Part 4
Kun kapteini havaitsi olevansa tarpeeksi likellä Morris-saarta ja kanuunain edessä, joiden kantomatkaa hän ei tuntenut, käännähytti hän yhtäkkiä ruoria, laski jälleen pohjoista kohti ja jätti risteilijät kaksi peninkulmaa tuulen alapuolelle. Kun nämä näkivät tämän tempun, käsittivät ne heti kapteinin tarkoitukset ja alkoivat kiivaasti ajaa höyrylaivaa takaa. Mutta nytpä se jo oli kovin myöhäistä. Delphin, jonka propellit tekivät työtä kahta vikevämmin kuin ennen, jätti vihollisten alukset kauas jälkeensä ja läheni rannikkoa. Muutamia kuulia lähetettiin kumminkin koetteeksi sen jälkeen, mutta yhdysvaltalaisten heitokset menivät aivan hukkaan, sillä ne eivät päässeet kuin puoliväliin. Kello 11 aikana aamupäivällä laski laiva vähäisen uppomittansa avulla Sullivan-saaren vieritse, mennen täydellä vauhdilla tuohon ahtaaseen kulkureittiin. Siellä oli se hyvässä turvassa, sillä ei yksikään yhdysvaltojen risteilijä olisi uskaltanut tälle väylälle, joka pakoveden aikana keskimäärin ei ole yhtätoista jalkaa syvempi.
"Mitä" -- huudahti Crockston -- "eikö se olekaan sen vaikeampaa?"
"Ohoh, master Crockston" -- vastasi James Playfair -- "vaikeaa ei ole päästä sisään, vaan kyllä tulla ulos jälleen."
"Joutavia!" -- jatkoi amerikalainen -- "se ei minua suuresti huoleta. Laivalla semmoisella kuin Delphin ja semmoisen kapteinin johdolla kuin James Playfairin päästään mihin tahdotaan ja ulos samalla tavalla."
Sillä aikaa tutki kapteini kiikari kädessä tarkoin tietä, jota hänen piti noudattaa. Hänellä oli edessään oivallisia rantaveden erikois-karttoja, joiden johdolla hän taisi mennä eteenpäin arvelematta.
Delphinin onnellisesti päästyä tälle ahtaalle väylälle, joka ulottuu pitkin Sullivan-saarta, otti kapteini maamerkin Moultrie-linnasta luoteessa, siksi kun Pickney-linna, joka helposti tunnetaan tummasta väristään ja seisoo eräällä saarella Shutes Tollyn vieressä, näkyi pohjoiskoillisessa. Toisella puolen oli hänellä varustamaton Johnson-linna kaksi astetta pohjoisempana Sumter-linnaa.
Tässä silmänräpäyksessä sitä nyt tervehdittiin Morris-saaren pattereista muutamilla kuulilla, jotka eivät siihen asti kantaneet. Se pitkitti siis menoansa, poikkeamatta minnekään päin, meni Moultrievillen alate, joka on Sullivan-saaren äärimmäisellä niemellä, ja laski lahteen.
Delphin jätti kohta Sumter-linnan vasemmalle kädelle ja oli nyt suojassa Yhdysvaltojen pattereilta.
Tämä Yhdysvaltioiden sodan aikana tunnettu linna on kolmen ja kolmanneksen peninkulman päässä Charlestonista ja molemmin puolin peninkulman päässä maasta. Se on viisikulmainen, rakennettu Massaschusettistä tuodusta granitista keinotekoiselle saarelle. Rakentaminen kesti kymmenen vuotta ja maksoi enemmän kuin yhdeksänsataa tuhatta dollaria.
