Part 5

Hetkeä myöhemmin se näkyi asettuvan eräälle aukon alapuolella olevalle varren muhkuralle. Ossarun ei tarvinnut tovereilleen sanoa, että koirassarvilintu oli laskeutunut siihen. Suuri nokka, jonka kärki muistutti sitä, minkä he jo olivat nähneet pistävän ulos reiästä ja mikä jälleen näkyi liikkuvan siinä, sekä sen yläpuolella suunnaton kypärän muotoinen kasvannainen, kohoten päälaen ylle ja ulottuen muutamia tuumia pitkin ylemmän leukaluun kärkeä, jota olisi voinut pitää toisena nokkana -- tämä omituinen lisäke ei voinut kuulua millekään muulle linnulle kuin sarviharakalle.

15. luku.

SARVILINTU.

Vaikka ei Karl ollut koskaan nähnyt ainoaakaan tällaista lintua elävänä, oli hän tarkastellut täytettyjä näytekappaleita museoissa eikä hänen ollut ollenkaan vaikea tuntea lintua. Hän saattoi todeta sen lajinkin, sillä sarvilintuja on monta lajia, jotka tunnetaan sukunimellä _Bucerus_. Heidän edessään oleva oli _Bucerus rhinoceros_ tai "sarvikuonolintu", jota myöskin sanottiin "sarvilinnuksi" ja toisinaan "sarvelliseksi Intian korpiksi" sen osittaisen yhdennäköisyyden mukaan, mikä sillä on sekä ulkomuodossa että tavoissa tuonnimisen hyvin tunnetun linnun kanssa.

Ossaru ei ollut liioitellut näiden lintujen kokoa verratessaan niitä hanheen. Päinvastoin hän melkein oli tasoittanut niiden suhdetta, sillä tämä, josta nyt oli kysymys, näytti paljon suuremmalta kuin naaras- tai koirashanhi. Se oli varmasti pitempi kuin kolme jalkaa -- laskettuna pyrstön kärjestä käyrän nokan huippuun, mikä nokka jo itsessään oli melkein jalan pituinen! Sen selkä oli musta ja vatsapuoli kellertävän valkea, kun taas pyrstösulat olivat kirkkaan valkoiset -- vain leveä musta juova kulki niiden poikki lähellä keskustaa. Sen nokka samoin kuin heidän aikaisemmin näkemänsä naaraankin oli kellahtava ylemmän leukaluun juuren kohdalta, kun taas kypärän muotoinen kasvannainen oli mustan ja valkean kirjava.

Ossarun oli kerrottava heille melkein kaikki, mitä hän tiesi tuosta omituisesta linnusta, sillä vaikkakin Intiassa on muutamia kotimaisia sarvilintulajeja, ei se suinkaan ole mikään tavallinen eläin edes omilla syntymäsijoillaan.

Karl olisi voinut puhella heille paljon enemmän sen eri lajeista ja tavoista, ja epäilemättä hän olisi sen tehnytkin, jos he olisivat olleet toisenlaisissa olosuhteissa. Mutta sellaisessa tilanteessa, vihaisen norsun piirittäessä heitä puun alapuolella ja heidän nyt seuratessaan mielenkiinnolla linnun liikkeitä, ei Karl tuntenut ollenkaan halua luennoida lintu-oppia. Hän olisi voinut kertoa lintutieteilijöiden olevan hyvin eri mieltä sarvilinnun luokittelemisesta -- muutamat kun sijoittavat sen tukaanien joukkoon, toisten väittäessä sen kuuluvan variksen sukuun. Sen suunnaton nokka, joka ei ole missään suhteessa sen ruumiiseen, ei ole sen ainoa yhtäläisyys tukaanin kanssa. Niinkuin nekin, sinkauttaa se ruokansa ilmaan siepaten sen kiinni ja nielaisten, kun se putoaa. Mutta toisin kuin tukaanit, ei se voi kiivetä puihin eikä siis kuulu kiipijäin lahkoon. Sitä sanotaan kaikkiruokaiseksi, ja siinä suhteessa se muistuttaa variksia ja korppeja. Mutta, niinkuin jo sanottu, sarvilintuja on monta lajia, ja useimmat kirjoittajat ovat sekoittaneet näiden lajien tapoja, jotka eivät suinkaan ole samanlaisia. Afrikalla on omat lajinsa, Intialla ja sen saarilla omansa, ja Uusi Guinea on tunnettu paristakin omasta erikoislajistaan.

