Part 6

"Oletteko varma siitä, Ossaru", kysyi Karl, joka oli jonkun aikaa seisonut äänettömästi mietiskellen, "että se on mennyt majalle?"

Vastaukseksi tähän kysymykseen ei Ossaru tahtonut ehdottomasti väittää nähneensä norsun menneen aivan sille paikalle, missä maja sijaitsi, mutta hän oli seurannut sen kulkua sakean metsävyöhykkeen läpi ja sitten puuhun kiivettyään huomannut tuon suuren nelijalkaisen kulkevan majalle päin. Hän ei epäillyt ollenkaan sen suuntaavan askeleitaan sinne, vaikka ei voinut arvata mistä syystä, hänen taikauskoinen pelkonsa kun oli estänyt häntä tekemästä mitään otaksumia.

"Yksi asia on selvä", sanoi Karl mietittyään tähän asti, "meidän ei kannata ollenkaan yrittää jatkaa alottamaamme tarkistelua, kunnes norsu olisi poissa tieltä. On aivan totta, mitä sanot, veli Kaspar. Nyt, kun se on huomannut meidän olevan täällä ja sen lisäksi vielä raivostunut meidän tuottamistamme haavoista, ei se todennäköisesti unohda tapahtunutta. Emme voi toivoa rauhaa tai turvallisuutta, ennenkuin olemme onnistuneet tuhoamaan sen. Ei ole mitään järkisyytä, mikä estäisi meitä ryhtymästä siihen heti paikalla, vaan kaikki seikat kehottavat meitä siihen. Meidän henkemme suorastaan riippuu siitä, saammeko sen lopetetuksi, eikä ole turvattu, ennenkuin suoritamme sen työn."

"Lähtekäämme siis paikalla sen kimppuun!" huudahti Kaspar, "ja olkoon tunnuslauseemme 'kuolema norsulle'!"

19. luku.

KOTI RAUNIOINA.

Enempää viivyttelemättä lähtivät seikkailijamme kulkemaan takaisin majalle aivan samaa polkua kuin norsukin oli mennyt -- minkä he voivat päättää pitkin tietä näkemistään eläimen jäljistä, jotka shikarin kokenut silmä jo oli keksinyt ja joita hän nyt osoitti tovereilleen heidän astellessaan. Siellä täällä näkyi sen suuria jalanjälkiä turpeessa sellaisissa kohdin, missä maaperä oli pehmeää. Toisissa paikoin, missä ei näkynyt mitään jälkiä, ilmaisivat Ossarulle äskettäin maahan pudonneet lehdet ja oksat sekä verrattain suuret puista taittuneet ja jonkin matkaa ennen putoamistaan kulkeutuneet puunhaarat selvästi sen tien, mitä norsu oli astellut.

Shikari oli usein seurannut villinorsujen jälkiä Bengalin aarniometsissä ja tunsi tarkoin näiden kulkutiet. Senvuoksi hän saattoi sanoa toisille, ettei kiertolaisnorsu ollut pureskellut puunlehviä mennessään, sillä lehdissä ja oksissa ei ollut mitään jälkiä sen hampaista, vaan että se päinvastoin oli kulkenut nopeasti eteenpäin kuin jotakin erityistä tarkoitusta silmällä pitäen. Paremminkin näytti siltä kuin olisi nuo murtuneet oksat repäisty poikki senvuoksi, että norsu oli suutuksissa sen osaksi tulleesta huonosta kohtelusta sekä pettynyt kostoaikeittensa epäonnistumisesta.

Ossarun ei tarvinnut kehoittaa tovereitaan varovaisuuteen. He tiesivät yhtä hyvin kuin hänkin, että tällainen raivostunut norsu kuin tämä oli, olipa se sitten kiertolainen tai tavallinen rehellinen norsu, ei suinkaan ollut turvallinen seuratoveri. Heillä olikin ollut sekä silmin että korvin havaittavia todistuksia siitä, että erikoisesti tämä norsu oli mitä vihaisin olento.

