Saarroksissa Himalajalla: Saksalaisten veljesten seikkailuja
Part 18
Vaikka Kaspar oli vieläkin hämmästyksissään veljensä kiihkeästä käytöksestä, ei hän antanut sen estää itseään tottelemasta hänen määräystään, vaan syöksyi Fritzin kimppuun ja tarttui siihen kiinni. Asettaen koiran sääriensä väliin hän piteli sitä molemmin käsin ja polvin niin lujasti kuin se olisi joutunut oikeaan ruuvipenkkiin.
Kaikkien silmät, koirankin, olivat suunnatut Ossaruun. Kaspar tarkasteli hänen liikkeitään sanomattoman uteliaana, Karlin seuratessa niitä mitä suurimman levottomuuden vallassa.
Ovela shikari ei ollut rientänyt paikalle valmistumattomana. Aavistaen haikaroiden kiinni ottamisen voivan käydä jonkun verran vaikeaksi hän oli kaiken varalta ottanut mukaansa syötin, jolla saisi ne houkutelluksi suopunkinsa ulottuville, jos ne osoittautuisivat pelokkaiksi. Tämä syötti oli suuri kala, jonka hän oli ottanut ruokasäiliöstä ennen majasta lähtöään ja jota hän nyt kurotti niin silmäänpistävästi kuin suinkin vetääkseen niiden huomion puoleensa. Hän oli siirtynyt jonkun matkaa eroon toisista ja etenkin Fritzistä, jota hän toruen ajoi pois lähettyviltään. Asetuttuaan pienelle kummulle lähelle järven rantaa hän käytti kaikkea oveluuttaan houkutellakseen takaisin ne linnut, jotka oli niin taitamattomasti pakotettu lentoon.
Ossaru huomasi selvästi samoin kuin toisetkin, että haikarat olivat vasten tahtoaan kohonneet ylös. Epäilemättä ne olivat väsyneitä ja kaipasivat lepoa.
Shikari ei pysähtynyt ratkaisemaan sitä, voisiko tuo halu tuoda ne jälleen maahan. Niin pian kuin hän niiden liikkeistä sai sen varmuuden, että ne olivat huomanneet kalan, jota hän ojensi kädessään, heitti hän tuon houkutuskeinon jonkun matkan päähän itsestään ja seisoi odottaen tulosta.
Asia näytti onnistuvan, vieläpä melkein samassa silmänräpäyksessä.
Ossarun ulkomuodossa tai käytöksessä ei ollut mitään, mikä olisi herättänyt ajutanttien epäluuloa. Ne tunsivat hyvin hänen tumman ihonsa ja hindulaisen vaatetuksensa, ja vaikkakin ne nyt näkivät hänet oudossa, syrjäisessä maailmankolkassa, ei se ollut mikään syy pitää häntä vihollisena.
Fritz oli heidän ainoana pelkonsa aiheena, mutta se oli nyt hyvän matkan päässä, eikä enää näyttänyt olevan mitään syytä sitä pelätä.
Näin ollen ja kun niiden päätökseen lienee ollut vaikuttamassa myöskin tyhjät vatsat, lopetti kalan näkeminen, joka makasi vartioimatta nurmikolla, niiden pelon. Enempää epäröimättä ne laskeutuivat maahan sen viereen.
Molemmat tarttuivat samalla hetkellä tuohon haluttuun saaliiseen ja kumpikin yritti saada sen ensiksi haltuunsa.
Kun toinen lintu oli tarttunut kalan päähän ja toinen sen pyrstöön, syntyi niiden kasken taistelu siitä, kumpiko saisi nielaista sen ruumiin. Kumpikin sai siitä pian kappaleen tilavaan kurkkuunsa, kunnes leukaluut kohtasivat keskellä ja kalahtivat vastakkain.
Koska ei kumpikaan tahtonut antaa myöten toiselle, ei kumpainenkaan suostunut oksentamaan saamaansa kappaletta, ja tätä omituista riitaa kesti joitakin sekunteja.
