Part 3

"Miss" -- vastasi kapteini, joka ei ymmärtänyt vähintäkään mitä tyttö tarkoitti -- "mutta minä en tiedä"...

"Te tulette" -- jatkoi miss Jenny -- "minun tähteni kokemaan monia vaaroja ja kentiesi panemaan omat etunne alttiiksi. Paljon olette jo tehneet siinä, että olette täällä laivassa osoittaneet minulle vieraanvaraisuutta, jota minulla ei olisi oikeus"...

"Suokaa anteeksi, miss Jenny" -- vastasi James Playfair -- "mutta en tosiaankaan ymmärrä sanojanne. Minä olen kohdellut teitä niinkuin jokainen säädyllisesti kasvatettu mies olisi kohdellut naista ja käytökseni ansaitsee yhtä vähän tunnustusta kuin kiitollisuutta."

"Herra kapteini" -- sanoi Jenny -- "se on tarpeetonta, että kauemmin teeskentelette. Crockston on sanonut minulle kaikki."

"Vai niin" -- sanoi kapteini -- "Crockston on sanonut teille kaikki? Sitte voin vieläkin vähemmin käsittää syytä, joka sai teidät lähtemään hytistänne ja tulemaan tänne puhuaksenne sanoja, jotka"...

Tätä sanoessaan tämä nuori kapteini suuresti hämmästyi, hän kun muisteli sitä raakamaista tapaa, millä hän oli vastaanottanut amerikalaisen esityksen: mutta miss Jenny ei antanut hänelle aikaa lähempään selitykseen, mikä olikin kapteinille suureksi onneksi, vaan keskeytti hänet sanoen:

"Herra kapteini, astuessani laivaanne minulla ei ollut muuta tarkoitusta kuin tulla Charlestoniin, ja kuinka julmat orjuuden puoltajat lienevätkin, niin he eivät olisi kieltäneet tyttöparkaa käymästä isänsä vankeuteen osalliseksi. Niin on asia, ja minä en rohjennut vähimminkään toivoa voivani sieltä palata; mutta koska jalomielisyytenne on niin suuri, että tahdotte vapauttaa vangitun isäni ja tehdä kaikki mitä voimissanne on pelastaaksenne hänet, niin saatatte olla vakuutettu minun syvästä kiitollisuudestani ja sallinette minun puristaa kättänne."

James Playfair ei tiennyt mitä vastata eikä miten hän käyttäytyisi. Hän pureskeli huuliansa eikä rohjennut tarttua tytön tarjoamaan käteen.

Hän hyvin kyllä älysi Crockstonin panneen hänet pulaan semmoiseen, että hänen nyt olisi mahdotonta siitä peräytyä. Kumminkaan ei hänen tuumiinsa soveltunut ruveta avulliseksi mr Hallihurtin vapauttamiseksi ja hankkia tukala asia niskoillensa. Mutta voisiko hänellä olla sydäntä antaa tämän tyttöraiskan pettyä toiveissaan? Voisiko hän sysätä luotaan tuon käden, jonka tyttö ojensi hänelle noin todellisella ja sydämmellisellä ystävyyden tunteella? Voisiko hän huoleti nähdä noiden kiitollisuuden kyynelten, jotka kiiluivat tytön ihanoissa silmissä, muuttuvan mielikarvauden kyyneliksi?

Nuori mies koetti sen tähden antaa kiertäviä vastauksia, voidaksensa pelastaa toimintavapautensa ja ollaksensa vapaa kaikista sitovista lupauksista tulevaisuuteen nähden.

"Miss Jenny" -- sanoi hän -- "uskokaa minua, minä olen tekevä kaikki maailmassa että"...

Hän otti nyt miss Jennyn pienen hienokaisen käden omaansa, mutta puristaessaan sitä hiljaa, tunsi hän sydämmensä olevan vaarassa. Hän joutui hämmennyksiin ja häneltä puuttui sanoja, millä olisi ajatuksensa ilmaissut. Hän soperteli muutamia sekavia sanoja:

"Miss... miss Jenny... minä tahdon teidän edestänne..."

Crockston, joka piti häntä silmällä, hieroi käsiään ihastuksesta ja jupisi itsekseen:

"Hyvin on asia! Tiesinhän sen, kun kerran pääsevät alkuun."

