Part 3

Näihin otaksumiin vaipuneina valvoivat kaikki kolme enemmän kuin tunnin, mutta kun heidän ajatustensa esine näytti kokonaan poistuneen, tulivat he vähitellen siihen johtopäätökseen, ettei se ainakaan sinä yönä palaisi -- ja kun heidän turvallisuudentunteensa siten palasi, kävivät he jälleen nukkumaan -- päättäen tästä puolin olla tarkoin varuillaan tuon vaarallisen naapurin suhteen, joka oli niin odottamatta ilmestynyt heidän näkyviinsä.

7. luku.

PYSSYIHIN PANNAAN UUDET PERÄT.

Seuraavana aamuna olivat kaikki kolme varhain jalkeilla ja lähtivät ulos majasta päivän heittäessä ensimmäisiä säteitään. Karl ja Kaspar halusivat kiihkeästi saada tarkempia tietoja norsusta, jonka olemassaoloa Ossaru oli vieläkin taipuvainen epäilemään. Lukuunottamatta niitä kolmea tai neljää huutavaa vihellystä, jotka eläin oli päästänyt, oli se tosiaankin tullut ja kadonnut niin hiljaa ja salaperäisesti, että he olisivat melkein voineet luulla koko olentoa vain unennäöksi.

Mutta niin suuri eläin ei voi liikuskella jättämättä joitakin jälkiä olemassaolostaan, ja koska se oli kulkenut joen tai paremminkin pienen järvenlahden yli, johon joki laski, saattaisi sen jälkiä epäilemättä nähdä hiekkarannalla.

Niin pian kuin päivä koitti, lähtivät siis kaikki kolme sille kohdalle, missä olivat nähneet norsun kulkevan veden yli.

Sinne saapuessaan eivät he enää voineet epäillä norsun vierailleen heidän luonaan. Suuria jalanjälkiä -- melkein yhtä suuria kuin sangon pohja -- oli syvälle painuneina pehmeään hiekkaan, ja katsahtaessaan "salmen" poikki (niinkuin he tavallisesti nimittivät kapeaa lahden suuta) saattoivat he nähdä toisia samanlaisia jälkiä vastakkaisella rannalla, mistä eläin oli kahlannut ylös.

Ossaru ei enää epäillyt, mikä eläin oli tehnyt nuo jäljet. Hän oli metsästänyt norsuja Bengalin viidakoissa ja tunsi kaikki tuon suuren nelijalkaisen omituisuudet. Sellaisia jalanjälkiä, joita hän nyt näki, ei ollut voinut jättää pelkkä mielikuvituksen luoma eläin vaan todellinen norsu.

"Ja kaikkein suurimpaan lajiin kuuluva", vakuutti shikari, joka nyt puhui täysin varmasti, sekä selitti samalla, että hän voisi tuumalleen sanoa sen korkeuden.

"Kuinka voitte sen tehdä?" kysyi Kaspar jonkun verran hämmästyneenä.

"Teen sen hyvin helposti, nuori sahib", vastasi Ossaru, "tarvitaan vain mitta sen jalan koosta. Tällä lailla, sahibit."

Näin sanoen veti shikari taskustaan esille nuoran pätkän sekä valiten yhden selvimmän jalanjäljen sovitteli nuoran tarkoin sen ulkoreunojen mukaan. Siten saatiin norsun jalan ympärysmitta.

"Katsokaa nyt, sahibit", sanoi Ossaru pitäen nuoraa sormiensa välissä -- sitä osaa siitä, joka oli sovitettu jalanjäljen ympäri -- "kaksi kertaa tämä pituus ulottuu sen hartioihin asti. Sillä lailla Ossaru tietää, että se on suuri norsu."