Nämä kaikki eroavat toisistaan ei ainoastaan koon, värin, nokan muodon ja sen yläpuolella olevan kasvannaisen suhteen, vaan myöskin siihen ruokaan nähden, millä ne elävät. Afrikan sarvilinnut esimerkiksi ja joku aasialainen laji ovat lihansyöjiä, vieläpä jotkut aivan raatojen syöjiä. Ne ovat saastaisia lintuja, joiden liha ja sulat haisevat eltaantuneilta samoin kuin korppikotkienkin. Toiselta puolen taas on sellaisia lajeja Intian saarilla -- etenkin Molucca-saarilla -- joiden ainoana ruokana on muskottipähkinä, mikä antaa niiden lihalle erinomaisen hyvän tuoksun ja maun sekä vaikuttaa sen, että Itämaan herkkusuut haluavat sitä kovasti. Tämän lajin nokkaan ilmestyy määrätyn ajan kuluttua muutamia kouruja ja uurteita. Koska näitä vakoja nähdään vain vanhojen lintujen nokassa, luulevat Moluccaan asettuneet saksalaiset siirtolaiset niiden osoittavan lintujen ikää, niin että joka poimu merkitsee yhtä vuotta. Tästä syystä ovat siirtolaiset antaneet sille nimen _vuosilintu_.

Niinkuin jo sanoin, tunsi Karl kaikki nämä sarvilinnun luonnonhistoriaan kuuluvat seikat, mutta sillä hetkellä ei hän ajatellutkaan niiden ilmaisemista tovereilleen, koska kaikki kolme olivat liiaksi syventyneet koiraslinnun liikkeiden tarkastelemiseen. Ilmeisesti se ei ollut kasvissyöjä, sillä sen laskeutuessa alas saattoivat he nähdä sen nokasta riippuvan pitkän sylinterin muotoisen esineen, jonka he voivat todeta kuolleen tarhakäärmeen kappaleeksi, siinä kun oli vain pää ja palanen ruumista jäljellä. Niinikään oli ilmeistä, ettei sen toveri ollut tottunut kasvisravintoon, sillä siitä tavasta, millä koiras puuhaili, näkivät katselijat tuon silvotun matelijan olevan tarkoitetun sille. Epäilemättä se oli sen päivällinen, sillä nyt oli se vuorokauden aika.

Sitä ei tarvinnut kauan odottaakaan. Melkein samalla hetkellä, jolloin sen ruuanhankkija istuutui puun ulkonemalle, heitti se päännykäyksellä käärmeen kappaleen ilmaan ja sitten sieppasi sen alas pudotessa -- ei nielaistakseen sitä, vaan ainoastaan saadakseen siitä paremmin kiinni ja voidakseen antaa sen näppärämmin toverinsa leukaluihin, jotka pistivät näkyviin aukosta ja avautuivat ottamaan sitä.

Seuraavalla hetkellä siirtyi tuo maukas pala koiraan nokasta naaraan nokkaan, ja sitten katosivat norsun torahampaan tapaiset leukapielet onkaloon pusertaen käärmettä väliinsä.

Uros ei viipynyt enää hetkeäkään kauemmin puussa. Se oli tarjonnut toverilleen päivällisen, ja ehkä sen oli nyt tuotava sille jälkiruoka. Joka tapauksessa se kohosi heti ilmaan räpytellen siipiään yhtä kajahtelevasti kuin tullessaankin, mutta tällä kerralla liittyi tuohon ääneen sen sarvisten leukaluidenkin kalina kuin parin kastanjetin helinä, saaden aikaan äänen, joka ei ainoastaan ollut kummallinen, vaan myöskin omiaan herättämään levottomuutta äkkinäisissä.

