Part 2

Dumbarton-linnasta, joka on neljäsataa jalkaa korkea, voitiin sumussa ainoastaan varjot eroittaa, ja vasemmalla rannalla keinuivat laivat Delphinin mainingeissa. Muutamia peninkulmia eteenpäin purjehdittiin Greenockin, James Watt'in syntymäpaikan ohitse. Delphin oli nyt Clyden laskulla ja sen lahden suulla, jonka kautta joki luo vetensä Pohjoiskanaaliin. Siellä tuntui meren ensimäiset laineliikkeet, ja Delphin laski pitkin Arrans saaren ihanoita rantoja. Gantyren niemi, joka pistää kanaaliin, jäi jo taaksepäin, ja Rathlin saari alkoi siintää keulan edessä. Luotsi palasi veneessä kutteriinsa, joka risteili ulapalla. Delphin meni kapteininsa komentamana, pohjan puolitse Irlantia, alusten harvoin kuljettavaa tietä, ja kohta oli jätetty viimeisetkin Europan rannikot, ja siten oltiin äärettömällä valtamerellä.

III.

Merellä.

Delphinillä oli hyvä miehistö. Siinä ei ollut merisotamiehiä, vaan väkeä, joka ymmärsi hyvin laivalla liikehtiä, ja liikehtimisessä oli kaikki mitä tarvittiin. He olivat navakoita, nerokkaita poikia, mutta kaikki enemmän tahi vähemmän kauppamiehiä. He himosivat tavarata, ei kunniata. Heillä ei ollut lippua näyttää tahi kanuunan laukauksilla puolustettavaa. Laivan koko tykistönä oli vaan kaksi pientä, ainoastaan merkin antoon aiottua mörssäriä.

Delphin puski hyvää vauhtia. Se oli semmoinen kuin rakennusmestari ja kapteini olivat siitä toivoneetkin, ja kohta oli se ulkona Britannian kultavesien rajoja. Muutoin ei voitu keksiä yhtään alusta tuolla äärettömällä valtamerellä. Paitsi sitä Yhdysvaltojen aluksilla ei ollut oikeutta ahdistaa Delphiniä, se kun kulki Englannin lipun turvissa. Ne taisivat kyllä seurata sitä ja estää sitä rikkomasta piirityslinjaa, mutta ei sen enempääkään. James Playfair olikin tehnyt kaiken mitä oli voinut aluksen nopeuden puolesta, juuri sitä varten ettei häntä saavutettaisi.

Kuinka lieneekin tämän asian laita ollut, niin laivalla pidettiin kumminkin tarkkaa vahtia, ja vaikka oli kylmä, oleskeli mies alinomaa mastossa, valmiina antamaan merkin pienimmästäkin purjeesta taivaanrannalla. Yön tullessa antoi kapteini mitä tarkimmat ohjeet likimmäiselle miehelleen, mr Mathewille.

"Älkää antako saman tähystäjän kovin kauan olla saalingilla" -- sanoi hän. "Pakkanen on kiihtynyt, ja silloin ei olla tarkkoja vahdinpidossa. Muuttakaa siis usein väkeänne."

"Se on tietty kapteini" -- vastasi Mathew.

"Minä esitän teille erittäinkin Crockstonin siihen palvelukseen. Se veitikka sanoo itsellään olevan erinomaisen tarkan silmän, ja meidän täytyy panna se koetukselle. Antakaa hänelle aamuvahdinpito. Hän silloin hyvin tarvitsee valpasta silmäänsä sumussa. Jos jotakin merkillistä tapahtuu niin antakaa minulle tieto."

Tämän sanottuansa meni James Playfair hyttiinsä. Mathew käsketti Crockstonin luoksensa ja ilmoitti hänelle kapteinin käskyn.

"Aamulla kello 6 aikana sinä menet tarkastuspaikallesi etumaston tankosaalingille."

