Part 9

Muutamiin sekunteihin ei lausuttu mitään sanoja, ja sitten kuului vain lyhyitä huudahduksia. Molemmat heittivät pyssynsä maahan kuin yhteisestä vaikuttimesta toimien. Sitten he syöksyivät metsäaukion yli, kietoivat käsivartensa toinen toisensa ympärille ja viipyivät joitakin hetkiä veljelliseen syleilyyn suljettuina.

Ei kummankaan taholta tarvittu mitään selityksiä. Kiertäessään järven ympäri toiselta puolelta oli Karl sattumalta kulkenut metsäaukiolle päin. Sitä lähestyessään hän oli kuullut kakurin haukkuvan uneksimattakaan, että Kaspar toimi siten pettääkseen. Hän oli vastannut tähän merkkiin ja huomattuaan kakurin yhä pysyvän paikallaan sitten kulkenut aukeamaa kohti aikoen hiipiä sen yli. Lähemmäksi päästyään hän lakkasi haukkumasta luullen voivansa tavata saksanhirven aukeamalta. Juuri hänen saapuessaan sen reunaan jäljitteli Kaspar kakuria niin ihmeteltävällä tavalla ja niin pontevasti, että Karl ei saattanut olla pettymättä eläimen laadusta taikka pysyä tietämättömänä sen paikasta. Ikivihreiden lehtien takana näkyvä tummahko kiekko ei voinut olla mikään muu kuin saksanhirven ruumis. Karl oli juuri laukaisemaisillaan rihlapyssynsä lävistääkseen sen luodillaan, kun hänen korviinsa pahaenteisesti kuuluva Kasparin kaksipiippuisen naksahdus onneksi johti aivan toiseen päätökseen kuin mitä se tuhoisa loppu olisi ollut, joka niin täpärästi saatiin vältetyksi.

31. luku.

SHIKARIN MERKINANTO.

Juuri silloin kuului Ossarun kimeä vihellys suhahtavan järven poikki, kaikuen siitä kalliosta, jota kohti hän oli kulkenut, kuin ilahduttaakseen heitä ja johtaakseen heidän mielestään pois sen kauhun tunteen, joka yhä piti heitä vallassaan. Vähän sen jälkeen kajahti sama merkinanto taas hiukan toiselta suunnalta osoittaen, että shikarin oli onnistunut hankkia riistaa ja että hän palasi majalle päin.

Sen kuullessaan katselivat Karl ja Kaspar toinen toistaan erikoisen merkitsevästi.

"Kas niin, veli", sanoi Kaspar hymyillen omituisesti, "näethän kuinka Ossaru on voittanut meidät molemmat halveksitulla kaaripyssyllään ja nuolillaan. Mutta kuinkahan olisi, jos jompikumpi meistä olisi voittanut hänet?"

"Tai", vastasi Karl, "mitä jos kumpikin meistä olisi voittanut hänet? Oi, veli Kaspar", lisäsi hän väristen puhuessaan, "kuinka vähällä olimme lopettaa toinen toisemme! Hirveää on ajatella sitä."

"Älkäämme siis enää ajatelko sitä", lausui Kaspar, "vaan menkäämme paikalla kotiin katsomaan, minkälaisen aamiaisen Ossaru on valmistanut meille. Mahtaakohan se olla nelijalkaista vai lintua?

"Epäilemättä jompaakumpaa", jatkoi hän vähän vaiettuaan. "Luullakseni lintua, sillä järven ympäri kulkiessani kuulin jotakin omituista kirkunaa tuolla kallion suunnalla, jonka kautta Ossaru oli kulkenut. Se tuntui lähtevän jonkin linnun kurkusta, mutta en luule milloinkaan ennen kuulleeni sellaista."

"Mutta minä olen", sanoi Karl, "minäkin kuulin sen. Otaksun tuntevani sen linnun, joka saa aikaan niin hurjia ääniä, ja jos shikari on tappanut sellaisen, saamme aivan ruhtinaallisen aterian, jolla Lukulluskin olisi mielikseen herkutellut. Mutta totelkaamme shikarimme merkkiä ja menkäämme katsomaan, onko meitä kohdannut sellainen onni."

