Part 4

Olen sanonut Karlin olleen yhtä levottoman lopputuloksesta kuin veljensäkin. Oikeastaan hän oli levottomampikin. Tämä ei johtunut siitä, että hän piti Ossarusta enemmän tai olisi katkerammin surrut hänen kohtaloaan, jos hän olisi suistunut norsun kärsän ulottuville. Siinä ei ollut syy, vaan yksinkertaisesti siinä, että Karl selvemmin ymmärsi sen vaaran, mihin shikari oli joutunut.

Tarkasteltuaan norsun ponnisteluja vähän aikaa oli Kaspar tullut vakuutetuksi siitä, ettei se voinut ulottua Ossaruun -- niin kauan kun viimeksimainittu säilytti tasapainonsa pylvään kärjessä. Karl oli niinikään varma siitä, ja molemmat rohkaisivat shikaria huudoillaan kehoittaen häntä pysymään lujana. Mutta pian Karl huomasi toisen seikan, jota ei Kaspar ollut tähän mennessä keksinyt, ja se herätti hänen sydämessään voimakkaamman pelontunteen kuin mikä täytti hänen veljensä mielen. Hän oli huomannut kallion vähän tutisevan joka kerta kun norsu kohosi sitä vastaan. Ossarukin huomasi hyvin tämän seikan ja oli huolestuneempi siitä kuin kumpikaan hänen tovereistaan, sillä hänen oli sen vuoksi yhä vaikeampi säilyttää tasapainoaan. Kasparkin huomasi vihdoin kalliopylvään tutisevan, mutta se ei herättänyt hänessä erikoista levottomuutta, koska hän kaiken jälkeen, mitä oli tapahtunut, uskoi Ossarun voivan säilyttää paikkansa. Ei shikarin putoaminen huolettanutkaan eniten nuorta kasvintutkijaa, vaan paremminkin eräs johtopäätös, jonka hän teki muutamasta seikasta, jota hänen vähemmän filosofinen veljensä ei huomannut.

Kallion tutiseminen oli herättänyt Karlin mielessä ajatuksen vaarallisesta mahdollisuudesta. Mikä se oli? Ne sanat, jotka hän nyt lausui Kasparille, selittävät sen.

"Oi veljeni!" huudahti hän huomatessaan vaaran, "jos kalliopylväs kaatuisi..."

"Ei siitä ole vaaraa", sanoi Kaspar keskeyttäen hänet, "se seisoo kyllä lujassa. Tosin näen sen vähän tutisevan, mutta vain peräti vähän, ja se tapahtuu vain silloin, kun tuo peto hyppää sitä vastaan. Minun luullakseni ei ole mitään vaaraa!"

"Mutta minä pelkään vaaran olevan lähellä", jatkoi Karl äänellä, josta ilmeni vähentymätön levottomuus. "Ei niin kauan", lisäsi hän, "kun eläin menettelee samoin kuin tähän asti, mutta se ei luultavasti kauan jatka tuota. Nuo olennot ovat ihmeellisen viisaita, ja jos se vain huomaa pylvään liikkuvan sen painosta, voi uusi ajatus herätä sen aivoissa, ja silloin ovat Ossarun hetket luetut."

"Ah, nyt rupean ymmärtämään sinua", sanoi Kaspar alkaen tulla yhtä levottomaksi kuin veljensäkin. "Se on tosiaankin paha juttu. Mitä on tehtävä? Jos meillä vain olisi pyssymme täällä ylhäällä, voisimme ryhtyä ampumaan petoa. Onnistuisimmepa sitten tappamaan sen tai emme, saisimme joka tapauksessa johdetuksi sen huomion pois Ossarusta ja ehkä voisimme estää sen ajattelemasta sinun mainitsemaasi suunnitelmaa. Jos lähtisimmekin alas ja ottaisimme pyssymme! Mikä estää meitä? Norsulla on liiaksi hommaa, ei se ennätä huomata meitä."