Crockston antoi murinan kuulua, jonka muka piti merkitä myöntävää vastausta, mutta tuskin oli Mathew kääntynyt häneen selin, ennenkuin hän jupisi muutamia sanoja, mahdottomia ymmärtää, ja lopuksi huudahti:

"Mitä tuhat tulimmaista hän tarkoittaa tuolla etumaston tankosaalingillaan?"

Samassa tuli hänen turvattinsa John Stiggs hänen luoksensa.

"No, kuinkas sinun laitasi on, rakas Crockstonini?" -- kysyi hän.

"Hyvästi kyllä" -- vastasi merimies väkinäisesti hymyillen. -- "On vain yksi asia, joka...! Tämä laiva ruojushan puistelekse niinkuin koira, joka vedestä nostetaan; oikein minun vatsani kääntyy aivan nurin."

"Ystävä parkani?" -- virkkoi John, silmäillen Crockstonia vilkkaalla kiitollisuuden tunnolla.

"Niin" -- jatkoi Crockston -- "kun ajattelen, että minun tällä iälläni pitää olla merikipeä! Mikä raukka minä olen! Mutta toisinpa se kääntyy! Ja sitte on eräs etumaston tankosaalinki, joka saattaa sormeni korvan taustaan."

"Rakas Crockston, ja se on minun tähteni, kuin...?"

"Teidän ja hänen tähtensä" -- vastasi Crockston. -- "Mutta siitä älkää mitään virkkako. Pankaa toivonne Jumalaan, hän ei teitä hylkää."

Näillä sanoilla menivät John Stiggs ja Crockston matruusien kanssiin, mutta tämä jälkimäinen ei nukkunut, ennenkuin hän näki turvattinsa panneen levolle siihen ahtaaseen kojuun joka oli hänelle annettu.

Kello 6 aikana aamulla nousi Crockston ylös mennäksensä vahtipaikalleen. Hän meni kannelle, ja Mathew antoi hänelle käskyn kiivetä ylös ja pitää tarkkaa vahtia.

Crockston näytti näistä sanoista joutuvan vähän ymmälle, mutta teki viimein päätöksensä ja lähti menemään perän puoleen.

"No minne menet?" huusi Mathew.

"Sinne minne käskitte minun mennä" -- vastasi Crockston.

"Minä käskin sinun mennä etumaston tankosaalingille."

"No, sinnehän olenkin menossa" -- vastasi matruusi vähintäkään hätäytymättä ja astui yhä vain perää kohti.

"Näyttää kuin tekisit pilkkaa minusta?" huudahti Mathew vihaisesti. -- "Sinä aiot hakea etumaston tankosaalinkia mesaanimastosta. Näytätpä aika maa-moukalta, joka tuskin osaa panna seisinkiä tahi tehdä pleissiä. Millä lossilla olet seilannut? Ylös etumastoon, nauta, ja paikalla."

Vahtimatruusit, jotka kuultuansa Mathewin sanat olivat juosseet paikalle, eivät voineet olla nauramatta kohtikurkkua, nähdessään keskikannen sivulle palanneen Crockstonin tyrmistyneen katsannon.

"Pitääkö minun" -- sanoi hän, katsellen mastoa, jonka huippu katosi aamusumuun perin näkymättömäksi -- "pitääkö minun kiivetä tuonne?"

"Pitää" -- vastasi Mathew -- "ja joutuin! Pyhä Patrik auta! Joku Yhdysvaltojen alus olisi ennättänyt syöstä keularaakansa taklinkiimme, ennenkuin tuo laiskuri on ehtinyt paikallensa. No, sukkelaan!"

Crockston kapusi sanaakaan virkkamatta työläästi reilingille. Sitte alkoi hän vätystellä väylingeitä myöten niin kömpelösti kuin suinkin voi ajatella ja niinkuin se, joka ei osaa käyttää käsiään eikä jalkojaan. Päästyänsä etumaston merssille hän tuohon paikkaan pysähtyi, sen sijaan että olisi keveästi keikahuttanut itsensä ylös, ja kaappasi kiinni köysistä niinkuin olisi hänen päätänsä huimannut. Mathew, jota ensin mokoma kömpelyys hämmästytti, nousi viimein vihan vimmaan ja käski hänen tuossa paikassa astua alas.

