Part 2

Nämä asiamiehet -- kasvitieteelliset keräilijät eli "kasvinmetsästäjät", kuten heitä sopinee nimittää -- ovat tehtäväänsä suorittaessaan tutkineet ja yhä tutkivat maapallon kaikkein kaukaisimpia ja asumattomimpia seutuja. Semmoisia ovat synkät aarniometsät Amazonin, Orinocon ja Oregonin varrella Amerikassa, Afrikan kuumat seudut päiväntasaajan vaiheilla, Intian troopilliset viidakot, Itämaan saarien rehevät metsät -- lyhyesti sanoen, kaikki seudut, mistä ikänä saattaa löytää ja hankkia uusia kasvimaailman ja metsän kauneuksia.

Etevän kasvitieteilijän Hookerin suorittamat Sikhimin Himalajan tutkimukset -- niiden tulokset on kerrottu matkakirjassa, joka vetää vertoja suuren Humboldtin vastaavalle teokselle -- olivat kiinnittäneet huomiota tämän vuoriston runsaaseen ja monipuoliseen kasvistoon. Tästä oli seurauksena, että tuo yritteliäs tarhuri, joka oli antanut Karl Lindenille väliaikaista tointa puutarhassaan, siirtikin hänet tärkeämmälle ja hauskemmalle työmaalle lähettämällä hänet "kasvinmetsästäjänä" Tibetin Himalajalle.

Veljensä Kasparin seuraamana matkusti nuori kasvitieteilijä Kalkuttaan ja viivyttyään siellä vähän aikaa lähti taipaleelle kohti Himalajaa, suunnaten kulkunsa jokseenkin suoraan pohjoiseen Gangesin kaupungista.

Hän oli saanut itselleen oppaaksi erään kuuluisan hindu-metsästäjän eli "shikarin", nimeltä Ossaru. Tästä miehestä tuli noiden kahden veljeksen ainoa seuralainen ja kumppani, jollemme lue sellaiseksi suurta pystykuonoista ajokoiraa, jonka veljekset olivat tuoneet mukanaan Euroopasta ja joka tunsi nimen Fritz.

Nuori kasvitieteilijä oli tullut Intiaan varustettuna suosituskirjeellä Kalkuttan kasvitieteellisen puutarhan johtajalle, joka laitos on maineessa ympäri maailmaa. Siellä hänet oli otettu ystävällisesti vastaan, kun hän saapui tuohon Idän kaupunkiin, ja sinä aikana, jonka hän siellä viipyi, hän oli pannut paljon aikaa sen kokoelmain tutkimiseen. Olivatpa paikalliset viranomaisetkin, jotka suhtautuivat mielenkiinnolla hänen retkeensä, panneet kaikkensa opastaaksensa häntä tien valinnassa -- mikä kyllä ei ollut paljon, sillä se osa Himalajaa, jota hän aikoi tutkia, oli siihen aikaan englantilaisille _terra incognita_ -- myöskin Kalkuttan kaupungissa!

Tässä on tarpeetonta yksityiskohtaisesti viipyä niissä monissa seikkailuissa, joita kasvinkerääjämme ja hänen seuralaisensa kokivat matkansa varrella kulkiessaan kohti Himalajaa ja sitten, kun he olivat saapuneet tämän vuoriston suurten solien piiriin. Riittää, kun mainitsemme, että he erästä kaunista pikku eläintä -- myskihirveä -- tavoitellessaan olivat joutuneet muutamaan uomaan, joka oli täynnä noita suuria jääröykkiöitä, jotka ovat niin yleisiä ylempänä Himalajalla. Takaa-ajo oli vienyt heidät edemmäksi kuilua myöten kummalliseen laaksoon, joka muistutti tulivuoren syöksyaukkoa -- samaan, jota edellä kuvattiin. Tähän laaksoon jouduttuaan he eivät voineet löytää sieltä muuta ulospääsyä kuin minkä se kuilu tarjosi, jota myöten he olivat tulleet. Ja kun he palasivat takaisin käyttääksensä tuota samaa tietä, huomasivat he suureksi hämmästyksekseen, että siihen jäätikköön, jonka yli he olivat kulkeneet, oli tällävälin auennut suuri halkeama, niin laaja, että se teki ylimenon aivan mahdottomaksi!

