Part 8

Mistä tällaisen raudan saisi? Se tuntui yhtä vaikealta kuin napakairan tai taltan hankkiminen. Mutta Karlin kekseliäisyyden avulla selvittiin siitäkin. Hänellä sattui olemaan pieni käsipistooli. Se oli yksipiippuinen, jonka piippu oli noin kuusi tuumaa pitkä ilman mitään heloja, reunakoristuksia tai latasinta. Karin suunnitelmana oli kuumentaa tämä piippu tulikuumaksi ja tehdä siitä porausrauta. Niin hän sitten tekikin. Kuumennettuaan sitä muutamia satoja kertoja ja painettuaan sitä yhtä usein eri tikapuiden syrjiin, onnistui hänen vihdoin polttaa niin monta reikää kuin pienoja varten tarvittiin.

On tarpeetonta mainita, ettei tätä ihmeellistä poraustyötä suoritettu yhdellä rupeamalla, ei edes yhtenä päivänä. Päinvastoin meni Karlilta monta tuntia ja monta päivää sekä lukemattomia hikipisaroita, ennenkuin hän oli suorittanut näiden neljänsadan reiän poraamisen. Epälukuisia kyyneleitä valui siinä kasvintutkijan silmistä, ei surusta, vaan seetripuun savun ja hehkumisen vaikutuksesta.

Kun Karl oli lopettanut itselleen määräämänsä erikoistyön, oli enää vain vähän puuhaa jäljellä. Kukin pari oi asetettava vastakkain, nappulat pistettävä paikoilleen, sidottava kiinni kummastakin päästä, ja niin olivat tikapuut valmiit kiivettäviksi.

Yksitellen ne siten saatiin valmiiksi ja yksitellen kannettiin sen kallion juurelle, jota oli yritettävä kiivetä ylös.

Surullista on sanoa, että se oli vasta yritys, ja vielä surullisempaa, että yritys epäonnistui.

Yksitellen nostettiin portaat määrätyille askelmilleen, kunnes kolme neljännestä kalliosta oli onnellisesti kiivetty. Mutta voi! Siinä päättyi heidän kohoamisensa tähän asti aavistamattoman seikan vuoksi. Saapuessaan eräälle pengermälle, joka oli neljäs kallion huipulta laskien, he huomasivat surukseen, että yläpuolella oleva kallio työntyi muutamia tuumia pengermän ulkoreunan yli sensijaan että se olisi vähän kallistunut taaksepäin niinkuin toiset. Tuota kalliota vastaan ei voinut asettaa mitään portaita, ei mikään olisi siinä pysynyt, koska ei niitä olisi voinut asettaa edes kohtisuoraan. Ei mitään yritystä tehtykään tikapuiden sijoittamiseksi. Vaikka ei ulkonemaa voinut huomata alhaalta, näki Karl heti, seisoessaan heidän sijoittamiensa viimeisten tikapuiden ylimmällä askelmalla, insinöörin silmänä, että se vaikeus oli ylipääsemätön. Heidän olisi yhtä helppo seisoa tuolle onnettomalle pengermälle sijoitetuilla tikapuilla kuin lentää. Täysin vakuutettuna siitä asiasta palasi nuori kasvintutkija hitaasti ja surullisesti alas kertomaan tovereineen tämän epämieluisan tiedon.

Kaikki heidän kekseliäisyytensä oli hyödytön, kaikki heidän aherruksensa hukkaan mennytpä, heidän aikansa tuhlattu, toivonsa tuhoutunut, heidän tulevaisuutensa kirkas taivas jälleen peittynyt mitä pimeimpiin pilviin -- kaikki tuon aavistamattoman seikan vuoksi.

Samoin kuin palatessaan ulos luolasta tuon kärsivällisen, mutta hyödyttömän etsiskelyn jälkeen istuutuivat he nytkin paasille, kukin horjahtaen itseään lähimmälle kivelle surullisena, alakuloisena, toivottomana.