Se oli sama linna, mistä Anderson ja Yhdysvaltojen sotaväki karkoitettiin Huhtikuun 13 päivänä 1861, ja se oli tätä vastaan kuin liittoutuneet laukasivat ensimäisen laukauksensa. Mahdotonta olisi arvioida sitä raudan ja lyijyn paljoutta, minkä Yhdysvaltalaisten kanuunat syytivät sitä vastaan. Yhtä kaikki piti se puoliansa kolme vuotta. Muutamia kuukausia myöhemmin, kuin Delphin laski sen ohitse, sen kukistivat kuulat Parratin kolmesatanaulaisista rihlatuista kanuunoista, jotka kenraali Gillmore oli asetuttanut Morris-saarelle.
Mutta tänä aikana oli se vielä täydessä voimassaan, ja liittoutuneitten lippu liehui tämän kivisen jättiläisviisikulmikkaan päällä.
Delphinin purjehdittua linnan sivu, näkyi Charlestonin kaupunki Ashley- ja Coopervirtain välillä, muodostaen kärjekkään niemen ulkosatamaa vastaan.
James Playfair meni nyt viitotun väylän välitse, ja hänellä oli lounaisella puolellaan Charlestonin valotorni, joka näkyy Morris-saaren multavallien ylitse. Se oli jo nostanut Englannin lipun ja liikkui ihmeteltävällä nopeudella näissä ahtaissa solissa.
Jätettyänsä karantteeni-merkin oikealle kädelle, laski se esteettä lahteen. Miss Halliburt seisoi peräkannella, katsellen tätä kaupunkia, jossa hänen isänsä pidettiin vangittuna, ja tätä ajatellessa hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
Kapteinin käskystä vähensi Delphin viimein vauhtiansa, meni pitkin etelä- ja itäpuolella olevia pattereita ja seisoi ennen pitkää North Commercial varvin rantalaiturissa.
VII.
Etelävaltioitten kenraali.
Laskiessaan Charlestonin rantalaituriin tervehti lukuisa ihmislauma Delphiniä eläköön-huudoilla. Asukkaat tässä meren puolelta tarkasti saarretussa kaupungissa eivät olleet tottuneet näihin aikoihin näkemään europalaisia aluksia. Suurella hämmästyksellä he kysyivät mitä tällä isolla höyryaluksella, joka noin uljaasti kantoi Englannin lippua kahvelin alla, oli tekemistä heidän kulkuvesillään. Mutta kun saatiin kuulla sen matkan tarkoitus, miksi se oli tunkenut Sullivan-saaren viereisten ahtaiden vesien kautta, ja kun huhu levisi, että se sisälsi kokonaisen lastin sotakieltotavaroita, nostettiin kahta innokkaampia eläköön- ja riemuhuutoja.
Viipymättä läksi James Playfair heti tapaamaan kenraali Beauregardia, joka oli kaupungin ylin sotapäällikkö. Tämä vastaanotti avosylin Delphinin nuoren kapteinin, joka tuli varsin sopivaan aikaan tuomaan hänen sotamiehilleen vaatteita ja ruokavaroja, joista heillä oli mitä kovin puute. Päätettiin viipymättä ryhtyä laivan purkamiseen, ja joukko jänteviä käsiä tuli Englannin matruuseille avuksi.
Ennenkuin James Playfair lähti laivastaan, oli miss Halliburt mitä kiihkeimmästi kehoittanut häntä rupeamaan hänen isänsä puoltajaksi kenraalin luona. Nuori kapteini oli luvannut kokonansa antautua tämän nuoren tytön palvelukseen.
"Miss Jenny" -- oli hän sanonut -- "te saatatte luottaa minuun. Minä olen tekevä mahdottomiakin pelastaakseni isänne, ja minä toivon, että tämä asia ei ole tuottava vaikeuksia. Minä käyn kenraali Beauregardin luona jo tänä päivänä ja, vaikken jyrkästi voi vaatia häneltä mr Halliburtin vapaaksi laskemista, koetan saada selvän tiedon isänne tilasta, josko hän on vapaana kunniasanallaan vaiko vankina."
"Isä raukkani!" huudahti miss Jenny huo'aten. -- "Hän ei tiedä, että tyttärensä on häntä näin lähellä. Oi, jos voisin rientää hänen syliinsä!"