16. luku.

NELIJALKAINEN MURTOVARAS.

Linnun lähdettyä, joka oli saanut opettaa meidän nuorille seikkailijoillemme niin mieltäkiinnittävän luvun luonnonhistoriaa, valtasi norsu jälleen heidän huomionsa. Ei sen vuoksi, että sen liikkeissä olisi ollut mitään uutta, sillä se menetteli aivan samoin kuin aikaisemminkin, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että he tiesivät olevansa pakotettuja pysymään puussa niin kauan kuin se käveli maassa. Luonnollisestikin he loivat silmänsä alas siihen nähdäkseen, eikö se tehnyt mitään poislähtemisen merkkiä. He eivät voineet nähdä mitään sellaista. Ei pieninkään liikahdus ilmaissut sen aikovan poistua.

Kun he olivat vaipuneet tarkastelemaan piirittäjäänsä, eivät he luonnollisestikaan kiinnittäneet huomiota sikomoriin. Eivät he olisi kääntyneetkään uudestaan tuohon puuhun päin -- ei ainakaan hyvään aikaan, jollei heidän korviinsa olisi kuulunut ääni, joka tuntui tulevan sarvilinnun pesästä päin. Se oli pehmeä ja melkein valittava ääni, erilainen kuin sarvilinnun päästämä, eikä se muistuttanutkaan minkään linnun ääntä. Se oli paremminkin jonkun nelijalkaisen äännähdyksen kaltainen, tai se olisi myöskin voinut olla ihmisääni, joka toisti muutamia kertoja tavun "vyä".

Ossaru saattoi heti ensi kerralla sanoa, ettei se ollut linnun eikä ihmisolennon ääni. Melkein yhtä pian tulivat toisetkin vakuutetuiksi siitä, ettei se ollut kumpikaan, sillä luodessaan silmänsä sykomoriin päin he huomasivat samalla ulkonemalla, jossa äsken oli istunut urossarvilintu, aivan erilaisen olennon -- lyhyesti sanoen nelijalkaisen.

Jos tämä olisi sattunut ameriikkalaisessa metsässä, olisivat he voineet otaksua eläintä pesijäkarhuksi, vaikkakin hyvin suureksi. Tarkemmin tutkiessa olisi saattanut huomata paljon yhdennäköisyyttä ja myöskin eroavaisuutta. Sillä oli samoin kuin pesijäkarhullakin kämmenjalkaiset jalat, lihava pyöreä ruumis ja hyvin paksu karvainen häntä, joka oli kiemuralla niinkuin tuolla ameriikkalaisellakin eläimellä. Se erosi kuitenkin viimeksimainitusta siinä, että sen turpa oli lyhyt ja pyöreä, jonkun verran kissamainen, eikä pitkä ja hoikka, kun taas sen karvat tai paremminkin turkin muodosti paksu tasainen, yli ruumiin, raajojen ja hännän ulottuva peite, joka näytti sileältä, kiiltävältä pinnalta. Sen pääväri oli hyvin tumman ruskea, jossa oli kullankeltaisia juovia ja täpliä. Kaspar huomautti sen nähdessään, että se oli kauneimpia eläimiä, mitä hän oli milloinkaan nähnyt.

Luonnontutkija Cuvier oli tehnyt saman huomautuksen kauan ennen Kasparia. Niin sanoi Karl kuullessaan veljensä huulilta livahtavan arvostelun.

Ossaru tiesi eläimen olevan "vyä", mikä nimi on johdettu sen tavallisesta äänestä, sekä sanoi sitä toisinaan nimitettävän myöskin "tshetvaksi" tai "pandaksi".

