Part 7

Ei ollut olemassa mitään syytä, jonka vuoksi se ei olisi ollut yhtä janoinen kuin katselijatkin. Ei puussa olijoilla ollutkaan muuta aavistusta kuin että tuo suuri nelijalkainen oli kahlannut lammikkoon vain sammuttaakseen janoaan.

Sen liikkeissä ja siinä tavassa, millä se nyt imi vettä itseensä, oli kuitenkin jotakin, mikä ilmaisi toisenlaista tarkoitusta. Ei kestänyt kauan, ennenkuin tämän osoitti todeksi eräs seikka, joka toisenlaisissa olosuhteissa olisi herättänyt naurunhalua katselijoissa. Mutta tässä tapauksessa olivat katselijat itse pilan esineinä, jos tällaista voi sanoa pilaksi, ja sen kestäessä ei ainoakaan näistä kolmesta tuntenut pienintäkään halua antautua ilon valtaan.

Norsu nimittäin menetteli seuraavalla tavalla:

Täytettyään kärsänsä joesta vedellä se nosti sen ilmaan. Sitten se suuntasi sen puuta kohti, tähtäsipä vielä erittäin kylmäverisesti ja tarkisti, niinkuin tähtientutkija kaukoputkeaan sovitellessaan, kastavan vesivirran niiden kolmen miehen kasvoihin, joita se piiritti. Kaikki kolme, jotka sattuivat istumaan lähekkäin, joutuivat samalla hetkellä ja samalla lailla tämän odottamattoman vedenpaisumuksen uhreiksi ja ennenkuin kukaan heistä oli ennättänyt laskea kahteenkymmeneen, olivat he likomärkiä kiireestä kantapäähän asti. Joka riekale heidän selässään ja etupuolenaan kastui niinkuin he olisivat olleet tuntikausia myrskysateen piestävinä.

Mutta norsu ei tyytynyt siihen, että olisi antanut heille vain yhden suihkun. Niin pian kuin sen ensimmäinen varasto oli tyhjentynyt, se upotti jälleen veteen taipuvaisen imuputkensa, täytti sen uudelleen, tähtäsi tarkoin ja antoi vesivirran suihkuta miesten kasvoihin.

Tällä lailla se menetteli vetäen vettä sisäänsä joesta ja ruiskuttaen sitä suurella lihasruiskullaan, kunnes oli liottanut heidät ainakin kymmenen kertaa.

Heidän asemansa oli kaikkea muuta kuin kadehdittava, sillä vesivirta, joka suuntautui heihin yhtä voimakkaasti kuin paloruiskun letkutorvesta, oli pyyhkäistä heidät pois heidän horjuvalta istuinpaikaltaan, puhumattakaan siitä suuresta kiusasta, jonka suihku aiheutti heille.

Oli vaikeaa arvata, mikä saattoi olla norsun kummallisen menettelyn aiheena. Ehkä se oli toivonut voivansa ajaa heidät pois puusta tai väkivallalla pyyhkäistä heidät alas oksilta, tai ehkä se oli vain aikonut tehdä heidän asemansa mahdollisimman epämukavaksi ja siten jossakin määrin tyydyttää pahanilkisyyttään.

Yhtä vaikeaa olisi ollut sanoa, kuinka kauan tätä puuhaa olisi kestänyt. Ehkä tuntikausia kauemmin, koska vesivarasto oli tyhjentymätön, mutta siitä tuli sellainen loppu, jota ei aavistanut tuo suuri paksunahkainen itse eivätkä sen vesiantimien saajat.

24. luku.

VAJONNUT MÖHKÄLE.

Juuri paraikaa norsun puuhaillessa ja jatkaessa täysin innoin vesiotteluaan sekä ilmeisesti nauttiessa siitä pahansuovasti, he näkivät sen äkkiä lakkaavan. Sitten sen suunnaton ruumis alkoi huojua puolelta toiselle, suurten hartiain kohotessa vuorotellen, pitkän kärsän pyyhkiessä ilmaa ympyrän muotoisesti, samalla päästäen veden sijasta kimeitä huutoja, jotka ilmaisivat joko tuskaa tai kauhua.