Koska näin mitattu jalan ympärys oli melkein kuusi jalkaa, olisi siis shikarin lausuman säännön mukaan kysymyksessä oleva norsu ollut melkein kaksitoista jalkaa korkea, ja sellaisen tiesi Karl olevan suurimman mitä löytyy. Ei Karl myöskään kysellyt johtopäätöksen oikeutta, sillä hän oli kuullut metsästäjiltä, joiden sanaa ei tarvinnut epäillä, että norsun korkeus on täsmälleen kaksi kertaa niin suuri kuin sen jalan ympärysmitta.

Ossaru, joka oli kokonaan luopunut uskostaan -- että norsu oli hänen joku valepukuun puettu jumalansa -- selitti täydellä vakaumuksella, että eläin oli kiertolaisnorsu. Karl ei tarvinnut mitään selityksiä siihen, mitä hän tällä tarkoitti. Hän tiesi kiertolaisnorsun olevan vanhan uroon, joka jostakin syystä -- ehkä huonosta käytöksestä -- on saanut osakseen huonon kohtelun muun joukon taholta ja ajettu pois toisten joukosta. Niin suljettuna pois aikaisempien toveriensa seurasta on sen pakko viettää yksinäistä elämää -- mistä taas johtuu, että sen mielenlaatu muuttuu erittäin häijyksi ja äreäksi. Se ei ainoastaan hyökkää minkä muun eläimen kimppuun tahansa, joka sattuu kulkemaan sen tien poikki, vaan vielä hakeekin niitä kuin vain heittäytyäkseen kostonhimonsa valtaan! Intian viidakoissa on paljon sellaisia samoin kuin Afrikassakin, ja koska ei ihminenkään ole jäänyt tämän yleisen vihamielisyyden ulkopuolelle, pidetään kiertolaisnorsua erittäin vaarallisena siinä ympäristössä, mihin se on ottanut majapaikkansa. On kerrottu monia esimerkkejä -- vieläpä aivan luotettaviakin -- tapauksista, jolloin ihmisolentoja on uhrattu näiden jättiläismäisten hirviöiden raivolle. Tunnetaanpa sellaisiakin tapauksia, että kiertolaisnorsu on vartavasten asettunut odottamaan yleisen polun viereen voidakseen tuhota ohikulkijan, joka ei osaa olla varuillaan. Dheria Doon laaksossa tiedetään tähän lajiin kuuluvan norsun -- vieläpä sellaisen, joka oli välillä ollut kesytetty, mutta sittemmin päässyt pakoon orjuudesta -- vieneen hengen melkein kahdeltakymmeneltä onnettomalta ihmiseltä, ennenkuin se saatiin tuhotuksi.

Ossaru, joka hyvin tiesi kiertolaisnorsun taipumukset, neuvoi heti, että heidän kaikkien oli tästälähin oltava varovaisia liikkeissään -- mitä neuvoa viisas Karl ei suinkaan hylännyt. Eipä edes rohkea, reipas Kasparkaan pitänyt sopivana olla eri mieltä.

Päätettiin siis panna aseet taas asianmukaiseen kuntoon -- siltä varalta, että he mahdollisesti tapaisivat odottamatta norsun, ennenkuin ryhtyisivät suunnittelemaansa kallioiden tutkimiseen.

Pyssyt oli varustettava uusilla perillä ja uusi varsi laitettava kirveeseen -- samoin oli uusittava Ossarun villisianpeitsen kahva -- sillä näiden aseiden kaikki puuaines oli rikottu tai poltettu tuhkaksi heidän valmistaessaan karhun talista niitä kynttilöitä, jotka olivat valaisseet heidän tietään ulos luolasta.

Askelmien hakeminen oli välttämättä siirrettävä tuonnemmaksi, kunnes he voisivat lähteä siihen työhön sopivasti asestettuina ja varustettuina jokaista vihollista vastaan, joka saattaisi asettua vastarintaan heidän etenemisensä tielle.