He kulkivat siis eteenpäin tavattoman varovasti pitäen tarkoin silmänsä ja korvansa varuillaan ja samalla liikkuen aivan sanattomina tai keskustellen vain kuiskaten.

Se polku, jota myöten he palasivat majalleen, ei ollut sama, jota pitkin he olivat tulleet. Kallioiden tutkisteleminen oli johtanut heidät hyvän matkaa laakson reunan ympäri. Nyt he astelivat pitkin norsun kulkemaa polkua, joka vei melkein suoraan majalle, niinkuin Ossaru jo oli todennut.

Päästessään lähemmäksi alkuperäistä asumustaan he näkivät merkkejä siitä, että vihollinen oli yhä heidän edellään. Koska he tiesivät, ettei aivan likellä kuumaa lähdettä eikä siis majankaan vieressä ollut suuria puita tai muuta turvapaikkaa, minne he olisivat voineet hyökkäyksen esineiksi joutuessaan vetäytyä pakoon, alkoivat he kulkea yhä varovammin. Siltä puolelta, josta he nyt lähestyivät majaa, ei sitä voinut nähdä, ennenkuin he pääsisivät lähemmäksi kuin kahdensadan kyynärän päähän siitä. Heidän oli ensin kuljettava jokseenkin korkeita puita kasvavan viidakon läpi, jonka jälkeen maja tulisi näkyviin.

Astuessaan tähän viidakkoon he huomasivat melkoiseksi levottomuudekseen sielläkin vereksiä norsun jälkiä. Nyt he varmasti tiesivät sen kulkeneen tämän kautta heidän edellään sekä suunnanneen askeleensa suoraan majalle.

Mitä ihmettä se saattoi sieltä tahtoa? ihmettelivät taas nuo kaikki kolme. Tosiaankin näytti siltä kuin se olisi mennyt sinne heitä hakemaan, kuin se olisi luullut heidän palanneen kotiin, kun ei nähnyt heitä äskeisellä taistelupaikalla, ja halunnut jatkaa heidän tuttavuuttaan.

Näkemänsä perusteella täytyi heidän myöntää tuon suuren nelijalkaisen omistavan aivan luonnottoman paljon älyä, ja tämä vaikutti sen, että heidän mielessään heräsi hyvin tuskallinen pelon tunne, vaikka se saattoi olla vain mieletöntä kuvittelua. Se, mitä he näkivät tullessaan viidakon toisesta reunasta ulos, ei ainoastaan vahvistanut tätä pelon tunnetta, vaan paisutti sen todelliseksi kauhuksi.

Majaa, jonka olisi nyt pitänyt olla heidän silmäinsä edessä, eikä aivan kahdensadankaan askelen päässä, ei enää ollut olemassa! Vain sen rauniot näkyivät siellä. Ne suuret vierinkivet, joista sen seinät oli rakennettu, samoin kuin kattona olleet hirret ja oljet, heinävuoteet, joilla he olivat nukkuneet, karkeatekoiset talouskapineet sekä muut esineet, joita he olivat käyttäneet, olivat kaikki hujan hajan maassa. Ei talon, ei edes majan näköistäkään ollut osoittamassa sitä paikkaa, missä oli ollut ihmisasunto.

Niin -- sillä kohdalla, missä oli ollut heidän karkeatekoinen hökkelinsä, näkivät seikkailijamme vain vieläkin karkeatekoisemmat rauniot -- tuskin kiveä kiven päällä!

