Part 5

"Jenny, kahden tunnin perästä isänne on turvassa luonanne, taikka myös olen minä saanut surmani koetellessani pelastaa häntä!"

Sitte lähti hän hytistä ja sanoi itsekseen:

"Ja nyt täytyy minun millä hinnalla hyvänsä pelastaa Halliburt, vaikka vapauttamisensa maksaisinkin omalla ja koko laivaväkeni hengellä!"

Ratkaiseva hetki oli nyt lähellä. Delphin oli jo aamulla saanut pumpulin ruumaansa, ja hiilihinkalotkin olivat täynnä. Alus, joka oli valmis lähtemään kahden tunnin perästä, oli jättänyt North Commercial varvin ja oli ankkurissa avoimella redillä. Se oli valmis käyttämään nousuvettä hyväksensä, ja nousuvesi oli tuleva kello 9 aikana illalla.

Kun James Playfair jätti miss Jennyn, löi kello 7 ja hän alkoi tehdä lähtöä. Aina tähän asti oli salaisuus mr Halliburtin suhteen ollut yksinomaisesti hänen, Crockstonin ja miss Jennyn hallussa, mutta kapteini näki nyt tarpeelliseksi antaa Mathewille tiedon asioista, minkä hän hetikohta tekikin.

"Niinkuin suvaitsette käskeä" -- vastasi Mathew tekemättä minkäänlaisia esteitä -- "siis kello 9 aikana?"

"Kello 9! Antakaa hetikohta lämmittää ja lämmittäkää aika lailla."

"Se on tapahtuva, kapteini."

"Delphin makaa varppi-ankkurissa. Me hakkaamme köyden poikki ja lähdemme heti, sekuntiakaan hukkaamatta."

"Aivan niin, kapteini."

"Panettakaa lyhty ison maston huippuun. Yö on pimeä ja me saamme sakean sumun. Meidän täytyy pitää varamme, ettemme eksyisi paluumatkallamme. Teidän täytyy siis vähäväliin soittaa kelloa 9:sästä alkaen."

"Käskynne noudatetaan säntillensä, kapteini."

"Ja nyt, rakas Mathew" -- lisäsi James Playfair -- "antakaa laittaa kevy-vene valmiiksi ja asettakaa siihen kuusi vankinta soutajaamme. Minä menen viipymättä White-Pointille. Minä jätän Jennyn teidän huostaanne niin kauaksi kuin olen poissa, ja Jumala meitä nyt auttakoon!"

"Jumala meitä auttakoon!" -- vastasi Mathew.

Heti sen perästä antoi hän tarpeelliset käskyt virittää tuli koneuuniin ja laittaa vene lähtövalmiiksi. Muutamissa minuuteissa oli tämä tehty. Sanottuansa viimeiset jäähyväisensä miss Jennylle, astui James Playfair veneesen ja laskiessaan laivasta ulos näki hän isoja, mustia savutupruja katoavan taivaan sakeaan sumuun.

Kaikki oli synkän pimeyden peitossa. Tuuli oli tyyntynyt. Kuolonhiljaisuus vallitsi avaralla ankkuripaikalla, jonka laineet näyttivät uneen vaipuneen. Muutamia tuskin nähtäviä valoja tuikki siellä ja täällä pimeässä. James Playfair oli ottanut peräsimen ja ohjasi venettänsä vakavalla kädellä White-Pointia kohti. Tätä matkaa oli noin kaksi peninkulmaa. James Playfair oli päivän kuluessa mitä tarkimmasti laskenut asemansa ja tutkinut kaikki karit, niin että hän suoraa linjaa osasi laskea Charlestonin nientä kohti.

Kello löi 8 Saint Philippissä, kun veneen keula-kokka törmäsi White-Pointia vasten. Siis piti vielä tunnin ajan odottaa, ennenkuin Crockstonin määräämä kellonlyönti oli kuuluva. Rantalaituri oli aivan tyhjä ihmisistä. Ainoastaan vahtimiehet etelä- ja itäpattereilla astuskelivat edes ja takaisin. James Playfair luki minuutit, mutta aika ei kulunut niin nopeasti kuin hänen malttamattomuutensa vaati.

