Part 1

Produced by Tapio Riikonen

SÄÄSKIÄ: 1. PARVI

Runollisia kokeita

Tehnyt

A. RAHKONEN

Helsingissä, Suomal. Kirjallis.-Seuran kirjapainossa, 1865.

C. J. Wikberg'in kustannuksella.

Imprimatur: _L. Heimbürger_.

AINEHISTO:

Alkulause

Sääsket

Laulu-ehdotuksia

Suomen laulu Serenadi Rukous Pakene kanssani! Ylioppilaisten laulu Kevätlaulu Serenadi Väinämön soitto Laulajain lippu Suomalaisten huokaus Luonto ja sydän Serenadi Kevääntulo Halu maalle Yksinäinen Oi, Suomen lapsi Muistutuksia

Jämmerdalin käräjä

Suomennoksia Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista

Maamme Pilven veikko Sven Duuva Otto von Fieandt Kuningas Sotamarski Sotilaanpoika

ALKULAUSE.

Kun olemme nähneet että suomalaisissa iltaseuroissa ja maamme kouluissa on ollut puute suomalaisista lauluista, niin olemme tämän kirjan alkuun panneet ehdotukseksi muutamia lauluja siinä toivossa, että Suomen kasvava nuoriso ottaisi ne omiksensa, jos ne vaan sitä ansaitsevat. Kaikki nämät laulu-ehdotukset ovat mukaelmia semmoisista neli-äänin laulettavista lauluista, joissa on kaunis sävel, kuitenkin on kaksi viimeistä yksi-äänisiä.

Ja kun meidän mainion runoilijamme Runebergin yli maata kaikuvat lemmensävelet, vaikka luonnoltansa perinpohjin suomalaisia, ovat kuitenkin umpisuomalaisille ymmärtämättömät, niin olemme tahtoneet heille suomentaa muutamia hänen taivahallisista tuotteistansa. Vaan aina peläten ettei niistä liiaksi kukkia olisi päässyt varisemaan, olemme tätä istutustyötä johtamaan pyytäneet Maisteri B. F. Godenhjelmin, joka onkin tarkistellut joka rivin ja johtanut käsikirjoituksen oikasemista; siis olemme hänelle tästä sydämellisen kiitollisuuden velassa. Myös Maisteri Krohn'ia ja Cederhwarf'ia tuleepi kiittää siitä, että edellinen on vielä sittemmin oikonut muutamia vaillinaisuuksia eräissä suomennoksissa Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista, ja jälkimäinen hyväntahtoisesti osottanut, mitkä laulut ovat olleet mukaeltaviksi kauniit säveleittänsä.

A. R--n.

SÄÄSKI.

Kun ompi kesä-ilta, Ei liiku tuulikaan, Ja päivä taivahilta Jo luopi ruskoaan.

Niin sääsket silloin entää Ja laulain tanssivat, He koittaa pilviin lentää, Kun leivot riemusat.

Vaan päivän koitteessa, Ne tuuli hajottaa, Ja juuri riemutessa He maahan lankeaa.

Mun lauluin! lentää saatte Myös pikkusääskinä, Vaan kohta kuihtukaatte, Kun kaikuu Väinölä.

LAULU-EHDOTUKSIA.

Aina sorja Suomen kieli Kaikukoon sun huuliltais, Asukoon Suomen mieli, Laulaja, sun rinnassais!

Suomen laulu.

(Lauletaan kun: Hör hur herrligt sången kallar.)

Kuule, kuinka soitto kaikuu, Väinön kanteleesta raikuu: Suomi laulelee! Suomi laulelee! Kuule, hongat huokaileepi, Kuule, kosket pauhaileepi: Suomi laulelee! Suomi laulelee!

Katso, jäät kuin pohjasessa Välkkyy päivän paistehessa, Suomi laulelee! Suomi laulelee! Katso, loistaa taivahilla Pohjan palo iltasella: Suomi laulelee! Suomi laulelee!

Ihanaiset laaksot, joissa Purot lausuu kukastoissa: Suomi laulelee! Suomi laulelee! Ja nuo metsät tunturilla Koska kaikuu ehtosilla, Suomi laulelee! Suomi laulelee!