"Tuo jätkä" -- sanoi hän passarille -- "ei ole ikipäivinään ollut matruusina. Johnson mene katsomaan mitä hänellä on laukussaan."

Johnson meni heti väen kanssiin.

Sillä aikaa Crockston vaivoin kapusi alas, ja kun toinen jalkansa luiskahti, koukkasi hän kiinni erääsen juoksevaan köyteen ja niin pudota möksähti kannelle.

"Jahnus, nauta, tyhjän toimittaja" -- huusi Mathew lohdutuksen asemesta. -- "Mitä sinulla täällä Delphinissä on tekemistä? Sinä olet sanonut olevasi kelpo merimies, etkä tiedä edes eroittaa perämastoa etumastosta. Mutta siitä tahdomme hiukan puhella keskenämme."

Crockston ei vastannut mitään, vaan kääntyi selin, valmiina, niinkuin näytti, kärsimään jos mitä. Samassa palasi kapteinin passari.

"Tämä" -- sanoi hän Mathewille -- "oli kaikki, minkä löysin hänen kapineissaan: salkku sisältävä kirjeitä jotka näyttävät epäluulonalaisilta."

"Anna tänne!" -- sanoi Mathew. -- "Kirjeitä, Pohjoisvaltioiden postileimoilla varustettuja. Mr Halliburt Bostonista! Abolitsionisti! Orjuuden vastustaja! Yhdysvaltojen puolustaja! Katala, et siis olekaan muu kuin pettäjä? Sinä olet väärillä ilmoituksilla keinotellut itsesi tänne laivaan meitä pettääksesi, mutta älähän, asiasi on kohta päätökseen saatettava ja sinä saat maistaa yhdeksänhäntäisen kissan kynsiä. [Cat of nine tails, yhdeksästä nahkahihnasta tehty patukka, jota paljon käytetään Englannin laivastossa.] Passari, anna kapteinille sana, ja me toiset odottaessamme pidämme tarkalla silmällä tätä riiviötä."

Kuultuansa nämä mielilauseet Crockston irvisti rumasti, mutta ei avannut suutansa. Hän sidottiin kelavintturiin kiinni, jossa ei voinut liikuttaa käsiänsä eikä jalkojansa.

Muutamain minuuttien perästä sen jälkeen lähti James Playfair hytistään ja tuli kelavintturille.

Mr Mathews ilmoitti heti kapteinille mistä oli kysymys.

"No -- mitä sinulla on vastaamista?" kysyi kapteini, joka tuskin voi hillitä suuttumistansa.

"Ei mitään" -- vastasi Crockston.

"Ja mitä sinulla on tekemistä täällä laivassa?"

"Ei mitään."

"Ja mitä nyt odotat minulta?"

"En mitään."

"Kuka sinä olet? Amerikalainenko kuten nämä kirjeet näyttävät osoittavan?"

Crockston ei virkkanut mitään.

"Passari" -- sanoi James Playfair -- "anna hänelle viisikymmentä huimausta pampulla. Kenties hänen kielensä kahleet kirpoavat. Vai mitä itse luulet, Crockston?"

"Kylläpähän nähdään" -- vastasi John Stiggs'in eno silmiänsä räpähyttämättä.

"Työhön käsiksi!" -- sanoi passari.

Kun tämä käsky oli annettu, riensi kaksi vankkaa matruusia riisumaan Crockstonilta hänen villapuseronsa. He olivat jo kaapanneet tuon hirmuisen aseen käteensä ja kohottivat sen tämän onnettoman hartioita kohti, kun John Stiggs, kalpeana ja tuskan valtaamana, hyökkäsi kannelle.

"Kapteini!" huusi hän.