Kello 8.30 kuului askeleen kapsetta. Kapteini jätti miehensä, jotka jäivät odottamaan airot valmiina lähtöön, ja astui itse maihin. Mutta tuskin oli hän astunut kymmentä askelta, ennenkuin yhdytti yövahdiston, jossa oli yhteensä kaksikymmentä miestä. James sieppasi vyöltään revolverin, lujalla päätöksellä käyttää sitä tarpeen vaatiessa. Mutta mitä hän olisi voinut tehdä kaikkia näitä sotilaita vastaan, jotka tulivat alas aina rantakaijille saakka.

Patrullin johtaja tuli häntä vastaan ja kysyi, nähdessään veneen:

"Mikä vene tuo on?"

"Delphinin soutuvene" -- vastasi kapteini.

"Ja kuka te olette?"

"Kapteini James Playfair."

"Kah, kun luulin jo teidän menneen ja olevan jo Charlestonin vesien ahtailla salmilla."

"Ei, vaan minä olen valmis purjehtimaan... ja minun pitäisi jo olla matkallakin... mutta..."

"Mutta?..." kysäsi patrullin johtaja kiihkeästi.

James Playfairin päähän pisti yhtäkkiä ajatus ja hän vastasi:

"Eräs matruuseistani istuu vankina linnassa ja minä olin tosiaankin unhottaa hänet tänne. Onneksi johtui se mieleeni, niin kauan kun vielä aikaa oli, ja minä olen lähettänyt muutamia miehiä häntä noutamaan."

"Vai niin, sekö veijari, jonka aiotte viedä Englantiin."

"Se juuri."

"Mutta olisihan sopinut hirttää hänet täällä yhtähyvin kuin kotonakin" -- sanoi johtaja naurahdellen sukkeluudelleen.

"Sen hyvin teidänkin" -- vastasi James Playfair -- "mutta parempi on että kaikki käy laillista menoansa."

"Onnea siis, kapteini, mutta varokaa itseänne Morris-saaren pattereilta."

"Olkaa huoleti! Koska olen tullut sisään ilman esteettä, niin toivon pääseväni uloskin samalla lailla."

"Onnea matkalle, kapteini."

"Kiitos!"

Tuo vähäinen joukko meni sitte tiehensä, ja taas oli kaikki hiljaa rannalla.

Samalla kello löi 9. Tämä oli määrätty aika. James tunsi sydämmensä lyövän ikäänkuin olisi se ollut haljeta. Vihellys vingahti ilman läpi. James vastasi siihen samalla lailla. Sitte odotti hän kuunnellen ja antoi kädellä matruuseille merkin pysyä hiljaa. Eräs mies ilmaantui, puettuna avaraan skotlantilais-kaapuun. Hän katseli ympärilleen kaikille suunnille. James Playfair riensi häntä vastaan.

"Mr Halliburt?" -- kysyi kapteini.

"Minä se olen" -- vastasi kaapuun puettu mies.

"Jumala olkoon kiitetty!" -- huudahti James Playfair.

"Lähtekäämme laivaan silmänräpäystäkään viipymättä. Mutta missä Crockston on?"

"Crockston?" -- kysäsi Halliburt kummastuneella äänellä. -- "Mitä tarkoitatte?"

"Miestä, joka vapautti teidät ja toi teidät tänne, uskollinen palvelijanne Crockston."

"Mies, joka saatti minut tänne, on vanginvartija linnassa" -- vastasi Halliburt.

"Vanginvartija!" -- huudahti James Playfair.

Selvästi näkyi ettei hän ymmärtänyt puheesta niin mitään, ja tuhannet pahat aavistukset alkoivat häntä ahdistaa.

"Se on tietty, se on tietty, että se oli vanginvartija!" -- virkahti eräs hyvin tunnettu ääni. "Vanginvartija nukkuu kuin pölkky minun kopissani."

"Crockston! Sinäkö se olet?" -- kysyi Halliburt.

"Minä se olen, herra, mutta hiljaa nyt! Sitte saatte tietää kaikki. Henkenne on vaarassa! Heti laivaan!"

Kaikki kolme astuivat veneesen.

"Ulos maasta!" -- huusi kapteini.

Kuusi airoa työnnettiin ulos yhtä aikaa.

"Eteenpäin!" -- komensi James Playfair, ja vene viilsi kuin kala tietänsä Charlestonin sataman pimeillä laineilla.

