, sä miksi aiotkaan?" Monesti ukko lausui näin ja huokas tuskissaan. Kun laulu tää ei loppunut, niin loppui kärsimys Pojalta, hänpä miettimään, min sieti ymmärrys.

Kun tuli Duuva kersantti siis kerran uudestaan Ja laski vanhaa virttänsä: "Sven, miksi aiotkaan?" Niin vastausta hämmästyin tuo äijä säikähti. Kun Sven, hän nokkans aukasi: "niin, sotamieheksi."

Ivaten vanha kersantti tok' viimein naurahti: "Vai, pöllö, pyssyn saisit sä, sä sotamieheksi!" "Niin," poika mietti, "nurinpäin käy täällä kaikki vaan, Lie ehkä helpoin kaatua maan eestä, kuninkaan."

Ijäkäs Duuva hämmästyi ja itki syömmestään; Sven selkään otti säkkinsä, menj joukkoon lähimpään. Hän mitan täytti, terve olj, jo kyllä siinäkin, Ja rekryytiksi paikalla tulj joukkoon Dunckerin.

Nyt Duuva sotatemppuihin olj opetettava, Se kulki kummanlaisesti, olj hauska katsella, Korpraali huusi, naurahti, ja naurahti ja huus, Vaan sama toimess' leikissä, olj rekryyttinsä uus.

Väsymätönnä ainiaan, jos muutkin, oli hän, Hän tallas että jytis maa, käi ett' olj hiessään, Vaan käännöstä kun huudettiin, hän kääntyi harhahtain, Käi oikeaan ja vasempaan, päinvastoin aina vain.

_Olalle pyssy_ oppi hän myös _pyssy jalkoihin_, Hän taisi _tehdä kunnian_ ja _laskee painetin_; Vaan _kunniaa_ kun huudettiin, hän laski painetin. Olalle pyssy hällä lens, kun _jalkaan_ vaadittiin.

Siis Duuvan sotaharjoitus tulj kuuluks yleiseen, Ja nauroi joukko, päälliköt, he tälle ihmeellen; Vakaana tietään käi hän vaan, kun ennen kärseili, Odottain aikaa parempaa, -- niin sota leimahti.

Kun joukon oli mentävä, niin silloin mietittiin: "Sven piettäisiinkö viisaana ja kanssa vietäisiin?" Hän salli heidän lausua ja seisten mietti vaan: "Jos toisten kans en mennä saa tok yksin mennä saan."

Kuitenkin pyssyn, renselin, sai hänkin, renkinä Sai olla missä levättiin, sotilas melskeessä; Vaan tappelu ja passaus käi yhtä pulskeesti, Araksi hänt' ei kutsuttu, vaan hulluks jollonki.

Palausmatkaa Sandels käi ja Ryssät ahdisti, Peräyttiin joen rannatse pois vitkallisesti, Ja joen poikki portahat käi joukon raitteella, Noin miestä kaksikymmentä olj siinä varjona.

Kun heitä lähetetty olj vaan tietä laittamaan, Sen tehtyä, pois melskeestä he piti rauhoaan, He otti, minkä taisivat, maanmiehen talosta. Ja Duuvan -- sill' olj hänki kans -- he antoi passata.

Vaan muuttui toiseks äkkiä, kun laukkaan, vaaralta Tulj adjutantti Sandelsin, hevonen vaahdessa. "Jumalan tähden, sillallen, kivääriin!" huusi hän, "Vihollisjoukko kuuluu tuost' ylj joen pyrkivän."

Päämiehell' äänti: "silta te, jos voitte, rikkokaa, Jos ette voi, niin viimeiseen verehen taistelkaa; Hukassa kaikk' on, taaksemme jos Ryssät pääsevi. Apua saatte, huolta ei, tänn' entää kenraali."

Takaisin riensi. Joukkomme pääs tuskin sillallen, Kun toisen rannan töyrylle tulj joukko Ryssien. Se laajeni, se tihjeni, se tähtäs, paukahti, Tulj Suomalaista kahdeksan sen ensi uhriksi.