He olivat jälleen ottaneet pyssyt käsiinsä. Nostaen ne olkapäilleen he lähtivät liikkeelle metsäaukiolta, joka oli ollut niin vähällä joutua surullisen kohtauksen tapahtumapaikaksi, ja kiertäen järven pään ympäri kulkivat ripeästi takaisin majalle päin.

Tullessaan sen näkyviin he huomasivat shikarin istumassa kivellä juuri oviaukon luona, ja poikittain hänen polvillaan oli mitä kaunein lintu, kaunein eläin, mikä milloinkaan lentää ilmassa, ui vedessä tai kävelee maassa, nimittäin riikinkukko. Ei tuo puolittain kalkkunan muotoinen olento, joka tepastelee pitkin maatalon pihaa, vaikka sekin on kauniimpi kuin mikään muu lintu, vaan Intian villi riikinkukko, joka on hoikka ja siromuotoinen, jonka höyhenet ovat loistavat kuin verrattomimmat jalokivet ja, mikä meidän seikkailijoillemme oli silloin tärkeintä, jonka liha on herkullista ja hienotuoksuista kuin parhaimman metsänriistan. Tätä riikinkukon viimeistä ominaisuutta ihaili Ossaru eniten. Siron muodon hän oli jo tuhonnut, loistavia höyheniä hän par'aikaa kyni ja heitteli tuulen vietäviksi kuin olisivat ne olleet tavallisia höyheniä, ja koko hänen puuhansa osoitti, ettei hänellä ollut noita komeita pyrstöhöyheniä ja tuota muhkeaa purppuranpunaista rintahaarniskaa kohtaan enemmän kunnioitusta kuin jos hänen polvillaan olisi ollut jokin hanhi tai vanha kalkkunakukko.

Vaikka ei Ossaru sanonutkaan mitään toisten tullessa hänen luokseen, oli hänen katsahtaessaan salavihkaa nuoria herroja kohti ja huomatessaan heidän kummankin tulevan tyhjin käsin hänen ilmeessään jotakin, mikä ilmaisi jonkun verran ylpeyttä juuri kylliksi osoittamaan hänen nauttivan voitostaan. Hänen ei ollut välttämätöntä katsahtaa ylös huomatakseen olevansa ainoa, jonka oli onnistunut saada saalista. Jos jommankumman toisen olisi onnistunut tappaa jokin eläin tai edes löytää sellainen, olisi hänen täytynyt kuulla pyssyn laukaus, eikä yksikään sellainen ollut tuona aamuna kajahtanut laaksossa! Ossaru siis tiesi, että nuorukaisilla ei voinut tuona aamuna olla mukanaan muuta kuin pari tyhjää metsälaukkua.

Toisin kuin hänen tovereillaan ei hänellä ollut mitään erikoisia seikkailuja kerrottavana. Hänen "hupailunsa" oli ollut hyvin rauhallinen ja päättynyt niinkuin useimmat rauhalliset hiipailut jonkun eläimen kuolemaan. Hän oli kuullut vanhan riikinkukon kirkuvan korkean puun latvassa, hiipinyt kaaripyssyn kantamalle, lähettänyt nuolen sen loistavien rintahöyhenien läpi ja saanut sen keikahtamaan maahan. Sitten hän oli tarttunut kauniin linnun jalkoihin raaoilla käsillään ja kantanut sitä laahaavin siivin aivan kuin olisi tuonut Kalkuttan torilta tavallista kotilintua.

Karl ja Kaspar eivät halunneet tuhlata aikaa kertomalla shikarille, kuinka vähällä he olivat olleet jättää hänet yksinäisen asunnon ja siihen kuuluvan maan ainoaksi ja kiistämättömäksi omistajaksi. Nälkä kiiruhti heitä lykkäämään tuon kertomuksen toiseen aikaan ja käymään käsiksi niihin keittopuuhiin, jotka Ossaru jo oli pannut alulle. Heidän avullaan siis viritettiin tuli, ja riikinkukko, jota ei ollut kovin tarkoin kynitty, joutui pian paahtumaan tulelle, Fritzin pian tehtyä lopun sen jätteistä.

32. luku.

IBEX.

Niin suuri kuin riikinkukon ruumis olikin, ei siitä ollut paljon jäljellä tuon aamiaisen jälkeen, joka syötiin ilman veitsiä ja haarukoita. Vain luut, ja nekin niin puhtaiksi kaluttuina, että jollei Fritz olisi alkajaisiksi pistellyt suuhunsa yhtä ja toista, olisi se saanut niistä vain hyvin niukan aterian.