He katselivat tätä kaikkea pelon -- jopa suorastaan kauhun tuntein. Brahman tai Vishnun pakanallinen palvelija ei enää ollut ainoa, jonka mielen täyttivät taikauskoiset kuvittelut. Hänen nuoret kristityt toverinsa olivat melkein samanlaisen taikauskon valtaamat. He käsittivät tosin hyvin, mikä oli aiheuttanut talon hävityksen. Vaikkei tuon ilkityön tekijää missään näkynyt, tiesivät he sen aivan hyvin norsuksi. Ei mikään muu selitys ollut mahdollinen. Itse tuo teko ei kauhistuttanut heitä, vaan sen inhimillisen tai paremminkin paholaisälyn tarkasteleminen, joka oli johtanut eläimen siihen ja saanut sen ryhtymään tähän kostoon, joka ehkä oli vain alku valmistusta vieläkin suurempaan.

Vaikka ei hävitystyötä ollut voitukaan suorittaa monta minuuttia ennen heidän tuloaan, näytti norsu poistuneen siltä paikalta. Ainakaan ei sitä näkynyt missään lähistöllä, ja tarpeetonta on mainitakaan, että asiaa tarkoin tutkittiin. Peläten sen olevan vaarallisen lähellä he olivat pysytelleet pensaiden suojassa tarkastellessaan raunioita kauempaa. Vasta melkoisen väliajan kuluttua he uskalsivat tulla aukealle päästäkseen selville vahingon täydestä suuruudesta.

Viimein he tekivät näin ja huomasivat hävityksen perinpohjaiseksi. Mitä majaan tuli, ei jälkeäkään koko rakennuksesta ollut havaittavissa -- seinät ja katto oli hajoitettu maan tasalle. Mutta suurempi surun lähde nyt kodittomille kasvinhakijoille oli se, että heidän pieni ampumatarvevarastonsa -- ruuti, jota he koko vankeutensa ajan olivat huolellisesti säilytelleet -- oli hajoitettu muun roskan joukkoon ja luonnollisestikin auttamattomasti hukassa. Se oli ollut sijoitettuna suureen kurpitsapallonkuoreen, joka oli valmistettu siihen tarkoitukseen. Sen oli raivostunut nelijalkainen murskannut jalkojensa alle samalla kuin muunkin sen tapaisen irtaimiston. Heidän savustetut ruokavaransa oli myöskin viskelty pois säilytyspaikastaan ja poljettu maan tomuun. Mutta vaikka sekin suretti heitä, ei se kuitenkaan tuntunut niin katkeralta. Toisia ruokavaroja saattoi hankkia -- ei tosin niin helposti nyt, kun ruuti oli tuhoutunut -- mutta viimeksimainittua he eivät voineet korvata.

20. luku.

JÄLLEEN PUUHUN!

He olisivat ehkä kauemminkin viipyneet maassa valitellen tätä korvaamatonta tappiota, mutta he pelkäsivät vielä norsun palaavan. Minne se oli mennyt? Sen kysymyksen he lausuivat toinen toiselleen jokaisen katsellessa eri suuntaan samalla kun heidän silmistään ilmeni rauhattomuus.

Kiertolaisnorsu ei ollut voinut olla poissa tältä paikalta enempää kuin muutamia harvoja minuutteja. Ruoho, jonka se oli suunnattomalla painollaan polkenut maahan, oli vielä tuoretta. Sen olisi kuitenkin saattanut nähdä joka suunnalle melkein neljännesmailin päähän. Sitä lähempänä ei ollut minkäänlaista metsää, joka olisi voinut suojata niin suurta eläintä kuin norsu oli.

Niin ajattelivat Karl ja Kaspar, mutta Ossaru oli toista mieltä. Se metsäpala, jonka kautta he olivat kulkeneet, riittäisi hyvin kätkemään norsun, sanoi hän. Sitäpaitsi hän kertoi lisäksi erään pikku seikan, jonka kokemus oli opettanut hänelle hänen shikarina ollessaan, sen nimittäin, että norsu, niin suuri kuin se onkin, saattaa kätkeytyä vähäiseen suojaan ihmeteltävän taitavasti, että sen viisaus auttaa sitä valikoimaan parhaan mahdollisen piilopaikan ja että sen, vaikkei se osaa kyyristyä eikä ryömiä, onnistuu usein välttää valppaimmankin metsästäjän silmä pysyen hiljaa ja ollen etäältä vain muodoton kasa.