IX.

Kahden tulen välissä.

Vene kuuden vahvan matruusin soutamana kiiti nyt lentävällä vauhdilla eteenpäin ankkuripaikalle. Sumu sakeni sakenemistaan, ja James Playfairin oli vaikea pitää oikeata suuntaa. Crokston oli istunut keulaan ja mr Halliburt peräpuolelle kapteinin viereen. Halliburt joka alussa oli hämmästyksissään nähdessänsä palvelijansa, yritti puhutella häntä, mutta tämä antoi käden viittauksella hänen ymmärtää, että tuli pysyä äänetönnä.

Kun vene muutamain minuuttien perästä oli avoimella ulkosatamalla, päätti Crockston ruveta pakinoimaan. Hän ymmärsi hyvin kyllä että Halliburt kantoi sydämmessään kysymyksiä, joihin hän halusi vastausta.

"Niin, rakas herrani" -- sanoi hän -- "vanginvartija on nyt minun paikallani kopissani, jossa, hänen juuri tuodessa minulle illallista, annoin hänelle nyrkilläni pari oivallista puustia, toisen niskakuoppaan toisen vatsaa vasten huumauskeinoksi. Ajatelkaas mikä kiitollisuuden osoitus! Sitte otin hänen vaatteensa ja avaimensa, hain teidät ja vein teidät linnasta ulos sotamiesten nenäin edessä. Ei se ollut sen vaikeampaa!"

"Mutta missä tyttäreni on?" -- kysyi Halliburt.

"Laivassa, joka on viepä teidät Englantiin."

"Tyttäreni täällä!" -- huudahti amerikalainen, hypäten ylös paikaltansa.

"Hiljaa vain!" -- vastasi Crockston. -- "Muutamia minuuttia vielä, niin olemme pelastuneet."

Vene kiiti nuolen nopeudella pimeässä, vaikka hiukan onnen kaupalla. James Playfair ei voinut sumulta eroittaa Delphinin lyhtyjä. Häntä epäilytti mitä suuntaa hänen tulisi noudattaa, sillä oli niin pimeä, että soutajat eivät nähneet edes airon kärkiä.

"Kuinkas käy, herra kapteini?" -- kysyi Crockston.

"Kaiketi olemme jo soutaneet enemmän kuin puolitoista peninkulmaa" -- vastasi kapteini. "Ettekö näe mitään, Crockston."

"En mitään, ja kuitenkin on minulla hyvät silmät. Mutta olkaa huoleti kyllä perille tulemme, ja linnassa ne eivät mitään aavista."

Nämä sanat olivat tuskin lausutut, kun raketti halkasi ilmaa ja räjähti suunnattoman korkealla.

"Merkki!" -- huudahti James Playfair.

"Tuhat tulimmaista!" -- arveli Crockston, "se varmaankin tulee linnasta."

Toinen ja vielä kolmaskin raketti viskattiin samaan suuntaan kuin ensimäinen, ja miltei samassa silmänräpäyksessä annettiin yhdenlainen merkki peninkulman päästä keulan puolella.

"Tuo tulee Fort Sumterista" -- äännähti Crockston -- "ja on merkkinä että joku on karannut, Soutakaa, soutakaa, pojat! Kaikki on ilmi."

"Vetäkää kaikin voimin, ystäväni", -- huusi James Playfair kehoittaen matruusiansa. -- "Nuo raketit ovat näyttäneet minulle tien. Emme ole seitsemää sataa metriä Delphinistä. Hiljaa, minä kuulen kellon äänen laivasta. Saatte kaksikymmentä puntaa, jos olemme viidessä minuutissa perillä."

Matruusit kiidättivät venettä semmoisella vauhdilla, että se tuskin näytti viistävän laineita. Kaikkein sydämmet sykkivät levottomina. Kanuunanlaukaus kuului kaupungista päin, ja kahdenkymmenen sylen päässä veneestä Crockston paremmin kuuli kuin näki jonkun kappaleen, joka arvattavasti oli kuula, kiitävän nopeasti ohitse.

Samassa silmänräpäyksessä soitettiin kaikin voimin Delphinin kelloa. Päämäärää tultiin yhä likemmä. Vielä muutamia aironvetoja, ja vene laski laivan kylkeen. Moniaita sekuntia vielä ja Jenny oli isänsä sylissä.