"Se on totta! Siinäpä on erinomainen ajatus, veli Kaspar."

"No, pankaamme se siis täytäntöön. Minä luisun alas maahan, sinä seuraat alimmalle oksalle asti, joten minä voin ojentaa pyssyt ylös sinulle. Pysy lujana, äläkä pelkää, Ossi!" lisäsi nuori metsästäjä kovemmalla äänellä puhutellen shikaria. "Me toimitamme sen pian pois sinun luotasi -- kutitamme sen paksua nahkaa unssin parin lyijypanoksella."

Niin sanoen alkoi Kaspar nopeasti laskeutua oksalta oksalle Karlin seuratessa hitaammin jäljestä.

Kaspar oli päässyt puun alimmalle oksalle ja Karl sen yläpuolella olevalle, kun kova rysähdys, jota seurasi läpitunkeva huuto, pysähdytti kummankin etenemisen saaden heidät äkkiä kääntämään kasvonsa obeliskiin päin. Sen lyhyen ajan kuluessa, jonka heidän silmänsä olivat olleet suunnatut pois siitä, oli täydellinen muutos tapahtunut tuossa omituisessa näyssä. Korkean kivipilarin tilalla, joka oli kaksikymmentä jalkaa kohtisuoraan huipusta juureen asti, näkyi nyt sama pylväs maassa makaamassa melkein vaakasuorassa asennossa. Sen huipun alla oli murskautuneena suunnaton paljous taittuneita puiden lehviä ja oksia. Lähellä sen juurta, joka nyt oli kääntynyt ylöspäin ja törrötti melkein kohtisuorana, oli norsu -- ei enää takajaloillaan, eikä ollenkaan jaloillaan, vaan selällään maaten, potkien suunnattomia kavioitaan ilmassa ja tehden tavattomia ponnistuksia päästäkseen jälleen jaloilleen. Ossarua ei näkynyt missään!

Karlin pelkäämä mahdollisuus oli käynyt toteen. Norsu, huomattuaan mahdottomaksi ulottua shikariin kärsällään -- ja epäilemättä tuntien, ettei kalliopylväs ollut horjumaton -- oli viimein pudottautunut neljälle jalalle ja sovittanut leveät hartiansa obeliskia vastaan sekä painaen sitä jykevän ruumiinsa suunnattomalla voimalla syössyt pylvään jysähtäen lähellä kasvavan kastanjapuun latvaa vastaan. Puun runko taipui painosta ja kaatui kovalla ryskeellä, niin että se kaikkine oksineen ja lehvineen kallistui maahan!

Norsu oli kaatunut samalla, se kun ei ollut osannut arvata obeliskin kaatuvan niin vähällä vaivalla, joten sen kömpelö ruumis oli kadottanut tasapainonsa siitä vauhdista, millä se oli ryhtynyt tähän ponnistukseen. Lyhyesti sanoen ei niistä neljästä, jotka muodostivat tuon kuvaelman kalliosta, puusta, nelijalkaisesta ja shikarista ainoakaan enää seisonut paikallaan sillä tarpeetonta on mainita, että Ossaru oli joutunut maahan obeliskin kaatuessa.

Mutta missä hän oli? Se kysymys heräsi sekä Karlin että Kasparin mielessä.

"Oi, veljeni", voihki Kaspar, "pelkään hänen saaneen surmansa!"

Karl ei vastannut mitään, mutta Kasparin kovalla äänellä lausuma ajatus ei kuitenkaan jäänyt ilman vastausta. Heti kun nuo sanat olivat päässeet hänen huuliltaan, kuulivat he kaatuneen kastanjan oksien seasta vastauksen sellaisella äänellä ja sellaisessa muodossa, että veljesten sydän alkoi sykkiä ilosta.

"Ei, nuoret sahibit", puhui näkymätön Ossaru, "en ole kuollut, en ole rahtustakaan vahingoittunut. Jos vain voin päästä vanhan kiertolaisen ohi, olen pelastunut ja terve kuin pukki. Nyt on juostava aivan henkensä kaupalla!"