Tultuaan tähän viisaaseen johtopäätökseen palasivat he majalleen, sytyttivät tulen, keittivät aamiaisen ja nautittuaan ateriansa lähtivät heti valitsemaan puukappaleita niihin eri tarkoituksiin, joihin niitä tarvittiin.

Heidän ei ollut ollenkaan vaikea hankkia juuri sitä, mitä tarvitsivat, sillä laaksossa kasvoi monta arvokasta puulajia. Muutamia laatuja, jotka jo oli valmiiksi hakattu muihin tarkoituksiin ja jotka olivat kuivuneet ja hyvässä kunnossa, löysivät he aivan majan luota.

Ryhtyen tosissaan työhön ja ahkeroiden uutterasti aamusta iltaan -- vieläpä yöhönkin asti -- tiesivät he ennen pitkää voivansa suorittaa sellaisen pikku työn kuin pyssyjen varustamisen perillä tai varren laittamisen villisianpeitseen.

8. luku.

KALLIOIDEN TUTKIMINEN.

Kahden päivän ahkera veistäminen riitti saamaan pyssyt, kirveen ja peitsen täysin kuntoon. Ossaru teki itselleen myös uuden kaaripyssyn sekä nuoliviinen.

Kolmantena aamuna aamiaisen jälkeen lähtivät kaikki kolme liikkeelle sekä päättivät tutkia joka ainoan kohdan kalliosta.

Heidän majansa ja luolan välillä olevan kallion oli Karl jo huolellisesti tarkastanut, niin että he menivät suoraa päätä sille kohdalle, mihin hän oli lopettanut tutkistelunsa, ja alkoivat siitä uuden tarkastelun.

Tosin he olivat jo tarkastaneet kalliot ylt'yleensä, mutta se oli tapahtunut niihin aikoihin, jolloin he olivat saapuneet laaksoon, ja sen tutkistelun tarkoitus oli aivan erilainen kuin tämän.

Silloin he vain haeskelivat paikkaa, josta voisivat kiivetä pois, eikä portaiden tekeminen ollut vielä johtunut heidän mieleensä.

Nyt kun se suunnitelma oli herännyt heidän aivoissaan, ryhtyivät he toiseen tarkasteluun päästäkseen varmuuteen siitä, oliko se käytännöllinen tai mahdollinen. He siis tutkivat nyt erilaisia seikkoja -- nähdäkseen oliko olemassa sarja askelmia toinen toisensa yläpuolella, jotka saattoi yhdistää toisiinsa yhtä monilla sellaisilla tikapuilla, joita he kykenivät tekemään.

Kaikki olivat varmoja siitä, että he voivat valmistaa suunnattoman pitkiä tikapuita, kun vain uhrasivat siihen työhön kylliksi aikaa. He tiesivät Tibetin mäntyjä -- samaa lajia, jota he olivat käyttäneet rakentaessaan jäätikön halkeaman yli johtavaa siltaa -- kasvavan runsaasti jokseenkin lähellä majaansa. Valikoimalla muutamia hoikkavartisimpia niistä saisivat he niin monien tikapuiden reunat kuin haluaisivat melkein valmiina, joista jokainen olisi neljä-viisikymmentä jalkaa pitkä.

Jos vain saattaisi löytää sarjan askelmia, joiden kunkin välimatka ei olisi enempää kuin neljäkymmentä jalkaa, olisi heillä hyvä toivo voida kavuta portaita myöten reunalle ja päästä pakoon sellaisesta paikasta, joka nyt oli heidän mielestään vastenmielisempi kuin vankila, vaikkakin se oli maailman kauneimpia seutuja.

Pian he tosiaankin löysivät suureksi ilokseen askelmasarjan -- joka ainakin ulkonaisesti täytti kaikki heidän vaatimuksensa. Yksikään välimatka ei ollut suurempi kuin kolmekymmentä jalkaa, olivatpa muutamat paljon lähempänäkin toisiaan.