"Hiukan malttia vain, miss Jenny, ja te saatte kohta syleillä isäänne. Luottakaa siihen, että olen menettelevä mitä suurimmalla alttiudella, mutta myös taitavan ja ajattelevan miehen tavalla."
Sittenkuin James Playfair oli suorittanut kauppahuoneensa asiat, jättänyt Delphinin lastin kenraalille ja tehnyt välipuheen suunnattomasta määrästä pumpulia polkuhintaan, käänsi hän uskollisena lupaukselleen, keskustelun päivän tapauksiin.
"Te luulette siis" -- sanoi hän kenraali Beauregardille -- "orjuuden puollustajain pääsevän voitolle?"
"En epäile hetkeäkään, että viimein voitamme, ja mitä Charlestoniin tulee, niin on kenraali Lee'n armeija kohta pelastava sen saarroksesta. Ja mitä voitte sitä paitse odottaa orjuuden vastustajilta? Jos niin kävisikin -- mikä ei ole tapahtuva että kauppakaupungit Virginiassa, pohjois- ja etelä-Carolinassa, Georgiassa, Alabamassa ja Mississipissä joutuisivat heidän valtaansa, mitäs se tekee? Voisivatko he päästä herroiksi maassa, jota eivät koskaan kykene miehittämään? Eivät suinkaan, ja vaikka pääsisivätkin voitolle, niin he minun mielestäni joutuisivat suureen pulaan voittonsa tähden."
"Saatatteko varmaan luottaa sotamiehiinne?" -- kysyi kapteini -- "ja ettekö pelkää Charlestonin väsyvän piiritykseen, joka saattaa kaupungin häviöön?"
"En pelkää kavallusta, ja paitsi sitä, jos kavaltajia olisikin, niin ne armahtamatta uhrattaisiin, ja minä hävittäisin tulella ja miekalla itse kaupunginkin, jos havaitsisin pienintäkään yhdysvaltalaisliikettä. Jefferson Davis on uskonut minulle Charlestonin, ja saatte olla huoleti siitä, että kaupunki on hyvissä käsissä."
"Onko teillä vankia pohjoisvaltioista?" kysyi James Playfair, joka nyt vihdoin pääsi haluamaansa keskustelu-aineeseen.
"On, kapteini" -- vastasi kenraali. -- "Täällä Charlestonissa erimielisyys ensiksi puhkesi ilmi. Täällä olevat orjuuden vastustajat tahtoivat asettua vastarintaan ja kun tulivat voitetuiksi, jäivät he sotavangeiksi."
"Onko teillä niitä monta?"
"Sadan paikoilla?"
"Saavatko he oleskella vapaina kaupungissa?"
"He olivat vapaalla jalalla siihen asti kuin keksin salaliiton. Heidän johtajallensa oli näet onnistunut saada toimeen salainen yhteys piirittäjäin kanssa, jotka siten saivat tietoja siitä mitä kaupungissa tapahtui. Minun täytyi sulkea lukon taakse nämä vaaralliset vieraat ja useat heistä tulevat jättämään vankeutensa ainoastaan kiivetäksensä linnanpalteelle, jossa kymmenen meikäläisten kiväärikuulaa on tekevä lopun heidän yhdysvaltalaismietteistänsä."
"Mitä? Ammutaanko he kuolijaaksi?" -- kysäsi kapteini säpsähtäen.
"Ammutaan ja ensiksikin heidän johtajansa, joka on ylen rohkea ja vaarallinen mies piiritetyssä kaupungissa. Minä olen lähettänyt hänen kirjevaihtonsa presidentille Richmondissa, ja kahdeksan päivän kuluessa on hänen kohtalonsa peruuttamattomasti ratkaistu."
"Kuka siis on se mies, josta puhutte?" kysyi James Playfair, teeskennelty väliäpitämättömyys äänessään.
"Sanomalehden toimittaja Bostonista, raivostunut orjuuden vastustaja ja sokeasti Lincolniin kiintynyt."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Jonathan Halliburt."