Vaikeata olisi ollut sanoa, mitenkä James Playfair suoriutuisi tässä pulmallisessa tilassa, kun kaikeksi onneksi hänelle itselleen, ellei juuri Delphinille, kuultiin tähystäjän huutavan: "Perämies, ohoi!"

"Mikä on asiana?" -- kysyi Mathew.

"Purjehtija tuulen päällä."

James Playfair erosi heti tytöstä ja juoksi perämaston vanttitouviin.

V.

lroquois'in kanuunankuulat ja miss Jennyn todistelut.

Delphinin matka oli tähän asti ollut sangen onnellinen, ja erinomaisen nopea. Ei ainoatakaan purjehtijaa ollut näkynyt ennen sitä, jonka tähystäjä nyt keksi.

Delphin oli tällä hetkellä 32° 15' leveyden ja 57° 43' pituuden kohdalla lännempänä Greenwichin puolipäiväpiiriä, se on: se oli jo kulkenut kolme viidennes-osaa matkastaan. Läpinäkymätön usva oli neljänkymmenenkahdeksan tunnin ajan peittänyt valtameren. Jos tämä sumu olikin eduksi Delphinille, se kun kätki sen kulun, niin se kumminkin esti tähystäjiä pitämästä tarkkaa silmää laajemmalla alalla merta, ja aavistamattansa olisi voinut sattua, että Delphin olisi purjehtinut rinnatusten niiden alusten kanssa, joita se tahtoi välttää.

Tämäpä juuri olikin nyt tapahtunut, ja kun merkki aluksen näkymisestä annettiin, oli se ainoastaan kolmen peninkulman päässä tuulen puolella.

Saalingille tultuansa näki hän selvästi ja kirkkaasti ison yhdysvaltalais-korvetin, joka kulki täydellä koneella. Se piti kurssiaan Delphiniä kohti, katkaistakseen tältä tien.

Tarkasteltuansa korvetin liikkeitä, kapteini taas astui alas kannelle ja käski ensimäisen perämiehen luoksensa.

"Mr Mathew" -- sanoi hän -- "mitä luulette tuosta aluksesta?"

"Minä luulen, kapteini, sen yhdysvaltalaislaivaston alukseksi, joka epäilee tarkoituksiamme."

"Niin niin, sen kansallisuutta ei voi kauemmin epäillä" -- lisäsi James Playfair.

Samassa silmänräpäyksessä nosti korvetti Yhdysvaltojen tähditetyn lipun kahvelin alle ja laukaisi kanuunan.

"Kehoitus meille noudattamaan esimerkkiä" -- sanoi Mathew. -- "Nostakaamme lippumme mekin. Emme tarvitse sitä hävetä."

"Mitä hyvää siitä on?" -- kysyi James Playfair. -- "Lippumme ei anna meille mitään suojelusta eikä estä heitäkään tahtomasta meitä tervehtiä. Ei, antakaa mennä eteenpäin!"

"Ja täydellä voimalla" -- jatkoi Mathew -- "sillä jos silmäni eivät pety, niin olen nähnyt tuon korvetin ennen jossakin Liwerpoolin tienoilla, jossa se piti valppaalla silmällä siellä rakennettavia aluksia. Annan niskani taittaa, ell'ei seiso Iroquois peräpeilin yläsyrjässä."

"Onko se hyvä purjehtija?"

"Paraita yhdysvaltojen laivastossa."

"Kuinka monta kanuunaa sillä on?"

"Kahdeksan!"

"Eikö sen enempää!"

"Älkää kohautelkokaan olkapäitänne, kapteini" -- sanoi Mathew vakaisella äänellä. -- "Niistä kahdeksasta kanuunasta toinen on kuusikymmennaulainen kanssilla, toinen satanaulainen kannella, ja molemmat rihlatut."

"Tuhat tulimmaista" -- sanoi James Playfair -- "ne ovat Parotin kanuunia, jotka kantavat kolmetuhatta metriä."

"Niin ja kentiesi vähän päällekin, kapteini."

"Entäs sitte, olkoot nuo kanuunat sata- tahi nelinaulaisia ja kantakoot kolme peninkulmaa tahi viisisataa kyynärää, niin se on sama, kun puskemme tarpeeksi kovaa vauhtia välttääksemme sen kuulia. Me tahdomme näyttää tuolle Iroquois'ille, kuinka kuljetaan, kun ollaan rakennettu pakoon pääsemään. Antakaa lisätä tulia, mr Mathew!"