He olivat koettaneet suunnitella ylipääsyä ja kuluttaneet paljon aikaa puusillan rakentamiseen tarkoitusta varten. Heidän oli lopulta onnistunutkin päästä kuilun poikki, mutta tulos ei ollut parempi kuin että he tapasivat samassa jäätikössä alempana toisia kuiluja, joista ei millään kekseliäisyydellä voinut päästä yli eikä ympäri.

Heidän oli hylättävä koko ajatus ja palattava takaisin laaksoon, joka, vaikka olikin viehättävä nähdä, oli nyt käynyt heille vastenmieliseksi, sillä he tiesivät, että siitä oli tuleva heidän vankilansa.

Viettäessään aikaansa laaksossa he saivat kokea monia seikkailuja erilaisten villieläinten kanssa. Siellä sattui olemaan pieni lauma "jakkeja" eli röhkiviä härkiä, ja näistä he saivat joksikin aikaa vakinaisen ruokalajin. Kaspar, joka, vaikka olikin Karlia nuorempi, oli noista kahdesta taitavampi metsästäjä, oli vähällä jäädä vanhan jakki-sonnin saaliiksi, vaikka hänen lopulta onnistuikin ottaa hengiltä tuo vaarallinen eläin. Ossaru taas oli joutua villin koiralauman kynsiin, josta hänkin sai perästäpäin jokaisen tapetuksi. Vielä oli Ossaru vaarassa joutua aivan toisenlaisenkin vihollisen nieltäväksi, nimittäin lentohiekan, johon hänen jalkansa olivat uponneet, kun hän oli kokemassa kalaverkkoa.

Karl ei hänkään säästynyt huiman vaaralliselta "tepposelta" -- muuan karhu oli ajanut häntä ahdistaen pitkin erästä kallion kielekettä, josta hänen oli täytynyt suorittaa mitä vaarallisin alastulo. Karhu itse pakeni muutamaan luolaan, jossa se perästäpäin tavoitettiin ja tapettiin, missä toimessa kaikki kolme tekivät yhteistä työtä, Fritz-koiran antaessa oleellista apuaan. Tämä karhunajo oli vienyt heidät suureen vaaraan, sillä vaikka heidän oli onnistunutkin tuhota tuo kamala eläin, eksyivät he itse suureen, sokkeloiseen onkaloon, josta he kykenivät löytämään ulospääsyn ainoastaan tekemällä tulta pyssynperillään ja valmistamalla karhuntalista kelvollista kynttiläainesta, mikä toimenpide onneksi johti heidän vapautukseensa.

Seikkailijaimme ajaessa karhua ja ajoa seuranneiden poispääsy-yritysten kestäessä oli heitä hämmästyttänyt tuon onkalon tavaton laajuus, johon eläin oli paennut. Toivoen, että joku sen avaroista käytävistä johtaisi ulos vuoren läpi ja avaisi heille poispääsyn laaksosta, he olivat tehneet soihtuja ja tutkineet luolan joka kulmalta. Kaikki tämä oli turhaa, ja tultuaan vakuutetuiksi siitä, ettei tuon kautta mistään pakotietä löytynyt, he olivat lopulta luopuneet etsiskelystään.

Tästä kohdasta jatkamme yksityiskohtaisemmin kertomustamme heidän yrittelyistään päästä pois vuorivankilastaan, minkä he nyt varmasti uskoivat voivansa toteuttaa ainoastaan kiipeämällä ylös sitä ympäröivää kalliota myöten.

4. luku.

KOTIMAJAAN.