"Miesparka!" huudahti James, hilliten liikutustansa. -- "Mitä hän nyt lieneekin tehnyt, ei saata olla häntä surkuttelematta. Luuletteko tosiaankin hänen tulevan ammutuksi?"
"Siitä olen varma" -- vastasi Beauregard. -- "Mitäpäs sille voidaan? Sota on sota ja puollustautua täytyy miten parhaiden taidetaan."
"No, tämäpä ei juuri minuun koske" -- vastasi kapteini huoletonna -- "ja rangaistusta toimeen pantaessa minä jo olen kaukana."
"Mitä? Aiotteko jo palata?"
"Aion, herra kenraali, minä olen ennen kaikkea kauppias. Heti pumpulin lastattuani lähden purjehtimaan. Minä olen tullut tänne sisään, se on hyvä, mutta minun täytyy tulla täältä uloskin, ja siinäpä se vaikeus onkin. Delphin on hyvä laiva ja uskaltaa nopeuden suhteen lähteä minkä yhdysvaltalais-laivan kanssa hyvänsä kilpailemaan; mutta vaikka se kulkeekin nopeasti, ei se sentään voisi rientää pakoon kanuunan laukauksen tieltä ja luoti sen runkoon tai koneeseen tekisi koko minun kauppasuunnitelmani mitättömäksi."
"Kuten haluatte, kapteini" -- vastasi Beauregard. -- "Koska asiat niin ovat, ei minulla ole yhtään neuvoa teille antaa. Te hoidatte ammattianne, ja siinä teette oikein. Teidän sijassanne tekisin samalla tavalla. Paitsi sitä olo Charlestonissa ei ole suloista, ja ankkuripaikka, jossa kuulia sataa ehtimiseen, ei anna alukselle luotettavaa suojaa. Te lähdette siis, milloin hyväksi näette. Mutta olkaa hyvä ja sitä ennen antakaa minulle vähäinen tieto. Kuinka monta ja kuinka suuria ovat ne yhdysvaltalais-alukset, jotka risteilevät Charlestonin ulkopuolella?"
James Playfair vastasi kenraalin kysymyksiin niin hyvin kuin taisi ja jätti hänelle hyvästit mitä ystävällisimmillä sanoilla. Mutta kun hän palasi Delphiniin, oli hän sangen levoton ja murheellinen siitä mitä oli kuullut.
"Mitä pitää minun sanoa miss Jennylle?" mietti hän. -- "Pitääkö minun ilmoittaa hänelle, missä hirmuisessa tilassa mr Halliburt on? Ei, parempi on että jätän hänet tietämättömyyteen hänen isäänsä uhkaavasta vaarasta. Lapsi parka!"
Hän ei ollut astunut viittäkymmentä askelta kuvernöörin asunnosta, ennenkuin kohtasi Crockstonin. Tämä kunnon amerikalainen oli vartonut häntä aina hänen laivasta lähdettyänsä.
"No, kuinkas asiat ovat, kapteini?"
James Playfair katsoi Crockstoniin vakaisesti, ja tämä ymmärsi siitä, että kapteinilla ei ollut hyviä uutisia hänelle ilmoitettavana.
"Oletteko nähneet kenraali Beauregardia?" kysyi hän.
"Olen" -- vastasi James Playfair.
"Ja te olette puhutelleet häntä mr Halliburtista?"
"En ole, vaan hän on puhunut minulle hänestä."
"Entäs sitte, kapteini?"
"Entäs sitte? Voinko teille sanoa kaikki?"
"Voitte, herra kapteini!"
"Niin, kuulkaapas! Kenraali on sanonut minulle, että herranne tulee ammuttavaksi kahdeksan päivän kuluessa."
Tämän kuultua olisi joku muu kuin Crockston raivosta hypähtänyt tahi päästänyt hillitsemättömän tuskan tunteen valtoihinsa; mutta amerikalainen, joka ei hätäillyt ja näki kaikki parhaimmassa valossa, ikäänkuin myhäili ja sanoi vain:
"No, mitä se tekee?"