Kuullessaan Ossarun mainitseman nimen ja etenkin kuullessaan eläimen itsensä sen lausuvan, saattoi Karl todeta, mikä eläin se oli, ja antaa sille toisenkin nimen, sen, jonka Frederick Cuvier oli sille pannut, nimittäin _Ailurus_. Tämä on sukunimi, jonka se on saanut tähän asti häiritsemättä omistaa, koska ei niitä ole keksitty mitään muita lajeja, joten se ei ole tarvinnut mitään tarkempaa nimitystä. Mutta kaikesta huolimatta on sille annettu yksi lisänimi. Kiiltävän turkkinsa mukaan on sillä myöskin nimi _Ailurus fulgens_.

Vaikkakin ankarammat luonnontutkijat noudattaen taipumustaan turhantarkkuuteen ovat luoneet tästä eläimestä eri suvun, ei mikään eroita sitä ulkomuodon tai tapojen suhteen mäyristä, pesijäkarhuista tai muista sellaisista petoeläimistä. Niinkuin nekin saalistaa se lintuja ja niiden munia sekä myöskin pienempiä nelijalkaisia. Sitäpaitsi se kiipeää ketterästi puuhun samoinkuin pesijäkarhukin.

Se asento, missä tämä meidän kuvattavanamme oleva "panda" oli silloin kun Karl ja Kaspar sen huomasivat ensiksi, ilmaisi sen kykenevän kiipeämään. Sen puuhat heti tämän jälkeen todistivat taas sen pitävän linnun munista. Se ei ollut viipynyt minuuttiakaan heidän näkyvissään, ennenkuin he huomasivat sen haeskelevan sarvilinnun munia. Ehkä sillä sitäpaitsi oli aikomus maistaa niiden omistajan lihaa.

Nojaten paksuja kämmenjalkaisia takajalkojaan puun ulkonemaan se kohottautui kuin pieni karhu ja alkoi etujaloillaan raaputtaa sitä turvaseinää, jonka valmistamiseen uroslintu oli uhrannut niin paljon aikaa ja vaivaa. Mahdollisesti sen olisi onnistunut tunkeutua pesään, jos se olisi saanut toimia rauhassa, ja luultavasti se olisi sen tehnytkin -- muuten se tuskin olisi ryhtynyt siihen yritykseen. Mutta se ei saanut kauan olla yksin. Sisäpuolella olija ei olisi paljon voinut sitä estää, vaikka se ilmeisesti havaitsi vaaran vaanivan ulkopuolella ja vihollisen ahdistavan sen linnoitusta, minkä ilmeisesti huomasi siitä tavasta, jolla sen nokka tuon tuostakin pistäytyi ulos ja vetäytyi takaisin aukosta, sekä myöskin sen vihaisesta sähinästä.

Jokseenkin varmasti olisi saviseinä luhistunut, jos raapiminen olisi saanut jatkua, mutta ennen sitä kuului puunlatvojen välistä äänekästä siipien läimähtelyä ja räpytystä, tohinaa ja pauhinaa. Hetken kuluttua lepattivat koiras-sarvilinnun leveät varjoisat siivet nelijalkaisen ryövärin korvien ympärillä pitkän, lyömämiekan näköisen, reunoihinsa asti asestetun nokan heti paikalla keskeyttäessä tungettelijan aikomukset.

Hämmästynyt pesijäkarhu värisi tämän ensi hyökkäyksen vaikutuksesta, sillä samoin kuin kuka perheenisä tahansa, joka kotiin palatessaan huomaa murtovarkaan tunkeutumassa hänen taloonsa, heittäytyi koiraslintu kokonaan kiihkeän raivon valtaan.

Mutta ryöväri, joka nähtävästi oli tottunut tämäntapaiseen, saavutti pian malttinsa ja asettui vain lujemmin ulkonemalle, sensijaan että olisi poistunut puusta. Asettuen siivekästä hyökkääjää vastaan se valmistui taisteluun.