Siinä he istuivat silmät milloin maahan luotuina, milloin suuntautuen kalliota kohti ja tuijottaen koneellisesti tuohon tiheään jonoon, joka oli kuin jonkin jättiläismäisen hämähäkin tie, noihin pitkiin tikapuihin, jotka oli sijoitettu niin suurella vaivalla, joita oli vain kerran kiivetty ja joita ei enää koskaan kiivettäisi!

27. luku.

TYHJÄ RUOKASÄILIÖ.

Kauan he kaikki kolme istuivat tässä asennossa syvän hiljaisuuden vallitessa. Ilma oli purevan kylmä, sillä nyt oli keskitalvi, mutta ei kukaan heistä näyttänyt huomaavan pakkasta. Se syvä alakuloisuus ja katkera suru, joka täytti heidän mielensä, esti heitä huomaamasta ruumiillista tuskia. Jos sillä hetkellä olisi jokin lumivyöry uhannut luistaa heidän päälleen yläpuolella olevalta lumihuipulta, ei kukaan noista kolmesta olisi paljon välittänyt väistyä sen tieltä.

Niin väsyneet he olivat tähän ilmavankeuteensa, niin kauhuissaan ajatellessaan sen kestävän ikuisesti tai ainakin heidän elinikänsä, että olisivat voineet ajatella kuolemaakin ilman suurempaa kauhua.

Se oljenkorsi, josta he olivat niin kauan ja niin mielettömästi pitäneet kiinni, oli temmattu heiltä. Jälleen he olivat vajoamassa.

Melkein tunnin he istuivat näin synkkinä ja alakuloisina.

Purppuran väriset vivahdukset, jotka alkoivat väikkyä yläpuolia olevan ikuisen lumen pinnalla, ilmaisivat auringon olevan hyvin alhaalla taivaanrannalla ja yön lähenevän.

Karl huomasi tämän ensimmäiseksi ja katkaisi hiljaisuuden ensimmäisenä.

"Oi, veljet!" sanoi hän puhutellen Ossaruakin noin läheisellä tavalla heidän yhteisen onnettomuutensa vaikutuksesta. "Tulkaahan! On hyödytöntä jäädä tänne kauemmaksi. Menkäämme kotiin!"

"Kotiin!" toisti Kaspar surumielisesti hymyillen. "Oi, Karl, jospa et olisi lausunut tuota sanaa. Niin suloinen kuin se toisella kerralla olisikin, kaikuu se nyt korvissani maanalaisena sointuna. Tosiaankin kotiin! Voi, rakas veli, emme milloinkaan pääse kotiin."

Karl ei vastannut mitään tähän liikuttavaan puheeseen. Hän ei voinut lausua mitään toivon tai lohdutuksen sanaa ja vaikeni senvuoksi. Hän oli jo noussut seisomaan toisten seuratessa hänen esimerkkiään, ja kaikki kolme lähtivät alakuloisina siltä paikalta suunnaten kulkunsa suorinta tietä karkeatekoista asuntoaan kohti, jota heillä oli nyt suurempi syy kuin koskaan ennen pitää kotinaan.

Majalle tullessaan he saivat vielä toisenkin rauhattomuuden syyn. He olivat huolellisesti säästelleet niitä ruokavarojaan, jotka olivat pelastuneet norsun hävitykseltä. Mutta kun he olivat liian innokkaasti valmistelleet tikapuitaan tuhlatakseen aikaansa mihinkään muunlaiseen puuhaan, ei ruokavaroja ollut ollenkaan lisätty, ei kalaa, lihaa tai lintuja. Päinvastoin ne olivat kutistamistaan kutistuneet, kunnes heiltä oli jäänyt sinä päivänä, jolloin he olivat lähteneet sovittelemaan tikapuitaan kalliota vastaan, ainoastaan yksi pala kuivaa jakin lihaa suunnilleen sen verran, että he olisivat siitä saaneet yhden aterian.