Vaikkakin Karl ja Kaspar tuskin saattoivat uskoa sitä, ilmaisi Ossaru käsityksenään, ettei norsu ainoastaan saattanut piiloutua siihen vähäiseen viidakkoon, josta he puhelivat, vaan että se todellakin oli siellä.

Heidän onnettomuudekseen tukivat Ossarun väitettä liiankin pian tosiasiat, joiden tarkkuudessa ei ollut pienintäkään epäilyn sijaa. Kun he seisoivat tutkistelemassa viidakkoa terävin katsein ja korvat kovasti jännittyneinä erottaakseen joka äänen, mikä saattaisi lähteä sieltä, huomasivat he muutamien korkeiden vesojen latvoissa liikettä, joka lähestyi keskustaa. Seuraavalla hetkellä lehahti pari kaunista fasaania surisevin siivin lentoon, samalla päästäen kovan hätähuudon.

Linnut pakenivat, viidakosta lähtiessään, seikkailijoittemme päiden yli ja saivat huudoillaan aikaan sellaisen räikynän, että Fritz rupesi hellittämättömästi haukkumaan.

Joko vihollinen oli vain ollut väijyksissä odottaen sopivaa hyökkäystilaisuutta tai kiihotti sitä koiran tuttu ja vihattu ääni uudelleen kostoon, varmaa vain on, että ennenkuin säikähtynyt kolmikko saattoi vaihtaa lausettakaan keskenään, näkyivät pitkä keilamainen kärsä ja leveät paksut hartiat vähäisen viidakon läpi. Kaikesta päättäen oli selvää, että hirviö kulki heitä kohti petollisen laahaavin askelin, mikä vie suunnatonta nelijalkaista eteenpäin meikein nelistävän hevosen vauhdilla, vaikkakin se näyttää vain kävelyltä.

Hetkisen pysyivät miehet paikoillaan, ei suinkaan sen vuoksi, että olisivat aikoneet odottaa hyökkäystä tai koettaa torjua sitä, vaan yksinkertaisesti siksi, etteivät tietäneet mihin suuntaan pakenisivat.

Niin ymmälle he joutuivat nähdessään vihollisen lähenevän, että kului muutamia sekunteja, ennenkuin kukaan noista kolmesta saattoi esittää suunnitelmaa, joka olisi tarjonnut pakomahdollisuuden. Melkein koneellisesti kohottivat Karl ja Kaspar pyssynsä vaakasuoraan asentoon aikoen laukaista ne vihollisensa naamaan, sillä heillä ei ollut paljon toivoa, että heidän pyssyistään lähtenyt lyijy, ne kun kumpikin olivat pienikokoisia, saattaisi pysähdyttää sen hurjaa hyökkäystä.

Molemmat laukaisivat samalla hetkellä, ja sitten pamautti Kaspar toisenkin panoksensa. Mutta niinkuin he olivat odottaneetkin, norsu jatkoi hyökkäystään eteenpäin.

Onneksi heille ei shikari ollut ryhtynyt lennättämään nuolta jousestaan. Kokemus oli opettanut hänelle, että nuoli oli hyödytön ase sellaisissa olosuhteissa. Hän olisi yhtä hyvin voinut koettaa potkaista norsua tai pistää neulan sen kärsään. Kumpikin näistä tempuista olisi vahingoittanut eläintä melkein yhtä paljon ja ehkä ärsyttänyt sitä vähän vähemmän kuin Ossarun nuoli.

Tämän tietäen oli shikari sensijaan, että olisi vaivannut itseään jousipyssyllään tai tuhlannut aikaa mihinkään ajatuksiin vastarinnasta, käyttänyt harvat harkinnan varalle jääneet sekunnit lähistön nopeaan tarkasteluun nähdäkseen, oliko mitään pakomahdollisuutta olemassa.