Samalla hetkellä syöksyi shikari näkyviin puun oksien keskeltä, joiden alle hän oli aluksi hautautunut. Sitten hän juoksi täysin voimin sitä puuta kohti, jossa veljekset olivat löytäneet turvapaikan.

Paljon ennen kuin norsu oli päässyt jaloilleen, oli Ossaru saavuttanut täysin turvallisen aseman suuren puun ylempien oksien keskellä, minne Karl ja Kasparkin olivat jälleen kiivenneet ajattelematta enää ampuma-aseitaan.

12. luku.

PIIRITYS.

Koska se puu, johon nuo kolme miestä olivat vetäytyneet, oli hyvin suuri, ei nyt enää ollut mitään vaaraa pelättävissä norsun taholta, niin raivoissaan kuin se olikin. He voivat katsella alas siihen ja seurata sen liikkeitä täydellisen turvallisuuden tunteen vallassa. Ainoa seurueen jäsen, joka oli vaarallisen lähellä tuota peloittavaa kärsää, oli Fritz. Mutta se oli jo saanut selvän varoituksen tuon suuren pedon häijyistä aikeista ja oli kyllin nopeajalkainen ja viisas pysyäkseen tarpeellisen kaukana norsusta.

Mitä taas viimeksimainittuun tulee, seisoi se jaloilleen päästyään jonkun aikaa läpsäytellen suuria korviaan ja ilmeisesti jonkun verran neuvottomana -- ikäänkuin sitä kohdannut odottamaton tapaus olisi nolannut sen. Mutta kauan se ei pysynyt tässä rauhallisessa asennossa. Sen kärsässä yhä törröttävä nuoli muistutti sitä kostotuumista. Vielä kerran kohottaen vihaisesti häntäänsä ja päästäen kimeän torventörähdyksen se syöksyi kaatunutta puuta kohti ja upotti pitkän kärsänsä sen oksien joukkoon. Yksitellen se käänteli ne ylös kuin etsien jotakin esinettä. Se haki luonnollisesti shikaria.

Jonkun ajan kuluttua se luopui tästä puuhasta ja katseli ympärilleen ilmeisesti hämmästyneen näköisenä ja ihmetellen, minne mies oli joutunut. Se ei ollut huomannut hänen syöksyvän suurta puuta kohti, sillä Ossaru oli paennut norsun sätkytellessä selällään, juuri silloin sattui Fritz näyttäytymään kyyristyneenä niiden oksien alapuolella, joille sen herrat olivat paenneet, ja nähtävästi kadehtien heidän turvallista asemaansa.

Fritzin näkeminen oli kylliksi. Se oli ensimmäisenä ilmaissut norsun sen lähestyessä metsän läpi ja ohjannut sen hirveään luoti- ja nuolisateeseen. Niin pian kuin se huomasi koiran, ei sen raivo ainoastaan virinnyt ennalleen, vaan muuttui ilmeisesti kaksinkertaiseksi, ja nostaen häntänsä korkealle se syöksyi täyttä vauhtia alkuperäisen vastustajansa kimppuun.

Jos hyökkääjä olisi ollut villisika tai edes härkä, olisi Fritz epäilemättä pysynyt paikallaan tai vetäytynyt vain vähän syrjään väistääkseen paremmin hyökkäystä sekä tehdäkseen vastahyökkäyksen. Mutta ei ole mitään ihmettelemistä siinä, eikä se mitenkään jätä suurta tahraa Fritzin vaakunakilpeen, että se kääntyi selin ja pakeni, kun vastustaja oli talon kokoinen nelijalkainen, jota Fritz, kun ei ollut itämaista alkuperää, tunsi niin vähän, eikä se vähä edes ollut hyvää, ja kun vielä ajatteli, että tuo olento oli varustettu hirveimmillä aseilla: muutamia jalkoja pitkällä kielellä ja torahampailla, jotka olivat suhteelliset sen kokoon nähden. Koira pakeni niin nopeasti, että se oli vähemmässä ajassa kuin kahdessakymmenessä sekunnissa poissa näkyvistä -- ei ainoastaan puussa olevien herrojensa näkyvistä, vaan myös takaa-ajajansa, norsun. Viimeksimainittu seurasi sitä vain muutaman kärsänpituuden matkan, mutta lakkasi siitä huomatessaan, että takaa-ajosta todennäköisesti olisi tullut oikea villihanhien takaa-ajo.