Nälkäisiä kun olivat päivän hyödyttömän ponnistelun jälkeen, he suunnittelivat sitä illallisekseen, jopa tuntien jonkinlaista mieluista esimakua, sillä luonto vaatii kaikissa olosuhteissa osansa, eikä ruokahalua voi tyydyttää kaikkein tuskallisimmillakaan henkisillä kärsimyksillä.

Majaa lähestyessään ja etenkin tullessaan sen näkyviin, niin että huomasivat sen karkeatekoisen, mutta vieraanvaraisen oven olevan avoinna heitä vastaanottamaan, kun he pakkasessa kulkiessaan havaitsivat sen suojaavan olkikaton ja ajattelivat sen kodikasta siistiä sisustaa, kun he selvästi tuntien sekä kylmän että nälän pistävän tuskan näkivät mielikuvituksessaan kirkkaan risuvalkean rätisevän liedessä ja kuulivat jakin lihan sähisevän ja kärisevän tuessa, alkoi heidän mielentilansa jälleen tulla ennalleen. Kaikkien käytöksessä olisi voinut huomata jollei todellista iloa, niin jotakin läheisesti hilpeyteen vivahtavaa.

Ihmismieli on aina sellainen, ja ehkä se onkin onni. Ihmissielu löytää esikuvansa taivaasta: pilviä ja auringonpaistetta, auringonpaistetta ja pilviä.

Meidän seikkailijoiltamme olivat mustat pilvet hetkiseksi haihtuneet, ja valonvälähdys heijastui jälleen heidän sydämiinsä.

Sen kohtaloksi ei tullut paistaa kauan. Valo oli syttynyt ja tuli alkanut palaa, joka pian loimusi kirkkaasti. Yhden toiveensa he ainakin saisivat tyydytetyksi. He voisivat lämmitellä. Mutta kun he alkoivat ajatella ruokahalunsa tyydyttämistä, mikä oli heille vielä paljon tärkeämpää; kun he alkoivat hakea määräpaikasta jakin lihaa, josta piti tulla heidän illallisensa, eivät he löytäneet sitä.

Heidän poissaollessaan oli murtovaras ollut liikkeellä. Heidän ruokasäiliönsä kimppuun oli hyökätty. Lihan kappale ei enää riippunut paikallaan.

Jokin villi eläin -- susi, pantteri tai muu petoeläin -- oli tullut sisään avoimesta oviaukosta, he kun olivat jättäneet ovensa auki toivorikkaan lähtönsä innostuksessa. Nyt he tapasivat sen samoin avoinna, mutta sen laita oli niinkuin sadun mainitseman tallinoven, jota ei enää kannattanut suikeakaan, kun ratsu oli sieltä varastettu.

Ei kappalettakaan, ei suupalastakaan ollut jäljellä, ei jakin lihaa tai mitään muutakaan, ja kaikkien kolmen, Fritzin neljäntenä, oli mentävä illallisetta nukkumaan.

28. luku.

AAMIAISEN HAKUUN.

Heidän ponnistelunsa kantaessaan tikapuita ja pystyttäessään niitä olivat niin väsyttäneet heidät, että kaikki kolme voivat heittäytyä nukkumaan, vaikka vatsa olikin tyhjä. Mutta heidän unensa ei ollut syvä eikä pitkällinen. Kukin heistä heräsi siioin tällöin yön kuluessa ja makasi valveillaan mietiskelen sitä kurjaa kohtaloa, joka oli tullut heidän osakseen, sekä tehden tulevaisuudensuunnitelmia.

Heillä ei ollut edes sitä tavallista lohdutusta, että olisivat tienneet löytävänsä jotakin syötävää aamulla. Ennenkuin he saattaisivat syödä mitään aamiaista, tiesivät he olevansa pakotetut ensin hakemaan sitä metsästä. Heidän olisi haettava, löydettävä ja tapettava, ennenkuin voisivat syödä.