Tappelijoiden itsensä päätettäväksi ei jätetty, kuinka kauan sitä olisi jatkunut. Sen asian ratkaisi Ossaru, joka lintujen kiistellessä ryntäsi paikalle ja heittäen kätensä levälleen sulki molemmat linnut syleilyynsä, josta ne turhaan rimpuilivat irti.
Karlin ja Kasparin avulla, jotka olivat sillä välin sitoneet Fritzin puuhun, voitettiin suuret linnut pian ja kahlehdittiin niin, etteivät ne päässeet pakoon.
60. luku.
NIMILAPULLA VARUSTETTU SÄÄRI.
"Se se on! Se se on!" huusi Karl kumartuen äkkiä ja tarttuen toisen linnun sääreen.
"Mikä?" kysyi Kaspar.
"Katsohan, veljeni! Näetkö, mitä tuossa haikaran säären ympärillä on? Etkö muista nähneesi tuota koristetta ennen?"
"Kuparirengas! Olen kyllä!" sanoi Kaspar. "Nyt muistan. Kasvitieteellisessä puutarhassa oli ajutantti, jolla oli rengas nilkan ympärillä, vieläpä kuparirengas -- aivan tämän näköinen. Kuinka ihmeellistä!"
"Tämän näköinen!" toisti Karl. "Ei ainoastaan saman näköinen, vaan aivan sama! Kumarruhan ja tutki sitä tarkemmin. Näetkö nuo kirjaimet?"
"R.B.G., Kalkutta", saneli Kaspar hitaasti lukiessaan renkaaseen kaiverrettua kirjoitusta. "R.B.G. Mitähän nuo alkukirjaimet merkinnevät?"
"Sitä ei ole vaikea sanoa", vastasi Karl "_Royal Botanical Garden_! [Kuninkaallinen kasvitieteellinen puutarha. Suom.] Mitä muuta se voisi olla?"
"Ei mitään muuta. Varmasti nuo kaksi lintua ovat samat, jotka usein näimme siellä ja joiden kanssa niin usein leikimme!"
"Ne samat", vahvisti Karl. "Siitä ei ole epäilystäkään."
"Ja Fritzinkin on täytynyt tuntea ne tehdessään tuon aiheettoman hyökkäyksen niiden kimppuun. Muistathan, kuinka se riiteli niiden kanssa?"
"Muistan. Sen ei saa enää antaa hyökätä niiden kimppuun. Minä tarvitsen niitä."
"Tarvitset?"
"Niin, vieläpä mitä tärkeimpään tehtävään, niin tärkeään, että näistä linnuista, niin rumia ja vastenmielisiä kuin ne ovatkin, täytyy pitää huolta aivan kuin ne olisivat kauneimpia ja arvokkaimpia lempieläimiä. Meidän täytyy hankkia niille ruokaa ja vettä. Meidän on hoivattava niitä päivisin ja vartioitava öisin kuin ne olisivat jokin pyhä tuli, jota meidän velvollisuutemme on pitää alituisesti vireillä."
"Sepä nyt on jotakin!"
"Se on aivan totta, veljeni. Näiden haikaroiden omistaminen ei ole meille ainoastaan tärkeää, vaan se on aivan perusehto meidän pelastuksellemme. Jos ne kuolisivat meidän käsiimme tai pääsisivät pakoon meiltä, tai jos vain toinenkin niistä kuolisi tai pääsisi karkuun, olisimme hukassa. Viimeinen toivomme on niissä. Siitä olen varma."
"Mutta mitä toivoa sinä niistä keksit?" kysyi Kaspar ymmällään veljensä sanojen merkityksestä ja ihmeissään niiden näennäisestä mielettömyydestä.
"Toivoako? Kaiken toivon. Niin, vieläpä enemmänkin kuin toivon, sillä tässä omituisessa sattumassa en voi olla huomaamatta armeliaan Jumalan sormea. Tosiaankin hän on viime n armahtanut meitä! Hän on varmasti lähettänyt nuo linnut! Ne ovat taivaan lähettiläitä!"