Tuo hyvältä tuoksuva paahtopaisti kohotti aika lailla heidän mielialaansa, mutta he eivät voineet olla yhtä välinpitämättömiä kuin tähän asti uusien ruokavarojen hankkimisesta; niin paljon olivat olosuhteet muuttuneet sen kautta, että heidän ruutinsa oli tuhoutunut.

Ossarun kaaripyssy ja nuolet olivat vielä jäljellä ja toisia kaaripyssyjä saattoi tehdä, jos entinen särkyisi. Kaspar päätti joka tapauksessa hankkia itselleen oman sekä harjoitella jousiammuntaa shikarin ohjaamana, kunnes osaisi käyttää tuota vanhanaikaista ja yli maailman tunnettua surmaamisasetta.

Vanhanaikaiseksi sitä hyvin saattaa sanoa, koska se on ollut olemassa jo ennen varhaisinta historiallista ajanlaskua. Yli maailman tunnetuksi sitä myöskin saattaa sanoa, sillä minne tahansa meneekin etäisimpiin kolkkiin, tavataan kaaripyssy keskellä yksinäisimpiä seutuja ilman mitään mallia sommiteltuna, mistään ulkonaisesta lähteestä tulematta, aina ilmeisesti kotimaisena kussakin maassa ja kullakin heimolla aivan kuin saisi ihminen Luojalta tuon aseen käteensä heti synnyttyään.

Tosiaankin on kaaripyssyjen sekä niihin välttämättä kuuluvien nuolien esiintyminen hajallaan kaukana toisistaan elävien heimojen keskuudessa, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan eivät ole milloinkaan voineet ilmoittaa tuota ajatusta kenellekään toiselle, ihmissuvun historian omituisimpia seikkoja. Ei ole mitään muuta keinoa sen selittämiseksi kuin otaksuma, että se potkaisuvoima, mikä on hyvin pingoitetun jousen kimmahduksessa, on varmasti aikaisimpia ihmishengelle esiintyviä ilmiöitä ja että sen vuoksi tämä ajatus on ollut synnynnäinen ja alkuperäinen useimmissa maailman seuduissa.

On jo sanottu, että seikkailijamme olivat paremmalla mielellä syötyään riikinkukon, mutta kaikesta siitä huolimatta eivät he voineet olla tuntematta jonkinlaista pelkoa ruuan saannin suhteen tästälähin. Ossarun taitavuus oli hankkinut heille aamiaisen, mutta kuinka kävisi päivällisen? Ja senjälkeen heidän illallisensa? Ja joskin jotakin ilmestyisi seuraavaksi ateriaksi, eivät he ehkä olisi yhtä onnellisia hankkiessaan sitä seuraavaa. Tämä epävarma elintapa, he kun elivät aivan kädestä suuhun, panisi heidät alituiseen nälkäkuolemaan vaaraan.

Niin pian kuin he olivat lopettaneet riikinkukon syömisen ja Ossaru, joka söi kauemmin kuin toiset, vielä viimeisteli "rumpupalikoita", oli heidän keskustelunsa pääaiheena ruokasäiliön täyttäminen. He päättivät siis antautua kokonaan tähän puuhaan sekä käyttää sellaisia keinoja kuin heidän vallassaan oli riistan hankkimiseksi ja keksiä uusia keinoja, jos nämä osoittautuisivat riittämättömiksi.

Mitä heidän nyt kaikkein ensiksi oli saatava päivällisekseen? Kalaa, lihaa vai lintua? He eivät aikoneet hankkia kaikkia kolmea yht'aikaa, sillä toistaiseksi he eivät voineet toivoa saavansa mitään säädyllistä päivällistä. Yksi ruokalaji olisi heille kylliksi, ja he olisivat kovasti kiitollisia saadessaan sen taatuksi itselleen.