Mutta heillä oli nyt syytä epäillä ei ainoastaan aamiaisen, vaan myöskin päivällisen ja illallisen hankkimista, lyhyesti sanoen koko ravintonsa saamista tästä lähin. Olosuhteet olivat muuttuneet. Ruokasäiliö, jonka Kasparin taitavuus oli tähän asti pitänyt runsaasti varustettuna, oli nyt aivan tyhjä. Hän olisi voinut sen pian täyttää, jolleivät heidän ampumavaransa olisi tuhoutuneet, mutta nyt oli laita aivan toisin. Kasparin voima oli hävinnyt ruudin keralla. Saksanhirvet ja muut nelijalkaiset, joita nyt tiedettiin runsaasti olevan laaksossa, puhumattakaan mitään siellä asustavista siivellisistä olennoista, saattoivat nyt nauraa kaikille Kasparin yrityksille häiritä niitä enää kaksipiippuisellaan. Pyssy oli tämän jälkeen yhtä hyödytön kuin rautatanko.

Vain yksi tehoisa panos kutakin piippua kohti oli jäljellä, ja yksi Karlin rihlapyssyä varten. Kun ne kolme olisi laukaistu, ei milloinkaan enää saisi kuulla laukauksen kajahtavan tuon hiljaisen laakson läpi ja herättävän vastakaikua ympäröivissä kallioissa.

Mutta ei heidän mieleensä ollut vielä juolahtanut, etteivät he kykenisi tappamaan jotakin niistä villieläimistä, joita sillä paikalla oli niin runsaasti. Jos he olisivat ajatelleet niin, olisivat he tosiaankin olleet onnettomia, ehkäpä niin levottomia, etteivät olisi nukkuneet rahtustakaan sinä yönä. Mutta he eivät vielä ajatelleet tulevaisuutta niin toivottomasti. He toivoivat ilman pyssyjäänkin voivansa vielä hankkia kyllin metsänriistaa ravinnokseen. Maatessaan hereillään juuri ennen päivän koittoa oli tämä heidän keskustelunsa aiheena.

Ossaru luotti vielä täysin jousipyssyynsä ja nuoliinsa. Jos ne pettäisivät, olisi hänellä vielä kalaverkkonsa jäljellä, ja jos nekin nousisivat tyhjinä, tiesi kokenut shikari parikin kymmentä muuta suunnitelmaa eläinten pettämiseksi maalla, lintujen ilmassa ja evillä varustettujen asujainten vedessä. Karl ilmaisi päätöksensä olevan alkaa kevään tullen viljellä joitakin syötäväksi kelpaavia juuria ja kasveja, joita oli siellä täällä hajallaan, mutta joista huolellisella kasvattamisella saattaisi hankkia jokseenkin riittävän sadon. Sitäpaitsi he päättivät koota seuraavaksi vuodeksi varastoon ruuaksi kelpaavia hedelmiä ja marjoja ja siten turvata itsensä kaikkea mahdollista nälänhätää vastaan tuleviksi kuukausiksi. Heidän viimeisen hommansa, tikapuiden suurtyön, epäonnistuessa oli heissä herännyt se luja, vaikkakin kauhistuttava vakaumus, että heidän kohtalonaan oli asua loppu-ikänsä tuossa vuorilaaksossa, koskaan enää pääsemättä ympäröivän suunnattoman vankilaseinän toiselle puolelle.

Kun tämä vaikutelma oli nyt uudelleen herännyt heidän mielessään, alkoivat he mietiskellä nykyhetken ja myöskin lähemmän tulevaisuutensa elinkeinoja. Tällä lailla he viettivät yön viimeisen tunnin, sen, jota seurasi päivänkoitto.

Päivän ensi säteiden ilmestyessä lumipeitteiselle kukkulalle -- muutamia niistä näkyi heidän majansa ovestakin -- olisi noiden kaikkien kolmen saattanut nähdä ulkopuolella varustautuvan jonkun tärkeän tehtävän suoritukseen. Heidän tarkoituksensa saattoi helposti huomata heidän valmistelujensa laadusta. Kaspar latasi kaksipiippuista pyssyään, vieläpä hyvin huolellisesti, sillä nyt oli kysymyksessä hänen ampuma-aseensa viimeinen laukaus.