"Oh! tuossa on meillä hänen sisarensa poika"

"Kapteini" -- jatkoi nuorukainen töin tuskin voiden malttaa mieltänsä -- "mitä Crockston ei ole tahtonut sanoa, sen sanon minä. Minä en ole salaava, mitä hän vielä tahtoo salassa pitää. Niin, hän on amerikalainen, ja niin olen minäkin. Kumpikin olemme viholliset orjapuoluelaisille, mutta emme suinkaan semmoiset, jotka olisimme tulleet pettämään Delphiniä ja jättämään sitä Yhdysvaltojen laivoille."

"Mitä siis teillä on tekemistä täällä?" -- kysyi kapteini kovalla äänellä, tarkasti silmäillen tuota nuorta merimiestä.

Tämä oli kahden vaiheella hetkisen aikaa, ennenkun vastasi, mutta sitte sanoi hän vakavalla äänellä:

"Kapteini, haluaisin puhutella teitä kahdenkesken."

John Stiggs'in tätä pyytäessä James Playfair piti alinomaa silmänsä häneen luotuina. Nuorukaisen lempeät kasvonpiirteet, hänen erinomaisen miellyttävä äänensä, hienot ja valkoiset kätensä, joita päällesivelty nokikerros ei voinut salata, suuret, vilkkaat ja samalla uskolliset silmänsä -- kaikki nämä saattoivat kapteinin perin toisiin ajatuksiin. Johnin ilmoitettua pyyntönsä, Playfair katsahti terävästi Crockstoniin, joka kohautti olkapäitänsä. Sitte loi hän kysyvän silmäyksen nuorukaiseen, joka hämmentyi siitä, ja sanoi tämän ainoan sanan:

"Tule!"

John Stiggs seurasi kapteinia peräkannelle, ja James Playfair sanoi avatessaan hyttinsä ovea nuorukaiselle, jonka posket olivat kalpeat liikutuksesta:

"Olkaa hyvä ja astukaa sisään, miss?"

Kun Johnia tällä tavoin puhuteltiin, punastui hän ja kaksi suurta kyyneltä vierähti vastoin hänen tahtoansa poskille hänen kauneista silmistään.

"Olkaa huoleti, miss" -- sanoi Playfair lempeällä äänellä -- "vaan olkaa hyvä ja sanokaa, mitä seikkaa minun on kiittäminen siitä, että nyt olette tässä laivassa?"

Neiti epäröi vähän aikaa ennenkun vastasi, mutta kapteinin silmäys rohkaisi hänen mielensä ja hän lausui:

"Herra kapteini" -- sanoi hän -- "minä haluan tavata isääni Charlestonissa. Kaupunki on piiritettynä sekä maan että meren puolelta. En tiennyt kuinka pääsisin, ennenkuin kuulin Delphinin aikovan murtaa saarroksen. Miten tulin tähän laivaan sen tiedätte, ja minä pyydän teitä antamaan anteeksi, että niin olen tehnyt ilman teidän luvattanne, sillä varmaan ette olisi suostuneet anomukseeni."

"Aivan varmaan" -- vastasi James Playfair.

"Siis tein oikein etten teiltä sitä pyytänytkään" -- jatkoi tämä nuori tyttö lujemmalla äänellä.

Kapteini laski kätensä ristiin, asteli kerran hytin ympäri ja seisahtui sitte.

"Mikä nimenne on'?" -- kysyi hän.

"Jenny Halliburt."

"Niitten kirjeitten osotteesta päättäen, jotka tavattiin Crockstonin papereissa, niin isänne on Bostonista?"

"Niin on, herra kapteini."

"Pohjoisvaltioitten mies on siis eteläisten kaupungissa, sillä aikaa kuin valtiot käyvät tulista sotaa?"