Mitä se saattoi merkitä? Nelijalkaisen oli ilmeisesti vallannut jokin äkillinen pelko, mutta kuka tai mikä oli sitä uhkaava vihollinen? Niin kyselivät Karl ja Kaspar itsekseen, mutta ennenkuin kumpikaan ennätti pukea ajatuksensa sanamuotoon, oli shikari vastannut heille.

"Hiihaa!" huudahti hän. "Hyvä! Oikein hyvä! Kiitos Suuren Gangeksen Jumalalle! Katsokaahan, sahibit, norsu vaipuu alas, se putoaa lentohiekkaan, mikä oli vähällä nielaista Ossarun! Hiihaa, se vajoaa, se vajoaa!"

Karl ja Kaspar ymmärsivät helposti Ossarun katkonaisen, mutta riemuitsevan puheen. Kääntäen silmänsä alapuolella olevaan petoon ja katsellen sen liikkeitä he heti käsittivät shikarin puhuneen totta. Norsu ilmeisesti upposi lentohiekkaan!

He olivat huomanneet sen ensi kertaa astuessa joen uomaan, ettei vesi ulottunut paljon sen polvien yläpuolelle. Nyt se oli sen kyljissä asti ja kohosi hitaasti ja varmasti yhä korkeammalle. Sitäpaitsi ilmaisivat sen vimmatut ponnistelut, sen hartiain vuorotellen kohoaminen, sen kiihkeät huudot ja kärsä, joka nopeasti kääntelehti milloin millekin puolelle kuin etsien mihin tukikohtaan tarttuisi, -- kaikki tämä todisti Ossarun väitteen oikeaksi; norsu vajosi paraikaa lentohiekkaan. Ja nopeasti se vaipuikin alemmaksi. Ennenkuin katselijat olivat tarkastelleet sitä viittä minuuttia, nuoleskeli vesi jo melkein sen selän tasalla ja sitten tuuma tuumalta, jalka jalalta se kohosi korkeammalle, kunnes pyöreät hartiat katosivat näkyvistä ja vedenpinnan yläpuolella näkyi ainoastaan pää ja sen pitkä, torven tapainen kasvannainen.

Pian lakkasivat hartiat liikkumasta, eikä suuri ruumis antanut muuta elonmerkkiä kuin vaipui hiljalleen maan uumeniin.

Kärsä heilahteli vielä edestakaisin, milloin voimakkaasti pieksäen vettä, niin että vaahto roiskui, milloin heikosti liikahdellen, kaiken aikaa päästäen tuskanhuutoja.

Vihdoin vaipuivat ylöspäin kääntynyt pää ja sileät ulkonevat leukapielet pinnan alle, ja ainoastaan kärsä näkyi seisoen pystysuorana veden yläpuolella kuin jättimäinen Bolognan makkara. Se oli lakannut päästämästä kimeitä torventörähdyksiä, mutta vielä saattoi erottaa kovan huokumisen, jota silloin tällöin keskeyttivät pulputtavat äänet.

Karl ja Kaspar pysyivät paikoillaan puussa, katsellen tätä outoa näkyä kasvoillaan kauhun ilme. Shikari menetteli toisin. Hän ei enää pysynyt ylhäällä. Niin pian kuin hän oli nähnyt norsun täydelleen joutuvan tuon lentohiekan syleilyyn, joka oli ollut vähällä nielaista hänenkin kalliin olentonsa, laskeutui hän ketterästi alas oksilta.