Se kallionkohta, josta nämä pengermät löydettiin, ei ollut aivan niin matalalla kuin se, missä Karl oli tehnyt mittauksensa. Se ei kuitenkaan näyttänyt olevan korkeampi kuin kolmesataa viisikymmentä jalkaa -- hirveä korkeus tosin, mutta ei mitään verrattuna saman jyrkänteen muihin kohtiin. Päästäkseen sen huipulle he tarvitsivat enemmän kuin tusinan tikapuita, joista jokaisen piti olla pituudeltaan kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen jalan välillä. Näiden portaiden valmistusta sellaisilla työkaluilla kuin heillä oli saattoi pitää aivan suunnattomana työnä. Olisi voinut luulla, että se olisi riittänyt pelästyttämään heidät koko hommasta. Mutta on koetettava käsittää sitä tilaa, johon he olivat joutuneet -- heillähän ei ollut mitään muuta toivoa päästä vapauteen vuorivankilastaan. Kun tämän muistaa, käsittää hyvin, miksi he olisivat olleet halukkaat ryhtymään paljon suurempaankin vaivaan. Luonnollisestikaan eivät he toivoneet voivansa suorittaa sitä yhdessä päivässä tai viikossa, ei edes kuukaudessa. He päinvastoin tiesivät hyvin kestävän muutamia kuukausia, ennenkuin saisivat valmiiksi niin monet tikapuut kuin tarvitsivat. Sitten olisi vielä lisävaivana sovitella kukin paikalleen, koska kaikki muut paitsi ensimmäinen oli kannettava kalliota ylös sille pengermälle, jota varten se laadittaisiin. Mutta näytti mahdottomalta nostaa kolmenkymmenen jalan portaita heidän suunnittelemallaan tavalla -- nimittäin sillä voimalla tai koneistolla, mitä heillä oli käytettävänään.

Ja niin olisi asianlaita ollutkin, jos he olisivat aikoneet tehdä näistä portaista tavallisen painoiset. Mutta he aavistivat tämän vaikeuden ja toivoivat selviytyvänsä siitä valmistamalla ne mahdollisimman keveiksi -- sellaisiksi, jotka juuri kannattivat miehen painon.

Aika lailla tyytyväisinä siihen, että saattoivat tällä kohdalla jyrkännettä kavuta kalliota ylös suunnittelemallaan tavalla, jäivät he alas maahan aikoen tutkia sen perinpohjin. Sen tehtyään suunnittelivat he kiertelevänsä laaksossa kaikkialla ja ottavansa selville, eikö jossakin kohdassa olisi vielä helpompaa ylösnousupaikkaa..

Se paikka, mihin he olivat pysähtyneet, oli sen sankkoja puita kasvavan metsätaipaleen takana, josta Kaspar oli puhunut ja johon ei kukaan heistä ollut vielä tähän asti astunut jalallaan. Puiden ja niiden kallioiden välillä, joita he nyt tarkastelivat, oli kapea metsätön maakaistale, jota peittivät ylhäältä kalliolta vierineet irtonaiset liuskakivet. Muutamia suurikokoisia vierinkiviä oli maassa lyhyen välimatkan päässä toisistaan; muun muassa oli siellä yksi pylväänmuotoinen, joka oli noin parinkymmenen jalan korkuinen, kun sen läpimitta taas oli vain viisi kuusi jalkaa. Se muistutti jonkunverran obeliskia, ja helposti olisi voinut kuvitella ihmiskäden viimeistelleen sen rakennetta. Mutta se oli sittenkin pelkkä luonnon oikku ja oli luultavasti joutunut siihen muinaisajan vuoristojäätiköiden muodostuessa. Sen yhdellä sivulla oli monta ulkonemaa, joita myöten ketterä mies saattoi kiivetä huipulle. Ossaru tekikin niin, osittain leikillään, osittain -- niinkuin hän sanoi -- saadakseen paremman yleissilmäyksen kalliosta. Shikari viipyi vain muutamia minuutteja sen huipulla. Kun hänen uteliaisuutensa oli tyydytetty, laskeutui hän jälleen alas.