Ei ollut hyvä viipyä, jokaista häpsäyttää Täräys vielä, nähtiin vaan viis veljee jäljellä. "Kätehen pyssy, taaksepäin," kun kaikui toteltiin, Erehtyi Duuva yksinään ja laski painetin.

Vaan käännöksensä taaksepäin olj vielä ihmeempi, Kun kääntyy täytyi, sillallen hän yksin tähtäsi; Hän seisoi siinä jäykkänä, kun muinoin tyynellään, Kaikille valmis neuvomaan tuot' äkserinkiään.

Ei aikaakaan kun näyttääkseen sai taitoansa hän, Samassa Ryssäin nähtihin jo sillan täyttävän; Mies miehen jälkeen syöksyvät, vaan aina ensimäin Sai oikeaan ja vasempaan ja kaatui toisappäin.

Käsillä tätä jättiä ei voitu kukistaa Ja lähin miehens luodilta hänt' aina varjoaa. Kun vahingosta Ryssät vaan tulj rohkeammaksi, Tulj Sandels, näki joukkoneen kuin Duuva taisteli.

"Hyv' on," hän huusi, "kestä vaan, sä uljas poikanen, El' yhtään hittoo laske ylj, viel' kestä hiukkasen; Kas, siin' on kunnon sotamies, niin taistaa Suomalain! Avuksi, pojat! Meidät tuo pelasti yksin vain."

Ja Ryssät huomas rynnäkköns jo turhake käynehen, Ja heidän joukkons kääntyi pois, peräytyi verkalleen; Kun kaikk' olj hiljaa, rannallen tulj käyden Sandelsi Ja kysy missä mies olj se, ken sillall' otteli.

Sven Duuva hälle näytettiin. Hän oli taistellut. Hän oli taistellut kun mies, olj taisto loppunut; Hän levätäkseen leikistään olj maata pannunna, Ei vakaampana entistään, vaan vaalakkaampana.

Silloinpa Sandels kumartui ja katsoi makaavaa, Ei tuntematon ollut se, se mies olj tuttava; Ja hänen sydämensä all' olj ruoho punanen, Olj rintaan luoti sattunut, hän kuollut verehen.

"Se luoti, täytyy tunnustaa, ties kuinka kohtasi, Enempi meitä tiesi se," niin lausui kenraali, "Se hänen kaidan otsansa soi olla rauhassaan, Käi, mit' olj hällä parempaa, jalohon rintahan."

Levisi nämät lausehet sitt' yltä yleiseen, Jokainen myönsi Sandelsin tok' oikein lausuneen. "Ajatus Duuvall'," arveltiin, "ei liiaks riittänyt, Olj huono pää, vaan hyvä häll' olj sydän sykkäillyt."

Otto von Fieandt.

Oli Kristinasta mies, Otto Fieandt, hänpä ties Antaa muille käskyjänsä, Kun olj vanhin veljistänsä.

Sodass' olj hän, todellaan, Everstluutnanttina vaan, Armeijaan ois saanut tulla, Jos ois voinut toista kuulla.

Vaan hän kulki polkuaan Oman päänsä jälkeen vaan, Ketään ei hän kuulla tainnut, Eri joukon siis olj saanut.

Kuule, olj min muotoinen: Päällä harmaa takkinen, Tehty kotiluhtiloissa, Keritty olj villat koissa.

Lakin kantoi päässähän Kesän vanhan kiiltävän, Peru Lappehelta saatu, Missä ukko vaari kaatu.

Talvella olj laajassa, Lammasnahkaturkissa, Talonpoikaismahlikkaissa, Joukon eessä ratsastaissa.

Ei ois urhon näköinen Kansan nähdä nykyisen; Aika toinen, toinen tunto, Syvemmällä piili kunto.

Miekka häll' olj suotta vaan, Jos hän sodass' ampukaan Yhtäkähän laukausta, Siitä ei oo kertomusta.