Muutamia hetkiä hän seisoi järven rannalla katsellen eläimen turhia ponnistuksia vapauttaa itsensä, kaiken aikaa puhelen sille ja ilkkuen sitä ilkein sanoin, sillä Ossaru oli erittäin suuttunut paitansa menettämisestä. Kun lopulta ei enää ollut vedenpinnan yläpuolella muuta näkyvissä norsun kärsästä kuin viimeiset kaksitoista turmaa, ei shikari enää jaksanut hillitä itseään. Vetäen esille pitkän veitsensä hän syöksyi veteen ja erotti yhdellä leikkauksella tuon lihaskappaleen sitä kannattavasta varresta kuin olisi sirppi tasoittanut pehmeää mehevää ruohoa.

Katkaistu putki vaipui silmänräpäyksessä pohjaan. Muutamia punaisia kuplia vain kohosi pinnalle ja ne olivat viimeiset merkit, jotka ilmaisivat tuon suuren norsun katoamisen maan pinnalta. Se oli vajonnut alas syvään hiekkaan maatuakseen siellä, ehkä monien sukupolvien kuluttua taas joutuakseen kaivetuksi ylös jonkun ihmettelevän kivenlouhijan lapion ja kärkikuokan avulla.

Niin olivat seikkailijamme omituisen sattuman avulla vapautuneet ikävästä naapurista tai paremminkin vaarallisesta vihollisesta, jopa niin vaarallisesta, että jollei jokin sellainen sattuma olisi tullut heidän puolelleen, on vaikea arvata kuinka he olisivat päässeet eroon siitä. Ei enää ollut kysymys luotien lennättämisestä sen ruumiiseen ja sen tappamisesta sillä tavalla. Heidän ruutinsa tuhoaminen oli tehnyt sen suunnitelman tyhjäksi ja kolme panosta, jotka heillä vielä oli jäljellä, eivät olisi riittäneet senlaatuisista pyssyistä kuin heidän oli.

Epäilemättä olisivat niin reippaat metsästäjät kuin Kaspar ja Ossaru ja niin sukkela ja kekseliäs mies kuin Karl ennen pitkää huomanneet jonkin keinon pettää norsua ja lopettaa sen. Mutta siitä huolimatta he olivat hyvin mielissään tuosta omituisesta seikasta, joka oli vapauttanut heidät tästä välttämättömyydestä, ja he onnittelivat itseään niin suotuisasta lopputuloksesta.

Kuullessaan heidän puhelevan yhdessä ja huomatessaan, etteivät he enää olleet puussa, sukelsi Fritz, joka oli tänä aikana hiiviskellyt vain muutamia askelia paikaltaan, esiin piilostaan ja tuli hypellen heitä kohti. Vähän aavisti Fritz, uidessaan salmen poikki päästäkseen herrojensa luo, että se suuri nelijalkainen, joka oli niin usein ajanut sitä takaa, oli sillä hetkellä niin kovin lähellä sitä, ja että sen omat kynnet vettä halkaistessaan olivat vähällä raapaista hirveää kärsää, joka oli nyt typistynyt aikaisemman itsensä tyngäksi!

Mutta vaikka ei Fritz tiennytkään mitään tuosta omituisesta tapauksesta, joka oli sattunut sen poissa ollessa, ja mahdollisesti ihmetteli mihin suuntaan vihollinen oli lähtenyt, ilmaisi sille sen uidessa salmen poikki muutamilla kohdin näkyvä veden punainen väri tai luultavammin veren tuoksu siinä, että jokin verinen kohtaus oli sattunut. Se päästi muutamia kiihtyneitä haukahduksia uljaasti halkaistessaan aaltoja.

Fritz sai osakseen onnitteluja. Vaikkakin tuo uskollinen eläin oli paennut joka kerta hyökkäyksen esineeksi joutuessaan, ei kukaan ajatellut alentaa sen kelpo koiranluontoa. Se oli vain ilmaissut viisasta arvostelukykyä, sillä kuinka sen olisi ollut mahdollista pitää puoliaan niin hirveää vihollista vastaan? Se oli siis tehnyt parhaiten livistäessään tiehensä, sillä jos se olisi typerästi pysynyt paikallaan ja menettänyt henkensä ensimmäisessä kahakassa obeliskin luona, voisi norsu vieläkin olla elossa ja piirittää heitä puussa. Sitäpaitsi oli Fritz päästänyt ensimmäisen varoitushuudon ja siten antanut heille aikaa varustautua ottamaan hyökkäystä vastaan.