Karl puuhaili rihlapyssynsä kimpussa Ossarun varustautuessa omalla erikoisella tavallaan tarkastellen jousipyssynsä jännettä ja täyttäen pientä pajusta punottua viintään teräväkärkisillä nuolilla.

Tästä saattoi päättää metsästyksen olevan heidän lähimmän tehtävänsä ja kaikkien kolmen olevan siinä mukana. He aikoivat tosiaankin lähteä hakemaan jotakin aamiaisekseen, ja jos kova ruokahalu saattaisi taata menestyksen, voivat he tuskin epäonnistua ruuan hankinnassa, sillä he olivat kaikki kolme nälkäisiä kuin sudet.

Fritzinkin oli yhtä nälkä kuin kenen muun tahansa heistä. Se oli aivan sen näköinen kuin olisi halunnut tehdä parhaansa auttaessaan heitä hankkimaan aineksia ateriaksi. Minkä olennon, eläimen tai linnun tahansa, joka onnettomuudekseen joutuisi sen nälkäisten leukapielten ulottuville, olisi tuona aamuna perin vähän mahdollista päästä pakoon.

He olivat päättäneet lähteä eri suuntiin, koska heillä sillä keinolla olisi kolme mahdollisuutta yhtä vastaan löytää metsänriistaa, ja kun jotakin tarvittiin aamiaiseksi, oli sen parempi, mitä pikemmin sitä saataisiin. Jos Ossarun onnistuisi tappaa jotakin nuolillaan, kutsuisi hän toiset majalle kimeällä vihellyksellä. Jos taas jompikumpi toisista saisi otuksen, kuuluisi tietysti laukaus ja se olisi kaikille merkkinä kotiin paluusta.

Sovittuaan tästä ja jaariteltuaan vähän siitä, kenen kohdalle sattuisi onni olla ruuan hankkijana, lähtivät he kaikki liikkeelle, Kaspar oikealle, Ossaru vasemmalle ja Karl Fritzin seuraamana suoraan eteenpäin.

29. luku.

KASPAR VÄIJYKSISSÄ.

Muutamissa minuuteissa olivat nuo kolme metsästäjää kadottaneet toinen toisensa näkyvistään, Karlin ja Kasparin kulkiessa järven ympäri eri puolilta, mutta kummankin pysytellessä pensaiden suojassa, kun taas Ossaru kiersi kallion juurta -- luullen sillä puolella onnistuvansa paremmin.

Se metsänriista, jonka Kaspar odotti ensiksi osuvan tielleen, oli "kakur" eli haukkuva saksanhirvi. Näitä pikku eläimiä näkyi laaksossa olevan lukuisammin kuin mitään muita eläimiä. Kaspar oli tuskin koskaan ollut ampumaretkellä näkemättä jotakin kakuria, ja useina kertoina oli tuo eläin ollut hänen pussinsa koko sisällyksenä. Hän oli huomannut kekseliään tavan houkutella niitä pyssynsä kantamalle, yksinkertaisesti asettautumalla väijyksiin ja jäljittelemällä niiden ääntä, joka on jonkunlaista haukkumista, niinkuin eräästä niiden tavallisesta nimestä saattaa päättää. Se muistuttaa hyvin paljon ketun haukkumista, mutta on paljon kovempaa. Tämän äänen päästää kakur kuuluville, milloin tahansa se epäilee jonkin vihollisen olevan lähistöllä. Tuon tuostakin se toistaa sen, kunnes luulee vihollisen vetäytyneen pois tai väistyy itse vaarasta.