"Isäni on otettu vangiksi, herra kapteini. Hän oli Charlestonissa, kun ensimäiset laukaukset laukaistiin kansallis-sodassa ja kun liittoutuneet karkoittivat Yhdysvaltojen sotaväen Sumter-linnasta. Isäni valtiolliset mielipiteet saattoivat hänet orjapuolueen vihoihin, ja vastoin kaikkea oikeutta hän kenraali Beauregardin käskystä vangittiin. Minä olin silloin Englannissa käymässä erään sukulaisen luona, joka nyt on kuollut, ja yksinäni, ilman muuta tukea kuin Crockston, perheemme uskollisin palvelija, tahdoin hakea isäni ja hänen kanssansa käydä vankeuteen osalliseksi."

"No, mikä mies isänne Halliburt on?" kysyi James Playfair.

"Rehellinen ja kunniallinen sanomalehtimies" -- vastasi Jenny uljaasti -- "Tribunen etevimpiä toimittajia, joka rohkeimmin on mustain puolta pitänyt."

"Orjuuden vastustaja" -- huudahti kapteini kiivaasti. -- "Yksi niitä miehiä, jotka, ollen orjuutta hävittävinänsä, ovat peittäneet maansa verellä ja raunioilla!"

"Herra kapteini" -- vastasi Jenny vaaleten -- "te puhutte pahoin isästäni! Teidän ei pitäisi unhottaa, että olen yksinäni täällä häntä puollustamassa."

Vieno punastus lennähti kapteinin otsalle, ja hän vihastui, mutta häpesikin samassa. Hän aikoi juuri vastata tälle nuorelle tytölle mitä ajatteli, mutta hänen onnistui hillitä itsensä, ja avasi hytin oven ja huusi:

"Johnson! Tästä lähtien kuuluu tämä hytti miss Jenny Halliburtille. Panettakaa minulle riippumatto kajutan perimmäiseen osaan. Muuta en tarvitse."

Passari katseli suurin silmin tuota nuorta miestä, jota naisen nimellä puhuteltiin, mutta meni James Playfairin viittauksesta tiehensä.

"Ja nyt miss, olette kotonanne" -- sanoi Delphinin nuori kapteini, ja astui ulos hytistä.

IV.

Crockston osoittaa valtioviisaan kykyä.

Kohta tuli koko laivaväestö tietämään miss Halliburtin historian, eikä Crockstonikaan ujostellut sitä kertoa. Kapteinin käskystä oli hän päästetty kelavintturista irti, ja yhdeksänhäntäinen kissa oli jälleen päässyt tavalliselle paikallensa.

"Kaunis eläin" -- sanoi Crockston -- "erittäinkin kun se piiloittaa kyntensä."

Irti päästyänsä meni Crockston kanssiin, otti pienoisen kapsäkin, jonka vei miss Jennylle. Tämä nuori tyttö sai nyt jälleen pukeutua naisen vaatteisiin, mutta pysyi hytissään eikä näyttäytynyt kannella.

Mitä Crockstoniin tulee, niin oli selvästi ja silminnähtävästi todistettu, ettei hän ollut merimies enemmin kuin mikä tallirenki tahansa, jonka vuoksi hän vapautettiin kaikesta palveluksesta laivassa.

Sillä aikaa kynti Delphin aika vauhtia Atlantin yli, pieksäen aaltoja kaksinkertaisella propellillaan ja ainoana tehtävänä laivassa oli tarkka vahdinpito. Seuraavana päivänä sen perästä, joka teki lopun miss Jennyn inkognitosta eli tuntemattomana olosta, käveli James Playfair nopeilla askeleilla edes takaisin peräkannella. Hän ei ollut kertaakaan koettanut saada jälleen nähdä tuota nuorta tyttöä jatkaakseen päivää ennen keskeytynyttä puhelua.

Kävellessään tuli hän ehtimiseen astumaan Crockstonin sivu, joka silmäluomiensa alta katseli häntä jonkunmoisella tyytyväisyydellä. Selvästi näkyi, että hän halusi saada puhutella kapteinia, ja hän katseli häntä niin väsymättömästi, että kapteini viimein tuskastui.

"Mitä nyt taas tahdot minulta?" -- sanoi James Playfair amerikalaiselle. -- "Sinä kuljet kuin kissa kuuman puuron ympärillä, eikö siitä loppua tulekaan?"