Puussa olijat toivoivat norsun lähtiessä koiran jälkeen, että tuo takaa-ajo johtaisi vaarallisen eläimen jonkun matkan päähän ja antaisi heille siten aikaa laskeutua maahan ja päästä pois niiltä paikoilta.

Mutta tässä he kuitenkin erehtyivät, sillä luovuttuaan koiraa ajamasta palasi tuo suuri paksunahkainen sille paikalle, mistä se oli lähtenyt, ja heitettyään vielä kerran kaatuneen kastanjapuun taittuneet oksat pois kärsänsä kärjellä, se alkoi astella luhistuneen obeliskin ympäri säännöllisessä kehässä kuin harjoittaen itseään johonkin amfiteatteri-näytäntöön.

Enemmän kuin tunnin ajan jatkoi peto tätä säännöllistä asteluaan, välillä pysähtyen päästämään huudon, mutta suurimman osan ajasta se kulki äreän mykkänä. Silloin tällöin se suuntasi silmänsä ja kerran pari kärsänsäkin maassa makaavan puun oksiin päin kuin olisi vielä jonkun verran epäillyt siellä piileskelevän sen miehen, joka oli lennättänyt siihen tuon kiusallisen nuolen. Sen liikkeistä päättäen näytti tosiaankin siltä kuin se olisi pitänyt silmällä määrättyä kohtaa, jotta ei vihollinen pääsisi pakoon. Jo kauan sitten se oli irroittanut kärsästään nuolen, asettamalla suuren jalkansa sen varren päälle ja vetämällä sen pois.

Fritz oli hiipinyt takaisin tiheikön reunaan, mutta pysyi kyyristyneenä niin matalalla, ettei norsu voinut nähdä sitä.

Yläpuolella olevat miehet olivat kovasti huolissaan siitä, että heidän vankeutensa pitkittyi näin, ja alkoivat ajatella mitenkä vapauttaisivat itsensä. He suunnittelivat hyökkäystä alas saadakseen käsiinsä pyssynsä, mutta Karlin mielestä se olisi ollut liian vaarallinen yritys. Ei ollut kahtakaankymmentä kyynärää puusta siihen kohtaan, missä tuo kaatunut lohkare oli kumollaan, ja norsu, jonka katse oli edelleenkin virkeä, ei voisi olla huomaamatta heidän laskeutuvan alas oksilta. Tuo suunnaton eläin saattoi kulkea melkein yhtä nopeasti kuin nelistävä hevonen, vaikka se näytti etenevän hiljaisin luistavin askelin. Jos se keksisi heidät ajoissa, olisi hyvin pieni mahdollisuus päästä pakoon sen kärsältä.

Sitäpaitsi -- siinäkin tapauksessa, että heidän onnistuisi jälleen päästä puuhun sytyttäisi heidän näkemisensä jälleen sen raivon ja saisi sen pitkittämään oleskeluaan täällä.