Tuo yksinkertainen pikku märehtijä ei näytä huomaavan, että tästä sen äänestä, joka ehkä on tarkoitettu varoitusmerkiksi tovereille, liiankin usein tulee sen oma kuolinmerkki, se kun ilmaisee sen olinpaikan metsästäjälle tai muulle henkeä vaanivalle viholliselle. Ei ainoastaan metsästäjä, vaan tiikeri, leopardi ja muutkin petoeläimet käyttävät hyväkseen tätä saksanhirven mieletöntä tapaa ja hiipien huomaamatta sen kimppuun tekevät siitä lopun.

Sen haukuntaa voi hyvin helposti jäljitellä ihmisäänellä, ja Ossarun antaman yhden ainoan oppitunnin jälkeen ei ainoastaan Kaspar osannut taitavasti pettää sitä, vaan myöskin Karl, joka vain kuuli sattumalta shikarin opetuksen ja kykeni saamaan esille täydellisesti samanlaisen äänen.

Nykyhetken nälkä kiiruhti Kasparia lähtemään kakuria hakemaan kuin se olisi ollut kaikkein varmimmin saatavaa riistaa. Oli muita nelijalkaisia, vieläpä joitakin lintujakin, joiden lihaa hän olisi enemmän toivonut, koska se oli paremman makuista, sillä haukkuvan saksanhirven liha ei suinkaan ole parhainta lajia. Syksyllä se ei ole pahaa, ei myöskään myöhäisenä talviaikana, vaikka se ei ole minään vuodenaikana kovin herkullista.

Mutta tuona aamuna ei Kaspar ollut ollenkaan herkkusuu ja hän tiesi, etteivät toisetkaan olleet, nälkä kun oli vienyt heiltä kaiken nirsouden. Kakurinkin liha olisi kyllin maittavaa, jos hän vain saisi sitä hankituksi. Tässä tarkoituksessa hän asteli määrättyyn suuntaan eikä sinne tänne kuljeskellen, niinkuin metsämiehet tavallisesti tekevät riistaa hakiessaan. Hän tiesi erään paikan, josta kakureja melkein varmasti saattoi löytää. Se oli sievä metsäaukio, paksun ikivihreän pensaikon ympäröimä, lähellä järvenrantaa, vastakkaisella puolella sieltä lähtien, mihin maja oli rakennettu.

Kaspar ei ollut milloinkaan käynyt tällä metsäaukiolla näkemättä jonkun kakurin käyskentelevän syömässä näillä ruohoisilla turpeilla tai makaamassa sen ympärillä kasvavien pensaiden varjossa, vaikkakin hän oli kulkenut sen läpi monta kertaa. Oli siis aivan luonnollista odottaa, että tuona aamuna niinkuin muinakin aukeama tarjoisi hänelle tuonlaatuista riistaa.

Pysähtymättä minnekään muualle hän kulki eteenpäin, kunnes oli tullut muutaman kivenheiton päähän siitä paikasta, missä odotti voivansa hankkia aamiaisruokaa. Sitten hän astui pensaikkoon ja kulki eteenpäin hitaammin ja varovammin. Ollakseen varmempi menestyksestä hän laskeutui vielä polvilleenkin ja ryömi niinkuin kissa käyttäen käsivarsiaan etujalkoina ja käsiään kämmeninä. Tällä lailla hän kulki eteenpäin aukeaman reunalle, kaiken aikaa pitäen tiheää lehtevää pensasta ruumiinsa edessä kätkeäkseen itsensä jokaiselta täällä päin kuljeskelevalta eläimeltä, kakurilta ja muilta.

Päästyään aivan pensaan taakse hän pysähtyi, sitten hän kohotti varovasti hartioitaan ja kurkisti lehtevien oksien läpi.

Häneltä kului muutamia sekunteja yleissilmäyksen luomiseen metsäaukiolle, mutta kun hän oli sen tehnyt, olisi saattanut huomata pettymyksen varjon kulkevan hänen kasvojensa yli. Siellä ei näkynyt mitään riistaa, ei kakuria eikä mitään muitakaan eläimiä.