Päästyään jälleen ilmoille luolasta tuloksettoman tutkimisensa jälkeen, istahtivat kaikki kolme -- Karl, Kaspar ja Ossaru -- jyrkänteen edustalla oleville paasille ja olivat jonkun aikaa aivan hiljaa. Kaikkien katseet ilmaisivat syvää ja synkkää toivottomuutta. Sama ajatus kierteli heidän mielessään. Se oli tuskallinen ajatus -- että he olivat kerrassaan eristettyjä kaikesta yhteydestä muuhun maailmaan eivätkä koskaan enää saisi nähdä ihmiskasvoja, paitsi toistensa.

Kaspar lausui ensimmäisenä julki tämän epätoivoisen aavistuksen.

"Voi, veljeni!" voihki hän Karlille, joka istui häntä lähinnä, "voi, tämä on kamala kohtalo. Täällä meidän täytyy elää ja täällä kuolla, kaukana kotoa, kaukana maailmasta -- yksin -- yksin!"

"Ei", vastasi Karl, jota veljensä hätä syvästi liikutti, "ei Kaspar, ei yksin -- Jumala on kanssamme. Olkoon Hän meidän maailmamme."

Vaikka Kaspar mahtoikin tunnossaan myöntää tämän muistutuksen oikeaksi, ei se kyennyt ilahduttamaan häntä. Eipä häneltä jäänyt myöskään huomaamatta, että Karl oli lausunut kehoituksensa puolittain epäröiden ja ikäänkuin se olisi ollut aiottu vain lohdutukseksi. Ja enemmänkin: Karlin yritys näyttää toivehikkaalta ja iloiselta oli ilmeisesti ponnisteltu ja sai toverit sitäkin varmemmiksi siitä, että hänkään ei sisimmässään toivonut eikä iloinnut.

Karlin lohduttaviin sanoihin ei hänen veljensä mitään vastannut. Ossaru sensijaan ilmaisi ajatuksensa pudistamalla kaksimielisesti päätään ja lausumalla muutaman sanan, mikä ilmaisi hänen rodulleen ominaista kohtalon-uskoa, fatalismia.

"Ah, herrat", sanoi hän kohdistaen sanansa molemmille, "jos taivaan suuri Herra tahtoo, että pelastuisimme täältä, niin pelastumme -- jos Hän ei tahdo, niin se ei tapahdu -- ei milloinkaan".

Ossarun lausunto, vaikka olikin tosiasioita vastaava, ei ollut kovinkaan omiaan edistämään seurueen mielialan virkistymistä, ja kaikki olivat jälleen hiljaa pitemmän aikaa.

Kasparin ja Ossarun näytti uusi pettymys ihan masentaneen. Karl puolestaan näytti vähemmän taipuvaiselta katselemaan asemaa toivottomasti, ja istuessaan siinä hän oli ilmeisesti vilkkaassa ajatustyössä. Hetken perästä huomasivat hänen toverinsa tämän, mutta kumpikaan ei yrittänyt herättää häntä noista mietteistä. He tiesivät, että mitä hänen mielessään liikkuikin, hän antaisi sen pian heille tiedoksi.

Ja oikeassa he olivatkin. Muutamien minuuttien kuluttua Karl lopetti hiljaisuuden.

"Kuulkaahan!" sanoi hän rohkaisevalla äänenpainolla, "me teemme väärin, kun näin heti heittäydymme epätoivoon. Älkäämme hellittäkö, ennenkuin olemme kulkeneet joka kolkan ristiin rastiin. Olen selittänyt teille, mikä oli tarkoitukseni, kun ensin kiipesin tuolle reunakkeelle ja löysin luolan ja sen äreän asukkaan, karhun. Minulla oli mielessäni, että jos me voisimme löytää tuommoisia kielekkeitä peräkkäin toinen toistaan ylempänä ja tarpeeksi lähellä toisiaan, niin sovittaisimme niille tikapuita ja siten pääsisimme ylös asti. Te näettekin, että siellä on perätysten ulkonemia -- juuri tuolla silmäinne edessä. Mutta sitä pahempi on yksi välimatka tuolla ylhäällä -- missä jyrkänne näyttää pimeimmältä -- niin pitkä, että se ei voi olla vähempää kuin kuusi- tai seitsemänkymmentä jalkaa. Minä olen saanut varmuuden asiasta vertaamalla tuota välimatkaa etäisyyteen maasta luolaan; sen olin juuri saanut mitatuksi, kun kohtasin tuon karhun. Meidän olisi mahdotonta tehdä niin pitkiä tikapuita -- tai edes haalia niitä ylös, jos ne voisikin tehdä -- niin että kaikki ajatuskin kiivetä jyrkännettä tuolta kohdalta on jätettävä sikseen."