Totta puhuen näytti ympäristö jokseenkin vähän lupaavalta. Kallioissa ei ollut mitään askelmia, joille he olisivat voineet kiivetä pois norsun ulottuvilta. Viidakko olisi voinut tarjota heille väliaikaisen turvapaikan, mutta vaikkakin se oli kätkenyt norsun heidän silmiltään, ei se olisi voinut kauaa piilottaa heitä niin viisaan eläimen näkyvistä kuin heidän vastustajansa tuntui olevan. Sitäpaitsi oli norsu heidän ja sen välillä, joten siihen suuntaan pakeneminen olisi ollut samaa kuin suoraan sen kärsään heittäytyminen!

Onneksi osuivat shikarin silmät tällä epävarmuuden ja päättämättömyyden hetkellä erääseen turvapaikkaan: puuhun, joka oli ainoa koko sillä paikalla. Se oli sama puu, joka oli jo aikaisemmin ollut välikappaleena hänen henkensä pelastamisessa. Se nimittäin kasvoi niiden pikku salmien vieressä, joihin Ossaru oli laskenut verkkonsa, ja sen avulla Kaspar oli saattanut kiskoa hänet ylös lentohiekasta.

Tämä puu oli hyvin suuri, ja kun se kasvoi aivan erillään muista, olivat sen oksat saattaneet vapaasti ulottua joka suuntaan, ojentuen melkein salmien poikki.

Ossaru ei tuhlannut kallisarvoisia hetkiä turhaan arvelemiseen, vaan huutaen nuorille herroille ja käskien heidän seurata hänen esimerkkiään hän painoi puuta kohti niin nopeasti kuin hänen säärensä kantoivat. Vasta kolmannen tai neljännen oksakerroksen päälle päästessään hän katsahti taakseen nähdäkseen, seurattiinko hänen esimerkkiään.

Nuorukaiset olivat ripeästi noudattaneet hänen kehoitustaan panematta hetkeksikään sen oikeutta kysymyksenalaiseksi, ja molemmat olivat ylhäällä puussa melkein yhtä nopeasti kuin shikarikin.

21. luku.

LEPPYMÄTÖN PIIRITTÄJÄ.

Fritz oli paennut herrojensa keralla puun juurelle asti, mutta koska sillä oli vain koiran kynnet, ei se kyennyt kiipeämään eikä luonnollisesti voinut seurata heitä pitemmälle. Mutta jollei se saattanut nousta puuhun, ei se myöskään aikonut jäädä sen juurelle, koska ei nähnyt mitään mahdollisuutta välttää norsun kostoa. Hetkeksikään pysähtymättä se syöksyi veteen ja ui salmien poikki. Sitten se kahlasi ylös vastakkaiselle äyräälle ja livisti järven rannalla kasvavien kaislojen suojaan sekä kätkeytyi sinne.

Tällä kerralla ei norsu kiinnittänyt koiraan mitään huomiota. Sen silmät olivat suunnatut vain metsästäjiin, ja heihin näyttivät sen kostoaikeet nyt erikoisesti kohdistuneen. Se oli ollut aivan heidän kintereillään heidän juostessaan aukean yli ja näki selvästi heidän kiipeävän puuhun. Se oli tosiaankin niin lähellä, että Karlin ja Kasparin täytyi taas pudottaa pyssynsä voidakseen käyttää kumpaakin kättään kiipeämiseen. Muuten he eivät olisi ennättäneet päästä sen ulottuvilta ja pieninkin viivytys heidän taholtaan olisi voinut olla kohtalokas jommallekummalle tai molemmillekin.

Karl kiipesi viimeisenä. Juuri hänen kohottaessaan jalkansa eräältä oksalta nostaakseen ne ylemmälle, kiersi norsu kärsänsä ensinmainitun ympärille ja taittoi sen poikki kuin se olisi ollut vain hento kaisla.