Kaikki seurueen jäsenet pitivät Fritziä palkinnon arvoisena, ja Ossaru oli päättänyt, että se saisi sen päivällisekseen norsun kärsän muodossa. Mutta kahlatessaan takaisin jokeen huomasi shikari surukseen, että tuo kelpo koira tulisi pettymään, koska hänen niin taitavasti katkaisemansa kappale oli joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin ne muut osat, joista se oli erotettu, ja oli nyt syvällä hiekkapinnan alapuolella.

Ossaru ei ollenkaan yrittänyt kaivaa sitä enää ylös. Hän tunsi terveellistä pelkoa tuota petollista pohjaa kohtaan ja astellen varovasti sillä hän ei viivytellyt ollenkaan palatessaan rannalle ja seuratessaan tovereitaan, jotka jo olivat lähteneet veden partaalta ja kulkivat raunioina olevaa majaa kohti.

25. luku.

SEETRI.

Ajatusta, joka oli juolahtanut heidän mieleensä, nimittäin luolan ottamista heidän asunnokseen, ei enää pidetty kannatettavana. Norsun vaarallinen läheisyys yksin oli sen aiheuttanut, ja sitä syytä ei enää ollut. Ei ollut todennäköistä, että laaksossa oli toista kiertolaisnorsua. Ossaru saattoikin rauhoittaa heitä siinä suhteessa vakuuttamalla heille, ettei kahta sellaista eläintä milloinkaan tavattu samoilla seuduilla, koska kaksi niin sisukasta olentoa varmasti matkisi Kilkennyn kissojen murhenäytelmää, vaikkakaan ei Ossaru valaissut ajatustaan tekemällä tarkemmin selvää tästä vertauksesta.

Mahdollisesti saattaisi lähistöllä olla toisia yhtä pelottavia eläimiä kuin norsukin oli ollut. Siellä voisi olla panttereita tai leopardeja tai tiikereitä tai vaikkapa toinen karhukin, mutta kaikkia näitä vastaan ei luola olisi mikään varma turvapaikka ei sen varmempi kuin heidän vanha majansa. He voisivat panna sen lujempaan kuntoon kuin ennen ja rakentaa siihen vahvan oven turvaksi yöllisiä tungettelijoita vastaan. Tähän työhön he ryhtyivätkin niin pian kuin olivat syöneet päivällistä ja kuivanneet vaatteensa, jotka norsu vainajan suunnaton ruisku oli niin perinpohjin kastanut.

Muutamia päiviä kului majan kuntoonpanoon. Siihen tehtiin nyt huomattavia parannuksia. Talvi-ilma oli nyt täydelleen alkanut, ja kotilämpö oli tullut tärkeäksi asiaksi, niin että he eivät ainoastaan täyttäneet vakoja paksulla savikerroksella, vaan kyhäsivät tulisijan ja uuninkin sekä vielä lisäksi vahvan oven.

He tiesivät itseltään kuluvan pitkän ajan tikapuiden valmistukseen, niitä kun piti olla enemmän kuin kaksitoista pitkää jaksoa, joista jokaisen piti olla kevyt kuin ruoko ja suora kuin nuoli.

Leudompina talvipäivinä he saattaisivat työskennellä ulkoilmassa. Tosiaankin oli heidän tehtävä suurin osa työstään majan ulkopuolella. Välttämätöntä kuitenkin olisi saada suojaa ei ainoastaan yön aikana, vaan myrskyn ja rajuilmankin kestäessä.