Ei ollut vielä päätetty, lähtisivätkö he aluksi Ossarun verkolla pyydystämään kalaa päivällisekseen, koettaisivatko saada toisen riikinkukon tai fasaanin tai pari bramiinihanhea vai lähtisivätkö he metsään hakemaan suurempaa saalista, kun sattui eräs tapaus, joka ratkaisi tuon kysymyksen, mitä heidän oli hankittava ensi ateriaksi. Ilman minkäänlaista ponnistusta omalta taholtaan, tuhlaamatta ainoatakaan laukausta tai nuolta, he saivat lihaa, vieläpä riittävästi ei ainoastaan sen päivän päivälliseksi, vaan koko viikon varalle, niin että vielä Fritzin osalle joutuivat runsaat tähteet.

He olivat jälleen menneet ulos majasta ja istuivat niinkuin usein aikaisemminkin muutamilla sen edessä olevilla suurilla kivillä. Oli kaunis ja kirkas aamu, ja vaikkakin varjossa oli kylmä, teki auringonpaiste, joka vielä heijastui yläpuolella olevien vuorten valkeasta lumesta, olon hyvin miellyttäväksi. Siitä syystä he söivät mieluimmin ulkoilmassa sekä myöskin senvuoksi, että oli jonkun verran savua majan sisällä, missä he olivat keittäneet aamiaisensa. Ulkona he nyt neuvottelivatkin vastaisista suunnitelmistaan.

Heidän ollessaan tässä puuhassa kuului heidän korvissaan ääni, joka muistutti jonkun verran vuohen määkimistä. Se tuntui tulevan heidän yläpuolellaan olevista pilvistä, mutta he tiesivät, että sen varmasti aiheutti jokin eläin ylempänä kallioilla.

Katsahtaessaan sinne päin he näkivätkin eläimen, ja jos sen ääni jo oli tuntunut heistä vuohen ääneltä, muistutti eläin ulkomuodoltaankin kovasti vuohta.

Totta puhuen se oli pukki, vaikka ei tavalliseen lajiin kuuluva. Se oli ibex.

Taas oli Karl tovereitaan etevämpi. Hänen tietonsa luonnonhistorian alalta olivat niin monipuoliset, että hän heti tunsi tuon eläimen. Ensi silmäyksellä hän selitti sen ibexiksi, vaikka ei ollut koskaan ennen nähnyt elävää ibexiä. Mutta eläimen vuohenkaltainen ruumis, sen karvainen turkki ja ennen kaikkea sen hartioiden yli taaksepäin säännöllisesti käyristyneet suunnattomat renkaalliset sarvet olivat kaikki sellaisia luonteenomaisia tunnusmerkkejä, jotka Karl kykeni toteamaan vertaamalla niitä kirjoissa näkemiinsä kuviin sekä eräässä museossa tutkimiinsa täytettyihin eläimiin.

Ossaru sanoi sitä vuoheksi, jonkunlaiseksi villivuoheksi, niinkuin hän otaksui, mutta koska ei Ossaru ollut koskaan ennen ollut niin korkealla vuoristossa eikä siis koskaan sellaisilla seuduilla, missä ibexit majailevat, ei hän tuntenut sitä. Hänen otaksumansa, että se oli vuohi, perustui siihen yleiseen yhdennäköisyyteen, mikä sillä oli vuohen kanssa. Sen oli Kasparkin huomannut samoin kuin Ossaru.

He voivat nähdä eläimen päästä jalkoihin asti, seisomassa majesteetillisessa asennossa kallion kielekkeellä, mutta vaikkakin se todellisuudessa oli paljon suurempi kuin tavallinen kotivuohi, oli se niin kaukana heistä, ettei se näyttänyt vohlaa suuremmalta. He näkivät sen sivulta päin ja saattoivat erottaa sinistä taivasta vastaan eläimen ulkopiirteet täysin selvästi sekä huomata sarvien komean kaarteen.

Kasparin ensimmäinen ajatus oli tarttua pyssyynsä ja laukaista se eläintä kohti, mutta molemmat toiset tulivat väliin ja estivät sen osoittaen, kuinka mahdotonta oli osata niin pitkän matkan päästä. Vaikkakin ibex näennäisesti oli paljon lähempänä, oli se runsaasti puolentoista sadan kyynärän päässä siitä paikasta, missä he istuivat, sillä se kohta kielekkeellä, jossa se seisoi, oli arviolta kolme sataa jalkaa heidän tasonsa yläpuolella.