"Ehkäpä", huomautti Kaspar, käyden kiinni Karlin suunnitelmiin, "ehkäpä jyrkänteessä on joku toinen kohta, jossa ulkonemat ovat likempänä toisiaan? Oletko tutkinut sen joka puolelta?"

"En. En ollut päässyt tuota paikkaa pitemmälle, kun kohtasin ukko kontion, ja niinkuin tiedätte, ovat seikkailumme sen kanssa ja tutkimuksemme luolassa vieneet kaiken aikamme siitä pitäen, vieläpä eksyttäneet minut tykkänään tikapuusuunnitelmistani. Nyt kumminkin palaamme niihin taas, ja ensimmäinen tehtävämme on kulkea ympärinsä joka paikassa tarkastelemassa, eikö löytyisi mukavampia kohtia. Nyt on liian myöhä tänä iltana. Alkaa jo tulla pimeä, ja tuohon tarkoitukseen meille on tarpeen selvä päivä. Menkäämme nyt majaamme nauttimaan jotakin illalliseksi ja sitten levolle, pyydettyämme ensin Jumalan siunausta aikomuksillemme. Heräämme sitten paremmalla mielellä ja jatkamme tutkistelujamme huomenna."

Kasparilla ja Ossarulla ei ollut mitään huomauttamista tätä ehdotusta vastaan. Päinvastoin sai illallisen mainitseminen -- molemmat kun olivat hyvin nälissään -- heidät nousemaan jaloilleen varsin vilkkaasti. Karl lähti johtamaan kulkua edellä, toiset seurasivat perästä, Fritz jälkimmäisenä.

Majalle saavuttua keitettiin illallinen ja syötiin niin halukkaasti kuin nälkäiset aina syövät, olivatpa ruuat kuinka vaatimattomia tahansa. Ja toteutettuaan jäljellä olevan osan Karlin ehdottamasta ohjelmasta -- s.o. pitämällä rukoushetken huomispäivän puuhien menestymiseksi -- haki kolmikko ruohopeitteiset vuoteensa uuden toivon elähdyttämänä.

5. luku.

KUTSUMATON YÖLLINEN VIERAS.

He olivat nukkuneet muutamia tunteja, kun kaikki kolme äkkiä heräsivät Fritzin haukuntaan. Yön aikana pysytteli tuo uskollinen eläin tavallisesti majan sisäpuolella, missä silläkin oli kuivista heinistä tehty vuode. Kuullessaan jonkun oudon äänen ulkoa se syöksyi sinne ja nuuskiskeli jonkun aikaa ympäristössä. Huomattuaan tyytyväisyydekseen, ettei lähistöllä ollut mitään vihollista, se palasi rauhallisesti pesäpaikkaansa.

Fritz ei suinkaan ollut isoääninen koira. Se oli ollut liiaksi monessa tappelussa ja kerännyt liiaksi viisautta tuhlatakseen voimiansa turhaan haukkumiseen. Vain suurissa ja tärkeissä tapauksissa se suvaitsi korottaa äänensä. Mutta silloin sen haukunta -- tai paremminkin sanoen rähinä -- oli hirveä.

Puheena olevassa tapauksessa -- mikä sattui juuri puoliyön aikaan -- heräsivät nuo kolme nukkujaa äkkiä sen kauas kuuluvasta ulvonnasta, joka täytti koko laakson ja kaikuen kallioista kuului aivan keskeytymättömältä. Päästettyään tämän varoittavan äänen oli koira hyökännyt ulos majasta -- jossa ei ollut lainkaan ovea -- ja sen haukunta tuntui jatkuvan jossakin alhaalla järven luona.