Se syttyikin heti paikalla kummaltakin puolelta. Lintu iski yhä uudestaan vastustajaansa kiinni lyöden vahvoilla siivillään ja pistellen käyrällä nokallaan. Nelijalkainen taas antoi takaisin sekä hampaillaan että kynsillään joitakin kertoja, nykäisten siivekkään vastustajansa rinnasta suunsa täyteen höyheniä.

17. luku.

FRITZ TULEE VÄLIIN.

On aivan epävarmaa, kuinka taistelu olisi loppunut, jos pesijäkarhu ja sarvilintu olisivat olleet sen ainoat osanottajat. Kaiken todennäköisyyden mukaan olisi kai sentään nelijalkainen voittanut kaksijalkaisen, pesän seinämään olisi syntynyt aukko, naaraslintu olisi kiskaistu sieltä ulos, ehkä tapettu ja syötykin, ja munat sen jälkeen.

Mutta kohtalon kirjaan ei ollut kirjoitettu, että tämän pikku draaman loppu tulisi olemaan sellainen, sillä silloin sattui tapaus, joka muutti taistelun luonteen kokonaan, ja tätä tapausta seurasi sarja muita tapauksia, jotka veivät asiat aivan toiseen loppuun kuin taistelun osanottajat tai katselijat olivat odottaneet.

Ensimmäinen näistä tapauksista ja se, joka tuli uudeksi vaiheeksi taistelun kulussa, oli hyvin hullunkurinen, vieläpä niin suuressa määrin, että se houkutteli puussa istuvat katselijat nauramaan.

Pesijäkarhun istuessa pystysuorana takajaloillaan sattuivat sen silmät olemaan suoraan pesän aukkoa vastapäätä. Uneksimattakaan mistään siltä taholta tulevasta vaarasta ajatteli ryöväri vain silmiensä varjelemista lennossa olevaa sarvilintua vastaan. Mutta pesässä oleva naaraslintu, joka saattoi hyvin nähdä mitä ulkopuolella oli tekeillä, ei aikonutkaan jäädä toimettomaksi katselijaksi. Huomatessaan hyvän tilaisuuden tarjoutuvan, se kun oli niin lähellä, että ulottui iskemään, veti se rauhallisesti takaisin pitkän luisen nokkansa ja heilauttaen täysin voimin niskaansa, raskaan kypärän tapaisella lisäkkeellä varustetun päänsä painon tukiessa iskua, se löi nokkansa suoraan pesijäkarhun silmään kuin kärkikuokalla, niin että sen terävä huippu tunkeutui melkein kallon puhki.

Kauhun valtaamana, osittain hämmästyneenä tästä odottamattomasta iskusta ja osittain sen tuottaman kivun vuoksi nelijalkainen päästi kimeän huudon. Se kapusi paikalla alas puusta ja näytti kiihkeästi haluavan päästä pakoon. Tämä aie olisikin epäilemättä onnistunut, lukuunottamatta toisen silmän menettämistä, mutta siihen oli suuntautunut vielä toisenkin vihollisen katse, sellaisen, jota vastaan sen oli vielä käännyttävä. Fritz oli taistelun hälinän houkuttelemana siirtynyt lähemmäksi paikaltaan puun juurelta ja ylös katsellen tarkastellut kaiken aikaa kahakkaa. On tuskin luultavaa, että rehellisen Fritzin myötätunto olisi ollut kenenkään muun kuin viattoman linnun puolella rikollista nelijalkaista vastaan. Mutta mihin päin se lieneekään kallistunut, varmaa vain on, että kun pesijäkarhu pääsi alas, koira hyökkäsi paikalla sen kimppuun ja alkoi hätyyttää sitä kuin olisi tuo eläin ollut sen vanhin ja katkerin vihollinen!

Vaikka tämä uusi hyökkäys olikin niin äkillinen -- yhtä odottamaton kuin nokkaus silmään -- ei hurjistunut pesijäkarhu näyttänyt aikovan antaa perään tappelematta ja, vaikkakin sen vastustaja oli paljon mahtavampi, olisi se luultavasti antanut tälle muistoksi pari raapaisua, jotka se olisi saanut säilyttää hautaan asti.