"Suokaa anteeksi, herra kapteini" -- vastasi Crockston, katsoa tihruttaen toisella silmällään, "asia on niin, että minulla on jotakin teille sanomista."

"Mitähän se olisi?"

"Noh, se on hyvin mutkaton asia. Minua haluttaa toden teolla sanoa teille, että olette perin pohjin kelpo mies."

"Minä tulen toimeen ilman sinun imartelujasi."

"Nämä eivät ole imarteluja. Ne jätän siksi, kuin olette perille asti asiassa päässeet."

"Minne perille?"

"Tarkoituksenne perille, tietystikin."

"Onko minulla siis tarkoitus täytettävänä?"

"Tottapa kai! Te olette laivaanne ottaneet meidät, tuon nuoren tytön ja minut. Te olette antaneet hyttinne miss Halliburtille. Hyvä sekin! Te olette säästäneet minut patukasta. Jalomielisemmin ei saata kukaan menetellä. Te tulette viemään meidät perille Charlestoniin. Se on hyvin, hyvin hyvä asia! Mutta siinä ei kuitenkaan ole kaikki."

"Mitä, eikö siinä ole kaikki?" -- huudahti James Playfair hämmästyksissään Crockstonin ynseistä vaatimuksista.

"Ei, ei millään muotoa" -- vastasi tämä viimemainittu viekkaasti virnistellen.

"Tytön isä on vankina siellä!"

"Entäs sitte?"

"Entäs sitte? Hän tietystikin on pelastettava."

"Miss Hallihurtin isä pelastettava?"

"Se on tietty. Hän on kunnian mies, uskalias kansalainen. Maksaneehan vaivaa uskaltaa jotakin hänen puolestansa."

"Master Crockston" -- sanoi James Playfair, vetäen kulmiansa ryppyyn -- "te näytte olevan ensiluokan leikinlaskija. Mutta muistakaa, etten nyt olekaan sillä tuulella että leikkipuhetta suvaitseisin."

"Te erehdytte, herra kapteini" -- väitti amerikalainen siihen. -- "Minä en puhu leikkiä laisinkaan, vaan puhun kanssanne täyttä totta. Asia minkä ehdoitan, voi tosin ensi alussa näyttää teistä mahdottomalta, mutta likemmin asiata ajateltuamme tulette huomaamaan, ett ette saata toisin tehdä."

"Vai niin! Minunko siis pitäisi pelastaa mr Halliburt?"

"Niinkuin olen sanonut. Teidän pitää kenraali Beauregardilta anoa, että hän lasketaan vapauteen, ja kenraali ei ole hylkäävä anomustamme."

"Mutta jos hän sen tekee?"

"Sitte" -- vastasi Crockston, joka ei antanut itseänsä keskeyttää, -- "käytämme voimakkaampia keinoja ja viemme vangin pois liittoutuneitten nenäin edessä."

"Siis" -- sanoi James Playfair, joka alkoi suuttua -- "ei siinä kyllä että menen Yhdysvaltojen laivastojen keskitse ja murran Charlestonin saarroksen, vaan että minun täytyisi vielä mennä merelle, alttiina linnoitusten kanuunatulelle, ja tehdä tämä pelastaakseni herran, jota en tunne, yhden noita orjuuden vastustajia, joita inhoan, yhden noita paperin tuhraajia, jotka vuodattavat kirjoitusmustettaan verensä asemesta."

"No, yksi kanuunankuula enemmän tahi vähemmän, mitä se tekee?" -- päätti Crockston.

"Master Crockston, ottakaa tarkka vaari siitä mitä nyt sanoin: jos kerran vielä rohkenette puhua minulle tästä asiasta, niin lähetän teidät ruuman alimmaiseen osaan koko matkan ajaksi, niin saatte oppia pitämään suunne kiinni."