"Mitä se voi olla?" kysyivät tietenkin heti ne kolme ihmistä, jotka Fritz oli niin äkkiä herättänyt unesta.

"Jokin on pelästyttänyt Fritzin", sanoi Kaspar, joka tunsi koiran luonnon paremmin kuin kumpikaan toinen. "Se ei hauku tuolla tavalla millekään riistalle, jonka se tietää saavuttavansa. Nyt on kysymyksessä sen vertainen eläin, sen takaan. Jos vanha jakkihärkä vielä eläisi, väittäisin sen olevan nyt esillä."

"Tässä laaksossa voi olla tiikereitä. En milloinkaan ennen ole sitä ajatellut", huomautti Karl. "Kun nyt mietin sitä asiaa", jatkoi hän koettaen muistella, mitä eläinopista oli lukenut, "on se hyvin luultavaa. Ihmiset luulevat tiikerin olevan yksinomaan kuumien tai lämpimien seutujen asukkaan. Se on erehdys. Tässä maanosassa (puhuja oli Aasiassa) ulottuu kuninkaallinen bengalilainen tiikeri pohjoisessa ainakin Lontoon leveysasteelle. Tiedän sitä tavatun Amurissa jopa viidennelläkymmenennellä leveysasteella."

"Varjelkoon meitä!" keskeytti hänet Kaspar, "se voi olla tiikeri, emmekä ole ollenkaan ajatelleet oven tekemistä majaamme! Jos se olisi..."

Tässä katkesivat Kasparin otaksumat äkkiä omituisen äänen kuuluessa ulkoa ja sekaantuessa Fritzin haukuntaan.

Ääni muistutti jonkun verran torven ääntä, mutta oli vähän terävämpi ja kimeämpi. Se vivahti tosiaankin enemmän pikku puhaltimen kuin oikean torven ääneen, ja kuitenkin siinä samalla oli jotakin hirvittävää.

Se oli varmasti kauhistuttanut Fritziä: silmänräpäys sen jälkeen, kun tuo ääni oli kajahtanut, syöksyi koira takaisin majaan kuin kokonaisen sonnilauman takaa-ajamana, ja vaikkakin se yhä haukkui vihaisesti, ei sitä kuitenkaan näyttänyt enää haluttavan lähteä ulos.

Silloin kuului tuo outo ääni oven ulkopuolelta -- se muistutti sekä huutoa että vihellystä -- ja tällä kerralla oli sillä paljon kauhistuttavampi vaikutus, koska äänen aiheuttaja -- lintu, eläin tai ihminen -- oli ilmeisesti lähellä ja tuli joka hetki yhä lähemmä.

Majan sisäpuolella olevista henkilöistä oli ainoastaan yksi ennen kuullut aivan samanlaisen äänen, nimittäin Ossaru. Vanha "shikari" tunsi sen samalla hetkellä, jolloin se tuli hänen korviinsa, ja tiesi täysin selvästi, millaisesta soittimesta se lähti, mutta hänet estivät ilmaisemasta ajatustaan hämmästys ja outo kauhuntunne sen johdosta, että kuuli tuollaisen äänen sellaisessa paikassa.

"Kautta Juggernautin vaununpyörien", läähätti hän. "Ei voi olla -- ei voi olla, sen on mahdoton olla täällä."

"Miksi? Minkä?" kysyivät Karl ja Kaspar yhdessä hengähdyksessä.

"Nähkääs, sahibit! Se on se -- se on se!" sanoi hindulainen kiireesti äänellä, joka oli samalla huutoa ja kuiskausta. "Me joudumme kaikki tuhon omiksi -- se on se -- se on se -- jumala -- mahtava -- hirveä..."