Kaspar vaikeni tuijottaen vakavasti veljensä silmiin, joista nyt säkenöi sekaisin kiitollisuutta ja iloa. Mutta vaikka Kaspar huomasi tämän ilmeen, ei hän voinut ollenkaan sitä selittää.
Ossaru oli yhtä ymmällä Karlin omituisesta ulkomuodosta ja puheista, mutta hindu kiinnitti niihin vähemmän huomiota, hänen mielenkiintonsa esineinä kun olivat melkein yksinomaan ajutantit, joita hän vuorotellen hyväili puhellen niille ja syleillen niitä kuin ne olisivat olleet hänen veljiään.
Heti kun nuoransilmukka oli kiertynyt niiden nilkkojen ympäri eikä enää ollut vaaraa, että ne pääsisivät pakoon, leikkasi Ossaru kalan niiden kurkun mukaisiksi viipaleiksi ja alkoi syöttää niitä yhtä hellästi kuin ne olisivat olleet pari ihmisolentoa, jotka olivat saapuneet pitkältä matkalta nälkiintyneinä.
Haikarat eivät osoittaneet pienintäkään arkuuden merkkiä. Se ei olisi ollutkaan niiden tapaista. Ne ahmaisivat niiden eteen heitetyt kappaleet yhtä ahneesti ja huolettomasti kuin olisi niitä syötetty Kalkuttan puutarhassa suuren vesisäiliön vieressä.
Ainoastaan Fritzin näkeminen häiritsi niitä, mutta Kariin käskystä pidettiin koiraa poissa lähettyviltä, kunnes ne olivat lopettaneet aterian, jonka Ossaru oli niille toimittanut.
Kaspar, joka ei vielä ollut asian perillä, kysyi taas kasvinkerääjältä hänen tarkoitustaan.
"No, no, veljeni", vastasi Karl, "ethän sinä tavallisesti ole noin hidasjärkinen. Etkö arvaa, miksi minä olen niin iloinen siitä, että nämä linnut ovat täällä?"
"En tosiaankaan, jollet..."
"Jollen mitä?"
"Jollet toivo niiden kuljettavan köyttä ylös kallioille."
"Kuljettavan köyttä kallioille! Ei sinne päinkään. Tai ehkä sittenkin vähän siihen suuntaan. Mutta koska olet arvannut niin huonosti, pidän sinua jännityksessä vähän kauemmin."
"Voi, veljeni!"
"Ei, en kerro sinulle. Se asia on kyllä arvaamisen veroinen. Sinun ja Ossarun on saatava se selville yhteisvoimin."
Molemmat metsästäjät näin haastettuina aikoivat ryhtyä esittämään joukon arveluita, kun Karl keskeytti heidät.
"Kuulkaa", sanoi hän, "nyt ei ole siihen aikaa. Te voitte ponnistaa keksiäisyyskykyänne, kun olemme päässeet kotiin majalle. Meidän on saatava haikarat turvaan, ennenkuin voimme ryhtyä mihinkään muuhun. Tämä nuorakin on liian ohut. Ne voivat hivuttaa sen poikki nokallaan ja päästä irti. Ei meidän vahvinkaan köytemme ole liian luja niille. Ottakaahan te, Ossaru, toinen. Nostakaa se syliinne. Minä kannan toista. Pidä sinä, Kaspar, huolta Fritzistä ja kuljeta sitä kytkyestä. Tästä lähin täytyy sitä pitää sidottuna, ettei sattuisi mitään onnettomuutta, joka pilaisi parhaan suunnitelman, jonka tähän mennessä olemme tehneet vapautumiseksemme."
Niin sanoen Karl kietoi käsivartensa toisen ajutantin ympärille. Samalla otti Ossaru toisen syliinsä, ja huolimatta noiden suurten lintujen kurkusta lähtevästä rääkymisestä ja niiden leukaluiden kalinasta kannettiin ne majalle.