Mutta nyt oli Karl, niinkuin toisetkin, poissa sen ulottuvilta. Kaikki kolme onnittelivat itseään vieläkin, että olivat päässeet pakoon vaaralta, joka ei ollut kuolemaa vähäisempi.

Jos mahdollista, oli norsu nyt raivostuneempi kuin milloinkaan. Se ei ollut ainoastaan toista kertaa pettynyt kostotuumissaan, vaan oli saanut kolme uutta luodinhaavaa, jotka, vaikka ne olivatkin vain pelkkiä raapaisuja sen suunnatonta ruumista peittävässä nahkassa, olivat kyllin kipeitä ärsyttääkseen sitä aivan äärimmäisyyteen asti. Päästäen kimeän, torven ääntä muistuttavan huudon se heilutteli kärsäänsä korkealla ilmassa sekä tarttuen sillä ulottuvillaan oleviin puunhaaroihin taitteli niitä päärungosta kuin olisivat ne olleet hentoja oksia.

Lyhyessä ajassa oli puu, jonka haarautumat olivat ulottuneet alas asti, täydellisesti karsittu melkein kahdenkymmenen jalan korkeuteen saakka, kun taas alla olevaa maata peittivät oksat, lehdet ja taittuneet puunhaarat, jotka olivat murskautuneet aivan pehkuiksi norsun painavien kavioiden alla sen tallatessa niitä lakkaamatta.

Tyytymättä karsimaan oksia puusta tarttui tuo suuri torahampainen sen runkoon kietaisten kärsänsä niin pitkälle kuin saattoi sen ympäri ja alkoi nykiä sitä kuin olisi toivonut voivansa kiskoa sen ylös juurineen.

Huomattuaan tuon teon olevan ylivoimaisen se hellitti otteensa ja ryhtyi sitten toiseen yritykseen -- työntämään puuta kumoon hartioittensa voimalla.

Vaikka sen onnistuikin saada puu tutisemaan, käsitti se pian sen seisovan kyllin lujassa uhmatakseen ravistajan koko voimaa, niin suuri kuin se olikin. Tästä vakuutettuna se viimein luopui yrityksestä.

Mutta se ei näyttänyt pienintäkään poislähdön merkkiä, vaan asettui päinvastoin puun juurelle; aivan toiset olivat näet sen aivoitukset.

Vaikkakin seikkailijamme olivat tyytyväisiä siihen, että olivat turvassa, eivät he suinkaan olleet riemuissaan. He huomasivat olevansa suojassa vain joksikin ajaksi, sillä vaikka heidän pelottava vastustajansa vetäytyisikin pois jonkin hetken kuluttua ja antaisi heidän vapaasti tulla alas, ei heillä olisi mitään varmuutta turvallisuudesta tulevaisuudessa. Heillä oli nyt vähemmän toivoa voida tuhota tuo mahtava vihollinen, koska heillä oli pyssyissään vain yksi panos jäljellä. Se ei olisi kylliksi viemään norsulta henkeä. Se, että tuo nelijalkainen oli tuhonnut heidän ruutinsa, näytti oikein sotajuonelta, joka jätti heidät surkeaan pulaan.

Minkäänlaisessa rakentamassaan majassa he eivät olisi paremmin suojatut sitä vastaan kuin avoimella kentälläkään, sillä norsu oli osoittanut voivansa hävittää vahvimmatkin seinät, joita he saattoivat pystyttää. Päästäkseen pois sen ulottuvilta olisi heidän pakko pysytellä aina puun latvoissa ja viettää apinain ja oravain elämää, mikä olisi hyvin epämiellyttävä olotila.