9. luku.

KESKEYTYNYT TUTKISTELU.

Vaikkakin nuo kolme olivat lähteneet sinä aamuna liikkeelle mielessään terveellinen norsunpelko ja päättäen varovasti suorittaa tarkastelunsa, olivat heidän mielestään nyt haihtuneet kaikki tuohon suureen nelijalkaiseen kohdistuvat ajatukset, he kun olivat niin iloissaan löydettyään askelmat ja innoissaan päästä kulkemaan ne ylös. He ajattelivat vain pengermiä ja portaita ja puhelivat äänekkäästi siitä, mitenkä parhaiten saattaisivat tehdä tikapuut sovittaakseen ne askelmille.

Juuri silloin ja samalla hetkellä, jolloin Ossaru laskeutui alas kallio-obeliskilta, päästi Fritz, joka oli nuuskiskellut siellä täällä puiden lomassa, hirveän haukunnan -- samanlaisen kuin sinä yönä, jolloin norsu oli tehnyt vierailun majan luo.

Koiran äänessä tuntui jonkunlaista kauhun värettä -- kuin olisi haukunnan aiheuttajana ollut jokin pelottava olento. Kaikissa kolmessa heräsi heti epäluulo, että norsu oli lähettyvillä. Vaistomaisesti kääntyivät he sinne päin, mistä koiran haukunta tuntui tulevan. Yhtä vaistomaisesti he pusersivat kukin lujemmin asettaan -- Karl rihlapyssyään, Kaspar kaksipiippuistaan ja Ossaru kaaripyssyään, jonka jouselle oli nuoli sovitettu.

On tarpeetonta mainita, että kaikkien kolmen kasvoilla kuvastui jonkun verran hämmennystä, joka paremminkin lisääntyi kuin väheni, kun he näkivät Fritzin äkkiä syöksyvän viidakosta ja juoksevan heitä kohti täyttä vauhtia, häntä melkoisesti alas painuneena. Sitäpaitsi päästi koira äänen, joka hyvin suuressa määrin muistutti ulvomista. Sen kimppuun oli ilmeisestikin hyökännyt eläin, joka oli saanut sen pakenemaan. Sen isännät tiesivät hyvin, että vain hirvittävä olento voi saada kelpo Fritzin käyttäytymään niin häpeällisellä tavalla.

He eivät olleetkaan kauan epätietoisia siitä, millainen Fritzin voittaja ja vainooja oli, sillä aivan sen takana melkein koskettaen siihen näkyi pitkä, sylinterin tai torven muotoinen sinertävän harmaa esine, joka työntyi esiin kahden kellahtavan puolikuun välistä, jotka muistuttivat paria suunnatonta norsunluista sarvea. Niiden takana näkyi pari suurta korvaa kuin pohjanahan kaistaleet, joiden lisäkkeiden jäljestä taas ilmestyi suunnattoman norsun pyöreä, raskas hahmo.

Rysähtäen tunkeutui tuo hirviö viidakon läpi, puhdisti ruumiistaan pian siihen tarttuneet oksat ja syöksyi suoraa päätä avoimen paikan yli -- käännellen kulkiessaan hirveää torveaan. Se tuli Fritzin jäljessä niin suoraan kuin pääsi ja oli ilmeisesti raivoissaan koiralle.

Viimeksimainittu syöksyi sotkuisesta tiheiköstä päästyään sitä paikkaa kohti, jossa sen kolme isäntää seisoi -- ohjaten norsun siten heidän kimppuunsa.

Ei enää ollut kysymys Fritzin suojelemisesta sen hirvittävältä takaa-ajajalta, sillä norsu näytti kokonaan unohtaneen tuon vähäisen nelijalkaisen olennon, joka oli ärsyttänyt sitä, huomatessaan arvokkaammat vastustajat torahampailleen. Se suuntasi hyökkäyksensä kohtisuorina seisovia kaksijalkaisia vastaan -- kuin päättäen rangaista heitä heidän käskynalaisensa huonosta käytöksestä.