Perämies vei ensimäiselle koneenkäyttäjälle kapteinin käskyn, ja ennen pitkää tuprusi sakea savu aluksen savutorvista.

Tämä ei tuntunut olevan korvetin mieleen, sillä se antoi Delphinille merkin pysähtyä. Mutta James Playfair ei huolinut varoituksesta eikä muuttanut suuntaansa.

"Nyt" -- sanoi hän -- "saamme nähdä, mitä Iroquois aikoo tehdä. Nyt sopii sen hyvin koetella satanaulaista kanuunaansa ja nähdä, kuinka pitkälle se kantaa. Eteenpäin niin kovalla höyryllä kuin suinkin!"

"Hyvä!" sanoi mr Mathew, "ei kai viipyne kauan ennenkuin se toisella tavalla meitä tervehtii."

Kajutan katolle palattuansa tapasi kapteini miss Halliburtin istumassa siellä aivan levollisena lähellä käsipuuta.

"Miss Jenny" -- sanoi hän -- "tuo korvetti, jonka näette tuulen päällä, luultavasti tulee ajamaan meitä takaa, ja koska se on meitä puhutteleva kanuunan laukauksilla, niin saan tarjota teille käteni saattaakseni teidät hyttiinne jälleen."

"Minä kiitän teitä herra kapteini" -- vastasi tyttö, katsellen tätä, nuorta miestä -- "mutta minä en pelkää kanuunan pauketta."

"Mutta se voi, vaikka väli on pitkä, olla vähän vaarallista."

"Oi, minä en olekaan kasvatettu pelkuritytön tavoin. Amerikassa totutaan kaikkeen, ja minä vakuutan teille, että Iroquois'in kuulat eivät saa minua edes taivuttamaan päätäni alas."

"Te olette urhoollinen, miss Jenny."

"Jos pidätte minua urhoollisena, herra kapteini, niin antakaa minun jäädä tänne luoksenne."

"En voi mitään kieltää teiltä, miss Halliburt" -- vastasi kapteini, ihmetellen tämän tytön levollisuutta ja rohkeutta.

Nämä sanat olivat tuskin sanotut, ennenkuin nähtiin valkea savu nousevan yhdysvaltalaiskorvetin partaan ulkopuolelta. Ennenkuin pamauksen ääni ennätti kuulua Delphiniin, nähtiin suippopäinen sylinderin muotoinen projektiili, joka hirvittävällä nopeudella kieppasi oman akselinsa ympäri ja kierittelihe ilman läpi, tulevan suoraan alusta kohti. Helppo oli seurata sen liikkeitä, jotka olivat verrattain hitaat, sillä heitännäiset rihlatuista kanuunoista lähtevät suusta vähemmällä nopeudella kuin muusta kanuunasta, jolla on sileä sisus.

Kahdenkymmenen sylen päässä Delphinistä pyyhkäsi projektiili, jonka rata nähtävästi aleni, vedenkalvoa, merkiten tiensä suihkivilla vesisäteillä. Sitte teki se uuden kaaren, hypähti melko korkealle, lennähti Delphinin päällitse, katkaisten etumaston oikean puolisen kääntönuoran, putosi kolmenkymmenen sylen päähän ja katosi syvyyteen.

"Saamari sitäkin! Meidän täytyy päästä pakoon!" -- sanoi James Playfair. -- "Ei maar toinenkaan kuula kauan viipyne."

"Ohoh!" -- sanoi Mathew -- "tarvitaanhan toki vähän aikaa semmoisten tykkien uudelleen lataamiseen."

"Onpa tosiaankin hauska nähdä tuommoista" -- sanoi Crockston, joka kädet ristissä katseli tätä näytelmää niinkuin asiaan aivan kuulumaton katsoja. -- "Ja kun ajattelen, että ystävämme lähettävät meille tämmöisiä kuulia!..."

"Vai niin, sinäkö se olet" -- huudahti James Playfair ja mittaili silmillään amerikalaista kiireestä kantapäähän.

"Kyllä, minä se olen herra kapteini" -- vastasi tuo järkähtämätön amerikalainen tyynenä. -- "Katselen tässä, miten urhoolliset yhdysvaltalaiset ampuvat. Eivätpä tee sitä huonosti, eipä tosiaankaan huonosti."