Mutta sillä hetkellä uhkasi Fritziä paljon suurempi vaara kuin pesijäkarhun kynsien taholta tuleva. Jollei kohtalo olisi suosinut sitä sen hypellessä sinne tänne tappelun kuluessa, niin että se sattui kääntämään silmänsä määrättyyn suuntaan, olisi se huomannut olevansa sellaisen vastustajan kynsissä, joka olisi antanut sille yhtä vähän armoa kuin se itse pesijäkarhu-raukalle.

Mutta sattuma suosi sitä, sillä mikään muu ei sen katsetta kääntänyt sen vanhaa vainoojaa norsua kohti. Se sattuma näytti sille viimemainitun, joka sillä hetkellä syöksyi sitä kohti vinhaa vauhtia silmät säkenöiden mykkää kostonhalua ja kärsä ojossa sieppaamaan koiran. Asian näin ollen ei Fritzin tarvinnut hetkeäkään arvella, mihin suuntaan lähtisi. Äkkiä hyljäten pesijäkarhun kuin olisi huomannut tuon nelijalkaisen myrkkypalaksi, se loikahti päinvastaiseen suuntaan kuin mistä norsu lähestyi. Vähemmässä kuin parissakymmenessä sekunnissa oli ainoa kohta, mikä siitä näkyi, sen hännänhuippu, juuri katoamassa tiheikköön.

Kaikista tähän kahakkaan osaaottaneista eläimistä oli pesijäkarhu raukka ehkä surkuteltavin. Joka tapauksessa se oli onnettomin, sillä tämän näytelmän keralla loppui sen elämäkin. Jokaisessa kohtaamassaan eläimessä se tapasi vihollisensa ja viimeisestä sai sellaisen kauhean vastustajan, joka pian teki siitä lopun. Tämä viimeinen oli norsu. Kun tuo suuri eläin syöksyi Fritziä kohti ja huomasi sen päässeen pakoon, päätti se tällä kerralla joka tapauksessa hankkia yhden uhrin. Sen sijaan että olisi toteuttanut suunnitelmansa, jonka se oli vain osittain pannut täytäntöön nimittäin seurannut Fritziä metsään -- muutti se äkkiä aikeensa ja kohdisti vihamielisyytensä pesijäkarhuun. Se huomasi viimeksimainitun olevan ulottuvilla, sillä pesijäkarhu ei huomannut norsun lähestymistä niinkuin Fritz, puolittain sokaistunut kun oli linnun nokan iskusta ja puolikuollut koiran hätyyttelyistä. Mahdollisesti se huomasi vaaran, mutta vasta sitten, kun norsu oli päässyt niin turmiollisen lähelle, ettei mikään pako voinut enää tulla kysymykseen.

Ennenkuin pesijäkarhu ennätti tehdä pienintäkään yritystä päästä pois maasta, oli norsu kietaissut käyrän kärsänsä sen ympäri ja kohottanut sen ilmaan kuin ei sen ruumis olisi ollut höyhentä painavampi. Pitäen sitä korkealla harppasi tuo armoton hirviö muutaman pitkän askeleen kaatunutta obeliskia kohti ja sitten se, kuin tarkoitukseensa sopivaa paikkaa valikoiden, asetti pesijäkarhun vielä sätkyttelevän ruumiin maahan, pani suuret etujalkansa sen päälle ja vuorotellen käyttäen niitä tallasi pesijäkarhua, kunnes ainoa merkki, mikä oli jäljellä murskaantuneesta eläimestä, oli muodoton turkis- ja lihakasa!

Se oli puussa istuville tuskallinen näky, mutta sitä seurasi toinen, joka miellytti kaikkia kolmea miestä -- nimittäin norsun takaosan näkeminen sen kulkiessa metsään päin ilmeisesti aikoen poistua taistelukentältä.