"Mitäkö tekee?" -- huudahti James Playfair. -- "Minä sanon teille, että mr Halliburt ammutaan kahdeksan päivän kuluessa, ja te vastaatte: mitä se tekee!"
"Niin, mitäpä se tekee, jos hän kuuden päivän kuluessa on Delphinissä ja me seitsemän päivän kuluttua aavalla valtamerellä."
"Minä ymmärrän sinut kunnon ystävä", vastasi kapteini ja puristi Crockstonin kättä. "Sinä olet rohkea mies, ja minä olen, huolimatta setä Vincentistä ja Delphinin lastista, antava vaikka räjähyttää itseni ilmaan miss Jennyn tähden."
"Ei sentään kenenkään tarvitse ilmaan lentää" -- vastasi amerikalainen. -- "Siitä olisi vaan kaloille hyötyä, mutta tärkein asia on saada mr Halliburt vapautetuksi."
"Mutta tiedättekö se asia on vaikeata."
"Eipä niinkään!" -- vastasi Crockston.
"Pää-asia on päästä yhteyteen vangin kanssa, joka on ankarasti vartioituna."
"Se on tietty."
"Ja toimittaa hänet onnellisesti karkuun, mikä miltei olisi ihmetyö."
"Voi olla" -- sanoi Crockston. -- "Mutta vanki ajattelee yleensä enemmän karkaamista, kuin hänen vahtinsa vartioimista. Sen tähden täytyisi vangin aina onnistua karkaamisyrityksessään. Kaikki asianhaarat ovat hänen puolellaan, ja sen tähden on mr Halliburt meidän avullamme pelastuva."
"Kenties olette oikeassa, Crockston."
"Aina oikeassa, kapteini."
"No, mutta mitenkä aiotte menetellä? Pelastussuunnitelma on keksittävä ja kaikenmoisiin valmistuksiin on ryhdyttävä."
"Minä tahdon tarkemmin asiaa ajatella."
"Mutta jos miss Jenny saa kuulla, että hänen isänsä on tuomittu kuolemaan ja että käsky rangaistuksen toimeenpanemisesta voi tulla minä päivänä hyvänsä..."
"Hänen ei pidä saada mitään tietää, siinä kaikki."
"Te olette oikeassa, asia on salattava häneltä. Se on parempi sekä hänelle että meille."
"Missä mr Halliburtia pidetään vangittuna?" -- kysyi Crockston.
"Linnassa kaupungin sisällä" -- vastasi James Playfair.
"Hyvä! Ja nyt menkäämme laivaan!"
"Niin, nyt laivaan, Crockston!"
VIII.
Karkaaminen.
Miss Jenny istui Delphinin peräkannella odotellen kuumeentapaisella levottomuudella kapteinin tuloa. Tämän palattua hänen luoksensa, ei hän kyennyt sanaakaan virkkamaan, mutta silmänsä kysyivät James Playfairilta kiihkeämmin kuin hänen huulensa olisivat sen tehneet.
Crockstonin avustamana ilmaisi kapteini nuorelle tytölle, että hänen isänsä istui vankilassa ja että hän varovasti oli kuulustellut kenraali Beauregardilta sotavangeista. Mutta kun hän oli huomannut, ettei kenraali ollut suopea heitä kohtaan, oli hän vaan hyvin varovasti kajonnut asiaan ja päättänyt menetellä aivan asianhaarain mukaan.
"Koska mr Halliburt ei saa vapaasti liikkua kaupungilla" -- sanoi James Playfair -- "niin hänen karkaamisensa käy vaikeammaksi, mutta minä olen pääsevä tarkoitukseni perille ja vannon teille, miss Jenny, että Delphin ei ole lähtevä Charlestonin rediltä ilman isäänne."
"Kiitos, mr James" -- sanoi tyttö -- "minä kiitän teitä kaikesta sydämmestäni."