Viisaus neuvoi heitä senvuoksi varovaisuuteen, ja ennenkuin he ryhtyivät tarmokkaammin puuhaamaan kallion reunalle kiipeämistä, laittoivat he kaikki kuntoon majassa.

Heillä ei ollut pelkoa joutua kärsimään talven pakkasesta, ei vaatteiden puutteen vuoksi päivällä eikä peitteiden puutteesta yöllä. Joitakin jakinnahkoja oli vielä tallella sekä muutamien muiden otusten turkkeja, jotka eläimet Kasparin kaksipiippuinen oli kaatanut. Ne riittäisivät lämpimäksi vaatetukseksi päivällä ja peitteeksi yöllä.

Talviravinnostaan he olivat vähän enemmän huolissaan. Norsun ei ollut ainoastaan onnistunut hävittää heidän ruokavarojen hankkimiseen tarvittavia apuneuvojaan, vaan se oli myöskin tuhonnut sen varaston, joka heillä jo oli, tallaamalla sen liejuun. Ne palaset kuivattua metsänriistaa ja jakin lihaa, joita ei norsu ollut saanut perinpohjin tuhotuksi, koottiin jälleen ja sijoitettiin turvalliseen paikkaan. He päättivät siltä varalta, etteivät kykenisi hankkimaan lisää, jakaa ruokavaransa sellaisiin annoksiin, että ne riittäisivät koko sen ajan, mikä heidän mahdollisesti pitäisi viettää kalliovankilassaan. Tietenkään he eivät olleet toivottomia uusien ruokavarojen hankkimisen suhteen, vaikkakin heidän ampumavaransa olivat lopussa. Ossarun nuolia oli vielä olemassa eivätkä ne olleet riippuvaisia ruudista tai lyijystä. Satimet ja ansat auttaisivat heitä hankkimaan monta otusta, jotka näkyivät joutuneen vangeiksi tähän erilliseen ja yksinäiseen laaksoon samoin kuin hekin.

Kun kaikki toimenpiteet heidän talvioleskelunsa varalle oli suoritettu, alkoivat he jälleen tarkastella kallioita, minkä puuhan norsu oli keskeyttänyt.

Niiden pengermien tarkastelua, jotka oli huomattu tuona tapausrikkaana päivänä, jatkoivat he yhä, kunnes olivat kiertäneet koko laakson. Ei jalkaakaan jyrkänteestä sivuutettu tutkistelematta sitä mitä huolellisimmin. Luonnollisesti tarkasteltiin muiden muassa ne kaksoiskalliotkin, jotka reunustivat jäätiköltä johtavaa kuilua.

Ei löytynyt toista paikkaa, josta olisi ollut niin edullista kiivetä portaita ylös, kuin se, jonka he jo olivat löytäneet. Vaikkakaan ei ollut ehdottoman varmaa, että olisivat voineet suorittaa tuon hirveän yrityksen, päättivät he koettaa ja enempää viivyttelemättä alkaa valmistaa tikapuita.

Ensimmäinen työ oli valita ja hakata riittävän paljon sopivan pituisia puita. He aikoivat turvautua kauniiseen Tibetin honkaan, samaan puulajiin, jota he olivat käyttäneet siltanaan kuilun yli kulkiessaan. Silloin he keksivät uuden puun, joka oli kauniimpi ja siihen tarkoitukseen sopivampi. Se oli seetri (_Pinus deodara_). Ossaru valitteli vieläkin, ettei hänen rakasta bambuaan kasvanut siellä, sekä väitti, että jos niitä olisi ollut kylliksi, hän olisi voinut valmistaa kylliksi tikapuita kalliolle kiipeämisen varalle vähemmässä kuin neljänneksessä siitä ajasta, mitä heiltä kuluisi siihen työhön rakentaessaan niitä hongista. Tämä ei ollut mitään liioittelua, sillä suuren bambun varsi sellaisena kuin se on hakattu viidakosta sopii tikapuiden syrjiksi ilman muuta erikoista puuhaa kuin että uurretaan reiät, joihin voi panna pienat. Sitäpaitsi olisi bambu, kevyttä kun on, sopinut paremmin kuin mikään muu puulaji sellaisiin portaisiin, joita he tarvitsivat, koska he voisivat nostaa ne vähemmällä vaivalla ylös pengermälle, missä puuhassa he arvasivat ilmestyvän melkoisia vaikeuksia. Mutta vaikkakin laaksossa kasvoi eräs ruokolaji, ei sen runko ollut kyllin pitkä eikä paksu heidän tarkoituksiinsa. Ossaru oli kaivannut troopillisten viidakoiden suurta bamburuokoa, samaa, jonka he olivat, kulkiessaan Himalajan alempien selänteitten yli, nähneet kasvavan suurissa viidakoissa useinkin sadan jalan korkuisena.