Nuo kolme vierekkäin seisovaa miestä huomasivat yhdellä katseella, ettei Fritz enää ollut norsun katkeruuden esine, sillä tuo suunnaton hirviö hyökkäsi suoraa päätä heitä kohti.

Ei ollut ollenkaan aikaa neuvottelun pitämiseen -- neuvojen saamiseen tai antamiseen. Kunkin oli toimittava oman vaistonsa opastamana, ja sen mukaan he menettelivätkin. Karl lähetti rihlapyssystään luodin suoraan lähestyvän vihollisen torahampaiden väliin, kun taas Kaspar laukaisi hirviön otsaan kaksipiippuisensa molemmat panokset. Ossarun nuolen nähtiin tarttuvan kiinni norsun kärsään, ja samalla hetkellä näki norsu vain Ossarun kantapäiden vilahtelevan.

Karl ja Kaspar juoksivat, sillä olisi ollut pelkkää mielettömyyttä jäädä enää hetkeksikään tuon vaarallisen eläimen läheisyyteen. Mutta on oikeudenmukaista shikaria kohtaan mainita, että Karl ja Kaspar juoksivat ensin, sillä he olivat ensiksi avanneetkin tulen. Niin pian kuin he olivat sen tehneet, livistivät he kumpikin minkä suinkin pääsivät. He juoksivat yhdessä, ja onneksi heille kummallekin oli lähellä suuri puu, jossa oli matalalla vaakasuoria oksia, niin että he saattoivat nopeasti kiivetä latvaan asti.

Oli vain puoli sekuntia heidän ja Ossarun pakoonlähdön välillä, mutta vaikka se väliaika olikin lyhyt, ratkaisi se kuitenkin takaa-ajajan menettelyn, ja koko sen vainonhalu kohdistui Ossaruun.

Shikari olisi mielellään juossut samaa puuta kohti, jonka turviin molemmat toiset olivat vetäytyneet, mutta norsu oli jo edennyt niin pitkälle siihen suuntaan, että se olisi todennäköisesti voinut siepata hänet kiinni, ennenkuin hän olisi päässyt pois sen ulottuvilta. Hetkisen aikaa hän oli neuvoton ja näytti kadottaneen tavallisen kylmäverisyytensä.

Norsu syöksyi häntä kohti, pieni häntätupsu heiluen nopeasti ilmassa ja kärsä, jossa yhä törrötti Ossarun oma nuoli, suunnattuna vaakasuorasti häntä kohti. Se näytti tietävän, että shikari oli lähettänyt tuon puikon sen rustoisen kärsän läpi -- mikä ehkä tuotti paljon enemmän tuskaa kuin ne lyijypanokset, jotka olivat tupsahtaneet sen paksua kalloa vastaan. Senvuoksi se oli valinnut Ossarun kostonsa ensimmäiseksi uhriksi.

Shikarin asema oli tosiaankin äärimmäisen vaarallinen, niin että Karl ja Kaspar, jotka nyt huomasivat olevansa verrattain hyvässä turvassa vainolta, huudahtivat vaistomaisesti. Molemmat luulivat uskollisen oppaansa ja seuralaisensa joutuvan perikatoon.

Ossarun näytti vaaran välitön läheisyys hämmentävän. Mutta sitä kesti vain hetkisen -- ainoastaan silmänräpäyksen hän epäröi, koettaisiko päästä puulle asti. Huomatessaan, ettei hän voinut tehdä sitä oikein turvallisesti, kääntyi hän ja juoksi päinvastaiseen suuntaan.