Nämä sanat kuultuansa James Playfair tunsi sydämmensä hypähtävän rinnassaan. Kyynelsilmin ja värähtävin huulin hän lähestyi tyttöä. Hänen teki mieli puhua ja ilmaista tytölle tunteensa, joita ei kauemmin voinut hillitä, kun Crockston astui väliin sanoen:
"Kas niin nyt ei olekaan aikaa olla noin hellätunteinen. Sen sijaan tuumikaamme, ja neuvotelkaamme järkevästi asiasta."
"Onko sinulla siis jotakin neuvoa, Crockston?" -- kysyi miss Jenny.
"Minulla on aina joku neuvo varalla" -- vastasi amerikalainen. -- "Se juuri on erikoisalani."
"Mutta onko se hyväkin neuvo" -- sanoi James Playfair.
"Oivallinen eivätkä edes ministerit Washingtonissa voisi parempaa keksiä. Onpa niin kuin mr Halliburt jo olisi täällä laivassa."
Crockston sanoi nämä sanat semmoisella varmuudella ja niin hyvillä mielin, että heikkouskoisimpaankin olisi sama varma vakaumus tarttunut.
"Annapas kuulla tuumasi!" -- sanoi James Playfair.
"Annan, kapteini; teidän pitää mennä kenraali Beauregardin luokse ja pyytää hänen apuansa erääseen hyvään asiaan, jota hän ei ole teiltä kieltävä."
"Ja mikähän hyvä asia se olisi?"
"Teidän pitää sanoa hänelle, että teillä on laivassanne eräs kehno ihminen, oikea ilkiö, joka on teille haitaksi ja joka matkalla on koettanut yllyttää laivaväkeä salakapinaan, sanalla sanoen ilkeä roisto. Sitte pyydätte lupaa saada lukita hänet linnaan, kuitenkin ehdolla että ennen lähtöänne saatte noutaa hänet takaisin viedäksenne Englantiin ja jättääksenne hänet oikeuden käsiin, rangaistavaksi maan lakien mukaan."
"Hyvä, hyvä!" -- vastasi James Playfair puoleksi naurusuin. -- "Minä teen kaikki mitä tahdotte, ja Beauregard on heti mielellään myöntyvä pyyntööni."
"Siitä olen minäkin täydellisesti vakuutettu" -- jatkoi amerikalainen.
"Mutta minulta puuttuu yksi asia" -- virkahti vielä Playfair.
"Mikä se olisi?"
"Tuo roisto."
"Seisoohan hän juuri silmäinne edessä, kapteini."
"Mitä? Sekö ilkeä lurjus?"
"Se olen juuri minä, ellette pahaksi pane."
"Oi, mikä jalomielisyys, mikä uhrautuva sydän!" -- huudahti miss Jenny, puristaen pienillä käsillään amerikalaisen karkeita käsiä.
"Crockston, ystäväni" -- sanoi James Playfair -- "ymmärrän teidät täydellisesti, ainoastaan yhdestä asiasta olen pahoillani: etten voi astua sijaanne."
"Itsekullakin on tehtävänsä tässä maailmassa" -- vastasi Crockston. -- "Jos te astuisitte minun sijaani, niin varmaankin joutuisitte moneen pahaan pulaan, mikä ei minulle voi tapahtua. Te sitävastoin saatte kyllin tekemistä siinä miten pääsette ankkuripaikalta yhdysvaltalaisten ja liittoutuneitten kanuunain ahdistamina, jossa yrityksessä minun huonosti kävisi."
"Jatkakaa Crockston?"
"Päästyäni kerran onnellisesti linnaan, jonka tunnen kuin viisi sormeani, voin kyllä nähdä miten on meneteltävä, mutta olkaa varma, että hyvä siitä tulee. Sillä aikaa pitäkää Te vaan huoli laivanne lastaamisesta."
"Niin tosiaan! Ne kauppahommat!" -- sanoi kapteini -- "ne tulevat nyt vaan toiseen sijaan."