Jonkunlaista surumielisyyttä tuntien huomasi nuori metsämies aukeaman olevan tyhjän, sillä puhumattakaan siitä huolesta, jota hän tunsi, kun ei kyennyt hankkimaan lihaa aamiaiseksi, oli hän mairitellut itseään sillä, että hän ensimmäiseksi löytäisi lihaa heidän aamuateriaansa varten, koska tunsi maaperän parhaiten, ja se herätti hänessä jonkinlaista metsästäjän ylpeyttä ja kilpailu-innostusta.

Hän ei antanut tämän ensimmäisen pettymyksen riistää itseltään kaikkea toivoa. Jollei metsäaukiolla ollut kauriita, saattoi sen reunalla kasvavassa pensaikossa olla joitakin. Ehkä hän saattaisi houkutella jonkun niistä aukeamalle matkimalla niiden ääntä, mitä keinoa hän oli jo joitakin kertoja käyttänyt.

Tätä ajatustaan noudattaen hän kyyristyi aivan pensaan taakse ja alkoi haukkua niin tarkoin kakuria matkien kuin osasi.

30. luku.

KAKSINKERTAINEN EREHDYS.

Kului melkoinen aika, ennenkuin hän ilokseen kuuli mitään vastausta tai huomasi mitään merkkiä, joka olisi osoittanut jonkun eläimen olevan sillä paikalla tai lähistöllä.

Hän haukkui useampia kertoja vaieten välillä ja oli tulemaisillaan siihen uskoon, että ei ainoastaan aukeama, vaan sen ympärillä olevat pensaatkin olivat tyhjät riistasta.

Kun hän oli haukkunut viimeisen kerran sovittaen ääneensä kaikki ne houkuttelevat vivahteet, mitä suinkin osasi, aikoi hän nousta seisomaan lähteäkseen muualle, kun juuri silloin kakurin todellinen ääni vastasi hänen jäljittelyynsä. Se tuli ilmeisesti metsäaukion vastakkaisella puolella kasvavasta tiheiköstä.

Ääni kuului vain heikosti kuin olisi eläin ollut hyvin kaukana, mutta Kaspar tiesi, että jos se oli vastaus hänen haukuntaansa, niinkuin hän luuli, tulisi se pian lähemmäksi. Hän ei siis tuhlannut ollenkaan aikaa, vaan haukkui yhä uudelleen mitä houkuttelevimmin ja jännitti sitten taas korviaan kuullakseen vastauksen.

Jälleen kantoi ilman henki hänen korviinsa kakurin haukunnan sarjoittain toistuvana ja niin samanlaisena kuin hänen omansa, että jollei Kaspar olisi tiennyt sen lähtevän saksanhirven kurkusta, olisi hän luullut sitä vain kaiuksi. Hän ei antanut kulua montakaan sekuntia, ennenkuin haukkui yhä uudelleen, koettaen saada äänensä yhtä houkuttelevaksi.

Tällä kerralla ei nuori metsämies hämmästyksekseen saanut mitään vastausta. Hän kuunteli, mutta ei erottanut minkäänlaista ääntä, ei edes kaikua.

Jälleen hän haukkui ja taas kuunteli. Niinkuin ennenkin oli hiljaisuus syvä ja häiritsemätön.

Ei -- häiritsemätön ei se sentään ollut. Vaikkakaan ei kakurin huutoa kuulunut, katkaisi hiljaisuuden toinen ääni, joka oli nuoren metsämiehen korville yhtä tervetullut. Se oli lehtien kahinaa aukeaman päinvastaisella puolella olevan viidakon keskellä. Se oli juuri sellaista ääntä, joka ilmaisee eläimen murtautuvan pensaikon läpi.