Minne? Obeliskille. Niin, se pylväs, jolta hän oli aivan äsken laskeutunut alas, oli vain kymmenen askeleen päässä, ja Ossaru, joka nyt palasi sen luo, suoritti sen matkan vähemmällä kuin viidellä. Sinkauttaen pois nyt hyödyttömät aseensa hän tarttui kallionlohkareen ulkoneviin kohtiin ja kiipesi ylös sitä kuin orava.

Nyt oli hänellä hyvä tilaisuus käyttää koko ketteryyttään. Sekunti -- puolikin sekuntia lisää -- ja hän olisi myöhästynyt, sillä ennenkuin hän oli saapunut pylvään kärkeen, tunkeutui norsun kärsän kapea osa hänen puseronsa helman alle. Jos sen kangas olisi ollut sitkeämpää lajia, olisi Ossaru singonnut taaksepäin maahan nopeammin kuin hän oli kiivennyt.

Asiain näin ollen repesi puuvillakangas, joka oli haurasta pitkästä käytöstä ja ilman vaikutuksesta, kovasti rätisten. Vaikkakin shikarilta ryöstettiin näin hänen takkinsa takakappale ja hän paljastui jokseenkin häpeällisesti, oli hän kuitenkin tyytyväinen tietäessään, että hänen oli tätä seikkaa kiitettävä nahkansa pelastamisesta.

10. luku.

OSSARU OBELISKILLA.

Hetkeä myöhemmin seisoi Ossaru pylvään kärjessä. Mutta sielläkään hän ei suinkaan ollut täysin turvassa sillä takaa-ajaja ei ollut luopunut toivosta ulottua häneen. Päinvastoin heitti raivostunut eläin, huomatessaan shikarin puseron kehnon kankaan vetäneen sitä nenästä, kangaskaistaleen kärsästään ja asettuen seisomaan takajaloilleen heitti ruumiinsa pystysuoraan asentoon ja nosti etujalkansa korkealle obeliskia vastaan.

Olisi voinut luulla sen aikovan kiivetä ylös pylvästä myöten, ja sen se olisi varmasti tehnytkin, jos se vain olisi ollut mahdollista. Mutta ei Ossaru kuitenkaan ollut turvassa, sillä norsun seisoessa takajaloillaan ja kurkoittaessa kärsäänsä täyteen pituuteen ei viimeksimainitun kärki ollut kauempana kuin kuuden tuuman päässä hänen jalkapohjistaan.

Shikari seisoi suorana kuin kuvapatsas jalustalla -- vaikkakaan hänen kasvonpiirteensä eivät ollenkaan olleet kuvapatsasmaiset, ne kun olivat kaikkea muuta kuin liikkumattomat. Päinvastoin ilmeni niissä äärimmäistä hämmennystä. Eikä se ollutkaan ihmeellistä, sillä hän saattoi selvästi huomata, että jos norsun onnistuisi venyttää kärsäänsä vain kaksitoista tuumaa lisää pyyhkäisisi se hänet obeliskin huipulta kuin kärpäsen.

Hän seisoi siis kamalassa jännityksessä katsellen hirviötä, joka ponnisteli kaikin voimin ulottuakseen häneen.

Nämä ponnistukset se teki yhtä viisaasti kuin tarmokkaastikin. Tuo nelijalkainen ei ainoastaan kohonnut täyteen pituuteensa -- seisoen, jos niin saa sanoa, varpaillaan --, vaan huomatessaan, ettei ollut kyllin korkea, se laskeutui jälleen neljän jalkansa varaan ja nousi sitten jälleen takajaloilleen koettaen kurkottautua yhä korkeammalle.

Joitakin kertoja se uudisti tämän yrityksen -- koettaen joka kerta eri puolilta obeliskia -- kuin toivoen, että maaperä pylvään ympärillä olisi jollakin kohdalla korkeammalla, niin että se voisi ulottua nuo kaksitoista tuumaa ylemmäksi, jotka se tarvitsi päästäkseen käsiksi uhriinsa.