Kun Kaspar huomasi tämän, saatiin hänet helposti luopumaan aikomuksestaan, ja seuraavalla hetkellä hän ihmetteli, miksi hän oli ollut niin vähällä heittäytyä hulluksi ja tuhlata laukauksen, joka sitäpaitsi oli hänen viimeisenedellisensä, ainakin viisikymmentä kyynärää hänen pyssynsä kantaman ulkopuolella olevaan eläimeen.

32. luku.

VUOHET JA LAMPAAT.

Kun ibex pysyi paikallaan näyttämättä mitään poistumisen merkkejä, liikahuttamatta lihastakaan ruumiissaan, katselivat toverukset sitä. Eivät kuitenkaan ääneti, sillä eläimen seisoessa paikallaan aivan kuin maalattavana, alkoi Karl kertoa siitä lähemmin pääasiassa opettaakseen Kasparia, vaikkakin hän kohdisti sanansa kumpaankin toveriinsa.

"Ibex", sanoi hän, "on sellainen eläin, jonka nimi on ollut kauan tunnettu ja josta kamariluonnontutkijat ovat kirjoittaneet paljon lorua, niinkuin ovat kirjoittaneet melkein kaikista muistakin maailman eläimistä. Huolimatta kaikesta siitä, mitä siitä on sanottu, on se vain vuohi, tosin villi vuohi, jolla on kaikki sen tavat ja hyvin paljon sennimisen kotieläimen luonteenomaisesta ulkomuodosta.

"Jokainen tietää, että tavallista vuohta on yhtä monta muunnosta kuin on niitä maita, missä se asuu. Onpa tosiaankin olemassa useampia vuohilajeja kuin maita, sillä ei ole harvinaista tavata kolme neljä eri lajia saman maan rajojen sisäpuolella -- niinkuin esimerkiksi Suur-Britanniassa. Nämä muunnokset eroavat toisistaan melkein yhtä paljon kuin koirarodut. Tästä johtuu, että eläintieteilijöiden kesken on paljon harkittu sitä asiaa, mistä villivuohen lajista ne ovat alkuisin.

"Niin, se on minun mielipiteeni", jatkoi kasvientutkija, "etteivät kaikki maailman eri kansojen keskuudessa tavattavat kesyt vuohet ole johtuneet samasta suvusta, vaan ovat useamman kuin yhden villilajin jälkeläisiä, samoin kuin kotilampaat ovat johtuneet useammista villilammaslajeista, vaikkakin monet eläintieteilijät kieltävät tämän aivan selvän tosiasian."

"On siis olemassa useita lajeja villivuohia?" kysyi Kaspar.

"On kyllä", vastasi kasvientutkija, "vaikkakaan ne eivät ole kovin lukuisia ehkäpä on niitä kaikkiaan noin tusinan verran. Tähän mennessä eivät eläintieteilijät tunne niinkään monta, toisin sanoen eivät ole todenneet ja kuvailleet kahtatoista eri lajia, mutta epäilemättä huomataan näitä eläimiä ainakin tuo määrä, kun tieteelliset luonnontutkijat ovat tutkineet sekä Aasian että Afrikan sisäosat suurine vuoristoineen.

"Spekulatiiviset systemaatikot, jotka päättävät suvuista ja lajeista jonkin pienen hampaanmukuran nojalla, ovat jo saaneet aikaan ihmeellisen sekasotkun vuohien suvussa. Tyytymättä siihen, että olisivat päättäneet niiden kuuluvan samaan sukuun, he ovat jakaneet ne viiteen eri sukuun, vaikka laskevat melkein kaikkiin näihin viiteen kuuluvan vain yhden lajin, siten hyödyttömästi lisäten nimiä ja saaden asian tutkimisen monimutkaisemmaksi ja vaikeammaksi.

"Ei voi olla epäilystäkään siitä, että kaikki vuohet, sekä villit että kesyt, niihin luettuna ibex, joka on todellinen villi vuohi, muodostavat eläinten valtakunnassa yhtenäisen suvun, joka on helposti erotettavissa lampaista, saksanhirvistä, antiloopeista ja häristä. Villivuohilla on usein hyvin suuri yhdennäköisyys muutamien villilampaiden lajien kanssa, eikä näitä molempia voida erottaa toisistaan sen nojalla, että vuohia peittävät karvat ja lampaita villa, niinkuin on tavallisesti asian laita kesyillä eläimillä. Päinvastoin on villissä tilassa olevilla sekä vuohilla että lampailla karvainen ruumiinpeite. Useissa tapauksissa vielä on kummankin karva aivan yhtä lyhyttä kuin sekä antiloopilla että saksanhirvellä. Mutta silloinkin, kun tuskin on mitään ulkonaisia seikkoja villivuohien erottamiseksi joistakin lajeista villilampaita, tavataan luonteen tunnusmerkkejä, joiden avulla voidaan päättää suku. Vuohi on luonteeltaan rohkeampi ja rajumpi, ja sen muut tavat villissäkin tilassa eroavat oleellisesti villilampaan tavoista.