Suunnaten silmänsä sitä paikkaa kohti, mistä tuo ääni tuntui tulevan, huomasi tai luuli Kaspar huomaavansa joidenkin oksien liikkuvan. Mutta se ei ollut mielikuvitusta, sillä hetkeä myöhemmin hän ei ainoastaan voinut nähdä oksien liikkuvan, vaan samojen pensaiden takana hän saattoi erottaa tummahkon esineen. Se ei saattanut olla mikään muu kuin kakurin ruumis. Vaikkakin se oli hyvin lähellä, sillä metsäaukio oli tuskin kolmenkymmenen kyynärän levyinen, ja saksanhirvi oli suoraan sen matalan pensasrajan takana, joka muodosti jonkinlaisen reunakkeen sen ympärille, ei Kaspar voinut nähdä eläintä. Sen peitti hyvin lehdistö ja ehkäpä vielä paremmin kirkkaan valon puute, sillä nyt oli vasta harmaa aamuvalaistus. Mutta oli kuitenkin kyllin valoa, että saattoi tähdätä, ja koska välillä olevat oksat olivat vain hentoja, ei Kaspar pelännyt niiden tulevan esteeksi hänen luodilleen. Senvuoksi ei ollut mitään syytä lykätä sitä tuonnemmaksi. Hänelle ei mahdollisesti tulisi parempaa tilaisuutta, ja jos hän odottaisi kauemmin tai jälleen haukkuisi, voisi kakur huomata petoksen ja juosta takaisin pensaikkoon.

"Nyt siis", mutisi Kaspar itsekseen, samalla asettuen tukevasti toiselle polvelleen, kohottaen pyssynsä ja vetäen hanan vireeseen.

Kasparin pyssyn oikeanpuolisessa piipussa oli mainio lukko, jonka hana täyteen vireeseen vedettynä naksahti ja siten ilmaisi pontimen olevan täydellisessä kunnossa.

Aamuilman täydellisessä hiljaisuudessa kajahti tue naksahdus niin selvästi, että sen olisi saattanut kuulla metsäaukion poikki ja paljon kauemmaksi. Pelkäsipä Kaspar, että se olisi kyllin kova pelästyttämään saksanhirveä, ja piti silmänsä kiinnitettyinä viimeksimainittuun vetäessään hanan taaksepäin. Eläin ei liikahtanut, mutta sen sijaan kuului metsämiehen korviin melkein yht'aikaa hänen pyssynsä naksahduksen kanssa ja kuin sen kaikuna toinen naksahdus, joka ilmeisesti tuli siltä kohdalta, missä kakur seisoi.

Onneksi Kasparille oli hänen oman pyssynsä hana naksahtanut niin selvästi ja onneksi oli hänkin kuullut tuon näennäisen kaiun, muuten joko hän olisi ampunut veljensä tai hänen veljensä hänet tai kumpikin olisi voinut ampua toisensa.

Mutta nyt sai toinen naksahdus Kasparin hypähtämään seisaalleen. Samalla näkyi Karl äkkiä nousevan pystyyn metsäaukion toisella puolella, kummankin seisoessa pyssy kädessä toisiinsa tuijottaen kuin kaksi henkilöä, jotka aikovat ryhtyä kaksintaisteluun rihlapyssyillä.

Jos joku olisi nähnyt heidät tuolla hetkellä ja tuossa asennossa, olisi heidän hurja ulkomuotonsa vahvistanut sitä otaksumaa, että se todellakin oli heidän aikomuksensa, ja jonkun verran aikaa olisi kulunut, ennenkuin mikään liike kummankaan taholta olisi sotinut tätä hirveää käsitystä vastaan, sillä kesti joitakin sekunteja, kunnes kumpikaan sai suustaan mitään sanoja hämmästystään ilmaistakseen.

Se olikin vielä voimakkaampaa kuin hämmästys, se oli kauhua, syvää, rajattoman kauhun aiheuttamaa surua, joka vähitellen väistyi sydämellisen kiitollisuuden tieltä sen onnellisen sattuman vuoksi, joka oli saattanut heidät huomaamaan toinen toisensa läsnäolon ja pelastanut heidät molemminpuolisesta veljenmurhasta.