Juuri silloin johtui Kasparin mieleen ajatus, joka tarjosi heille vaihtoehdon tätä puuhun jäämistä vastaan. Hän muisti luolan, jossa he olivat tappaneet karhun. Sinne saattoi päästä vain portaita myöten, joten se luonnollisesti olisi norsulle saavuttamaton paikka. Kun he taas pääsisivät tästä pinteestä, saattaisivat he hakea siellä turvaa.

22. luku.

JUOMAN HANKKIMINEN.

Ajatus luolasta oli hyvä ja soi heille vähän lohdutusta keskellä ahdistusta.

Mutta ei paljon, sillä vaikka he olisivatkin kyllin turvassa luolassa ollessaan, eivät he voisi tehdä siellä mitään. Valon puute estäisi heitä valmistamasta tikapuita, ja hankkiessaan puuainetta he olisivat joka hetki siinä puuhassa ollessaan alttiina leppymättömän vihollisensa hyökkäyksille.

Tuo tulevaisuuden näky riitti saattamaan heidät alakuloisiksi -- vaikkakin he tiesivät, että luola tarjoaisi heille luotettavan turvapaikan, minne he voisivat vetäytyä, jos joutuisivat vainotuiksi.

Kun norsu pysyi verrattain rauhallisena jonkin aikaa, valtasivat nämä ajatukset tulevista puuhista heidän kaiken huomionsa. Koska he nyt olivat varmassa turvassa, ei heitä vaivannut minkään välittömän vaaran pelko.

Mutta hyvin pian alkoi tämä turvallisuuden tunne hävitä. Kuinka kauan täytyisi heidän pysyä puussa? Se kysymys heräsi nyt heidän mielessään ja muuttui aikaa myöten levottomuuden lähteeksi.

Vaikka ei kukaan heistä voinut vastata tähän kysymykseen, saattoivat kuitenkin kaikki ymmärtää, että piirityksestä tulisi pitkäaikainen -- ehkä paljon pitempi kun se, joka oli äskettäin loppunut, sillä norsu, jota kiihdytti syvä ja leppymätön viha, ilmaisi äreällä muodollaan päätöksenään olevan pysyä paikallaan epämääräisen ajan. Tämän huomatessaan tulivat seikkailijamme jälleen levottomiksi. Heidän asemansa ei ainoastaan ollut väsyttävä, heidän kun oli istuttava hajasäärin ohuilla oksilla, vaan jos piiritystä jatkuisi, joutuisivat he vielä senkin vaaran alaisiksi, joka uhkaa kaikkia piiritykseen joutuneita ihmisiä: nälkäkuoleman. Jo alussa kaikki kolme olivat nälkäisiä kuin sudet. He olivat syöneet vain keveän aamiaisen eikä mitään sen jälkeen, sillä heillä ei ollut aikaa päivällisen keittämiseen. Nyt oli jo myöhäinen iltapäivä, ja jos vihollinen jatkaisi piiritystään kaiken yötä, olisi heidän ryhdyttävä nukkumaan illallisetta. Ah niin, nukkumaan! Ehkä ei heillä sinä yönä tulisi olemaan vuodetta eikä unta, sillä kuinka he voisivat nukkua noin kovilla oksilla? Jos he hetkeksikään kadottaisivat tietoisuutensa, putoaisivat he ja syöksyisivät valveillaan olevan piirittäjänsä päälle! Ja vaikkapa he sitoisivat itsensä puuhun kiinni, olisi mahdotonta ajatella niin kapeilla alustoilla nukkumista.

He eivät siis voineet toivoa saavansa illallista tai unta sinä yönä. Mutta heitä vaivasi eräs toinen himo enemmän kuin nälkä tai uni. Se oli jano. Niillä kovilla ja moninaisilla ponnistuksilla, joihin heidän oli ollut pakko ryhtyä sitten aamun -- puihin kiipeäminen ja tiettömien viidakkojen läpi hiipaileminen yhtyneenä yhä uudistuneen vaaran aiheuttamiin mielenliikutuksiin -- kaikilla niillä oli ollut taipumus herättää janoa. He tunsivatkin sitä aivan tavattomassa määrässä. Sitä ei suinkaan vähentänyt heidän alapuolellaan välkkyvän veden näkeminen. Päinvastoin se kiihdytti vain tuota halua melkein sietämättömässä määrässä.