Onneksi Ossarulle oli norsu ensimmäisellä yrityksellään ulottunut korkeimmalle, ja vaikkakin se yhä kiersi kalliopylvästä, ei se miltään reunalta voinut kurkottautua korkeammalle kuin että juuri sai kärsänsä kärjellä kosketetuksi sen pienen tasaisen paikan reunaa, jolla shikarin jalat sijaitsivat.

Ossaru alkoi olla tyytyväinen tähän asiain tilaan. Luultavasti hän olisi alkanut pitää asemaansa turvallisena, jollei eräs seikka olisi saattanut häntä levottomaksi. Se oli se, että hänen oli erittäin vaikea säilyttää tasapainoaan, hän kun seisoi niin pienellä pinnalla -- pylväällä, jonka läpimitta oli vain vähän enemmän kuin hänen jalkansa pituus. Jos hän olisi ollut maassa, ei siinä olisi ollut mitään vaikeutta, mutta asia oli aivan toinen hänen seisoessaan kahdenkymmenen jalan korkeudessa. Hänellä oli täysi työ tasapainonsa säilyttämiseksi, kun alhaalla uhkaava hirveä vaara oli herpauttanut hänen hermonsa.

Vaikka Ossaru olikin vain "lempeä hindu", oli hän oikein rohkea, ja kun hän oli viettänyt suurimman osan elämästään shikarina, oli hän hyvin tottunut siihen vaaraan, että henki menisi. Jos hän olisi ollut arka tai tottumaton sellaisiin vaaroihin kuin oli tämä, joka nyt vaani häntä, olisi hän todennäköisesti sortunut pelosta ja pudonnut avuttomana sen armottoman hirviön hartioille, joka uhkasi tuhota hänet. Mutta niin urhoollinen kuin hän olikin, oli hänellä täysi työ tasapainonsa säilyttämisessä. Valitettavasti oli hänen pylväälle kavutessaan ollut pakko luopua villisianpeitsestään; muuten hän olisi sen avulla voinut tukea itseään. Hänen pitkä veitsensä oli yhä hänen vyössään. Sen hän veti esille -- ei aikoen käyttää sitä vihollistaan vastaan, vaan ainoastaan paremmin säilyttääkseen tasapainonsa. Tosin olisi hän mielellään leikannut viipaleen pari norsun rustoisesta kärsästä, mutta hän ei uskaltanut taivuttaa ruumistaan etukumaraan asentoon, jotta ei hänen painopisteensä joutuisi tukipinnan ulkopuolelle ja siten aiheuttaisi hänen pelkäämäänsä seurausta.

Ainoa mahdollinen menettelytapa hänellä oli säilyttää ruumiinsa pystysuorassa asennossa, ja sen tietäen hän jännitti hermonsa äärimmilleen ja pysyi pystysuorana ja jäykkänä kuin pronssipatsas.

11. luku.

TÄYDELLINEN KEIKAUS.

Ossaru pysyi asennossaan muutamia minuutteja norsun kaiken aikaa jatkaessa ponnistelujaan ulottuakseen häneen.

Karl ja Kaspar, jotka istuivat sen puun oksilla, minne olivat vetääntyneet, olivat koko tämän näytöksen todistajina alusta loppuun asti. Ossarun tilanne olisi Kasparin mielestä ollut kyllin hullunkurinen herättääkseen naurua, jollei shikari olisi ollut niin suuressa vaarassa. Tuo vaara oli niin ilmeinen, että Kaspar katseli häntä kovin huolestuneena sensijaan, että olisi antanut valtaa millekään kevytmielisyyden tapaiselle tunteelle, Karlin ollessa yhtä peloissaan lopputuloksesta. Kumpikaan ei voinut tehdä mitään auttaakseen tai pelastaakseen Ossarua, aseettomia kun olivat, sillä molemmat olivat pudottaneet pyssynsä puuhun kiivetessään.