Kaikkialla ääni kaikuu, Kaikkialla kielet raikuu: Suomi laulelee! Suomi laulelee! Syöntä jos on suotu sulle, Murheess' ilossaskin kuule: Suomi laulelee! Suomi laulelee!

Serenadi.

(Lauletaan kun: Sakta vestanflägtar susa).

Hiljaan tuuli huokaileepi Illall' unta nähdessään, Puro yksin kohiseepi. Lintu nukkuu pesässään; Lehto hiljainen on aivan, Koreilevat tähdet taivaan, Kuukin loistaa lemmiten: Sulo suvi-ehtonen.

Rukous.

(Lauletaan kun: Sakta, sakta eder häfven).

Herran luokse kohotkaatte Hiljaan hartaat rukoukset, Taivahille kaikukaatte Vienot lauluhuokaukset.

Rusouksein annan sulle, Laupias ja armas aina, Enkelis sä anna mulle Varjoks, ettei orjuus paina.

Pakene kanssani!

(Lauletaan kun: Entflieh mit mir, j.n.e.)

Pakene taas, oo vaimoni Ja lepää rinnallani mun. Ja kaukana mun syömmeni On kotihuonehesi sun.

Ja jos et lähde, kuolen mä. Jäät yksin tänne maailmaan; Jos jäät sun isäs luokse sä. Niin oot kun vieraan luona vaan.

Ylioppilaisten laulu.

(Lauletaan kun: Dåne liksom åskan, bröder).

Kaikukohon laulu maamme, Niinkun ukko jyrisee; Edespäin nyt astukaamme. Sydän lämmin sykäilee; Laulusta me voiman saamme, Laulu syömmen aukasee. Siis nyt käsi käässä teemme Laulain valan kallihin: Veri, henki Suomellemme; Terve maamme rakkahin!

Kevätlaulu.

(Lauletaan kun: Unsre Wiesen grünen wieder).

Niitty jälleen vihannoipi, Nurmi kukkii tuoksuen. Peipon riemusävel soipi, Leivo lentää laulellen. Metsä muuttuu ihanaksi, Lemmen ääni kaikuvi, Paimen yltyy rohkeemmaksi, Neitonen on hellempi.

Kevät kukkaa verhoileepi Lehtisillä hienoilla. Terän vuokon valkaiseepi Hopealla kirkkaalla, Lehdistänsä kohouupi Kielokainen tuoksuen, Koristeeksi valmistuupi Viattoman rinnallen.

Nuokkuileepi varrellansa Esiköinen kultanen, Kuusain kiertää oksiansa, Suojaa suoden rakkaillen. Lämmin ilma kuiskuttaapi Meille lemmen äänellä, Keväänsulo vaikuttaapi Tuntehia syömmessä.

Serenadi.

(Lauletaan kun: Som hennes klara öga).

Kun silmäns kirkkahasti, Kun sieluns kauniisti, Tul' ilta joutusasti, Tuo toivo syömmeeni!

Kun maa on valotonna, Ja lamppu himertää, Kun lempi toivotonna Yöll' itkee tyynellä;

Niin lähden sinne, jossa On kultain akkuna, Ja lausun laulelossa Mun syömmein tunteita.

Väinämön soitto.

(Lauletaan kun: Vårvindar friska).

Tuulonen entää, Lehtohon ientää, Armahan luo kun lentelisi. Virtaset pauhaa, Etsien rauhaa, Ne meren pohjaan rientelevi. Sykkäile syömmein, kuultele sie, Kaiun kun laaksoon tuulonen vie; Väinämö soittaa, Kieliä koittaa, Silläpä lientää hän suruain.

Syöntäni kaivaa! Voi sitä vaivaa, Kultani luotain kun erosi! Kun erosimme, Niin sylelimme, Muiskua soin mä kullalleni; Nurmi se silloin oli vihanta, Kuultihin rastaan lauleloa. Väinämö soittaa, Kieliä koittaa, Silläpä lientää hän suruain.

Laulajain lippu.

(Lauletaan kun: Sångarfanan åter höjes).