"Se ibex, jonka me näemme yläpuolellamme", jatkoi Karl katsellen korkealla kalliolla olevaa nelijalkaista, "ei ole mitään muuta kuin villivuohi. Se ei ole ainoa Himalajalla elävä villivuohen laji, sillä tavataan myöskin 'tahir', joka on voimakkaampi ja suurempi eläin kuin tämä. Luullaanpa löydettävän pari uuttakin lajia, kun nämä suuret vuoret on perinpohjin tutkittu.

"Eikä tämä ole edes ainoa ibexlaji, jatkoi hän, sillä Euroopan Alpeillakin on tavattu yksi, joka tunnetaan nimellä vuorikauris, Pyreneillä toinen, jota sanotaan _turiksi_, ja Kaukasuksella kolmas, jolle on annettu nimeksi _zac_; sitäpaitsi vielä parisen muuta Afrikan vuoristossa.

"Mitä meidän edessämme tai paremminkin yläpuolellamme olevaan eläimeen tulee, jatkoi Karl, eroaa se hyvin vähän toisista samaan sukuun kuuluvista, ja koska sen sekä ulkomuodon että tavat on hyvin taitavasti kuvannut etevä urheilija, joka oli myöskin täydellinen luonnontutkija, en voi tehdä paremmin kuin esittää hänen kuvauksensa, koska siinä on mainittuna melkein jokainen yksityiskohta, joka nyt luotettavasti tiedetään Himalajan ibexistä.

"'Koiras', lausuu tämä kirjoittaja, 'on melkein _tahirin_ kokoinen' (tässä hän puhuu eräästä toisesta hyvin tunnetusta lajista Himalajan villivuohta, joka on paljon suurempi kuin mikään kesy laji). Ibexin tavallinen väri on likaisen kellertävän ruskea, paitsi heti nahkan luomisen jälkeen, jolloin siinä on harmahtava vivahdus. Mutta minä olen tappanut nuorempia eläimiä, sekä koiraita että naaraita, joiden nahka on yhtä punainen kuin saksanhirven sen ollessa punaisena mutta en milloinkaan nähnyt sen väristä vanhaa koirasta, luullakseni siitä syystä, että se elää paljon korkeammalla ja luo karvansa paljon myöhemmin. Karva on jokseenkin lyhyttä ja jonkun verran _burrellin_ tai muiden villilampaiden karvaa muistuttavaa. Kylmänä talviaikana on siihen sekaantunut hyvin pehmeää untuvaista villaa, joka on samankaltaista kuin Tibetin huivivilla. Tämän samoin kuin vanhan karvansakin luo ibex touko- ja kesäkuulla. Sellaisissa paikoissa, missä elää vuohilaumoja, ovat pensaat ja terävät kallionkielekkeet tuona vuodenaikana niiden riisuman talviturkin peitossa. Ibexin silmäänpistävä ulkomuoto johtuu pääasiassa niistä komeista sarvista, jotka luonto on suonut sille. Täysikasvuisilla eläimillä ovat sirosti hartioiden yli kaareutuvat sarvet kolmen neljän jalan mittaisia pitkin kaarretta laskettuna ja noin yksitoista tuumaa juuresta ympäri mitaten. Hyvin harvat saavuttavat suuremman pituuden kuin neljä jalkaa, mutta olen kuullut olevan sellaisiakin, joiden sarvet ovat vielä kolme tuumaa pitempiä. Niiden kuusi tai kahdeksan tuumaa pitkä parta on karvainen ja musta. Naaraat, jotka ovat harmahtavan ruskeita, ovat tuskin kolmatta osaa uroksen koosta. Niiden sarvet ovat pyöreät ja suippenevat, pituudeltaan kymmenestä tuumasta jalkaan asti. Yleisvaikutus niiden ulkomuodosta on se, että ne ovat sirotekoisia ja ketteriä.