Oli vielä toinenkin vaikutin, joka sai heidät kärsivällisesti jäämään korkealle paikalleen. He tiesivät varustautuneensa vain hyvin rajoitetulla ampumatarvevarastolla. Tuskin oli heillä sitä ollenkaan mukanaan, ja he olivat viisaasti päättäneet säästellä sitä. Karlilla oli vain kaksi luotia jäljellä sekä ruutia juuri sen verran, että saattoi valmistaa kaksi panosta, eivätkä Kasparin ruutisarvi ja patruunakotelo olleet paremmin varustetut. He saattaisivat ampua kaiken lyijynsä norsuun onnistumatta sittenkään tappamaan eläintä, joka voi toisinaan poistua taistelusta voitonriemuisena parikinkymmentä patruunaa nahassaan. Näillä laukauksilla saattaisi olla vain lietsova vaikutus, ja ehkä ne saisivat norsun jäämään puun likelle aivan epämääräiseksi ajaksi.

Se oli oikea kiertolainen -- Ossaru oli jo aikaisemmin sanonut sitä sellaiseksi -- vieläpä oikein isohampainen urosnorsu. Se oli senvuoksi mitä vaarallisin eläin, ja vaikkakin he tiesivät, etteivät voisi hetkeäkään olla turvassa tuossa laaksossa niin kauan kuin norsu oli tuhoamatta, olivat kaikki sitä mieltä, että oli varovaisempaa jättää se rauhaan, kunnes tarjoutuisi sopivampi tilaisuus sen tuhoamiseen.

Näiden eri vaikuttimien vuoksi he päättivät pysyä rauhallisesti puussa ja odottaa kärsivällisesti sen piirityksen päättymistä, jota vanha urosnorsu yhä pitkitti.

13. luku.

OUTO ILMESTYS.

Vielä toisenkin kokonaisen tunnin oli noiden kolmen puussa istuvan miehen kärsivällisyys koetuksella. Kaiken sen aikaa pysyi "kiertolainen" likellä kulkien yhä kalliolohkareen ympäri, kunnes oli tallannut polun, joka muistutti sirkuskenttää iltanäytännön loputtua.

Ei ole tarpeellista mainita, että aika kului hitaasti katselijoiden mielestä puhumattakaan Fritzistä, joka olisi epäilemättä ollut tyytyväinen paljon lyhyempään ohjelmaan.

Mitä taas tulee puussa istuviin toveruksiin, olisi aika voinut kulua paljon ikävämminkin kuin se kului, sillä sattui eräs kaikille, mutta etenkin luonnontutkija Karlille niin mieltäkiinnittävä tapaus, että he unohtivat joksikin ajaksi raivostuneen piirittäjänsä läsnäolon ja tuskin muistivatkaan olevansa saarroksissa.

Suotuisan asemansa vuoksi he joutuivat näkemään erään kohtauksen, jollaisia on tarjolla vain luonnon raivaamattomissa erämaissa.

Ei kaukana siitä puusta, jossa he olivat löytäneet turvapaikan, oli toinen yhtä suuri, mutta kokonaan eri lajia. Se oli sykomori, niinkuin Kasparkin ilman mitään kasvitieteellistä harjaantumusta saattoi todeta. Sen sileä kuori, joka oli kirjavanaan valkeita ja vihreitä täpliä, sen laajalle ulottuvat oksat ja lehdet ilmaisivat sen selvästi sykomoriksi. Se oli samaa lajia kuin sen eurooppalainen heimolainen _Platanus orientalis_.

Tämä hieno puu tavallisesti muuttuu ontoksi. Ei ainoastaan sen rungon alempaan osaan ilmesty suuria onkaloita, vaan ylhäällä sen päärungossa ja paksummissa oksissakin tavataan reikiä.

Kysymyksessä oleva puu oli muutamien kyynäräin päässä siitä, missä Karl, Kaspar ja Ossaru istuivat. Se oli aivan heidän silmiensä edessä, milloin tahansa he katsoivat vaakasuorasti eteenpäin, ja silloin tällöin vilkaisikin yksi ja toinen heistä eteensä, kun olivat väsyneet tarkastelemaan norsun yksitoikkoisia liikkeitä. Sykomorin harvalehtisyys vaikutti, että he näkivät sen rungon ja useimmat sen suurista oksista ilman mitään lehtien tai oksien varjostamista.