Majassa ei ollut muuta valoa kuin heikko kimmellys kuunvalosta, joka oli ulkona hyvinkin kirkas. Mutta ei tarvinnut ollenkaan valoa huomatakseen, että "shikari" oli pelästynyt melkein järjiltään. Toverit saattoivat hänen äänestään huomata hänen äkkiä muuttaneen asemaa ja siirtyneen taaksepäin siihen majan nurkkaan, joka oli kauimpana oviaukosta. Samalla kuuluivat hänen sanansa kuiskauksina heidän korviinsa varoittaen heitä makaamaan paikallaan ja pysymään hiljaa.

Jälleen kuului heidän korviinsa sama outo ääni -- tällä kerralla aivan kuin olisi se soitin, josta se lähti, työnnetty sisään majan oviaukosta. Samalla ulkopuolella oleva turve, joka oli tähän asti loistanut kirkkaassa kuunvalossa, pimeni suunnattoman olennon varjosta -- kuin olisi yön kuningatar äkkiä kadonnut synkimmän pilven taakse. Mutta sen takana saattoi vielä nähdä valoa, ja kuu paistoi. Ei sitä ollut peittänyt mikään pilvi, vaan jokin maan päällä liikkuva suuri olento, joka oli tullut majan eteen ja pysähtynyt siihen.

Karl ja Kaspar luulivat voivansa nähdä jättimäisen elävän olennon, jolla oli suuret paksut jäsenet, seisovan ulkopuolella, mutta molemmat olivat yhtä kauhistuneita tuosta ilmestyksestä kuin Ossaru itsekin, vaikka ehkä eri syystä.

Fritz oli varmaankin yhtä kauhuissaan kuin kuka tahansa noista kolmesta toisesta, ja pelko oli tehnyt siihen aivan samanlaisen vaikutuksen kuin Ossaruunkin. Se mykisti sen. Nurkkaan kyyristyneenä pysyi Fritz nyt yhtä hiljaa kuin jos se olisi syntynyt mykkänä _dingona_.

Tällä sanattomalla huumauksella näytti olevan vaikutuksensa oviaukon ulkopuolla olevaan kauhua herättävään varjoonkin, sillä päästettyään toisen kimeän vihellyksen se vetäytyi pois yhtä hiljaa kuin olisi se ollutkin vain varjo!

Kasparin uteliaisuus oli käynyt liian voimakkaaksi pysyäkseen enää pelon lumoissa. Niin pian kuin tuo outo tungettelija näkyi loittonevan majan luota, hiipi hän oviaukolle ja katsahti ulos. Karl seurasi häntä heti, ja Ossarukin uskalsi tulla esiin piilostaan.

Mustan kasan -- kuin nelijalkaisen, jättimäisen olennon -- saattoi nähdä kulkevan järvelle päin. Se liikkui majesteetillisen äänettömänä, mutta se ei voinut olla mikään varjo, sillä sen kulkiessa virran poikki -- lähellä sitä paikkaa, missä joki laski järveen -- voi kuulla jalkojen polskinan sen kahlatessa veden läpi, ja vesipyörteitä saattoi nähdä sen tyynellä pinnalla. Pelkkä varjo ei olisi voinut saada aikaan sellaista loisketta.

"Sahibit", sanoi Ossaru salaperäisen vakavasti, "se on jompikumpi kahdesta olennosta. Joko se on Brahma jumala tai..."

"Tai mikä?" kysyi Kaspar.

"Vanha kiertolainen."

6. luku.

KESKUSTELU NORSUISTA.

"Vanha kiertolainen", sanoi Kaspar toistaen "shikarin" sanat. "Mitä te sillä tarkoitatte, Ossi?"

"Sitä, mitä te feringhit, sahib, sanotte kulkurinorsuksi."

"Oh, norsu!" toistivat Karl ja Kaspar -- molemmat aikalailla huojentuneina kuullessaan tämän luonnollisen selityksen siitä, mikä oli näyttänyt heistä kuin yliluonnolliselta ilmestykseltä.

"Tosiaankin se näytti sellaiselta", jatkoi Kaspar.