Ei kukaan heistä voinut arvata, oliko se saanut kostonhalunsa tyydytetyksi pesijäkarhun tuhoamisella vai oliko se lähtenyt hakemaan Fritziä. Mutta mikä lieneekin asian aiheuttanut, varmaa on, että se ohjasi kiertolaisnorsun pois sieltä ja lopetti piirityksen, joka oli muuttumaisillaan erittäin kiusalliseksi.

18. luku.

"KUOLEMA NORSULLE."

Niin pian kuin norsu oli kokonaan kadonnut näkyvistä, neuvottelivat piiritetyt maahan laskeutumisesta. He olivat peräti väsyneet siihen asemaan, missä heidän oli pitänyt pysytellä niin kauan, sillä totta puhuen muuttuu kovalla puun oksalla hajasäärin istuminen aikaa myöten niin tuskalliseksi, että se on melkein sietämätöntä, vaikka se on hyvin mukavaa lyhyen rupeaman. Etenkin Kaspar oli tullut kärsimättömäksi tämän väsyttävän toimettomuuden vuoksi ja oli kovin raivoissaan kiertolaisnorsulle, joka pakotti heidät sellaiseen. Muutamia kertoja oli hän ollut lähtemäisillään pois paikaltaan ja hiipimäisillään hakemaan pyssyään, mutta Karl, joka oli joka kerta huomannut hänen aikeensa, oli viisaasti kyllä suostuttanut hänet luopumaan siitä.

Kaikki halusivat kiihkeästi päästä pois puusta ja he olisivat jättäneet istuinpaikkansa heti pelätyn vihollisensa kadottua, jos olisivat olleet varmat siitä, että se oli lopullisesti poistunut, mutta he epäilivät sen lähteneen vain lyhyeksi ajaksi. Ehkä oli sen poistuminen vain jokin juoni, jolla se koetti houkutella heitä alas, sillä tämänlaatuiset norsut ovat tunnettuja siitä, että ne tekevät kepposia melkein yhtä taitavasti kuin ihmisveijaritkin.

Heidän neuvotellessaan siitä, miten olisi paras menetellä, Ossaru katkaisi lyhyeen heidän harkitsemisensa tarjoutumalla vapaaehtoisesti laskeutumaan ensimäisenä ja hiipimään vähän matkaa sitä polkua, jota norsu oli kulkenut, päästäkseen varmuuteen siitä, oliko norsu todellakin jättänyt asemansa vai makasiko se väijyksissä lähellä metsän reunaa.

Koska shikari osasi hiipiä metsän läpi yhtä äänettömästi kuin käärme, ei tämä hänen tekonsa voinut olla kovinkaan vaarallinen, jos hän ei poistuisi kovin kauas. Hänen täytyi nähdä norsu, ennenkuin tuli liian lähelle sitä, ja siinä tapauksessa, että se kääntyisi ajamaan häntä takaa, voisi hän taas paeta heidän puulinnoitukseensa.

Hän tuskin odotti toveriensa suostumusta, vaan laskeutui alas oksilta heti tämän ajatuksen juolahdettua hänen päähänsä. Maahan päästyään hän hiipi nopeasti, mutta varovasti siihen suuntaan, mihin norsukin oli kulkenut.

Karl ja Kaspar viipyivät vielä viitisen minuuttia korkealla istuinpaikallaan, mutta kun ei shikari palannut niin pian kuin he olivat odottaneet, tulivat he kärsimättömiksi ja pudottautuivat alas puusta.

Heidän ensimmäinen työnsä oli ottaa jälleen pyssyt käsiinsä ja ladata ne uudelleen. Sitten he odottivat Ossarun paluuta asettuen sellaiselle paikalle, mistä voisivat jälleen helposti hypähtää oksien peittoon, jos joutuisivat äkillisen hyökkäyksen esineiksi.