Kaspar ei ollut katsahtanut tähän puuhun useammin kuin pari kertaa, kun hän huomasi siinä jotakin omituista. Hän oli tarkkasilmäinen mies, jolla oli nopea ajatuskyky. Puun päärungossa noin kuusi jalkaa ensimmäisen haarautuman yläpuolella hän näki esineen, joka heti kiinnitti hänen huomiotaan. Se näytti kuin vuohensarvelta, mutta muistutti samalla sarvikuonon tai aivan nuoren norsun käyrää kärsää. Se pisti esiin puusta kärsä alas suunnattuna. Joka tapauksessa se poikkesi kokonaan sykomorin oksasta ja kaikista muistakin puun osista.

Kerran pari luuli tai kuvitteli Kaspar sen liikkuvan, katsahtaessaan siihen, mutta kun hän ei ollut varma siitä, ei hän sanonut mitään, jotta eivät toiset nauraisi hänelle. Se ei olisi ollut ensimmäinen kerta, jolloin Karl tietorikkaampana olisi remahtanut nauramaan veljensä kustannuksella.

Kun nyt Kasparin huomio oli kiintynyt tuohon omituiseen ilmiöön, jatkoi hän sen tutkimista. Pian hän havaitsikin tuon käyrän kasvannaisen juuren ympärillä pyöreän kehän, jonka läpimitta oli noin kahdeksan tai kymmenen tuumaa. Sen väri erosi sykomorin kuoresta, se kun oli muutamia vivahdusasteita tummempi. Tämän kehän näytti muodostavan jokin muu aine kuin puu, sillä se ei muistuttanut kasvia enemmän kuin sen keskeltä esiintyöntyvä käyrä norsunluun tapainen esinekään. Jos Kasparilta olisi kysytty minkäkaltainen se eniten oli, olisi hän sanonut sen muistuttavan sitä tahmeaa mutaa, jota pääskyset käyttävät pesäänsä rakentaessaan. Se oli niin suuressa määrin sen näköistä, että se olisi voinut olla aivan samaa ainetta.

Kaspar piti yhä silmällä näitä kahta omituista esinettä -- kärsän tapaista kasvannaista ja sitä tummaa kehää, josta se pisti näkyviin. Vasta sitten, kun hän huomasi ensinmainitun kuuluvan elävälle olennolle, ilmaisi hän havaintonsa tovereilleen. Siitä seikasta tuli hän vakuutetuksi nähdessään kärsän katoavan kuin se olisi vetäytynyt puun sisälle, kun taas sen tilalla näkyi vain tumma aukko. Sitten ilmestyi tuo kellertävä sarvimainen esine jälleen reiästä, tunkeutuen ulos ja täyttäen sen niinkuin aikaisemminkin.

Kaspar oli liiaksi hämmästynyt tästä näystä säilyttääkseen enää yksin niin selittämätöntä salaisuutta. Enempää viivyttelemättä hän ilmaisi huomionsa Karlille ja välillisesti Ossarulle.

Molemmat suuntasivat yht'aikaa katseensa puuhun ja kohdistivat sen osoitettuun paikkaan. Karl oli yhtä ymmällä tästä oudosta ilmestyksestä kuin Kasparkin oli ollut.

Mutta ei Ossaru. Samalla hetkellä, jolloin hän näki käyrän torahampaan ja tumman kehän, lausui hän vain välinpitämättömästi ja huolettomasti:

"Siinähän on sarvilintu pesässään."

14. luku.

OMITUINEN PESÄ.

Juuri silloin näkyi käyrä kasvannainen vetäytyvän puun sisään, ja sen paikalle ilmestyi pieni tumma reikä, joka oli ilmeisesti suuremman onkalon aukko. Tämä huomio hämmästytti kovin Karlia samoin kuin hetkistä aikaisemmin Kasparia.

"Pesä!" toisti Kaspar ihmeissään shikarin selityksestä. "Linnun pesä? Sitäkö tarkoitatte, Ossi?"