Teräs, ruuti, lyijy saa Olla joukon huolena, Se, se lauloi, hänpä soitti, Ruoska kädessänsä voitti.

Sitä heilutti hän vaan Eestä maan ja kuninkaan. Niinkun tammi vankkumatta, Leikistänsä uupumatta.

Tapella hän kyllä tais, Huoli ei ken voiton sais, Taiston vaan pyys saada voimaan, Ruosk' olj siihen valmis soimaan.

Luonnostaan ei Suomen mies Kiireinen oo, sen hän ties, Siis hän pyysi tulistuttaa Kulkua, ei rohkeutta.

Piti piippu olla vaan, Muuten hyv' ei ollutkaan, Kun hän piipustansa maisti, Riemuin voitettunai taisti.

Ja hän pauhinassa kun Tupakkaa panj piippuhun, Lähin mies sai viivähdellä, Tulta hälle viritellä.

Joukossaan kun sitten hän Hiessänsä, veressään, Sivaltaen ruoskallansa, Imeskellen piippuansa.

Miehensä sai rinnukseen, Pajunetit kohdalleen, Ryntäs joukkoon taajimpahan, Niin hän olj kun totonahan.

Suomee tais kun tulkki hän, Huusi niinkun niityllään, Milloin kiitti, laitti milloin, Töllistää ei saatu silloin.

Hyv' ei silloin, kerrotaan, Vihollisten ollutkaan, Silloin olj kun hitto oisi, Olj kun talonpoika toisin.

Niin hän viimein joukkoneen, Piippu suussa, takkineen, Tapeltua raivosasti, Pääsi Karstulahan asti.

Toivo joukon Suomenmaan Oli näihin miehiin vaan, Tuhatt' toista tällä kertaa; Vlastoffill' olj kolme vertaa.

Soma leikki syntyyki, Fieandt piipun täyttävi, Siimalla lyö kantapäähän, Sitte lähtee ryntäämähän.

Kuusitoista tuntii hän Kesti, vaan sai selkähän Poijes viedä joukon saiki, Hitollepa heitti kaikki.

Silloin, niinpä tiedetään, Enää hän ei lyönytkään, Lakin painoi alemmaksi. Muuttui muita hiljemmaksi.

Möttöseen näin ratsasti, Satulaan vaan tuijotti, Piti kättä povessansa, Muistanut ei piippuansa.

Mitä silloin mietti hän, Sit' ei tiennyt yksikään, Neuvotella yksin mahtoi, Joukko kulki kuin se tahtoi.

Lintulahteen päästyään, Olkikuvon pyytää hän, Tahtoo unta vaivastansa, Syö ei yhtään ruuastansa.

Niin hän päätti päivän tään; Aamullapa varhain hän, Kello kolme noustuansa, Jo olj toinen luonnoltansa.

Oli niinkuin ennenki, Ovest' ulos tirkisti, Yht' olj jyrkkä kasvoiltansa Rypisteli otsoansa.

Otti taskumatistaan, Torui nuorta veikkoaan, Joella olj puustin suonna, Tupakoitsi Perhon luona.

Olkoon kuinka huoliaan, Sodass' ase tarvitaan, Kuitenkin kun Fieandt taistaa Tainnee olla soveljaista.

Senpätähden lausuvat, Miehensä kun kertovat Vaivoistansa taistellessa Tai pääjoukkoo muistellessa:

Toisin oisi käynytki, Jos ois saatu kenraali, Jok' ois aikaa arvioinut, Tappelussa tupakoinut.

Kuningas.

Kuningas Kustaa Adolf Kohosi salissaan, Äänettömyyden katkas Ja loihe lausumaan. Hänellä kuulijoita Olj kolme kaikkiaan, Toll marski, kreivi Piper, Karl Lagerbring, ne vaan.