"Kesällä ne aina lähtevät mahdollisimman korkeisiin paikkoihin, mistä voi saada ruokaa, useinkin niin kauas, että sinne on joidenkin päivämatkojen marssi niiden talvipaikoilta. Tämä siirtyminen alkaa melkein heti lumen ruvetessa sulamaan. Se suoritetaan asteettain eläinten siirtyessä kukkulalta kukkulalle ja viipyessä muutamia päiviä kullakin.

"Tänä vuodenaikana pysyttelevät koiraat yhdessä, naaraista erillään, voidaanpa joskus nähdä satakin kappaletta samassa joukossa. Päivän helteessä ne harvoin liikkuvat, vaan lepäävät ja nukkuvat joko luolissaan lumivuoteilla tai kallioilla ja autioiden kukkuloiden soraisilla rinteillä kasvullisuuden rajan yläpuolella. Toisinaan, mutta hyvin harvoin, jäävät ne makaamaan niille ruohoisille paikoille, missä ovat syöneetkin. Illemmalla ne alkavat liikkua ja kulkevat laidunmailleen, jotka ovat usein penikulmien päässä. Ne alkavat matkansa hitaasti, mutta jos niillä on melkoinen taival kuljettavanaan, rupeavat ne pian ravaamaan. Painaapa toisinaan kokonainen lauma eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin voivat siirrellä jalkojaan. Siitä, mitä alkuasukkailta kuulimme, päätimme niiden jäävän näille korkeille paikoille lokakuun loppuun asti, jolloin ne alkavat sekaantua naaraiden joukkoon ja laskeutuvat vähitellen talvipaikoilleen. Naaraat eivät kulje niin paljon tai niin kauas. Monet niistä jäävät koko vuodeksi samaan paikkaan. Ne taas, jotka käyvät etäisillä kukkuloilla, oleskelevat tavallisesti alempana kuin koiraat, ne kun harvoin nousevat kasvullisuusrajan yli. Ne synnyttävät poikasensa heinäkuussa, tavallisesti kaksi erällään, vaikkakin niissä on paljon mahoja, niinkuin muissakin laumaeläimissä.

"Ibexit ovat varovaisia eläimiä, joilla on erittäin tarkka näkö- ja hajuaisti. Ne pelästyvät hyvin helposti ja ovat niin arkoja, että yksi ainoa laumaan tähdätty laukaus riittää ajamaan ne pois siltä vuorenselänteeltä, missä ne oleskelevat. Ja vaikkei niitä ammukaan, on usein sama seuraus ihmisolennon näkemisestä niiden asuntopaikkojen lähistöllä. Tästä me saimme monta esimerkkiä harhaillessamme niitä takaa ajamassa, ja ensimmäinen tapaamamme koiraslauma todisti sen heti. Ne olivat Asrung-laakson päässä, ja me huomasimme ne juuri niiden tullessa kukkulaa alas ruuan hakuun. Siinä oli komea meikein sata vanhaa koirasta käsittävä lauma. Päivä oli jo pitkälle kulunut, ja meillä oli kuljettavanamme pitkä matka leirillemme. Varovaisuus kuiskasi: Jättäkää ne rauhaan huomiseksi, mutta kiihtymys pääsi voitolle ja me päätimme koetella metsästysonnea. Kun päivää oli enää vähän jäljellä, taisimme kiiruhtaa ja lähestyimme niitä siis vähemmän varovasti kuin olisi pitänyt tehdä, jos meillä olisi ollut aikaa. Kuinka lieneekään ollut, me epäonnistuimme, sillä kauan ennen kuin pääsimme pyssyn kantamalle, huomasivat muutamat niistä meidät, ja koko joukko lähti pakoon antamatta meille ampumisen tilaisuutta. Koska emme olleet laukaisseet niihin tai muuten häirinneet niitä paitsi vain lähestymällä joukkoa, toivoimme löytävämme ne seuraavana päivänä. Mutta se kului samoin kuin muutamat sitä seuraavatkin turhassa haeskelemisessa. Ne olivat kokonaan lähteneet siltä vuorenselänteeltä.