Seetri kasvaa suotuisissa oloissa varsin suureksi, sen rungon läpimitta kun saattaa usein vuoristossa olla kymmenen ja korkeus sata jalkaa. Muutamat tähän lajiin kuuluvat puut olisivat tehneet heidän vaivansa sekä lyhyeksi että helpoksi.

Kun ei bambua löytynyt, valitsivat he siis seuraavan parhaan raaka-aineen, minkä metsä heille tarjosi -- korkean seetrin. Tämä puu on jo kauan sitten tuotu Englannin puistoihin ja huvipuutarhoihin _deodarana_, mikä on sen kasvitieteellinen erikoisnimi. Se on oikea honka, ja sitä tavataan Himalajan vuoriston useimmilla kukkuloilla ja melkein kaikissa laaksoissa samoin kuin lähellä ikuisen lumen rajaa. Mutta sen mielipaikka on matalammilla kukkuloilla, ja vaikkakaan se ei suinkaan ole kaunis puu, on se arvokas sen suuren tervamäärän vuoksi, jota sen pihkasta voidaan valmistaa.

Siellä, missä on paljon seetrejä yhdessä, kasvavat ne pitkinä suipentuvina runkoina, joissa on lyhyet oksat, ja niissä ilmenee hongille luonteenomainen terävän keilan muoto. Aivan yksinään tai jonkun verran toisista erossa kasvavat puut ovat taas kokonaan toisenlaisia. Ne ojentavat silloin pitkiä tiheitä oksiaan vaakasuorassa asennossa, ja kun pikku oksat ja lehdetkin ulkonevat vaakasuorasti, muodostaa jokainen haara siten niin tasaisen pinnan kuin pöytä. Tällainen deodara saavuttaa usein sadan jalan korkeuden.

Deodarin puuainetta pidetään suuriarvoisena kaikissa maissa, missä se kasvaa. Se on erinomaista rakennustarpeisiin, helposti valmistettavaa, melkein ikuista kestävyydeltään ja voidaan sitä vähällä vaivalla halkoa laudoiksi; se on siis välttämätön tarvetavara maassa, missä sahat ovat melkein tuntemattomia. Kashmirissa rakennetaan siitä siltoja. Se pitkä aika, jonka monet niistä ovat kestäneet, todistaa puun erinomaista lujuutta. Jotkut näistä silloista ovat veden alla enemmän kuin puoli vuotta ja vaikkakin niiden joukossa on melkein satavuotiaita, ovat ne vielä säilyneet hyvin ja kestävät täysin ylikulkua.

Kun deodaria käsitellään samoin kuin muita puita, joista juoksutetaan tervaa, lähtee siitä paljon ohuempaa nestettä kuin terva on, tummanpunaista ja hyvin pistävän hajuista. Tämä neste tunnetaan seetriöljynä ja sitä käyttävät vuoristolaiset parannuksena ihotaudeissa samoin kuin kaikissa karjan risatautitapauksissa.