"Aivan sitä, sahib. Se on oikein suuren linnun pesä. Feringhit sanovat sitä sarvilinnuksi."

"Vai niin", arveli Kaspar, joka ei ollut paljonkaan viisastunut Ossarun selityksestä, "se on hyvin kummallista. Olemme nähneet sarven kaltaisen esineen pistävän ulos puusta, vaikkakin se muistuttaa enemmän norsun torahammasta kuin sarvea. Se voi olla linnun nokka, mutta sanokaahan, missä sitten lintu itse tai sen pesä on?"

Ossaru sanoi pesän olevan puun sisässä sekä linnun pesässään aivan nokkansa takana, missä sen pitikin olla.

"Mitä! Lintuko on tuossa aukossa, mistä näimme tuon valkean esineen pistävän näkyviin. Sehän täytti reiän aivan kokonaan, ja jos siellä on lintu, jolle meidän näkemämme nokka kuuluu, on minun vain sanottava, että sen nokan täytyy olla yhtä iso kuin sen ruumis. Kuinka se muuten voisi kulkea niin pienen aukon kautta? En tosiaankaan näe muuta reikää kuin tuon yhden. Ehkä lintu onkin tukaani [eräs isonokkainen Ameriikan kuuman vyöhykkeen lintu. Suom.]. Olen kuullut joidenkin siihen lajiin kuuluvien voivan mennä läpi kaikista paikoista, mihin niiden nokka sopii. Se on kai tukaani, Ossaru?"

Ossaru ei tiennyt, mikä tukaani oli, hän kun ei ollut koskaan kuullut sellaisesta linnusta. Hänen lintuopilliset tietonsa eivät ulottuneet pitemmälle kuin Bengalin lintuihin, ja tukaaneja tavataan ainoastaan Ameriikassa. Hän sanoi, että feringhit nimittävät tuota puussa olevaa lintua "sarvilinnuksi", mutta että se myöskin tunnettiin "sarviharakkana". Ossaru lisäsi vielä, että se oli yhtä suuri kuin hanhi ja että sen ruumis oli monta kertaa paksumpi kuin sen nokka, niin paksulta kuin viimeksimainittu näyttikin.

"Ja te sanotte, että sillä on pesä tuon aukon sisäpuolella?" kysyi Kaspar osoittaen pieneen pyöreään reikään, jonka läpimitta ei näyttänyt olevan enemmän kuin kolme tuumaa.

"Olen varma siitä, nuori sahib", kuului Ossarun vastaus.

"Varmaankin on tuolla sisällä jokin elävä olento, koska me olemme nähneet sen liikkuvan. Jos se on niin iso lintu kuin hanhi, niin kuinka selitätte, että se on päässyt sisälle, ja kuinka se aikoo päästä ulos? Puun toisella puolella täytyy olla suurempi tukko."

"Ei, sahib", väitti Ossaru varmasti, "tuo, minkä näette silmienne edessä, on ainoa kulkutie sarvilinnun pesään".

"Jopa nyt jotakin, Ossi! Väitättekö siis että hanhea suurempi lintu voi kulkea ulos ja sisälle tuosta reiästä. Tuskinhan voisi varpunen tunkeutua sen läpi."

"Sarvilintu ei kulje sisälle eikä ulos. Se pysyy siellä, kunnes sen pienet poikaset ovat valmiit lähtemään pesästä."

"No, no, Ossi", sanoi Kaspar härnäten, "tuo juttu on liian hyvä ollakseen tosi. Ette suinkaan vaadi meitä uskomaan sitä kaikkea? Sanotteko sen pysyvän pesässä, kunnes poikaset ovat valmiit lähtemään sieltä? Ja kuinka sitten? Kuinka auttavat poikaset emänsä pois pinteestä? Kuinka ne itse pääsevät ulos, sillä luullakseni ne viipyvät pesässä siihen asti kuin ovat aika lailla kasvaneet? No, no, shikari; älkää nyt enää tuoko esiin mitään verukkeita tässä asiassa, vaan selittäkää kaikki nämä näennäisesti selittämättömät seikat."