Sinne saavuttuaan he veivät linnut sisään ja paksuilla köysillä, jotka oli huolellisesti sidottu niiden sääriin, köyttivät ne niihin suuriin hirsiin, jotka olivat katon orsina. Ovi oli pidettävä suljettuna aina silloin, kun vartijat eivät pitäneet niitä silmällä, sillä Karl tiesi, kuinka tärkeää sellaisten vieraiden omistaminen oli, ja oli päättänyt pitää saaliinsa varmassa tallessa.
61. luku.
SIIVEKKÄÄT POSTINKULJETTAJAT.
Vasta sitten, kun he olivat käyneet noutamassa papuvasunsa ja palanneet majaan, oli Kasparilla ja Ossarulla aikaa ryhtyä tarkemmin kehittämään arveluitaan siitä, miten Karl aikoi käyttää näitä lintuja. Molemmat alkoivatkin vakavasti tuumiskella. He istuutuivat oven ulkopuolella oleville suurille paasille, missä olivat usein ennenkin sommitelleet vapautumissuunnitelmiaan. Ei kumpikaan ilmaissut ajatuksiaan toiselle. Molemmat seurasivat äänettöminä omaa ajatusjuoksuaan kuin olisi heidän välillään ollut käynnissä kilpailu siitä, kumpiko heistä ensiksi arvaisi Karlin suunnitelman.
Karl seisoi aivan lähellä ilmeisesti yhtä miettiväisenä kuin hänen toverinsakin. Mutta hänen ajatuksensa askartelivat vain täydentääkseen sitä suunnitelmaa, joka toisille vielä oli hämärän peitossa.
Sitten tuotiin haikarat ulos majasta ja sidottiin lähellä olevaan raskaaseen pölkkyyn. Se tehtiin osittain siksi, että ne tutustuisivat tuon paikan ulkonäköön, ja osittain siksi, että niitä taas syötettäisiin, koska sitä ainoaa kalaa, jonka ne olivat yhteisesti nielaisseet, ei pidetty riittävänä tyydyttämään niiden nälkää.
Kasparin silmät harhailivat siihen, jonka sääressä oli rengas, ja sitten renkaaseen _R.B.G. Kalkutta_.
Tuo kirjoitus herätti vihdoin Kasparin mielessä erään ajatuksen, samoin kuin rengas oli herättänyt hänen veljensä mielessä, hänen ensi kerran nähdessään sen. Tuossa sormuksessa oli sanoma. Sen oli lintu kuljettanut kaiken matkaa Kalkutasta säärensä ympärille kiinnitetyssä välkkyvässä renkaassa. Miksi ei sanomaa voisi samoin kuljettaa takaisin? Miksi --
"Nyt tiedän! Jo tiedän!" huusi Kaspar malttamatta kehittää loppuun mieleensä juolahtanutta uutta ajatusta. "Niin, Karl hyvä, nyt tiedän suunnitelmasi, nyt sen tiedän. Kautta Olympon Jupiterin, se on oivallinen!"
"Olet siis vihdoinkin sen arvannut", virkkoi Karl melkein ivallisesti. "Niin, kylläpä jo olikin aika. Tuon kuparirenkaan ja siihen kaiverretun kirjoituksen näkemisen olisi pitänyt jo kauan sitten johtaa sinut tolalle. Mutta annahan nyt kuulua, mitä sinulla on sanottavana, että voin päättää, oletko arvannut oikein."
"Varmasti", vakuutti Kaspar samanlaisella hilpeällä äänenpainolla kuin hänen veljensäkin häntä puhutteli. "Sinä aiot tehdä muutoksen näiden vastasaapuneiden vieraittemme arvonimeen tai oikeastaan ammattiin." Kaspar osoitti haikaroita. "Sehän on aikomuksesi?"
"Entä sitten?"
"Nyt ne ovat sotilaita, upseereja niinkuin niiden arvonimikin ilmaisee, ajutantteja."
"No niin?"
"Niillä ei ole mitään aihetta kiittää sinua ystävällisistä aikomuksistasi. Sitä nimitystä, jonka olet päättänyt niille antaa, voi tuskin pitää ylennyksenä. En oikein tiedä, kuinka lintujen laita on, mutta tiedän, ettei ole monta miestä, joita haluttaisi vaihtaa sotilastoimensa siviilimiehen virkaan."