Deodar kasvaa hyvin hitaasti, ja se tekee sen sopimattomaksi Eurooppaan kuljetettavaksi paitsi koristepuuksi puistoihin ja huvipuutarhoihin.

Se valittiin tikapuiden syrjäpuiksi pääasiassa sen vuoksi, että se oli sopivaa helposti halkaistavaksi laudoiksi tai kevyiksi tarvepuiksi. Meidän kokemattomille puusepillemme olisi ollut aivan loppumaton työ kaataa kevyiksi portaiksi sopivan paksuisia raskaita puunrunkoja niin epätäydellisillä työkaluilla kuin heillä oli. Ossarun pikku kirves ja veitset olivat ainoat kapineet, joita heidän sopi käyttää siihen työhön. Koska seetriä saattoi halkoa kiilalla, oli se heidän olosuhteissaan mahdollisimman paras puu.

Tarkastellessaan seetrejä he havaitsivat erään toiseen lajiin kuuluvan hongan. Se tunnettiin "tshiilin" nimellä.

He olisivat voineet nähdä sen ilman että se olisi erikoisesti herättänyt heidän huomiotaan, jollei Karlia olisi ollut mukana. Hän huomasi sen lehtiä katsellessaan ja tutkiessaan niitä oikein kasviopillisesti tshiilipuun rungossa sellaisia aineksia, jotka olivat erittäin arvokkaita heille niissä olosuhteissa missä he olivat. Karl tiesi sen olevan niitä honkia, joiden puusta saadaan mainioimpia soihtuja, ne kun ovat täynnä tärpättiä. Hän oli lukenut, että sitä käyttävät juuri tähän tarkoitukseen kaikkiin kansanluokkiin kuuluvat ihmiset, jotka asuvat Himalajalla ja yleensä pitävät näitä soihtuja kynttilöiden ja lamppujen päävastikkeina. Karl olisi myöskin voinut kertoa tovereilleen, että tärpättiä, joka tihkuu elävästä puusta, käyttävät ihmiset voiteena sierottumiin, ja että se on nopea ja tehoisa lääke rohtuneisiin käsiin. Tämä tshiilihonka kasvaa melkein aina rinnatusten seetrin kanssa etenkin siellä, missä viimeksimainittu on metsän pääkasvullisuutena.

Karl olisi myöskin voinut kertoa toisille, etteivät deodar ja tshiili ole ainoat Himalajalle kotiutuneet hongat. Hän olisi voinut mainita eräitä muitakin lajeja, niinkuin "morendan", suuren ja kauniin puun, jolla on hyvin tumma lehdistö, samalla kuin se on havupuiden korkeimpia lajeja, usein kasvaen kahdensadan jalan hämmästyttävään korkeuteen, ja melkein yhtä korkean ja ehkä yhtä koristeellisen "ruishongan". Niinikään hän tunsi tavallisen hongan, "kolin", joka muodostaa laajoja metsiä noin kuudesta yhdeksääntuhanteen jalkaan meren yläpuolelle kohoavilla vuorenselänteillä. Viimeksimainittu menestyy parhaiten kuivalla kallioisella maaperällä, ja on aivan hämmästyttävää nähdä millaisilla paikoilla se juurtuu ja kasvaa. Sileän graniittikallion äkkijyrkällä rinteellä voidaan nähdä tähän lajiin kuuluvia suuria puita. Kallioissa on pieni halkeama. Tähän joutuu siemen jollakin tavalla, alkaa kasvaa ja muuttuu aikaa myöten suureksi puuksi, kukoistaen ehkä vuosisatoja paikassa, missä kaiken todennäköisyyden mukaan ei ole maan hituistakaan sen ravinnoksi, ja luultavasti imien ravintoa itse kalliosta!