Kapteini yritti juuri sanomaan Crockstonille suoraan mitä ajatteli, mutta samassa silmänräpäyksessä putosi projektiili numero kaksi mereen juuri oikean puolisen looringin viereen.

"Hyvä!" -- huudahti James Playfair -- "jo olemme jättäneet Iroquois'in kaksi kaapelin pituutta. Ne purjehtivat kuin mitkä sammakot, nuo sinun ystäväsi, vai kuinka, master Crockston?"

"Enpä saata kieltää sitä" -- vastasi amerikalainen -- "ja ensi kerran elämässäni tuottaa se minulle suurta mielihyvää."

Kolmas kuula jäi kauas kahden ensimäisen ta'a, ja vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa oli Delphin päässyt ulkopuolelle korvetin kanuunain kantoväliä.

"Tuosta nyt nähdään" -- sanoi James Playfair -- "mihin kaikki patenttilokit maailmassa kelpaavat. Mutta kiitos noille kuulille, nyt tiedämme minkä mukaan meidän tulee menetellä nopeutemme suhteen. Antakaa vähentää tulta. Ei maksa vaivaa haaskata polttoaineita."

"Teillä on hyvä alus" -- sanoi miss Jenny nuorelle kapteinille.

"On kyllä, miss Halliburt, Delphin tekee seitsemäntoista solmuväliä tunnissa, ja ennen päivän loppua olemme jättäneet korvetin näkymättömiin."

James Playfair ei liioitellut aluksensa merikelpoisuutta, ja ennen auringon laskua olivat amerikalaisen aluksen mastonhuiput kadonneet taivaanrannan alle.

Tämä tapaus näytti kapteinille miss Halliburtin luonteen aivan uudessa valossa. Jää oli nyt kumminkin murtunut ja loppumatkalla puhelivat Delphinin kapteini ja hänen matkustajansa yhä useammin ja kauankin keskenänsä. Kapteini tapasi hänessä maltillisen, uskaliaan, ajattelevaisen ja älykkään tytön, joka puhui asiat julkisuoraan oikein amerikalaisten tavalla, Hänellä oli lujat mielipiteet, jotka hän lausui vakaumuksella, joka tunki James Playfairin sydämmeen, hänen sitä itse aavistamattakaan. Tyttö rakasti isänmaatansa; Yhdysvaltojen suuren aatteen omisti hän intohimoisella hartaudella ja isänmaansa sodasta puhuessaan hänet valtasi sellainen innostus, johon ei kukaan muu nainen olisi voinut kohota. Useasti tapahtuikin, että James Playfair joutui ymmälle mitä hänen piti tytölle vastata. Monesti oli "kauppamiehenkin" vakaumus vaarassa, ja miss Jenny ahdisti sitä yhtä voimakkaasti eikä tehnyt minkäänlaisia myönnytyksiä. Alussa James paljon väitteli. Hän koki puolustaa liittoutuneita yhdysvaltalaisia vastaan, hän koki näyttää, että etelävaltalaisilla oli oikeus puolellaan, sekä vakuuttaa, että jotka vapaehtoisesti olivat keskenään yhdistyneet, taisivat samalla tavalla myöskin eri littokunniksi erota. Mutta tyttö ei tahtonut siinä kohden antaa myöten. Sitä paitsi hän näytti toteen, että kysymys orjuudesta kävi edellä kaikkia muita tässä Pohjan ja Etelän taistelussa, sekä että kysymys siinä oli paljoa enemmin siveellisyydestä ja ihmisyydestä kuin valtiollisista asioista, ja James Playfair takertui kiinni eikä voinut mitään vastata. Näissä väittelyissä James enimmäkseen vaan kuunteli tarkoin neidin puhuessa. Ja olisipa ollut miltei mahdotonta sanoa, pystyikö häneen enemmin miss Halliburtin todistelut, vaiko se lumoava voima, joka valtasi hänet neitiä kuunnellessaan. Mutta hänen täytyi viimein muun muassa tunnustaa, että orjakysymys oli päävaikuttimena Yhdysvaltioiden sodassa, että se oli jollakin tavalla ratkaistava ja että oli kerran tehtävä loppu näistä raakalaisaikojen kauhuja herättävistä jäännöksistä.