Vene hinattiin heti ylös, ja James Playfair riensi komantosillalle.

"Mathew, onko meillä tarpeeksi asti höyryä?"

"On, kapteini."

"Ankkuritouvi poikki ja eteenpäin täydellä voimalla!"

Muutamia silmänräpäyksiä sen perästä työnsivät molemmat propellit laivaa pääväylää kohti kiidättäen sitä siten loitommaksi Sumter-linnasta.

"Mathew" -- sanoi Playfair -- "me emme voi ajatella mennä väylää myöten Sullivan-saaren vieritse, sillä silloin tulemme suoraan liittoutuneitten tulen alle. Siis purjehdimme niin liki ulkosataman oikeata puolta kuin mahdollista, valmiina ottamaan vastaan kuulan yhdysvaltalaisten pattereista. Onko teillä luotettava mies peräsimessä?"

"On, kapteini."

"Antakaa sammuttaa valkeat ja lyhdyt laivassa. Kovin vahva valo hohtaa jo koneestakin, mutta sitä ei voi estää."

Tämän puhelun aikana meni Delphin eteenpäin tavattomalla nopeudella, mutta liikehtiessään päästäksensä Charlestonin sataman oikean rannan puolelle, oli sen täytynyt seurata väylää, mikä joka silmänräpäys vei sen yhä likemmä Sumter-linnaa, eikä se ollut enempää kuin puolen peninkulman päässä siitä, kun kaikki ampumareiät yhdellä haavaa välähtivät ja kuulasade hirmuisten pamausten seuraamana lensi aluksen keulan editse.

"Liika varhain, poropeukalot! -- äännähti James Playfair naurahdellen. Lämmittäjä, lisää höyryä! meidän täytyy syöksyä kahden ampuvan patterin välitse!"

Lämmittäjät ahtoivat uunit täpötäyteen, ja Delphin tärisi jokaisessa saumassansa, koneen tehdessä työtä niinkuin olisi se ollut vimmattu.

Samassa kuului vielä pamaus ja uusi projektiili-sade viuhahti höyrylaivan perän sivutse.

"Liika myöhään, naudat!" -- huudahti kapteini oikein ärjäisten.

Crockston, joka silloin juuri tuli perän puolelta, arveli:

"Se oli numero yksi! -- Muutamia minuuttia vielä niin olemme kuitit liittoutuneista."

"Ettekö siis luulekaan meillä olevan enää mitään peljättävänä Sumter-linnasta?" -- kysyi James Playfair.

"En, ei vähintäkään sieltä, mutta kyllä sitä vastoin Moultrie-linnasta Sullivan saaren viimeisessä niemennenässä. Mutta siellä taas niillä vain on puolen minutin aika siepataksensa meidät, ja silloin täytyy heidän pitää varansa oikealla silmänräpäyksellä ja tähdätä oikein, muuten eivät osaa meihin. Me lähenemme linnaa yhä."

"Sumter-linnan asema sallii meidän laskea suoraan pääväylälle. Paahtakaa päälle enemmän tulta."

Näyttipä melkein siltä kuin James Playfair itse olisi komentanut tulta, sillä juuri samassa silmänräpäyksessä valaisi linnaa kolmenkertainen viiru tulenleimauksia. Hirmuinen pamaus kuului, jota seurasi kauhea ratina laivalla.

"Tällä kertaa osasivat" -- sanoi Crockston.

"Mathew" -- huusi kapteini ensimäiselle perämiehelle, joka seisoi keulan puolessa -- "kuinka kävi?"

"Klyyväri-puomi meni mereen."

"Haavoittuiko kukaan?"

"Ei, kapteini."

"No, sitte huolin lempoja taklingista. Pidä suoraan pääväylälle päin ja laske saarta kohti!"

"Saittepa pitkän nenän, eteläläiset" -- huudahti Crockston -- "ja jos meidän välttämättömästi pitää saada muutamia kuulia runkoomme, niin pidän Yhdysvaltojen kuulia parempina. Ne ovat helpommat sulattaa."