Shikari ryhtyi näin haastettuna antamaan pyydettyä selitystä.

"Ennenkuin sarvilintu alkaa munia, valitsee se jostakin puusta onkalon, joka on kyllin suuri suojatakseen sen rakentaman pesän ja myöskin sen oman ruumiin. Niin pian kuin pesä on valmis ja munat munitut, istuutuu naaraslintu niiden päälle, ja jää siihen, ei ainoastaan siksi kun munat ovat haudotut, vaan pitkäksi aikaa jälkeenpäin niin, aivan siihen asti kun poikasilla on melkein täydellinen untuvapeite ja kun ne kykenevät huolehtimaan itsestään. Jotta se voisi suojella itseään hautomisaikana näätiä, hillereitä, faaraorottia ja kaikkia sellaisia 'tuhoeläimiä' vastaan, panee koiras toimeen joko ihmeellistä vaistoa tai viisautta todistavan suunnitelman. Niin pian kuin sen naaras on kyyristynyt munien päälle, ryhtyy se työhön salamuurarin tapaan. Käyttäen suuria sarvellisia leukaluitaan ensin muurilaastakaukalona ja sitten muurauslastana, se muuraa umpeen pesän sisäänkäytävän jättäen vain sen kokoisen aukon, että naaraan nokka juuri täyttää sen. Aine, jota se käyttää tähän tarkoitukseen, on jonkinlaista tahmeaa liejua, jota se hankkii läheisestä purosta tai rämeestä ja joka muistuttaa jonkun verran sitä, mitä tavallinen kotipääskynen käyttää oman omituisen pesänsä rakentamiseen. Kuivuneena tämä lieju muuttuu erittäin kovaksi pitäen puoliaan minkä yritteliään tungettelijan hampaita ja kynsiä vastaan tahansa, yhtä hyvin linnun kuin nelijalkaisenkin. Ei edes liukas puukäärmekään voi löytää kyllin tilaa luikerrellakseen pesään, kun naaraan sarvinen nokka pistää ulos pesän aukosta. Emä, jolla ei näin ole mitään pelkoa joutua ahdistetuksi, jatkaa rauhallisesti hautomistaan!"

Kun Ossaru oli päässyt näin pitkälle selityksissään, keskeytti Kaspar hänet eräällä kysymyksellä.

"Mitä!" sanoi hän, "istuu koko ajan -- viikkokausia, otaksun -- tulematta milloinkaan ulos ja tuulettelematta itseään? Ja kuinka se saa ruokansa?"

Kasparin lausuessa nämä sanat ja ennenkuin Ossaru oli ennättänyt vastata, kuului heidän korviinsa ääni, joka tuntui tulevan heidän yläpuoleltaan taivaan laelta. Se oli oikein omiaan herättämään kauhua sellaisissa, jotka eivät olleet koskaan ennen kuulleet sitä tai eivät tienneet mikä sen aiheutti. Se oli jonkinlainen lepattava, kahiseva ääni tai paremminkin sarja ääniä, jotka muistuttivat voimakkaan myrskyn nopeasti toinen toistaan seuraavia puuskia.

Samalla hetkellä kuin Ossaru kuuli sen, tiesi hän mitä se oli. Vastaamatta suoraan Kasparin kysymykseen hän vain sanoi:

"Odottakaahan hetkinen, sahib. Tuossa tulee uros sarvilintu. Se näyttää teille kuinka naaras saa ruokaa."

Tuskin olivat nuo sanat päässeet shikarin huulilta, kun tuon omituisen äänen alkuperä selvisi hänen tovereilleen. Sen aiheuttaja ilmestyi heidän eteensä suuren linnun muodossa, joka lensi heidän puunsa ohi voimakkain siiveniskuin sykomoria kohti, jossa pesä oli.