Muuten valtiolliset mielipiteet eivät kapteinia paljon panneet arvelemaan. Hän olisi luopunut vakaisimmistakin mielipiteistään sellaisten todistelujen edessä, jotka tuotiin esiin näin viehättävässä muodossa ja tällaisissa olosuhteissa. Hän ei siis pitänyt niin tiukasti kiinni ajatuksistaan semmoisissa asioissa. Mutta siinäpä ei kaikki ollutkaan. "Kauppamieheen" käytiin nyt suoraapäätä käsiksi hänen kalliimmissa harrastuksissaan. Tämä tapahtui, kun tuli kysymys siitä laittomasta kauppahankkeesta, joka oli Delphinin tarkoitus, ja niistä sotatarpeista, joita se kuljetti liittoutuneille.

"Herra kapteini" -- sanoi miss Halliburt eräänä päivänä hänelle -- "kiitollisuus ei ole ikänä estävä minua sanomasta teille suoraan mitä mistäkin asiasta ajattelen, vaan päin vastoin. Te olette oiva merimies ja taitava kauppias, ja kauppahuone Playfair ja Kumpp. on pidetty mitä suurimmassa arvossa rehellisyydestään; mutta tällä kertaa se unhottaa periaatteensa ja on antautumassa asioimiseen, joka ei ole sen arvolle sovelias."

"Kuinka niin?" -- huudahti James -- "eikö toiminimellä Playfair ja Kumpp. ole oikeutta ryhtyä tällaiseen kauppayritykseen."

"Ei! Te kuljetatte sotatarpeita noille onnettomille, jotka ovat täydessä kapinassa maansa laillista hallitusta vastaan, ja tätä sanon minä huonon asian kannattamiseksi asevoimalla."

"Kunniani kautta miss Jenny" -- vastasi kapteini -- "en tahdo väitellä kanssanne liittoutuneitten oikeudesta, vaan tahdon vastata teille ainoastaan yhdellä sanalla: minä olen kauppamies, ja semmoisena minä ajattelen ainoastaan toiminimeni etuja. Minä koetan ansaita rahaa, missä ikänään tilaisuutta siihen ilmaantuu."

"Sepä juuri onkin moitittavaa, herra kapteini" -- jatkoi tyttö. -- "Voitto ei puhdista tekotapaanne. Jos kiinalaisille myötte opiumia, joka heidät tylsentää, niin olette yhtä syyllinen kuin tällä hetkellä, antaessanne Etelän kansalle välikappaleita käsiin, millä pitkittävät epäoikeutettua sotaa."

"Suokaa anteeksi, miss Jenny, mutta johan nyt menette kovin pitkälle; minä en saata myöntää..."

"Ei, mitä olen sanonut on totta. Mutta kun olette kysyneet omaltatunnoltanne, ja selkeästi käsitätte ajettavanne asian sekä kun ajattelette seurauksia, joista kokonansa olette vastuunalainen kaikkein silmissä, niin olette tunnustava minun olevan oikeassa tässä niinkuin monissa muissakin kohdissa."

Nämä sanat kuultuansa seisoi James Playfair perin ällistyneenä. Hän erosi oikein vihastuksissaan tästä nuoresta tytöstä, sillä hän tunsi kykenemättömyytensä vastaamaan. Sitte käveli hän äkeissään kuin lapsi puolen tahi korkeintaan kokonaisen tunnin, jonka perästä hän palasi tämän omituisen tytön luokse, joka herttaisimmalla hymyilyllä löi hänen väitteensä armottomasti kumoon.

Sanalla sanoen, kuinka nyt lieneekin ollut, ja vaikka James Playfair ei tahtonut sitä tunnustaa, niin ei hän enään ollutkaan omissa valloissaan. Hän ei ollut enään "herra lähinnä Jumalaa" omassa laivassaan.

Crockstonin suureksi iloksi Halliburtin osakkeiden arvo näytti yhä nousevan. Kapteini näytti päättäneen tehdä mitä hyvänsä vapauttaaksensa miss Jennyn isän, vaikka panisikin tässä alttiiksi Delphinin, lastinsa ja laivaväkensä ja saattaisi päällensä arvoisan setä Vincentin kirouksen.

VI.

Sataman suu Sullivan-saaren vieressä.