Kaikki vaara ei kumminkaan vielä ollut ohitse, eikä Delphin saattanut vielä luulla päässeensä eheänä tästä leikistä, sillä jos Morris-saari ei ollutkaan varustettu niin hirvittävillä tykeillä, kuin muutamia kuukausia myöhemmin, niin sen kanuunat ja mörssärit yhtähyvin taisivat helposti ampua aluksen semmoisen kuin Delphin upoksiin.

Yhdysvaltalaiset saarella ja piirityslaivat olivat Sumter- ja Moultrie-linnain tulesta tulleet hälytetyksi. Piirittäjät eivät voineet millään muotoa käsittää syytä tähän yölliseen hyökkäykseen, joka ei näyttänyt heitä tarkoittavan. Mutta yhtähyvin luulivat he pitävänsä olla ja olivatkin valmiit vastaamaan.

Tätä James Playfair ajattelikin mennessään noiden ahtaiden vesien kautta Morris-saaren vieritse, ja hänellä oli syytä peljätä, sillä neljännestunnin päästä nähtiin pimeällä taivaalla tulijuovia. Pieniä pommia porahteli sateena höyrylaivan ympärille veteen, joka pärskyi laivanpartaan yli. Muutamia niistä putosi Delphinin kannellekin, mutta kannallensa, mikä pelasti aluksen tietystä häviöstä.

Näiden pommien olisi, kuten sittemmin tultiin havaitsemaan, pitänyt räjähtää sadoiksi kappaleiksi ja peittää sadankahdenkymmenen neliöjalan alan kreikkalaisella tulella, jota ei kukaan olisi voinut sammuttaa ja joka olisi palanut kaksikymmentä minuuttia. Yksi ainoa sellainen pommi olisi pistänyt aluksen tuleen. Onneksi Delphinille olivat ne äskettäin keksityt ja siis vielä sangen vajanaiset. Kun pommi kerta oli viskattu, pysyi sen akseli kiepomisliikuntonsa voimasta alinomaa yhtäsuuntaisena ja siis kallellaan vedenpintaa kohti, joten se pudotessaan iski kannallaan sen sijaan että se olisi iskenyt huipullaan, johon räjähdysaine oli pantuna. Tämä vaillinaisuus keksinnössä yksistään pelasti Delphinin varmasta häviöstä. Nämä vähäpainoiset pommit eivät tehneet pudotessaan alukselle mitään mainittavaa vahinkoa, vaan se pitkitti korkealle pingoitetulla höyryllä tyynesti matkaansa ahtaassa kulkuväylässä.

Sinä hetkenä ja vasten kapteinin kovaa kieltoa tulivat Mr Halliburt ja hänen tyttärensä ylös James Playfairin luo peräkannelle. Kapteini tahtoi pakoittaa heitä palaamaan hytteihinsä, mutta miss Jenny selitti tahtovansa jäädä hänen luoksensa.

Halliburt, joka juuri oli saanut tiedon pelastajansa jalomielisyydestä, puristi vaan liikutettuna hänen kättänsä voimatta saada sanaakaan sanotuksi.

Delphin meni nyt suurella nopeudella aavaa merta kohti. Sen ei tarvinnut enempää kuin kolme peninkulmaa vielä laskea tätä väylää ollaksensa Atlantin ulapalla. Jos salmessa ei olisi risteilijöitä, kun Delphin purjehti sinne, niin se olisi pelastunut, James Playfair tunsi ihmeellisen hyvästi Charlestonin lahden ja hän ohjasi laivaansa ihmeteltävällä tarkkuudella pimeydestä huolimatta. Hänellä oli siis täysi syy toivoa että hänen rohkea yrityksensä onnistuisi, kun samassa eräs matruusi keulanpuolelta huusi:

"Purjehtija!"

"Purjehtijako?" -- huudahti kapteini.

"Vasemman puolisen looringin puolella."

Nyt näkyi sumun läpi iso regatti, joka näytti aikovan sulkea sataman suun ja estää Delphinin kulun. Siis oli, maksoi mitä maksoi, parempi vauhti saatava, muuten oli kaikki hukassa.

"Ruori oikeaan!" -- huusi kapteini.

Sitte hyökkäsi hän komentosillalle, joka oli koneen päällä. Hänen käskystään tehtiin toinen potkuri vaikuttamattomaksi, ja Delphin teki yhdellä ainoalla propellilla ihmeellisen jyrkän pyöräyksen. Se oli sillä tavoin välttynyt hyökkäämästä yhdysvaltalais-regattia kohti ja meni niin kuin sekin kulkuväylän suulle päin. Nyt se oli nopeus vaan, jonka piti ratkaista asia.