Karl huomasi hyvin kiitollisena tshiilin kasvavan niin lähellä. Hän tiesi, että he saisivat siitä erinomaisia soihtuja niin paljon kuin tarvitsisivat, joten he voisivat pimeinä iltoina työskennellä majassa myöhäiseen, valmistamalla tikapuiden pienoja sekä tekemällä muita pieniä tilanteen vaatimia kotiaskareita sen sijaan että istuisivat joutilaina valon puutteessa.

26. luku.

KIIPEÄMISTIKAPUUT.

Puiden hakkaaminen ei vienyt heiltä kovin pitkää aikaa. He valitsivat vain hoikkakasvuisia, mitä hoikempia sitä parempi, mikäli ne vastasivat pituusvaatimuksia. Puut, joiden koko pituus oli noin viisikymmentä jalkaa, olivat parhaita. Niistä jäi jäljelle kolmenkymmenen jalan pituinen kappale tai vähän isompi, kun latvan heikoimman osan katkaisi pois. Sellaiset, joiden läpimitta oli vain muutamia tuumia, saattoi hyvin vähällä vaivalla muuttaa sopivan kokoisiksi tikapuiden syrjiksi, kun vain kuori ne ja halkaisi kahtia.

Yhtä helposti valmistuivat poikkipienat, paitsi että niihin kului aikaa enemmän, niitä kun tarvittiin niin paljon.

Työn vaikein kohta, ja sen he olivat aavistaneetkin, oli reikien poraaminen, joihin voisi sovittaa pienat. Se homma osoittautui kaikkein hitaimmaksikin, sen suorittamiseen kun kului enemmän aikaa kuin yhteensä puiden hakkaamiseen ja niiden sopivan muotoisiksi ja kokoisiksi muokkaamiseen.

Jos heillä olisi ollut napakaira tai uurtamistaltta tai edes hyvä käsipura, olisi asia ollut hyvinkin helppo. Vielä paremmin olisi asia luonnistunut, jos heillä olisi ollut "rintakaira". Mutta luonnollisestikaan ei mitään näistä työkapineista ollut saatavissa eikä mitään muutakaan, jonka avulla olisi voinut porata niin suuren reiän, että heidän pikku sormensa kärki olisi siihen sopinut. Satoja reikiä tarvittaisiin. Mitenkä ne tehtäisiin? Pienten veitsiensä terillä he olisivat voineet kovertaa syvennyksen -- suurella vaivalla ja pitkän ajan kuluessa, mutta tavattoman paljon aikaa ja vaivaa kuluisi neljänsadan reiän kaivertamiseen, ja se määrä ainakin tarvittaisiin. Se olisi ikävä työ ja melkein loppumaton siinäkin tapauksessa, että sen saattaisi suorittaa, mikä oli hyvin epäilyttävää. Veitsien terät voisivat kulua tai taittua kauan ennen kuin tarpeellinen määrä reikiä olisi valmiina.

Tietysti he olisivat voineet tulla toimeen ilman reikiä, jos heillä olisi ollut tarpeeksi paljon nauloja. Tikapuiden askelmat olisi saattanut naulata syrjiin sen sijaan että olisi ne upottanut niihin. Mutta naulat olivat heille aivan yhtä harvinaista tavaraa kuin työkapineetkin. Lukuunottamatta heidän kengänpohjissaan ja pyssyjensä varsissa olevia ei koko laaksossa ollut ainoaakaan naulaa.

Kieltämättä he olivat suuressa pulassa. Mutta Karl oli aavistanut tämän vaikeuden ja varustautunut sen varalle, ennenkuin ainoaakaan puuta oli kaadettu. Heti kun heidän päähänsä oli juolahtanut ruveta laittamaan tikapuita, oli hänen mielessään herännyt eräs ajatus, joka oli selvinnyt hänen tyydytyksekseen. Tosin vain tietopuolisesti mutta se toteutui jälkeenpäin käytännössä, ja toisin kuin monen teorian laita on, osoittautui käytäntö vastaavan sitä.

Karlin suunnitelma oli laittaa reiät tulella, toisin sanoen porata ne tulikuumalla raudalla.