Kaksi päivää sen jälkeen kuin Iroquois-korvetti tavattiin oli Delphin Bermudas-saarien leveysasteella, jossa se sai kokea kovan myrskyn. Näillä kulkuvesillä raivoavat usein ankarat myrskyt. Ne ovat tulleet kuuluksi siellä usein sattuvien haaksirikkojen kautta, ja sinne onkin Shakespeare asettanut Myrsky nimisen näytelmänsä pudistuttavat kohtaukset, joissa Ariel ja Caliban ottelevat vallasta aaltojen yli.

Tämä tuulenpuuska oli hirmuinen. James Playfair aikoi ensin hakea suojasatamaa Bermudas-saaristoon kuuluvassa Mainland-saaressa, jossa englantilaisilla on sotilasasema, mutta tästä olisi voinut seurata suuria vastuksia ja ikävyyksiä, Onneksi suoriutui Delphin myrskyssä oivallisesti, ja vasta kokonaisen päivän ajeltuansa tuulen mukana, osasi se jälleen asettaa kulkusuuntansa Amerikan rannikolle päin.

Mutta jos James Playfair oli alukseensa tyytyväinen, niin hän ei ollut vähemmin ihastunut tuon nuoren tytön rohkeuteen ja kylmäverisyyteen. Miss Halliburt oleskeli kovimmankin myrskyn aikana kannella ja hänen rinnallansa. Kun James tutkiskeli itseänsä, tunsi hän nyt, että syvä epäämätön ja vastustamaton rakkaus oli vallannut koko hänen olentonsa.

"Niin on" -- sanoi hän itsekseen -- "tuo uskalias tyttö on se, joka pitää komentoa tässä laivassa! Hän heittelee minua sinne ja tänne niinkuin merihädässä olevaa alusta. Minä tunnen etten voi häntä vastustaa. Mitähän setä Vincent on sanova? Voi, sinä heikko ihmisluonne! Olenpa varma siitä, että jos Jenny käskisi minua viskaamaan koko tämän kirotun salatavaran mereen, minä rakkaudesta häneen tekisin sen arvelematta."

Onneksi kauppahuoneelle Playfair ja Kumpp. miss Halliburt ei kumminkaan vaatinut tätä uhria. Kuitenkin oli kapteini parka nyt kiinni, ja Crockston, joka luki hänen sydämmestään ikäänkuin avatusta kirjasta, hieroi käsiään tyytyväisenä niin, että nahka oli haljeta.

"Hän on kiinni, nyt hän on kiinni" -- toisteli hän itseksensä -- "ja ennen kahdeksan päivän kuluttua on minun isäntäni huoletonna majaileva täällä Delphinissä ja vieläpä sen paraimmassa kajuutassa."

Mitä miss Jennyyn tuli, niin ei kukaan, ja ei edes James Playfair itse olisi tainnut sanoa, josko hän havaitsi, mitä tunteita hän herätti ja oliko hänellä sama mieltymys kapteiniin. Tämä nuori tyttö osoitti mitä suurinta varovaisuutta -- seuraus hänen amerikalaisesta kasvatuksestaan ja kätki salaisuutensa sydämmeensä.

Mutta sillä aikaa kuin rakkaus näin nuoren kapteinin sydämmessä kiihtyi, kulki Delphin täydellä höyryllä Charlestonia kohti.

Tammikuun 13 päivänä ilmoitti tähystäjä maata näkyvän kymmenen peninkulman päässä länteen päin. Se oli matala rannikko, joka näin etäällä näytti liittyvän melkein yhteen vedenrajan kanssa. Crockston tarkasteli visusti taivaanrantaa, ja kello 9 aikana aamulla osoitti hän erästä paikkaa, joka selvästi kuvastui vasten pilvistä taivasta ja huudahti:

"Charlestonin valotorni!"

"Jos Delphin olisi tullut tänne yön aikana, olisi tämä valotorni, joka on rakennettu Morris-saarelle ja joka kohoaa sataneljäkymmentä jalkaa merenpinnan yli, näkynyt jo useita tuntia sitte, sillä tämän vilkkumajakan kirkas valo näkyy neljäntoista peninkulman päähän."

Kun siis Delphinin asema tuli selväksi, ei James Playfairilla ollut muuta tehtävää kuin ainoastaan päättää, mitä uraa hän Charlestoniin laskisi.

"Jos meitä ei kolmen tunnin kuluessa kohtaa mikään vastus" -- sanoi hän -- "niin olemme satamatokkain turvissa."