James Playfair ymmärsi, että siinä riippui hänen, miss Jennyn, tämän isän ja laivaväen pelastus. Rekatti oli melkoisen matkaa edellä Delphiniä. Sen mustasta savusta, joka savutorvesta tuprusi, saattoi nähdä, että se voimansa mukaan ponnisti höyryä. James Playfair ei ollut se, joka tahtoi jäädä alakynteen sellaisessa.

"Kuinka korkealla on höyry?" -- kysyi hän koneenhoitajalta.

"Mahdollisen korkein ponnistus" -- vastasi tämä -- "höyry pursuaa ulos varaventtiilien kautta."

"Venttiilit kiinni!" -- komensi kapteini.

Hänen käskynsä noudatettiin säntilleen, vaikka alus olisi voinutkin ilmaan lentää.

Delphinin kulku kävi yhä nopeammaksi ja pistonit kävivät hirvittävällä nopeudella, kaikki koneen osat ja levyt tärisivät näitten kiihkeitten sysäysten vaikutuksesta; se oli nähtävä, joka olisi voinut saattaa paatuneimmankin sydämmen kauhistumaan.

"Kivottakaa höyryä, kivottakaa!" -- huusi James Playfair ehtimiseen.

"Mahdotonta" -- vastasi koneenhoitaja, "venttiilit ovat hengen pitävästi suljetut. Uunit ovat täynnä aina luukkuihin asti."

"Mitä se tekee? Mättäkää sisään väkiviinassa kastettua pumpulia. Meidän täytyy mistä hinnasta hyvänsä päästä tuon kirotun fregatin edelle."

Nämät sanat kuultuansa katsahtivat rohkeimmatkin matruusit toisiansa silmiin, kuitenkin he eivät häikäilleet. Muutamia pumpulipakkoja viskattiin alas konehuoneeseen, kostutettiin läpimäräksi väkiviinalla ja työnnettiin sitte ei ilman vaaratta, tulipunaisiksi kuumennettuihin uuneihin. Liekkien räiske esti lämmittäjät kuulemasta toisiansa. Ennen pitkää olivat paahto-uunit tulipunaiset, pistonit tekivät työtä kuin rautatien veturi-pistonit, manometerit osoittivat suunnatonta painoa, alus lensi aaltojen päällitse, saumat natisivat, ja savutorvista tuprusi tulta ja savua kauheasti. Delphin oli joutunut hirvittävään, huimaavaan vauhtiin, mutta se pääsikin fregatista sivu ja jätti sen kauas jälkeensä, ja kymmenen minutin päästä oli se ulkona väylästä.

"Pelastunut!" -- huudahti kapteini.

"Pelastuneet!" -- vastasi laivaväki taputellen käsiänsä.

Charlestonin valotorni alkoi jo kadota lounaasen. Sen tulien välke himmentyi, ja jo luultiin oltavan kaukana kaikesta vaarasta, kun pommi, viskattu eräästä aukealla merellä risteilevästä kanuunaveneestä, viuhahti pimeässä ilmassa. Helppo oli seurata sen rataa, sen tulipyrstön johdolla, jonka se jätti jälkeensä.

Tässä silmänräpäyksessä nousi kauhu ja levottomuus, jota on mahdoton selittää. Kaikki olivat ääneti, kauhistuksella katsellen projektiilin tekemää kaarta. Ei mitään voitu tehdä sen välttämiseksi, ja puolen minuutin perästä putosi se Delphinin keulalle.

Matruusit säikähdyksissään pakenivat perän puoleen, eikä yksikään uskaltanut askeltakaan liikahtaa tuliputken purskuttaissa hirvittävää tultansa.

Mutta yksi ainoa, urhein heistä kaikista, hyökkäsi tätä peljättävää hävityskonetta kohti.

Se oli Crockston! Hän kaappasi pommin vahvoihin käsiinsä, jolla aikaa tuhansia kipinöitä räiski tuliputkesta ulos, ja viskasi sen melkein yliluonnolliselta näyttävällä voimalla mereen.