Kului melkoinen aika, ennenkuin he näkivät tai kuulivat mitään shikarista. He eivät tosiaankaan kuulleet mitään, sillä heidän ympärillään vallitsi täydellinen hiljaisuus, jota vain silloin tällöin katkaisivat koirassarvilinnun siipien läimähdykset. Se nimittäin pysytteli yhä pesän läheisyydessä ilmeisesti hämmästyneenä huomatessaan, minkä salaperäisen asiain yhteyden avulla hän oli niin äkkiä vapautunut vastustajastaan, pesijäkarhusta.

Linnun liikkeet eivät enää herättäneet mitään mielenkiintoa Karlissa ja Kasparissa, jotka alkoivat tulla rauhattomiksi Ossarun viipyessä poissa niin kauan.

Mutta pian senjälkeen heidän mielensä keveni jännityksestä heidän nähdessään shikarin sukeltavan esiin viidakosta ja lähestyvän nopein askelin aukeaa kohtaa. Heillä oli vielä sekin ilo, että näkivät Fritzin seuraavan hänen kintereillään. Koira oli liittynyt Ossaruun lähellä metsän reunaa, missä se oli rauhallisesti piileskellyt pelottavan norsun näkyvistä.

Ossarun lähestyessä huomasivat sekä Karl että Kaspar hänen kasvoillaan ilmeen, joka yhdessä hänen kiireisen kulkunsa kanssa ilmaisi hänellä olevan jotakin tärkeää kerrottavana.

"No, Ossaru", kysyi Kaspar, joka puhui ensimmäisenä, "mitä uutisia? Oletteko kiertolaista nähnyt sen koommin?"

"Kiertolaistako?" vastasi Ossaru äänellä, joka ilmaisi salaista, pelkoa. "Puhutte totta, sahib. Uutiseni koskevat tuota kiertolaisnorsua, jollei pahempaa."

"No, mitä nyt? Oletteko nähnyt jotakin meidän luotamme lähdettyänne?"

"Nähnytkö, sahibit! Minne luulette sen menneen?"

"Minne?"

"Se on mennyt majalle."

"Majalle?"

"Suoraa päätä. Ah, sahibit!" jatkoi shikari puhuen matalalla äänellä ja kasvoillaan taikauskoisen kauhun ilme. "Tuo eläin on liian viisas tähän maailmaan, se ymmärtää liian paljon. Minä pelkään, ettei se sittenkään ole norsu, vaan paholainen, joka on ottanut norsun hahmon. Miksi se on mennyt takaisin sinne?

"Ah, nytpä ymmärrän", lausui Kaspar. "Luuletteko", lisäsi hän, "sen toivovan löytävänsä meidät sieltä? Jos sillä oli sellainen tarkoitus", jatkoi hän odottamatta vastausta, "ei meillä tule olemaan mitään rauhaa niin kauan kuin se elää. Joko on meidän tapettava se, tai menettelee se samoin meidän kanssamme."

"Sahibit", sanoi hindu pudistaen merkitsevästi päätään, "emme kykene tappamaan sitä. Se norsu ei kuole koskaan."

"Oh, loruja, Ossi! Älkää huolehtiko suotta", lausui Kaspar torjuen halveksivasti shikarin taikauskoisen käsityksen, "ei ole paljonkaan syytä epäillä sitä, ettemme saattaisi tappaa norsua, jos vain pääsemme sopivan ampumamatkan päähän. Ja uskokaa minua, mitä pikemmin ryhdymme siihen, sitä parempi. Ilmeisesti on sillä jokin häijy aikomus koska se on mennyt majallemme. Todennäköisesti se muistaa Fritzin siellä ensiksi hätyyttäneen sitä, ja koska se ehkä luulee koiran paenneen sinne, on se lähtenyt sitä hakemaan. Ohoi, Fritz, kelpo toveri, sinun ei tarvitse pelätä. Sinä pääset helposti pois sen tieltä milloin tahansa haluat. Sinun herrasi ovat suuremmassa vaarassa kuin sinä."