"Mitä nimitystä tarkoitat, Kaspar?"
"Jollen ole erehtynyt, aiot tehdä niistä postinkuljettajia."
"Hahahaa", nauroi Karl äänellä, josta ilmeni tyytyväisyyttä sitä sukkelaa tapaa kohtaan, millä Kaspar oli ilmaissut ajatuksensa. "Aivan oikein, veljeni, olet arvannut suunnitelmani täsmällisesti. Juuri niin aion menetellä."
"Kautta Juggernautin vaununpyörien!" huudahti shikari, joka oli kuunnellut ja ymmärtänyt tuon vertauskuvallisen kaksinpuhelun. "Se on mainio suunnitelma. Nämä haikarat lähtevät takaisin Kalkuttaan, aivan varmasti ne lähtevät. Ne vievät kirjeen feringhi-sahibeille, sahibit saavat tietää meidän olevan täällä vankeudessa, he tulevat vapauttamaan meidät, kun ensin saavat kirjeen -- hahahaa!" Päästäen tuon tuostakin kimeitä huudahduksia hindu hypähti ylös siltä kiveltä, jolla oli istunut, ja tanssi majan ympärillä kuin olisi äkkiä kadottanut järkensä.
Niin epätäydellisesti kuin Ossaru oli puhunutkin, olivat hänen sanansa ilmaisseet koko suunnitelman sellaisena kuin se oli sukeutunut Karlin aivoissa.
Se oli hämärästi hahmottunut Karlin mielessä hänen ensiksi nähdessään haikarat yläpuolellaan ilmassa. Mutta kun tuo kiiltävä metalli välkkyi hänen silmissään ja hän huomasi linnun säären ympärillä keltaisen renkaan, kehittyi suunnitelma määrätymmäksi ja samalla tulokseltaan varmemmaksi.
Kun haikarat oli otettu kiinni ja Karl oli saanut selville kirjoituksen, jonka nojalla ne huomattiin vanhoiksi tutuiksi Kalkuttan kasvitieteellisestä puutarhasta, ei hän enää epäillyt, että kaitselmus oli tässä mukana. Hän huomasi, että nuo lähettiläät olivat tulleet aivan kuin taivaasta vapauttamaan häntä ja hänen tovereitaan siitä vankilasta, jossa he olivat niin kauan kituneet.
62. luku.
LOPPU.
Vapautus tulikin vihdoin, vaikka ei heti paikalla. Vielä muutamia kuukausia täytyi tuon kolmikon viettää yksitoikkoista erakkoelämäänsä.
Heidän oli odotettava uutta sadeaikaa, jolloin Hindostanin suuren tasangon läpi juoksevat joet täyttyvät vedellä äyräitään myöten kantaen povellaan ei elämän vaan kuoleman rehevyyttä, joka houkuttelee kurjen ja haikaran taas etsimään elatustaan niiden rannoilta. Silloin palaa suuri ajutantti pohjoiseen tekemältään kesämatkalta lentäen etelään Imauksen korkeiden huippujen yli. Silloin arvelivat Karl ja hänen toverinsa näidenkin ajutanttien joutuvan saman vaiston ohjattaviksi ja palaavan Kalkuttan kasvitieteelliseen puutarhaan.
Karl oli siitä melkein yhtä varma kuin jos olisi itse seisonut pyhän virran äyräällä kasvitieteellisessä puutarhassa ja nähnyt niiden laskeutuvan ilmamatkaltaan alas aitaukseen. Tämän varmuuden herätti hänessä muisto siitä, mitä puutarhan esimies oli sanonut hänelle Kalkutassa, että näet näillä linnuilla oli ollut sellainen tapa jo vuosikausia, ja niiden lähtö ja paluu toistui niin säännöllisin väliajoin, ettei puutarhassa ollut ainoaakaan apulaista, joka ei olisi osannut sanoa sitä päivälleen.