"Ei suinkaan! Muistakaa setä Vincentiä. Mitähän setä sitte sanoisi? Antakaa tunteiden ja kauppatointen käydä rinnatusten. Sillä keinoin vältätte kaikki epäluulot. Mutta pitäkää kiirettä vain. Voipiko kaikki olla kuudessa päivässä suoritettuna?"
"Voipi kyllä."
"Siis on Delphin lastannut ja valmis lähtemään 22 päivänä."
"Aivan valmis."
"Kuulkaa sitte. Tammikuun 22 päivän illalla, ymmärrättekö, te lähetätte veneen ja muutamia paraita matruusianne White-Pointin luokse kaupungin äärimmäisessä päässä. Odottakaa siellä kello 9:ään asti, ja te saatte nähdä mr Halliburtin ja nöyrimmän palvelijanne tulevan saapuville."
"Mutta kuinka menettelette auttaaksenne mr Halliburtia karkaamaan ja samalla päästäksenne itsekin pakoon?"
"Se on minun asiani."
"Rakas Crockstonini" -- sanoi Jenny -- "te aiotte siis panna henkenne alttiiksi pelastaaksenne isäni?"
"Älkää minun tähteni olko huolissanne, miss Jenny, minä en laisinkaan pane mitään alttiiksi. Saatatte uskoa mitä sanon."
"Mutta" -- kysyi James Playfair -- "milloin pitää minun panettaa teidät linnaan?"
"Jo tänä päivänä. Ymmärrättehän sen, että minä turmelen kaiken laivaväkenne ja ett'ei ole aikaa hukata."
"Tarvitsetteko rahaa? Olisivatko ne teille joksikin hyödyksi linnassa?"
"Rahaako lahjoakseni vanginvartijan? Eikö mitä! Se tulisi sekä kovin kalliiksi että olisi tyhmästi tehty. Jos niin sattuu, niin vanginvartija pitää sekä rahat että vangin, ja siinä tekee hän oikein. Ei, minulla on muita paljoa parempia keinoja. Kuitenkin saatatte antaa muutamia dollareita. Täytyyhän toki jos tarvis vaatii, saada ryyppy."
"Ja päihdyttää vanginvartija?"
"Ei suinkaan, päihtynyt vanginvartija pilaisi koko juonen. Ei, ei, minä sanon teille, että minulla on tuumani, ja antakaa minun hoitaa asia."
"Kas tässä, urhea Crockstonini, tässä on teille kymmenen dollaria."
"Se on liiaksi, mutta jäännöksen annan takaisin."
"Oletteko siis valmis?"
"Aivan valmis astumaan esiin oikeana pääkonnana."
"Matkaan siis!"
"Crockston" -- sanoi tyttö liikutetulla äänellä -- "oletpa kumminkin paras ihminen maanpäällä."
"Eipä se minusta kumma olisikaan" -- vastasi amerikalainen nauraa hohotellen. -- "Mutta olipa unhottua, herra kapteini, minulla on jotain tähdellistä teiltä pyydettävänä."
"No mitä?"
"Jos kenraali ehdottaisi, että antaisitte hirttää tuon ilkiönne, sillä tiedättehän että soturit eivät häikäile!..."
"Mitä tarkoitatte?"
"Niin sanokaa että teidän pitää asiaa ajatella."
"Sen lupaan."
Samana päivänä suureksi kummastukseksi laivaväelle, joka salaisuudesta ei mitään tiennyt, vietiin Crockston sidottuna kahleisiin maihin, ja puoli tuntia sen jälkeen huolimatta hänen rajuista vastustuksistaan, hän kapteinin pyynnöstä sulettiin Charlestonin linnaan.