Näin sanottuansa laski hän amerikalaisen menemään ja tämä meni mumisten:

"Kas niin! Minulla ei ole syytä olla tyytymätön keskusteluumme. Noppa on nakattu ja asia on menestyvä."

Sanoessaan "orjuuden vastustaja, jota inhoan" James Playfair ymmärrettävästi sanoi enemmän kuin hän ajatteli. Hän ei ollut orjuuden puolustaja, mutta hän ei tahtonut myöntää, että kysymys orjuudesta, vaikka presidentti Lincoln nimenomaan olisi sitä vakuuttanut, olisi tärkein Yhdysvaltioiden kansallisessa sodassa. Väittikö hän siis, että eteläisillä valtioilla -- kahdeksalla kuudestaneljättä -- periaatteellisesti oli oikeus ruveta eri yhdyskunnaksi sen tähden että olivat vapaa-ehtoisesti yhdistyneet? Ei suinkaan! Hän vihasi pohjoisvaltioiden miehiä, siinä kaikkityyni. Hän vihasi ja kammosi heitä sellaisina vanhempina veljinä, jotka olivat eronneet yhteisestä heimokunnasta, oikeina englantilaisina, jotka olivat nähneet hyväksi tehdä sen minkä hän, James Playfair, nyt hyväksyi liittoutuneissa valtioissa. Tällaiset olivat Delphinin kapteinin valtiolliset mielipiteet, mutta erittäinkin oli amerikalaissota tikkuna hänen silmissään ja hän tahtoi tehdä jonkun kepposen niille, jotka kävivät tätä sotaa. Helppo on siis ymmärtää, kuinka hän oli vastaanottanut tämän esityksen orjaystävän pelastamisesta ja liittoutuneiden loukkaamisesta, joiden kanssa hän aikoi asioihin antautua.

Mutta Crockstonin viekkaat esitykset eivät antaneet hänen ajatuksilleen enää rauhaa. Hän koetti niin paljon kuin mahdollista karkoittaa niitä, mutta ne palasivat ehtimiseen hänen mieleensä, ja kun miss Jenny seuraavana päivänä vähäksi aikaa tuli kannelle, ei hän uskaltanut katsoa häntä silmiin.

Se oli tosiaankin suuri vahinko; sillä tämä nuori valkeaverinen, älykäs ja lempeäsilmäinen tyttö ansaitsi kyllä kolmenkymmen-vuotiaan nuoren miehen katsomista. Mutta James Playfair tunsi itsensä ujostelevaksi hänen läsnä ollessaan ja ymmärsi, että tällä lumoavalla olennolla oli luja ja jalo sielu, joka oli puhdistunut onnettomuuden koulussa. Hän huomasi, että hänen vaitiolonsa tyttöä kohtaan merkitseisi kieltäymistä myöntymään tytön hartaimpiin toiveisiin. Paitsi sitä miss Jenny ei koskaan koettanut saada tavata James Playfairiä, mutta ei hän häntä vältellytkään, ja ensi päivinä he aivan vähän taikka eivät ollenkaan puhutelleet toisiansa. Miss Halliburt tuskin astui hytistään ulos eikä hän suinkaan olisi koskaan virkkanut sanaakaan Delphinin kapteinille, ellei Crockston olisi käyttänyt erästä juonta, joka saattoi heidät toistensa puheille.

Tämä rehellinen amerikalainen oli uskollinen palvelija Halliburtin perheelle. Hän oli herransa talossa kasvatettu ja hänen harras uskollisuutensa oli rajaton. Hän oli yhtä älykäs kuin vahva ja rohkea. Niinkuin jo olemme havainneet, oli hänellä oma tapansa katsella ja arvostella asioita ja seikkoja, samoin kuin hänen älynsäkin oli perin omituinen. Ei hänen rohkeutensa hevillä lannistunut ja pahimmastakin pulasta taisi hän ihmeteltävällä tavalla selviytyä.