Onneksi Karl muisti tuon ajan, vaikkakaan ei aivan täsmällisesti määräpäivää. Hän tiesi kuitenkin, millä viikolla hänen vieraittensa saattoi odottaa lähtevän, ja se riitti hänen tarkoitukseensa.
Koko ajan, jonka linnut olivat viettäneet laaksossa, olivat niiden vartijat pitäneet niistä sellaista huolta kuin ne olisivat olleet jollekin jumalalle pyhitettyjä.
Kalaa ja lihaa oli Ossaru hankkinut niille yllin kyllin. Ruokaa ja juomaa ne saivat milloin vain tarvitsivat. Ikävystyä ne eivät voineet, ja kaikenlaisilta vihollisilta niitä suojeltiin, myöskin Fritziltä, joka jo kauan sitten oli lakannutkin olemasta niiden vihollinen. Ei mitään niiden mukavuuksista puuttunut, kaikkea oli annettu paitsi -- vapautta.
Sekin niille palautettiin vihdoin.
Eräänä kauniina aamuna, jollaisen lintu mielellään valitsee korkealle lentomatkalle lähtiessään, vapautettiin kumpikin liitämään mihin niitä halutti.
Lintujen lennon ainoana esteenä oli pari pientä nahkapussia, jotka oli kiinnitetty yksi kummankin kaulaan ja sijoitettu varovasti niin, etteivät niiden leukapielet ulottuneet pusseihin. Karl oli varustanut molemmat linnut näin omituisen näköisellä pussilla, jonka sisään hän oli pannut yhden niukoista muistikirjansa lehdistä, sillä hän tahtoi lähettää sanomansa kaksoiskappaleena siltä varalta, että jompikumpi lintu joutuisi harhaan.
Jonkun aikaa linnut näyttivät olevan haluttomia lähtemään ystävällisten tovereittensa luota, jotka olivat niin kauan syöttäneet ja hoivailleet niitä. Mutta viimein voitti se vaisto, joka ohjasi niitä hakemaan Etelän aurinkoisia tasankoja. Päästäen jäähyväisiksi rääkynän, johon vastaukseksi kuului jäljelle jäävien rohkaisevat huudot ja Fritzin kurkusta lähtevä jatkuva haukunta, ne kiitivät ylös ilmaan. Pian ne kohosivat kallion yli ja katosivat sitten ympäröivän vuorenharjanteen huippujen taakse hitaasti ja juhlallisesti lentäen.
Kymmentä päivää myöhemmin seisoi tuolla samalla kalliolla parikymmentä miestä. Se oli iloinen näky Karlille, Kasparille ja Ossarulle. Fritzkin haukkui ilosta heitä katsellessaan.
Sinistä taivaanlakea vasten saattoi huomata noilla miehillä olevan mukanaan köysikimppuja, puisia telineitä ja muita kapineita, jotka olivat tarpeellisia kalliolle kavutessa.
Nyt tiesivät laakson asukkaat, että jompikumpi tai kumpikin heidän kaksoiskappaleena lähettämänsä sanoma oli varmasti saapunut perille.
Pian he pääsivät itsekin samaan määräpaikkaan. Vapauttajiensa ja heidän alas laskemiensa tikapuiden avulla onnistui kaikkien kolmen kiivetä ylös kalliolle, Fritzin suorittaessa tuon matkan shikarin hartioilla.
Sitten kaikki kolme laskeutuivat iloisten vapauttajiensa seurassa, Fritzin hyppiessä heidän kintereillään, alas Himalajan eteläistä rinnettä. Pian he jälleen seisoivat pyhän Gangeen rannalla ja astuivat taas kasvitieteelliseen puutarhaan, uudistaen siellä tuttavuutensa ei ainoastaan vierasvaraisten ystäviensä, vaan myöskin noiden siivekkäiden sanansaattajien kanssa, joiden välityksellä olivat vapautuneet joutumasta elävinä haudatuiksi ja jälleen päässeet yhteiskunnan ja muun maailman keskuuteen!