"Mutta kuinka voi norsu tulla tähän laaksoon?"

Ossaru ei osannut vastata tähän kysymykseen. Hän oli itse yhtä hämmästynyt tuon suuren nelijalkaisen ilmestymisestä. Sitäpaitsi hän oli vielä hyvin taipuvainen uskomaan sitä joksikin Brahma jumalan kolminaisuuden osaksi, joka oli tällä kerralla ottanut norsun muodon. Senvuoksi hän ei mitenkään koettanut selittää sellaisen eläimen oleskelua laaksossa.

"Mahdollisesti on jokin norsu tullut tänne ylös alemmilta seuduilta", huomautti Karl miettivästi.

"Mutta kuinka se voi päästä laaksoon?" kysyi taas Kaspar.

"Samoin kuin me itsekin", oli Karlin vastaus, "ylös jäätikköä ja kuilun kautta".

"Mutta halkeama, joka estää meitä pääsemästä pois? Sinä unohdat sen, veli. Norsu ei voi sen paremmin päästä sen poikki tänne kuin täältä pakoonkaan, vai kuinka?"

"Ei tosiaankaan", myönsi Karl. "En sanonut, että se olisi voinut kulkea halkeaman poikki."

"Oh, luuletko sinä, että se olisi voinut tulla tänne ylös ennen meitä?"

"Aivan niin. Jos se oli norsu, minkä näimme -- ja mikä muu se voisi olla?" jatkoi Karl, joka ei enää taipunut uskomaan heidän yöllisen vieraansa yliluonnollisuuteen -- "niin luonnollisesti se on tullut laaksoon ennen meitä. Sinä, Kaspar, olet kulkenut enemmän kuin kumpikaan meistä. Oletko milloinkaan retkilläsi nähnyt norsunjälkien tapaista?"

"En koskaan. Ei ole milloinkaan juolahtanut mieleeni tarkastella sellaisia asioita. Kuka olisi uskonut suuren norsun kiipeävän ylös tänne? Luulisi sellaisten kömpelöiden olentojen olevan aivan kykenemättömiä kapuamaan vuorelle."

"Oh, siinä erehtyisit, sillä -- niin kummalliselta kuin se tuntuneekin -- norsu on ihmeellinen kiipeämään ja voi kulkea melkein minne tahansa, mihin ihminenkin. Tosiasia on, että Ceylonin saarella on usein tavattu norsuja Aatamin huipulla -- jolle kiipeäminen koskee uljaimmankin matkailijan hermoihin. Ei olisi ihmeellistä, jos täälläkin olisi norsu. Minä väittäisinkin, _ettei_ se ole kumma, sillä nyt olen varma siitä, että se, minkä äsken näimme, on norsu, koska se ei voi olla mikään muu. Se on voinut tulla tähän laaksoon ennen meitä -- harhailemalla ylös jäätikköä niinkuin mekin ja kulkemalla kalliosillan luona olevan halkeaman yli -- minkä tiedän sen voivan tehdä yhtä hyvin kuin mekin. Tai sitten", jatkoi Karl innoissaan todistellakseen tuon suuren olennon siellä oloa, "se on voinut tulla tänne kauan sitten, mahdollisesti ennen kuin mitään halkeamaa olikaan. Mikä sotisi sitä vastaan, että se olisi ollut täällä monta vuotta -- ehkä koko ikänsä, ja se voi olla sata vuotta tai enemmän?"

"Minä luulin", sanoi Kaspar, "norsuja tavattavan ainoastaan tasangoilla, missä kasvullisuus on troopillista ja rehevää".

"Se on toinen yleinen erehdys", vastasi Karl. "Kaukana siitä, että suosisi troopillisia tasankoja, asustaa norsu mieluummin ylhäällä vuorilla, ja milloin tahansa sillä on siihen tilaisuutta, kiipeää se sinne ylös. Se pitää kohtalaisen viileästä ilmanalasta -- missä sitä vähemmän ahdistavat kärpäset ja muut kiusalliset hyönteiset, sillä niin voimakas ja paksunahkainen kuin se onkin, voi niinkin pieni olio kuin kärpänen tuottaa sille mitä suurinta kiusaa. Kuten tiikerikään ei se suinkaan ole yksinomaan kuuman vyöhykkeen asukas, vaan voi elää, vieläpä menestyäkin viileillä, ylävillä seuduilla tai lauhkean vyöhykkeen korkeallakin leveysasteella."