Melkoisen ajan he tunsivat tuota tuskaa voimatta toivoa sen lievittämistä. Järven välkkyessä heidän silmiensä edessä kirkkaassa auringonpaisteessa ja joen hiljaa lipuessa alapuolella olevien solien läpi he saattoivat käsittää selvemmin kuin mielikuvituksessa, millaisia Tantalus paran hirveiden kärsimysten oli täytynyt olla.

Heidän kärsittyään tätä tuskaa melkoisen pitkän ajan pääsi Kasparilta huudahdus, joka kiinnitti häneen toisten huomion.

"Tulta ja tulikiveä!" huudahti hän. "Mitä me olemme ajatelleet kaiken aikaa? Kolme miestä istuu tässä tukehtumaisillaan janoon, ja joki virtaa ulottuvillamme!"

"Ulottuvillamme? Sitäpä toivoisin, Kaspar", lausui Karl jokseenkin epätoivoisella äänellä.

"Se on varmasti ulottuvillamme. Katsohan!"

Puhuessaan ojensi Kaspar nyt melkein tyhjentynyttä kuparista ruutisarveaan. Karl ei vielä nytkään oikein ymmärtänyt häntä.

"Mikä estää meitä laskemasta tätä alas", kysyi hän, "ja vetämästä sitä jälleen ylös täynnä vettä? Ei mikään. Onko teillä, Ossaru, köydenpätkää mukananne?"

"Kyllä, sahib, minulla on", vastasi shikari samalla vetäen puuvillaisen paitansa povesta esille kimpun hamppupunosta ja ojentaen sen nuorelle metsästäjälle.

"Se on kyllin pitkä", sanoi Kaspar ottaen köyden, jonka hän seuraavalla hetkellä kiinnitti ruutisarven kaulan ympäri. Kaadettuaan ruudin patruunakoteloonsa hän antoi sarven pudota alas, kunnes se upposi jokeen. Antaen sen olla siellä niin kauan, että se täyttyi vedellä, hän veti sen jälleen ylös ja tarjosi sen onnitellen Karlille kehoittaen häntä juomaan sydämensä pohjasta. Karl totteli tätä käskyä ilman pienintäkään viivyttelyä.

Sarvi tyhjentyi pian. Sitten se taas laskettiin alas ja täyttyi sekä tyhjentyi. Tätä menettelyä jatkui siksi, kunnes kaikki olivat tyydytettyjä eikä puun latvassa enää ollut yhtään janoista ihmistä.

23. luku.

JÄTTILÄISMÄINEN RUISKU.

Saatuaan Kasparin kekseliään tempun avulla niin paljon vettä kuin halusivat, tunsivat piiritetyt kykenevänsä paremmin kestämään väsyttävässä asemassaan. He mukautuivat sietämään kiusaa vähän kauemmin niin filosofisesti kuin saattoivat, kun suureksi hämmästyksekseen saivat paljon runsaamman vesikestityksen kuin halusivat, vieläpä yhtä odottamattomasta kuin omituisesta lähteestä.

Olisi vaikea sanoa, oliko norsu saanut vihjauksen nähdessään ruutisarven uppoavan veteen vai oliko ajatus juolahtanut sen päähän ilman mitään erikoista aihetta. Varmaa vaan on, että heti viimeisen sarvellisen noustua ylös ja ennenkuin vesipyörteet olivat hävinneet järven pinnalta, syöksyi norsu veteen samalla upottaen kärsänsä syvälle kuin juodakseen.

Joitakin hetkiä se pysyi liikkumattomassa asennossa, ilmeisesti täyttäen tilavan vatsansa nesteellä.