Tämä kelpo mies oli päättänyt vapauttaa mr Halliburtin ja käyttää kapteinin laivaa ja kapteinia itseänsä pelastaaksensa hänet sekä palata Englantiin. Tämmöinen oli hänen tuumansa, kun sitä vastoin nuorella tytöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin tavata isäänsä ja olla hänen vankeuteen osallisena. Crockston koettikin kaikin mahdollisin keinoin ahdistella James Playfairiä. Hän oli jo lauaissut ensi laukauksen, kuten olemme nähneet; mutta vihollinen ei ollut vielä antaunut. Päinvastoin.

"Hitto vieköön" -- arveli hän itsekseen, "miss Jennyn ja kapteinin täytyy välttämättömästä päästä hyviin väleihin toistensa kanssa, sillä jos he yhä edelleenkin muljottavat noin koko tämän pitkän matkan, niin emme pääse tuosta paikasta päkähtämään. Jos he edes puhelisivat, neuvottelisivat, vaikkapa kiistelisivät keskenänsä, niin menenpä vaikka hirteen, ellei James Playfair itse keskustelun kestäessä ehdottaisi sitä, mitä hän tänäpäivänä kieltää minulta."

Mutta nähdessään kapteinin ja tytön miltei välttelevän toisiansa, Crockston alkoi epäillä.

"No, sitte täytyy minun ryhtyä asiaan" ajatteli hän.

Neljäntenä päivänä aamulla astui hän miss Halliburtin hyttiin, hieroen käsiänsä oikein tyytyväisenä ja suutansa mutistellen.

"Hyviä uutisia, hyviä uutisia!" -- huudahteli hän. -- "Ette ikäpäivinänne saata arvata mitä kapteini on minulle ehdottanut. Se on oiva mies tuo kapteini!"

"Niin todellakin!"

"Mitä hän sitte on ehdottanut teille?" -- kysyi miss Jenny, jonka sydän nyt ankarasti sykähteli.

"Sen että hän vapauttaa mr Halliburtin, ryöstää hänet liittoutuneitten vallasta ja tuo hänet Englantiin."

"Tosiaanko?" -- huudahti Jenny.

"Niinkuin olen sanonut, miss. Sillä miehellä on sydän oikealla paikalla, tuolla kapteini James Playfairillä. Mutta semmoisia englantilaiset aina ovat: joko sulaa hyvyyttä tahi pelkkää pahuutta. Hän saa ollakin kiitollisuudestani vakuutettu, ja minä olen valmis hänen tähtensä hakkauttamaan itseni palasiksi, jos sillä voin hyvittää hänen mielensä."

Jennyn ilo oli rajaton, kuultuansa nämä Crockstonin sanat. Vapauttaa hänen isänsä! Tämä oli asia, jota hän ei koskaan ollut uskaltanut ajatella. Delphinin kapteini tahtoi siis hänen tähtensä panna laivansa ja laivaväkensä alttiiksi!

"Kiitos, herra kapteini, kiitos jalomielisyydestänne."

"Niin niin, niin se on" -- lisäsi Crockston ja sanoi lopuksi -- "ja juuri se, miss Jenny, ansaitsee kaiken kiitollisuutenne."

"Enemmän kuin kiitollisuuden" -- puhkesi tyttö sanomaan -- "ikuisen ystävyyden!"

Hän lähti heti hytistään lausumaan James Playfairille niitä tunteita, jotka nyt valtasivat hänen sydämmensä.

"Yhä paremmaksi ja paremmaksi asia koituu" -- jupisi amerikalainen itsekseen. -- "Se menee miltei täyttä laukkaa, se on onnistuva."

James Playfair käveli edes takaisin peräkannella ja, niinkuin hyvin arvata voipi, suuresti kummastui, melkeinpä hämmästyi, nähdessään tuon nuoren tytön lähenevän ja kiitollisuudesta kyynelehtivin silmin ojentavan hänelle kätensä sanoen:

"Kiitos, herra kapteini, kiitos jalomielisyydestänne, jota en ikänäni olisi rohjennut odottaa vieraalta."