Karl ilmaisi vielä hämmästyksensä siitä, ettei kukaan heistä ollut aikaisemmin huomannut mitään jälkiä tuosta jättimäisestä nelijalkaisesta, jonka oli täytynyt olla heidän naapurinaan aina siitä asti, jolloin he vastoin tahtoaan joutuivat oleskelemaan tässä laaksossa. Luonnollisesti oli Kaspar yhtä ihmeissään. Ossarunkin tunteet olivat samanlaiset, vaikkakin vähemmässä määrässä. Shikari oli vieläkin taipuvainen vajoamaan siihen taikauskoiseen käsitykseensä, ettei heidän näkemänsä olento ollut maallinen, vaan joku Brahman tai Vishnun ilmestys.

Koettamatta kumota tätä mieletöntä käsitystä jatkoivat hänen toverinsa tutkistelujaan päästäkseen selville, mikseivät he olleet aikaisemmin kohdanneet norsua.

"Ei siinä sittenkään ole mitään niin outoa", puheli Kaspar. "Laaksossa on monta suurta aluetta, joita emme ole tutkineet, esimerkiksi sen yläpäässä oleva leveä musta metsäjuova. Ei kukaan meistä ole ollut siellä kertaakaan sen jälkeen kuin parina ensi päivänä ajoimme takaa saksanhirveä kaikkialle ja menimme sitten tutkimaan kallioita. Minäkään puolestani en ole milloinkaan oleskellut siellä päin metsästysretkilläni -- koska löysin aina riistaa lähellä järveä avoimella seudulla. Voihan norsulla olla pesäpaikkansa niillä kohdin metsässä, mistä se tulee esiin vain yön aikana. Mitä taas jälkiin tulee, on niitä epäilemättä paljonkin, mutta mieleeni ei ole milloinkaan juolahtanut etsiä niitä silmilläni. Me olemme näes, veljeni, liian innokkaasti rakennelleet puusiltaamme ja senjälkeen tutkineet luolaa, niin ettemme ole kerinneet ajatella paljoa muuta."

Karl myönsi nämä huomautukset oikeiksi, sillä asia oli niinkuin Kaspar oli sen esittänyt. Koko sen ajan, jonka he olivat oleskelleet laaksossa, oli heidän kaikkien kolmen mieli ollut täynnä levottomuutta tulevaisuudesta ja kokonaan suunnattu keksimään poispääsyn keinoja. Senvuoksi he olivat kiinnittäneet hyvin vähän huomiota mihinkään sellaiseen, mikä ei jollakin lailla auttanut näitä heidän aikeitaan. Kasparkaan ei ollut metsästysretkillään kulkenut edemmäksi kuin laakson puoliväliin, eivätkä nuo retket olleetkaan kovin lukuisia. Kolmessa neljässä päivässä hän oli hankkinut niin paljon lihaa kuin tarvittiin. Ossaru oli savustanut sen huolellisesti, ja niin se oli heidän jokapäiväisen ravintonsa raaka-aineksena. Vain aniharvoin he olivat jälkeenpäin käyttäneet pyssyjään hankkiakseen vähän tuoreita ruokavaroja -- kuten pari villisorsaa järvestä tai jonkun muun pikku eläimen, joita melkein joka aamu liikkui pyssynkantaman päässä majasta. Tämän vuoksi oli moni paikka laaksossa jäänyt tutkimatta, ja sentähden saattoi pitää hyvinkin mahdollisena, että suuri norsu oli voinut majailla kaiken aikaa sen alueella, kenenkään retkeilijöistä näkemättä sitä.