Charlestonin kaupunki on seitsemän peninkulmaa pitkän ja kahta peninkulmaa leveän merenlahden perimäisessä pohjukassa. Lahden nimi on Charleston-Harbour ja sen suu on varsin vaikea kulkea. Tämän suun eteläpuolella on Morris- ja pohjoispuolella Sullivan-saari. Silloin kun Delphin oli aikeessa murtaa saarrosta, oli Morris-saari jo yhdysvaltalaisen sotaväen hallussa, ja kenraali Gillmore rakennutti sinne pattereita, joitten kanuunat ammuskelivat ja hallitsivat ulkopuolisia ankkuripaikkoja. Sullivan-saari sitä vastoin oli liittoutuneilla, jotka puolustivat itseänsä sen äärimäisellä niemellä olevassa Fort Moultrien linnassa. Delphinin oli siis edullisinta laskea niin lähelle pohjois-rantoja kuin suinkin, välttääksensä Morris-saaren patterein tulta.

Viittä eri tietä voidaan päästä tähän merenlahteen: Sullivan väylää, pohjoista väylää, Overallin väylää, pääväylää, ja sitte vielä Lawfordin väylää. Mutta tämä viimeinen ei ole muukalaisten alusten käytettävä, jos heillä vaan ei ole erinomaisia rantaluotsia muassaan, eikä myöskään alusten, jotka käyvät seitsemää jalkaa syvemmässä. Mitä pohjoiseen ja Overallin väyliin tulee, niin sinne voitiin ampua Yhdysvaltalaisten pattereista, jonka tähden niitä teitä ei voinut ajatellakaan. Jos James Playfairilla olisi ollut mahdollisuus valita, niin olisi hän laivallaan laskenut pääväylälle, joka on paras ja helppo kulkea, mutta hänen täytyi ottaa huomioonsa asianhaaroja ja tehdä päätöksensä niiden mukaan. Delphinin kapteini tunsi tämän lahden kaikki salaisuudet, sen salakarit, sen syvyyden pako- ja nousuveden aikana sekä sen virrat. Hän taisi siis täydellä varmuudella ohjata aluksensa, niin pian kuin se oli laskenut johonkin näistä ahtaista väylistä. Mutta kuinka päästä niihin, siinäpä se juuri temppu oli.

Tämä ohjaaminen vaati tavatonta merimiestaitoa ja tarkan tiedon Delphinin ominaisuuksista.

Kaksi Yhdysvaltioitten rekattia risteili tällä hetkellä Charlestonin kulkuvesillä, ja Mathew johdatti kapteinin huomiota niihin.

"Ne tulevat hetikohta" -- sanoi hän -- "kysymään meiltä, mitä meillä on tekemistä näillä kulkuvesillä."

"Olkoonpa niin, mutta me emme tule antamaan heille mitään vastausta" -- huomautti kapteini -- "siis on heidän uteliaisuutensa aivan turha."

Sillä aikaa laskivat risteilijät täydellä vauhdilla suoraan Delphiniä kohti, joka jatkoi kulkuansa alinomaa koettaen pysyä niiden kanuunain kantomatkan ulkopuolella. Mutta James Playfair piti lounaista kurssia pettääksensä siten vihollisten laivat. Näitä täytyi siis todellakin saada uskomaan että Delphin aikoi käyttää Morris-saaren viereistä väylää, mutta siellä taas oli pattereita ja kanuunoita, joiden kuulat olisivat voineet ampua tämän englantilaisen aluksen upoksiin. Yhdysvaltalaiset antoivat siis Delphinin purjehtia lounasta kohti, eivätkä muusta huolineet kuin pitää silmällä sen liikkeitä, ahdistamatta sitä sen kiivaammin.

Tunnin kuluessa laivat pysyivät yhtä kaukana toisistaan. James Playfair, joka tahtoi pettää risteilijät Delphinin nopeuden suhteen, oli heikentänyt sen kulkua, joten se meni vaan puolella koneella. Kuitenkin täytyi vihollisten savutorvesta nousevasta sakeasta savutuprusta tulla siihen luuloon, että höyrylaiva koki saada koneesen mahdollisimman korkeinta painoa ja siis mitä vinheintä vauhtia.

"Kyllä kohta ällistyvät" -- sanoi kapteini "kun näkevät meidän pujahtavan käsistänsä."