Lippusemme kohouupi Taivahille sinisille, Joka silmä riemastuupi, Laulu lausuu sydämille. Eespäin, veljet, laulain käykäämme, Riemu, viini ompi seuranamme, Yli vuorten, laaksoin, järvein, metsäin Laulu kaikukoon, hurraa! Niin, Laulu kaikukoon, hurraa! Nyt kukkarannalla Maistella Aiomme Maljasta; Siis sinne menkäämme Nyt riemuin me, Nyt riemuin me. El' itke neitosein, Ruusu ei Kuolla saa Poskelta. Sylissäs valkamain Ma etsin vain, Mä etsin vain.

Suomalaisten huokaus.

(Lauletaan kun: Håll dig du höga Nord).

Oi! terve Pohjola, Isiemme onnela! Voimamme, Henkemme. Sinulle uhraamme.

Oi! terve urhola, Vapauden valkama! Sointuisuus, Vakavuus, On meidän oppiamme.

Oi! terve vapaus, Sä kansain ihanuus! Eipä ken Orjuuteen Voi syöstä poikiamme.

Terve! Terve! Terve sa, Suomenmaa!

Luonto ja sydän.

(Lauletaan kun: Hör jag forsens vilda fall).

Kun mä kosken pauhinan Kuulen kaukaa kaikuvan, Sekä tuulen säveleitä, Mietin; myös on syömmessä Voiman, lemmen ääniä, Kuunnella mä tahdon heitä.

Kun mä kuulen lehdossa Kuinka tyynell' illalla Lintu laulaa aina, Niin mä mietin: riemuitse, Sielu, elon onnelle; Ei sen huolet paljon paina.

Serenadi.

(Lauletaan kun: När i nattens sköte säll).

Yön kun helmass nukkuva Lepää antuaana, Neitoin huonehelle ma Juoksen rakkahana. Toivon keskiyössä ma Hyvää yötä rauhaa.

Kuiskan: nuku makeesti, Kultain, pois kun lähden, Riemuelkoon syömmesi, Lemmest' unta nähden; Minun näyttää maatessa: Uskon sulle vannon ma.

Kevääntulo.

(Lauletaan kun: Våren är kommen).

Jo kevät joutui! Kaste se päilyy, Taivahan kansi Sininen on. Kultaset tertut Raidoissa häilyy, Niittymme loistaa, On lumeton. Aallot ne kiikkuu, Ja purot liikkuu, Tuulonen huiskaa, Lemmetär kuiskaa. Laaksossa vuokko nuokkuva on Korkeella leivo ilmassa laulaa: Nyt kevät on! Hurraa! hurraa! Jo kevät joutui, Kaste se päilyy, Taivahan kansi Sininen on. Kultaset tertut Raidoissa häilyy, Niittymme loistaa, On lumeton.

Halu maalle.

(Lauletaan kun: Vintern rasat ut j.n.e.)

Talvi on jo laannut raivoomasta, Sulain talven kukat varisee, Kevään sulo joutuu taivahasta, Päivä metsää, vettä suutelee; Koht' on suvi, aallot liikkehessä; Kullanmoisna kukkaverhona Ovat niityt päivän heltehessä, Sekä lähteet tanssii lehdoissa.

Haluun maalle! sana lintusille, Tuuli, että heitä rakastan, Veelle, koivuille ja lehmuksille, Että heitä nähdä haluan, Nähdä vielä niinkuin ennen heitä, Nähdä puron kirkkaan tanssia, Kuulla lehdoss' rastaan säveleitä Vesilinnun lemmenlaulua.

Yksinäinen.

(Lauletaan kun: Och trasten bor i skogen der).

Asuupi rastas metsässä, Hän vanhemmitta on, Tok ilotellen visertää Ja ompi huoleton. Vaan o! häll' ompi rakkaansa, Ja uskollinen kultansa, Mi ain' on hänen luonansa, Siis laulaa suruton.

Mun täytyy yksin olla nyt, Ei mull' oo ystävää, Sit' usein oon mä miettinyt, Ja vielä mietin mä. Ah! poissa ompi rakkaani, Merelle kultain matkusti, Vaan kun rientää luokseni, Niin riemuitsen myös mä.

Oi, Suomen lapsi!

(Lauletaan kun: O, barn af Hellas).

Oi, Suomen lapsi! älä pois Sun maatas vaihda sa, Sill' vieraan leipä kova ois, Sen ääni kaijutta. Sen taivas, päivä synkeä, Ei syömmens syöntäs ymmärrä Oi, Suomen lapsi. älä pois Sun maatas vaihda sa.

Oi, Suomen lapsi! kaunotar On maasi järvineen, Sen rannikolle Runotar On suonut seppeleen, Sen päivä, tuul' on lämpönen, Sen taivas tuhattähtinen; Oi, Suomen lapsi! kaunotar On maasi järvineen.

Siis Suomen lapsi, ainiaan Sun maatas muista sa, Ei onnea ei rauhaakaan Oo maalla vieraalla; Ties vaikka minne kulkisi, On kotimaassa juuresi. Siis Suomen lapsi, ainiaan Sun maatas muista sa.

MUISTUTUKSIA:

Kun laulu "Ylioppilasten laulu", vaatii lopussa edellisten sanain toistamista, niin olkoon seuraava suomalaisille laulukunnille ohjeeksi:

"Veri, henki Suomellemme: Teemme, Veljet, valan kallihin."

Laulussa "Laulajain lippu", tulee eräissä äänissä poisjätettäväksi seuraavat sanat:

7 rivillä sana: veljet. 8 " " viini. 19 " " riemuin. 26 " " etsin.

Laulussa "Luonto ja sydän", sovitelkoon Basso-ääni 2:sen värsyn sanat seuraavalla tavalla:

Kun mä kuulen, kuulen lehdossa ma, kuinka j.n.e, niin mietin mä, mä mietin sielu riemuitse, ei sen huolet, sen huolet paljon paina.

Jämmerdalin käräjä.

Käräjätä herrat istui, Itse kukko pöydän päässä, Koristettu punanauhaan, Pitäin julistusta käässä. Pisti kokkanoukallensa Silmärillit pöyhkäellen. Julistusta sitte yksin Luki, päätä heilutellen.

Uteljaisna toiset istui, Oottain saada kuullaksensa, Mitä taas olj määrättynä Heidän seurattavaksensa. Toinen kuiskaa toisellensa: "Kylläpä mä asian arvaan; Tuonpa kautta meille suodaan Palkan suurennusta varmaan".

Äijä kun olj lukenunna, Lehden pöydälle hän paukkas, Päätään raapi suutuksissaan, Vavisten hän suunsa aukas: "Hitto vieköön, mikä harmi! Vievät kaiken leivän meiltä, Kun nyt kansa tuhmissansa Meiltä vaatii uutta kieltä."

"Mik' on tullut farbrorille," Toiset kaikki hälle huusi, "Lausukaatte, lausukaatte, Sisältää min käsky uusi." Lehtee näyttäin äijä lausui: "Teki tää mun suruseksi, Se on kieliseikan päätös, Meille onnettomuudeksi."

Seisoallensa kapsahtivat Herrat, tämän kuultuansa, Silmiänsä mullistellen, Repivät he tukkaansa. "Voi, nyt oomme onnettomat!" Yhdestä he suusta huusi, "Saattaa meidät mierosauvaan Tämä valtakieli uusi."

Lohdutukseksipa sitte Lausueli yksi heistä: "Totta ompi, tämä seikka Raskahalta näyttää meistä; Kyllä pääsemme vaan siitä Kun on valta käsissämme, Laki on kun laaditahan Mutta myös kun selitämme."

"Ainoastaan talonpoikain Kirjeet vastaan ottakaamme, Vaikk' ei ois ne kielellämme, Kyllä niistä selvän saamme; Herrain, asjan-ajajoitten Kirjeet pois me lähetämme, Jos he eivät kirjoittele Kieltä, jota ymmärrämme."

Sisään vahtimestar' astui Herrain juuri miettiessä, Papervihkoo tarjos heille, Kumartaen oven eessä: "Täss' ois muukalainen kirje. Min lie pappi piirustanna, Vai lie tähän professori Kansan kieltä kirjoittanna."

"Niinpä totta maar se onkin", Huus he kun ei heill' ois mieltä, "Tarkoin miehet viisahatkin, Käyttää raakaa kansan kieltä; Ja he huutaa: virkamiehet Sortelevat lakiamme; Lain se onko sortamista, Mieltämme kun noudatamme?"

Mietti pöpö pöydän päässä, Pani sormen nenällensä, Sitte viimein suunsa aukas, Lausui virkaveljillensä: "Tämän kirjeen kirjoittaja Kyllä kieltämmekin taitaa, Sakon haastoll' uuden kirjeen Saa hän kielellämme laittaa."

Tuhansista niinkuin löytty Oli heidän seurassansa Yksi ainoa, mi hiljaan Kuultelj heidän puhettansa; Viimein nous tää seisaallensa, Heidän haastiin suuttununna, Tuimin silmin katsoi heihin, Ja hän lausui punastunna:

"Hävetkäätte, virkaveljet, Lakiamme vääristellä, Kansan kieltä halveksia, Arvollanne pöyhkäellä; Sydämettä ne on, jotka Halveksivat maamme kieltä, Surma syököhön ne, kutka Noudata ei kansan mieltä."

SUOMENNOKSIA RUNEBERGIN VÄNRIKKI STOOLIN TARINOISTA.

De tala några enkla ord, Tag mot dem, dyra fosterjord!

Runeberg.

Maamme.

Oi maamme, maamme, isänmaa, Soi sana kallis sa! Ei laaksoa, ei kumpuraa, Ei rantaa löydy rakkaampaa, Kun meidän maamme, Pohjola, Isiimme onnela.

On maamme köyhä, olkoon niin, Jos kultaa tahtoo ken, Vaikk' outo meitä kiertääkin, On maamme meistä rakkahin, Se vaaroinensa, saarineen On meistä kultanen.

Puromme meist' on rakkahat, Koskeimme pauhina, Ja synkkäin metsäin huoannat, Täht' yömme, kesät kirkkahat, Kaikk' on, mi riemas rintaa Näkynä, lauluna.

Täss' auroin, miettein, miekoilla Isämme taisteli, Ajalla synkäll' armaalla Ja tässä onnen vaiheella Tään kansan sydän sykkäili Ja vaivans kärseili.

Ken tämän kansan taistoja Kivaili kertoen, Kuu sota ulvoi laaksoissa, Ja nälk' olj kylmän seurana, Sen veren kaiken juoksehen Ja maltin mittas ken.

Täss' ompi veri vuotanut. On tässä eestämme, Ja täss' on riemuus nauttinut, Ja tässä huolten huokaillut Tää kansa, kantain kuormaamme Jo ennen aikaamme.

Täss' olla meidän mieluist' on. On kaikki suotuna; Vaikk' onni kuinka vaihtukoon, Maan saimme me, se meidän on, Maass' onko, ois mi kalliimpaa Ja tätä rakkaampaa?

Ja tässä, tässä on se maa, Edessä silmämme; Ja näyttäin järvein rantoja Sanella voimme riemulla: Kas tuota maata, tuoss' on se, Se maa mi äitimme!

Jos loistoon meitä saatettais, Tuon sinen kultakaan, Jos tähtein riemun sielu sais, Miss' itkien ei huoattais, Niin tähän maahan köyhään vaan Haluisimm' uudestaan.

Tuhantten järvein maa, oi maa Totuuden, laulujen, Elomme virran valkama, Sä toivojen, sä muistoin maa, El' itke vaivaa köyhyyden, Oo vapaa, riemuinen!

Kun kerran kukkanuppusi On käyvä kukkihin; Kas, lemmestämme nousevi Sun loistos, riemus, toivosi, Ja vielä kerran korkeemmin Soi maamme laulukin.

Pilven veikko.

Kalliimp' elämää on, näin mä, lempi, Tämän kuolo viel' on kallihimpi.

Synkeässä metsässä olj pirtti. Sydänmaassa etähällä tieltä, Jossa sota syksyst' alkain riehui. Vihollinen löytänyt ei paikkaa, Vennon jalka tallannut ei poikuu Sinne vievää; korppi vaan toi tiedon Tappeluista pilvein alta huutain, Taikka sääksi, kuusella mi istui, Taikka susj, mi verisaaliillansa Etsi nummen peittopaikkaa jälleen.

Isäntäpä aivan huolissansa Pirttisessä pitkän pöydän päässä Istui lauantaina illan tullen, Hengähtäen viikon vaivoistansa. Nojannut olj posken kämmenehen, Painoi kyynärpäätä pöytää vasten, Silmänsä vaan jolloin kulloin katsoi Sivulle, ei olleet rauhalliset. Perheenjoukko tät' ei huomannunna, Jota töllissä olj kaksi henkee, Ottopoikans ei, ei tyttärensä; Halaellen toisiaan, he istui, Käsi käässä, pääkin päätä vasten, Kiukaan vieress' hiljaa, huoletonna.

Vanhus viimein loihe laulamahan, Älys viisas hänen miettehensä, Vaikka itsekseen hän lauleskeli, Niinkun laulu juoksi, sanat sattui:

"Metsän kuninkaaksi syntyy karhu, Ahon kaunisteeksi honka kasvaa, Jaloksiko syntyy ihmislapsi Vaiko turhuutehen, ei oo tietty. Tupaan talvi-ehtoona tulj poika Tuntemattomana, niinkun eksyin Metsän lintu ihmisien suojaan; Lakin reiist' otsa paljas loisti, Lumen alta varvas pilkisteli, Revinnehen vaatteen alta rinta. Kenen, mistä? -- Kysy kenen, mistä Rikkaalta, joll' ompi koto, vanhin. Kodistani joku tuuli tuullee, Tohdin veljeksi mä pilven kutsuu, Vaan yön jalkineilla oon mä lumi, Tupaan tultuaan min pois hän polkee. -. Jaloist' yön ei lumi sulanunna, Pilven veikko tuulen kans ei mennyt, Poika viipyi, kasvoi nuorukaiseks. Arvotonna juoksi ensi vuonna, Toisena hän kaskea jo hakkas; Kesä neljäs viel' ei paättynynnä Karjaa väijyvän kun karhun tappoi. Missä maineens, armas usealle. Jonka vertaista ei seudullamme Yksikähän mies oo saanut? missä Hoitajan on toivo? Vanhus istuu Huolissansa, oottain, ehkä turhaan, Sanaa tappelusta kuullaksensa, Pelastettu onko maa, vai mennyt? Selittää ei taida kotkan kieltä, Ymmärtää ei korpin ääntä; vieras Sanomata ei tuo synkkään korpeen, Nuori, jonka häntä tulis auttaa, Neidon lemmen ääntä kuunteleepi."

Kesä-iltana kun tuuliainen, Luonnon äänetönnä juhlaa viettäin, Tulee yksin, äkkiä kun nuoli, Metsän järveen laskeuu, ei kasvi Liiku, mänty seisoo hiljallahan, Hiljaa kukka rannikolla, hiljaa Kaikki on, vaan järven pohja kuohuu; Samoin nuorukainen, koska laulu Häntä lumoutti, istui vaiti Miettien ja järkähtämätönnä, Veri hänen syömmestään vaan kuohui. Kaiken iltaa istui neidon luona, Kävi maata myös kun toiset käivät. Ennen toisia olj nukkuvinaan. Mutta ennen toisten heräämistä, Rusottaissa aamuruskon, varhain Pujahti hän hiljaan pirttisestä.

Valkenipa päivä, aurinkoinen Nousi taivaan kautta kulkemahan, Havautui vaan kaksi mökkisessä; Siivottiin ja suurusleipä tuotiin. Mutta kaksi käi vaan pöydän ääreen, Puolipäivä tulj, ei kolmas tullut. Vanhan otsa viel' olj murheetonna, Tyttärensä silmät kyyneletön, Lepäämähän, vaikka juhla kutsui, Kumpikaan ei käynyt syötyänsä. Kului hetki, pitkä kun se hetki, Jona, taivahalle noustuansa, Myrskyn pilvi läheneepi, kunne Puhkeaapi, sataa rankkaan, haihtuu. Sitten lohdutukseks ukko lausui: "Kylään tie on pitkä, tyttäreni, Jyrkät kohtaa, joet estää, teitä Ei oo, suotiin syksyn sade täyttää. Aamuruskolla ken sinne kulkee Kotona on tuskin iltasilla." Näinpä vanhus. Sitä kuulematta Istui tytär itsekseen kun kukka, Teränsä mi yöksi ummistaapi; Mitä mietti, hän sen ties vaan itse.

Eipä jalo neiti istununna Kauvemmin, kun kasvi kuihtuneena Kastett' oottaa päivän laskettua, Ennenkun jo kyynel hällä vuoti Poskille, ja kun hän surren lauloi: "Sydän kun se toisen syömmen kohtaa, Vähäks muuttuu, mik' olj ennen kalliin, Koto, maa ja taivas, vanhemmatkin, Enemmän kun maa on syleilyssä, Näkyy silmiss' enemmän kun taivas, Silloin isän tahtoo, äidin neuvoo Salahuokaus on kallihimpi. Mikä voima lumoaa kun lempi, Rakastavaa mitkä kahleet estää? Järviä hän uipi niinkun alli, Vuoret estää, saa hän kotkan siivet, Ennen puolta päivää hän on siellä, Jonne häntä illaks ootettihin."

Käsittipä tuskin vanhus laulun, Kun hän tuskan, huolen voittamana Kadonnutta lähti etsimähän. Tuvasta hän lähti hiljaan, kulki Hiljaan korven teitä pettäviä; Honkain latvat peitti päivän, kun hän Ensi taloon väsyneenä saapui.

Tyhjä, kolkko, niinkun ahon mänty, Kulovalkee jonk' on karsinunna, Olj tää talo, ehkä rikas muinoin; Emäntä vaan yksin tuvass' istui, Kumarruksissansa silmäellen Lasta kätkyessä nukkuvaista.

Niinkun lintu, äkkiä kun kuulee Pyssyn paukauksen, luodin lennon, Säikähtyy ja levittääpi siivet; Samoin tuoliltaan lens nuori nainen Oven auetessa, mutta säikäys Muuttui riemuks, kun hän vanhan huomas. Juoksi hälle vastaan, kättä antoi, Hänen poskens huuhti kyynelehet. "Terve," lausui hän, "sun, isä vanha, Surussa oot kallis meille tullut. Terve kolminkerroin ylevälle, Jonka vainottujen auttajaksi Kasvatit ja varjoks vaivasille! Istu, lepää matkan vaivastasi Sekä riemuin kuule mitä kerron: Sota olj jo kova syksyst' alkain, Ystävä ja vieras maata raivas, Aseeton sai rauhassa tok' olla; Kulunut on päivä tuskin siitä, Miehiä kun naapurpitäjäästä Joukkoo seuras vihollista vastaan. Tuli taisto, voitto petti meidät, Joku pääs vaan kuolemasta, nekin On kun lehdet myrskyn lennättämät. Viha virtasi, kun kevättulva Seudulla, ei yhtään säälimistä Aseeton, ei mies, ei vaimo nähnyt. Valui aamulla jo virta tänne, Kirkon kello kun soi ensi kerran. Meille poikkes aalto ryöstämähän. Hirmuin kertoelma heittäkäämme! Sidottuna puolisoni olj maassa, Veri oli juossut, väkivalta Vallitsi, olj hätä ylimällään, Apua ei ollut oottamista. Kahdeksanpa kättä mua riuhtoi, Repivät kun pedot saalistansa; Pelastaja, auttaja tulj silloin, Tupaan pilven veikko tulj kun myrsky, Hävis vaino, julkeatpa kaatui. Asunnossa tässä ryöstetyssä Varpusta mä köyhempänä istun, Iloisempana kun onnessani Ylevää mä tuota nään ja miestäin, Kylästä jos terveenä he tullee, Jonne vihollista seurasivat."

Sanat viimeiset kun vanhus kuuli, Nous hän kun ois kauvan levännynnä, Hänen silmässään olj synkkä huoli. Pyydettynä jäämään, ehkä turhaan, Pois hän lähti astumahan tietä Kylään väkirikkahasen vievää. Metsä peitti auringon ja kasvot, Kun hän, epäellen toivostansa, Taloon tulj miss' eli sielun paimen. Talo suuri, tää olj ryöstettynä, Tyhjä, kolkko, niinkun paljas saari Hämärässä nähty lammen jäältä. Tuvass yksin kiukaan vieress' istui, Vuosist' uupununna, soltto Klinga.