Pommi oli tuskin ennättänyt vedenpintaan, kun se räjähti hirmuisella paukauksella.

"Hurraa; hurraa!" -- huusi yhteen ääneen koko laivaväki, ja Crockston hieroi vaan kämmeniänsä.

Kohta sen jälkeen kynti höyryalus Atlantin meren laineita. Amerikan rannikko katosi katoamistansa pimeään, ja kaukaiset tulet, jotka risteilivät taivaanrannalla, osoittivat, että ottelu oli yleinen Morris-saaren patterien ja Charlestonin sataman linnoitusten välillä.

X.

Kotiintulo.

Seuraavana aamuna auringon noustessa oli Amerikan rannikko kadonnut näkyvistä. Laivaa ei näkynyt ilman rannalla, ja Delphin, joka oli heikentänyt vauhtiansa, meni nyt huoleti Bermudas-saaria kohti.

Paluumatka ei ollut mistään merkillinen, ja kymmenen päivää siitä kun Delphin oli lähtenyt Charlestonista, alkoi Irlannin rannikko nousta näkyviin.

Kapteinin ja Jennyn välillä oli ystävyys syntynyt, jonka vähimminkin tarkkanäköiset ihmiset jo ennakolta olisivat voineet aavistaa. Mitenkäpä Halliburt taisikaan osoittaa kiitollisuuttansa siitä alttiiksiantavaisuudesta, minkä hänen pelastajansa oli osoittanut, muutoin kuin saattamalla hänen onnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä?

James Playfair ei malttanut odottaa siksi kuin pääsisi Englannin kulkuvesille, ennenkuin hän miss Jennylle ja hänen isällensä ilmaisi ne tunteet, jotka olivat vallanneet hänen sydämmensä, ja jos saapi uskoa Crockstonin sanoja, vastaanotti miss Jenny tämän tunnustuksen ilolla, jota hän ei koettanutkaan salata.

Seuraus tästä oli, että jonkun ajan kuluttua tämän jälkeen melkoinen ihmisjoukko oli kokoontunut Saint Mungon, Glasgowin vanhan tuomiokirkon raskaiden holvien alla. Siellä nähtiin merimiehiä, kauppiaita, tehtailijoita, virkamiehiä sekä kansaa kaikenlaista. Urhea Crockston oli todistajana miss Jennylle, joka oli morsiameksi puettuna, ja tuo kunnon mies itse välkkyi omenankarvaisessa hännystakissa kullattuine nappineen. Setä Vincent seisoi uljaana veljensä pojan vieressä.

Nyt vietettiin näet James Playfairin, kauppahuone Vincent Playfairin ja Kumpp:n yhdysmiehen Glasgowissa, ja miss Jenny Halliburtin Bostonista vihkiäisiä.

Juhlallisuus oli komea ja loistava. Jokainen tunsi Delphinin historian ja arveli tämän nuoren kapteinin kyllä ansainneen semmoisen palkinnon jalomielisestä teostansa. Itse oli hän ainoa, joka piti itsensä tulleen ylenmäärin palkituksi.

Illalla piti setä Vincent loistavat pidot, suuret hääillalliset ja tanssit, ja shillinginrahoja jaettiin Gordon-kadulle kerääntyneelle ihmislaumalle.

Näissä muistettavissa pidoissa ahmi Crockston ruokia ja juomia ihmeteltävissä määrin, kumminkaan nauttimatta niitä soveliaisuuden rajain yli.

Itsekukin oli onnellinen näissä häissä, mitkä omasta onnestaan, mitkä toisten, joka ei aina tapahdu tällaisissa tilaisuuksissa.

Myöhemmin illalla vieraiden mentyä pois, James Playfair syleili setäänsä ja suuteli häntä molemmille poskille sanoen.

"No kuinkas teistä nyt tuntuu, setä?"

"Niin, entäs sinusta itsestäsi, James?"

"Oletteko tyytyväinen siihen verrattomaan lastiin, minkä olen tuonut Delphinissä?" -- kysyi kapteini Playfair, osoittaen uskaliaaseen, nuoreen rouvaansa.

"Sen kyllä uskon!" -- vastasi tuo ammattiinsa tuiki kiintynyt kauppias. -- "Pumpulin olen jo myönyt kolmensadan seitsemänkymmenen viiden prosentin voitolla."