Kuningas silloin virkkoi, Totisna lausui näin: "Asiat Suomen joukon Käy kaikki nurinpäin; Toivomme Klingsporista On melkein haihtunut, Ja Viapori mennyt, Se pylväs kaatunut."

"Me ilmestystä kauvan Olemme oottaneet, Pää-enkeli vaan viipyy, Hänt' emme nähnehet. Sodanpa lähemmäksi Tulevan tiedetään; Se seikka kuningasta Paneepi miettimään."

"Siis kuninkaallisesti Olemme päättäneet, Ja tosipäätöstämme Nyt täyttää määränneet; Me oomme tuottanehet Tänäänpä puvun sen, Min Leijonamme vihki Narvalla taistellen."

"Kahdennentoista Kaarlen Otamme hanskat me, Se kuningasta, miestä Yht' aikaa merkitsee. Tään suuren urhon miekan Sitoen vyöllemme, Maailmaa velttomaista Peloittaa tahdomme."

"Te Piper auttakaatte Käteeni hanskoa, Ja Lagerbring, Te toista Samaten auttakaa, Ijän ja arvon tähden Te, marski, ansaitte Vihityn voittoon miekan Sitoa vyöllemme."

Kuningas Kustaa Adolf Kun Jumal' oisiki, Kahdennentoista Kaarlen Puvussa loistavi, Hän ylpee haastamaankin Olj tänä hetkenä. Salissa askeleilla Vaan astui pitkillä.

Kun astuntansa loppui, Niin nähtiin ihmeempää: Takaisin miekan, hanskat Herroille antoi tää, Juhlalliseeti heihin Katsahti muhkeillen, Myös arvostansa alkoi Puhella jällehen:

"Nyt Lagerbring saa laittaa Sanoman Suomehen, Puvussa leijonamme Nyt meidän ollehen. Toll marski, kreivi Piper, Mä kutsun Teidätki Tekoni juhlallisen Vieraiksi miehiksi."

Tekonsa suuri tokko Asiat Suomessa Lie saanut muuttumahan, Ei tiedä historja; Vaan kyllä hämmästytti Hän siinä maailmans, Toll marskin, Piper kreivin, Ja Lagerbringin kans.

Sotamarski.

Ranssilassa riemu raikui, Leirissä olj illanvietto, Voitosta kun Siikajoen Tuli Kronstedtille tieto, Eri seuroissapa juotiin Isänmaalle rakkahalle, Ensi onnen ilmiölle Saadulle taas kunnialle.

Siellä saatiin nähdä kahta Urhoo, Everetluutnanttia, Vanhan Christjernin ja Loden, Molemmat oli vanhuksia. Aminova vertaisena Loisti heidän rinnallansa, Ringissäpä nuoret urhot Oli heidän seurassansa.

Vapahasti kaikki saivat Jutellakin kun nyt juotiin! Seurassapa semmoisessa Kielen lukko auki suotiin: Ilman pelkoo, ilman vaaraa Päälliköistä moite raikui, Nimiä kun mainittihin, Marskin nimi ensin kaikui.

Aflechti, mi retkistänsä Revolahden luona lakkas, Lausui: "malja Klingsporille! Tavat vanhat pois hän nakkas; Soma oisikin nyt nähdä Kuin hän päätään heiluttelee; Juostuansa pitkin maata Seista viimein uskottelee."

Kronstedtinpa adjutantti, Luutnant Reicher lauseen katkas: "Se on väärässä ken lausui, Että Klingspor ei oo matkass'; Adlercreutz ja Hertzen poisti Häpeämme voimillansa; Marski olj jo, hitto vieköön, Niinkun ennen matkassansa."

Major Furumarki lausui: "Kuninkahan syy on tässä; Miksi hänen armostansa Leikkiin pääs tää pata-ässä?" Ladau lausui: "sä et kelpaa Arvostamaan marskin työtä, Sydän sull' on, häll' on vatsa, Osaat kuolla, hän vaan syödä."

Ehrnroth lausui: "Muistelkaamme Missä loisti aikanansa; Makasiinissä ei suinkaan Kukaan löydä kunniansa, Klingspor teki urhotöitään Milloin tarvittiin vaan suita, Ihme ei, jos rakastaapi Vatia, ei tappeluita?"

Tigerstedt, Suomen poika, Aflechtin mi kaatui kanssa, Näinpä lausui harmissahan Kiristellen hampaitansa: "Totta on, hän vieras onkin, Kasvanut ei laaksoissamme, Kieltämmepä hän ei tunne, Eikä meidän tapojamme;

"Mutta maamme hän on nähnyt, Nähnyt on sen saaret, kannat. Nähnyt, niinkun mekin, vaarat, Tuhansien järvein rannat. Sydämettä, jumalatta Sepä ihminen on, jolla Rakkautt' ei oo kuoloon asti Tään maan vartijana olla."

Christjernin loi silmät Lodeen: "Kuuletkos sä nuorii, veikka, Klingspor on taas heillä suussa, Sepä onkin vanha seikka. Tosin autuaat me oomme Kaatuessa vainiolla, Toista on, kun marski tässä Kielten piestävänä olla."

Vanha Lode, jäykkä herra, Oli hiljaan istununna, Nyt nous ukko seisaallensa, Kasvoiltansa punastunna, Lasin täyden joi hän pohjaan, Vihoin pöydälle sen laukas, Lakin pisti kainaloonsa, Harmissahan suunsa aukas:

"Menen pois mä seurastanne, Iloitkaatte keskenänne; Klingsporista saapi kuulla Moitett' aina piirissänne. Sotamarski, sotamarski, Ei oo muuta haastamista, Häpeä kun urhot viitsii Haastellakaan tuommoisista."

Sotilaan poika.

Isäni nuor' olj sotamies, somin mi löytykään, Jo varhain tuli mieheksi ja pyssyyn tarttui hän, Maailmans tie olj kunnia, Hän seisoi seisten riemussa, Veressä, kylmäss', ruuatta; Isäni mun olj hän.

Laps olin kun hän riensi pois, kun rauha päättihen, Vaan muistan muhkeen kulkunsa, mä aina muistan sen. Näkönsä, töyhtönsä, lakkinsa Ja silmäripseins varjoa; En koskaan sitä unhota Hän kuin olj herttainen.

Ja kuultiin kohta, joukkomme kun Pohjasta tulj pois, Kuin uljas, kuin olj voimakas hän ollut taisteloiss'; Ja rintamerkin, kerrottiin, Häneenpä saaneen, kaksikin; Mä silloin yksin mietin niin: Ah! kans ken ollut ois.

Ja talvi poikkes, lumi sulj, tulj kevät riemuineen; Sanoma tulj: sun isäsi on kuollut taistellen. Mä silloin mietin mietteitä, Surussa riemuis' olin mä; Äit' itki kolme päiveä Ja pantiin paarillen.

Isäni Lapualla kuolj, vaan luona lippujen, Sanoivat silloin hänen vast' ens kertaa vaalenneen; Kuolj isäns, kantain miekkoa, Maan, Kustaan eestä Uttiissa, Tään isä kaatui Lappeella Olj Kaarlen aikainen.

Niin laitans olj, he vertä vuos, on aina käynyt niin, Sulosti olj he eläneet, olj kuolons kallihin. Ken rienteliskö hiljallaan? Ei, nuorra mennä kuolemaan Maan eestä ynnä kuninkaan, Se toista ompikin.

Mä olen köyhä poika vaan, syön toisen kannikkaa, Kotoa, ystävää ei oo mull' isän kuoltua, Vaan kaivata en ymmärrä, Mä kasvan päivä päivältä, Soturin poika oonki mä Ei mull' oo vaivoa.

Elänkö vaan ja täytänkö viistoista vuotta mä, Samahan taistoon, kuolohon mä aion rienteä, Soi luodit niissä tiheään Minäkin siellä löydetään, Rupean siellä rientämään Isäni jäljillä.