Tänä ja seuraavina päivinä purettiin Delphiniä suurella touhulla. Höyryranat nostivat taukoamatta koko europalaisen lastin pois sisäänpantavan uuden lastin tieltä. Charlestonin väestö auttoi tässä mieluisessa tehtävässä ilolla ja riemulla laivaväkeä. Voitiinpa melkein sanoa että merimiehet olivat silloin kuten sanotaan, korkeimmat kukot linnalla, niin ystävällisiä ja kohteliaita olivat kaupunkilaiset heitä kohtaan. Mutta James Playfair ei antanut heille aikaa vastaanottaa amerikalaisten kohteliaisuudenosotuksia. Hän kehoitteli ja kiirehti mitä kiihkeimmällä innolla, johon Delphinin matruusit eivät voineet oikeata syytä arvata.
Kolme päivää sen jälkeen eli tammikuun 18 päivänä aljettiin ensimäisiä pumpulipakkoja lastata ruumaan. Vaikka James ei enää ollut kauppavoitosta millänsäkään, teki kauppahuone Playfair ja Kumpp. oivallisen kaupan, se kun sai polkuhinnalla kaiken pumpulin, mikä rojuna oli kasaantunut Charlestonin varville.
Sillä aikaa ei ollut saatu mitään tietoja Crockstonista. Mitään virkkamatta oli Jenny alinomaisessa pelossa. Hänen kasvonsa, jotka olivat levottomuudesta tuntuvasti muuttuneet, puhuivat hänen puolestansa, ja James Playfair koki hyvillä sanoilla rauhoittaa häntä niin hyvin kuin taisi.
"Minulla on mitä suurin luottamus Crockstoniin" -- sanoi hän. "Hän on uskollinen palvelija, ja te, miss Jenny, joka tunnette hänen paremmin kuin minä, saatatte siis olla aivan huoleti. Kolmen päivän perästä on isänne painava teidät sydäntänsä vasten, uskokaa minun sanani."
"Oi, herra kapteini, kuinka voinen koskaan osoittaa teille kiitollisuuttani tuommoisesta uhrautuvaisuudesta? Millä tavoin voimme me, isäni ja minä, palkita teidän jalomielisyytenne?"
"Sen olen sanova teille tultuamme Englannin vesille" -- vastasi reipas kapteini.
Jenny tarkasteli häntä hetkisen aikaa, loi sitte kyynelillä täytetyt silmänsä alas ja palasi hyttiinsä.
James oli toivonut että tämä nuori tyttö ei saisi mitään tietää isänsä hirvittävästä tilasta, ennenkuin isä olisi hyvässä turvassa; mutta tänä viimeisenä päivänä sattui eräs matruusi vastoin tahtoansa virkahtamaan jotakin, mikä hänelle ilmaisi koko totuuden. Vastaus Richmondin keskushallitukselta oli näet tullut edellisenä päivänä ratsastavaa kuriiria myöten, joka oli onnistunut pääsemään vihollisten etuvartijarivin läpi. Tämä vastaus sisälsi Jonathan Halliburtin kuolemantuomion, jonka mukaan tämä onneton kansalainen oli seuraavana aamuna ammuttava. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin uutinen tästä tuomion täytäntöönpanosta levisi kaupungille ja viimein erään Delphinin matruusin muassa laivaan. Tämä mies kertoi uutisen kapteinille aavistamatta, että miss Halliburt seisoi niin likellä että kuuli kaikki. Neito päästi sydäntä vihlovan huudon ja kaatui tainnoksiin kannelle. James Playfair kantoi miss Jennyn hänen hyttiinsä, ja vasta pitkien ja vaivaloisten ponnistusten perästä onnistui hänen saada neiti jälleen tajuntaan virkoamaan.
Kun hän taas avasi silmänsä, näki hän nuoren kapteinin seisovan kumartuneena ylitsensä antaen sormi huulillansa merkin pysyä aivan ääneti. Hänellä oli vielä siksi itsensä hillitsemisvoimaa, että hän voi vaieta ja hillitä niitä tuskanhuutoja, jotka tahtoivat tunkeutua hänen rinnastaan. James Playfair kuiskasi hänen korvaansa: