Part 17

Alastoman kaulan lisäksi on ajutantilla tunnusmerkkinä suunnaton pussi, joka pitkin kurkun pintaa riippuu sen rinnalle usein toista jalkaa pitkänä ja väriltään vaihtelee vaaleasta lihan väristä kirkkaan punaiseen. Niskassa on vielä toinen omituinen lisäke, jonka hyötyä ei mainittu luonnontutkija ole lähemmin selittänyt. Se on jonkunlainen rakkomainen lisäke, joka saattaa pullistua ilmasta, ja sen arvellaan toimivan jonkinmoisena ilmakohona, joka helpottaa linnun ylhäällä pysymistä sen lentäessä. Pullistumisen on huomattu tapahtuvan silloin, kun lintu joutuu alttiiksi kuumalle auringonpaisteelle, ja senvuoksi on luonnollisesti tehty se johtopäätös, että ilman harventuminen jotenkin sen aiheuttaa. Koska ajutantti usein lentää hyvin korkealle, on mahdollista, että pallomainen lisäke on välttämätön kannattamassa sitä niin ylhäällä, missä ilma on jo harventunutta. Linnun vuotuinen muutto Himalajan korkeiden vuorien yli ei olisi mahdollinen tai joka tapauksessa se olisi vaikeampi ilman tuota kykyä vähentää ruumiin ominaispainoa.

Tuskin on tarpeellista sanoa, että ajutantti, niin kuin kaikki sen sukuun kuuluvat linnut, on saastainen ja saaliinhimoinen, melkein yksinomaan lihansyöjä, se kun pitää raatoja ja sisälmyksiä parhaimpina herkkuinaan. Se tappaa ja nielee eläviäkin olentoja, kuten sammakoita, käärmeitä, pieniä nelijalkaisia ja lintuja eivätkä viimeksimainitut silti ole kovin pieniäkään, koska sen on huomattu hotkaisevan kokonaisen kanankin yhdellä ainoalla nielaisulla. Myöskin kissa ja jänis sopivat mukavasti kulkemaan alas sen tilavasta kurkusta. Sillä ei ole suurta halua tappaa ketään, koska se jättiläismäisestä koostaan huolimatta on luomakunnan suurimpia pelkureita. Lapsikin voi pikku ruoskalla ajaa ajutantin pois milloin tahansa, ja raivostunut kana saa sen pakenemaan koska hyvänsä nuorten poikastensa läheisyydestä. Se ei vetäydy pois uhmailematta ensin asettumalla uhkaavaan asentoon kurkku punaisena ja nokka ammollaan, josta lähtee yhtä kova mylvintä kuin karhun tai tiikerin kidasta. Mutta kaikki tämä on vain pöyhkeilyä, sillä jos vihollinen jatkaa hyökkäystään, laimenee haikaran into paikalla ja se turvautuu häpeälliseen pakoon.

Siinä on muutamia ajutantin tai argalan nimellä tunnetun jättiläishaikaran tuntomerkkejä. On vain mainittava vielä, että hyvin suuria haikaroita on ainakin kaksi, ehkä kolmekin muuta ajutanttiin sekoitettua lajia, vaikka ne eivät ole aivan yhtä isoja kuin tämä. Yksi niistä on marabu, joka asustaa Afrikan troopillisissa seuduissa ja josta myös saadaan hienon maailman suosimia höyheniä kuten ajutantistakin. Mutta afrikalaisen lajin höyhenet eivät ole niin kauniita eivätkä arvokkaita kuin ajutantin pyrstöstä saadut, vaikkakin juuri viimeksimainitut tunnetaan marabutin höyheninä Temminckin erehdyksen vuoksi, jota anatoomikko Cuvier vielä on levittänyt.

Toinen suuri haikara, joka eroaa sekä Aasian argalasta että Afrikan marabutista, asustaa Sumatran saarella. Alkuasukkaat tuntevat sen _boorong cambay_ nimisenä, kun taas läheisellä Jaavan saarella tavataan joko neljäs laji tätä jättiläismäistä lintua tai samaan lajiin kuuluva kuin sumatralainenkin.

Jonkun verran omituista on, että sellaiset olennot ovat niin kauan pysyneet tuntemattomina tieteelliselle maailmalle. Ei ole kulunut paljon yli puolta vuosisataa siitä, kun matkustajat alkoivat kuvailla näitä lintuja vähän tarkemmin. Vielä meidän päiviimme saakka on niiden historiaa ja tapoja vain hyvin vähän valaistu. Tämä on sitäkin hämmästyttävämpää, kun meidän mielestämme ajutantti on mitä tavallisin lintu Gangeen rannoilla, vieläpä Kalkutassakin, se kun alituisesti kuljeskelee edestakaisin talojen ympärillä ja käy aitausten sisällä yhtä vapaasti kuin jos se olisi niissä aina asustava kotieläin.

Tähteiden korjaajana suoritetut palvelukset hankkivat sille vapauden vainoamisesta, eivätkä ihmiset ainoastaan siedä sitä, vaan vieläpä sitä rohkaistaan lähestymään heitä toverillisesti. Näin tehdään huolimatta siitä, että se toisinaan muuttuu jokseenkin vaivalloiseksi sen liiallisen huomaavaisuuden vuoksi, jota se osoittaa ankan- ja kananpoikia sekä muita karjapihan asukkaita kohtaan.

Toisinaan ne eivät edes tyydy ulkoa löytämäänsä ravintoon, vaan niiden tiedetään tunkeutuneen myöskin intialaisten kesämajoihin, siepanneen pöydältä höyryävän paistinkappaleen ja nielaisseen sen, ennenkuin isäntä tai palvelija ennätti pelastaa tuon herkkupalan sen pitkien ja itsepintaisten leukaluiden välistä.

Kun niiden näkee parvissa kahlaavan veden läpi siivet ulospäin ojennettuina, niinkuin niiden tapa on, voi niitä otaksua venekunnaksi. Toisinaan ne astelevat kopeasti hiekkaisella rannikolla ja nokkivat pitkin pyhän virran äyräille heitettyjä muruja. Silloin ne muistuttavat joukkoa alkuasukasnaisia, jotka puuhailevat samanlaisessa työssä.

Usein saattaa nähdä niiden syövän saaliinhimoisesti mitä saastaisinta eläimen raatoa, eikä ole harvinaista nähdä niiden käyvän mädäntymistilassa olevan ihmisruumiin kimppuun, joka on joutunut Juggernaut-taikauskon uhriksi ja heitetty niin sanottuun pyhään virtaan, jonka aallot sittemmin ovat heittäneet ja takaisin rannalle hylkykoirien, korppikotkien ja näiden jättiläismäisten "Gangeen kurkien" mieliksi!

57. luku.

SEISOALLAAN NUKKUJAT.

Ajutanttien saapuminen teki eloisan vaikutuksen kaikkien kolmen mieleen, Ossaruun ehkä vieläkin voimakkaamman kuin toisiin. Hänestä ne tuntuivat vanhoilta ystäviltä, jotka olivat tulleet häntä tervehtimään hänen vankilassaan. Vaikkakaan ei shikarin mieleen ollenkaan juolahtanut, että ne voivat millään lailla olla välikappaleina hänen vapautumisekseen, oli kuitenkin lintujen aiheuttama tunne mieluista laatua. Hän näki edessään kaksi olentoa, joiden ulkomuoto, niin eriskummainen kuin se olikin, yhtyi hänen varhaisimman lapsuutensa muistoihin. Hän ei voinut olla ohimennen ajattelematta, että näin odottamatta ilmestynyt pari oli mahdollisesti sama uros ja naaras, joiden hän oli niin usein nähnyt kyyköttävän suuren pyhän viikunapuun oksilla hindulaisen syntymämajansa edustalla.

Luonnollisestikin tämä oli vain Ossarun kuvittelua. Olisi ollut pelkkä sattuma, jos niistä tuhansista haikaroista, jotka vuosittain muuttavat Hindostanin aavikoilta Himalajan vuorten pohjoispuolelle, nämä kaksi hänen päänsä yläpuolella liitelevää olisivat olleet samat, jotka vuosikausia sitten olivat suorittaneet siivoojain tehtävää hänen syntymäkylässään. Vaikka Ossaru vain ohimennen ajatteli näin eikä silloinkaan vakavasti, oli hän kuitenkin mielissään nähtyään nuo molemmat haikarat, sillä hän tiesi niiden varmasti tulleen oman syntymäseutunsa aavikoilta, sen mainehikkaan joen rannoilta, jonka vedessä hän tahtoi vielä kerran saada huuhtoa jalkojaan.

Noiden suunnattomien lintujen näkeminen herätti Kasparissa aivan toisenlaisen ajatuksenjuoksun. Hänen katsellessaan niiden tavattomia, ojennettuja siipiä niiden lentäessä hitaasti, mutta kevyesti, välähti hänen mieleensä, että jommmallakummalla näistä suurista olennoista saattaisi olla voimaa suorittaa se tehtävä, joka oli osoittautunut liian vaikeaksi karhukotkalle ja jonka vuoksi leijaa oli turhaan yritetty saada lentämään heidän mielensä mukaan.

"Hei", huudahti hän tuon ajatuksen juolahtaessa hänen mieleensä, "etkö luulisi, Karl, jommankumman noista suurista linnuista jaksavan kuljettaa köyttä ylös? Näyttää aivan siltä kuin ne voisivat kohottaa kallion huipulle jonkun meistäkin."

Karl ei vastannut mitään, vaikka hänen vaitiolonsa johtuikin vain Kasparin kysymyksestä, jota hän ryhtyi nyt pohtimaan.

Nuori metsästäjä jatkoi: "Jospa vain voisimme saada niistä jommankumman kiinni elävänä. Luuletko niiden aikovan kohota lentoon? Näyttää siltä kuin ne aikoisivat. Mitä te sanotte, Ossaru? Te tiedätte näistä linnuista enemmän kuin me."

"Kyllä, nuori sahib, minä tiedän, kuinka asiat ovat. Ne laskeutuvat alas. Tiedätte niiden lentäneen pitkän matkan. Kummankin siivet ovat väsyneet, ne eivät jaksa lentää pitemmälle. Ja sitäpaitsi tässä on järvi, vettä. Ne tahtovat juoda ja syödä. Varmasti ne laskeutuvat alas."

Ossarun ennustus toteutuikin melkein samalla kun hän oli sen lausunut. Linnut nykäisivät peräkkäin kokoon suuret siipensä ja pudottautuivat järven rannalle ainoastaan kahdenkymmenen askeleen päähän siitä paikasta, missä nuo kolme kahlaajaa puuhailivat liljanlehtien joukossa, niinkuin jo on mainittu.

Kaikki kolme katselivat nyt tarkasti uusia tulokkaita, joiden käytöksessä he huomasivat jotakin vastustamattoman hullunkurista.

Melkein samalla hetkellä kuin noiden kummankin pitkäsäärisen kaksijalkaisen varpaat koskettivat lujaa maata, alkoivat ne toimia aivan toisella lailla kuin katselijat olivat odottaneet. Sen sijaan että ne olisivat lähteneet etsiskelemään ruokaa ympäristöstä tai astelleet alas rantaan juomaan, eivät ne näyttäneet välittävän ruuasta eikä juomasta. Ja jos ne välittivätkin, oli niille levon tarve vieläkin tärkeämpi, sillä tuskin oli kulunut kymmentä sekuntia niiden maahan laskeutumisesta, kun kumpikin veti sisälle pitkän kaulansa vajottaen sen hartioittensa väliin kuin laatikkoon, niin että näkyviin jäi ainoastaan pään yläosa suunnattomine viikatemaisine nokkineen, jonka leukapielet lepäsivät rintaluun ulkonemaa vastaan ja osoittivat vinosti alaspäin.

Yht'aikaa tämän liikkeen keralla huomasivat katselijat toisen, joka yhtä selvästi osoitti lintujen halua asettautua levolle. Ne nimittäin vetäisivät ylös toisen pitkän lihattoman säärensä, kunnes se kokonaan peittyi niiden irtonaisiin vatsahöyheniin, ja sen liikkeen kumpikin lintu suoritti niin täsmälleen samalla hetkellä, että luuli niiden toimivan samasta vaikuttimesta jonkin niiden välillä vallitsevan henkisen yhteyden pakotuksesta.

Kymmenen sekunnin kuluttua näyttivät molemmat linnut nukkuvan. Joka tapauksessa olivat niiden silmät ummessa, eikä niiden jäsenien, siipien, ruumiin tai edes nokankaan saattanut huomata hievahtavankaan.

Oli tosiaankin hullunkurista nähdä noiden suunnattomien lintujen seisovan vain kuin yhden ainoan niin suoran ja hoikan tikun nojassa, että olisi luullut niiden tarvitsevan pitää mitä tarkinta huolta tasapainostaan, jotta eivät keikahtaisi nurin. Kumpikaan ei kuitenkaan näyttänyt aavistavan pienintäkään sellaista vaaraa tai ainakaan pitävän tarpeellisena pelätä.

Hindu oli liiaksi tottunut näkemään tällaista huomatakseen siinä mitään nauramisen arvoista. Toisin oli Kasparin laita, jonka hilpeys paikalla kiihtyi niin, ettei hän voinut hillitä naurunhaluaan. Se välinpitämätön tapa, jolla haikarat olivat laskeutuneet paikalleen, se maalauksellinen asento, jossa he olivat ruvenneet nukkumaan, oli tyynelle Karlillekin liikaa. Hän yhtyi heti veljensä aloittamaan nauruun.

Heidän yhteiset naurunpurskahduksensa kuuluivat äänekkäästi yli järven kaikuen yhä toistuvina räjähdyksinä läheisestä kalliosta.

Olisi voinut luulla näiden naurunpuuskausten häiritsevän tulokkaita ja saavan ne jälleen turvautumaan siipiinsä.

Mutta ei mitään sellaista tapahtunut. Ainoa vaikutus, joka niillä näytti olevan lintuihin, oli se, että ne avasivat silmänsä, työnsivät vähän kaulaansa eteenpäin, pudistivat päätään ja kohottivat pitkää nokkaansa kalistellen sivumennen leukaluitaan, jotka ne pian taas sulkivat ja antoivat vaipua entiseen lepoasentoon.

Tämä lintujen tyyni käytös lisäsi vain nuorukaisten hilpeyttä. He pysyivät paikoillaan muutamia minuutteja nauraen äänekkäästi ja hillittömästi.

58. luku.

FRITZ HÖYHENTEN KESKELLÄ.

Heidän iloaan ei voinut jatkua ikuisesti. Kasparinkin päättyi lopulta, mutta ei ennen kuin hänen kylkiluitaan pakotti tuo hauska ponnistus.

Koska heidän papusäkkinsä jo olivat täynnä, päättivät he ensin lähteä majalleen ja sitten palata haikaroiden luo ottamaan ne kiinni. Ossarun mielestä se ei tulisi olemaan heille vaikeaa. Hän sanoi lintujen olevan niin kesyjä, että hyvin voi astella suoraa päätä niiden luo ja heittää juoksupaulan niiden kaulaan, Tämän hän olisi luullut varmasti voivansa suorittaa, jos hänellä olisi ollut sopiva nuoranpätkä laittaakseen tuollaisen suopungin. Mutta heillä ei ollut minkäänlaista nuorankappaletta käsillä, ei edes nauhanpalasta, ei mitään muuta kuin lootuksen siemenillä täytetyt kaislakorit. Saadakseen paulan heidän olisi välttämättä lähdettävä majalle.

Kertomuksemme sankareilla ei ollut mitään selvää käsitystä siitä, minkä vuoksi he ottaisivat haikarat kiinni. Mahdollisesti vaikutti siihen Kasparin aikaisemmin lausuma ajatus, jota sekä hän että hänen veljensä vielä hautoivat. Se jo puolusti heidän suunnitelmaansa ottaa linnut vangiksi.

Toinenkin ajatus oli herännyt, etenkin Ossarun mielessä. Jollei asiasta olisi mitään muuta hyötyä, olisi hauska pitää lintuja täällä lempieläiminä ja tovereina. Ossaru oli pakostakin tullut ajatelleeksi, että heillä voisi olla edessään pitkä yksinäinen elämä vuoristolaaksoon suljettuina. Asian niin ollen saattaisi juhlallista haikaraakin pitää hauskana toverina.

Näiden ja ehkäpä myös joittenkin muiden epämääräisempien ajatusten vallassa miehet päättivät ottaa ajutantit kiinni paulalla.

Kaikki kolme alkoivat kahlata pois järvestä sellaiseen suuntaan, etteivät häiritsisi nukkujoita. Nyt kun Karlia ja Kasparia innostutti määrätty suunnitelma, nostivat he jalkansa vedestä ja painoivat ne taas sinne aivan kuin olisivat astelleet munien päällä. Ossaru hymyili heidän liialliselle varovaisuudelleen ja selitti, ettei ollut pienintäkään pelkoa lintujen säikäyttämisestä, ja hän puhuikin totta.

Melkein kaikissa Gangeen rantaseuduissa ovat nämä linnut, joita suojelevat yhtä paljon taikauskoinen pelko kuin lain määräykset, niin tottuneet ihmisten läheisyyteen, että ne tuskin väistyvät heidän tieltään. Mahdollisesti tuo nyt esillä oleva pari kuului johonkin villimpään parveen, joita asustaa Sudderbundin rämeillä ja jotka senvuoksi ovat vähemmän tottuneet ihmisseuraan. Siinä tapauksessa tulisi olemaan jonkun verran vaikeaa lähestyä niitä, ja siksi Ossaru suostui noudattamaan niiden vangitsemisessa Karlin vaatimia varokeinoja.

Karl olikin keksinyt taitavamman suunnitelman kuin kumpikaan toinen. Hänen mieleensä se oli juolahtanut hänen nauraessaan yhdessä veljensä kanssa ja saanut hänet äkkiä lakkaamaan ilakoimisestaan tai ainakin sen äänekkäästä purkautumisesta Kasparin hämmästykseksi.

Filosofi oli tullut vaiteliaaksi ja vakavaksi kuin olisi hänen mieleensä äkkiä juolahtanut, että hilpeys sellaisissa olosuhteissa oli sopimatonta. Siitä hetkestä alkaen Karl oli pysynyt salaperäisen vaiteliaana kieltäytyen sitä selittämästäkään Kasparin kysyessä. Mutta hän oli vain tästä asiasta vaiti. Muuten hänen puheensa virtasi täysin vapaasti hänen neuvotellessaan tovereittensa kanssa kehoittaen kumpaakin noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta, jotta haikarat varmasti saataisiin kiinni, vieläpä niin kiihkeästi, että toisten oli vaikea sitä ymmärtää.

Muutamia minuutteja käveltyään he pääsivät majalle. Tai paremminkin he juoksivat kuin kävelivät, etumaisena Karl, joka saapui perille ennen toisia. Papupussit heitettiin lattialle aivan kuin ne olisivat olleet tyhjät ja arvottomat, ja sitten vedettiin esille kätköpaikoistaan Ossarun punomat nuorat ja langat, joita ryhdyttiin tarkastamaan.

Juoksupaulan laatiminen ei kestänyt kauan. Sen työn suorittivat shikarin näppärät sormet. Helposti se saatiin kiinnitetyksi pitkän bambuvarren päähän. Niin varustettuina riensivät seikkailijamme taas majasta ja lähtivät nukkuvia haikaroita kohti.

Lähestyessään niitä he tyytyväisyydekseen huomasivat lintujen vielä nauttivan puolipäiväuntaan. Epäilemättä ne olivat tehneet pitkän matkan ja tarvitsivat lepoa. Niiden siivet riippuivat velttoina sivuilla ja ilmaisivat niiden olevan väsyneitä. Ehkä ne näkivät unta jossakin korkeassa viikunapuussa olevasta orresta tai Buddan, Vishnun tai Devan kunniaksi pyhitetyn muinaisajan temppelin tornista tai sitten suuresta Gangeesta ja sen rannalle heitetyistä tuoksuvista jätteistä, niistä mehukkaista mädäntyneen lihan kappaleista, joita ne mielikseen kaivelivat suunnattomilla kuokkamaisilla leukapielillään.

Kun Ossarun haltuun oli uskottu paula, ei hän pysähtynyt miettimään, mistä linnut mahdollisesti näkivät unta tai näkivätkö ne unta ollenkaan. Hänestä oli kylliksi se, että ne näyttivät nukkuvan. Hänen onnistuikin lähestyä niitä hiipimällä eteenpäin kumarassa asemassa ja astelemalla tiikerin tavoin viidakossa, jollaisissa oli tottunut kulkemaan lapsuudestaan asti. Niin hän saapui niin lähelle mistään tietämättömiä ajutantteja, että melkein ulottui heittämään paulan niiden kaulaan.

Mutta voi pikarin siepata tuuli, kun sitä lähestyy huuli. Tuota vanhaa sananpartta valaisi hyvin shikarin epäonnistuminen hänen yrittäessään ottaa haikaroita kiinni.

Kun koe oli tehty, oli paula entisellä paikallaan työntyen jäykkänä esiin pitkän bamburuo'on kärjestä, kun taas ajutanttien nähtiin liitävän ilmaan, kohoten yhä korkeammalle, pitkät kaulat suoriksi kurkotettuina ja nokat rätisemässä kuin kastanjetit ja päästämässä kurkuistaan leijonan karjumista muistuttavan vihaisen äänen.

Tätä epäonnistumista ei voinut panna Ossarun syyksi. Se johtui erään aivan hänen kintereillään seuraavan toverin varomattomuudesta. Se toveri oli Fritz.

Juuri Ossarun aikoessa heittää silmukkansa nukkuvan ajutantin hartioille, hyökkäsi Fritz, joka oli seurannut toisia majalta ja joka nyt ensi kertaa huomasi linnut, eteenpäin ja tarttui toisen pyrstöön hampaillaan. Sitten se aivan kuin päättäen varata itselleen kauniita marabutin höyheniä kiskaisi suuren tukon niitä juurta myöten suuhunsa.

Ei tämä ollut aivan se syy, joka oli pakottanut Fritzin tekemään niin odottamattoman hyökkäyksen, sillä odottamaton se oli, koska hyvin harjoitetun eläimen olisi pitänyt ymmärtää, ettei sopinut säikäyttää sitä riistaa, jota hänen herransa aikoivat pyydystää. Se ei ollut milloinkaan ennen käyttäytynyt niin ajattelemattomasti. Riistan outous oli saanut Fritzin toimimaan näin vastoin sen tavallista varovaista käytöstä, sillä ei mikään niistä eläimistä, joita se oli nähnyt saavuttuaan tähän maahan, ollut herättänyt siinä syvempää vihamielisyyden tunnetta kuin nämä ajutantit. Oleskellessaan Kalkuttan kasvitieteellisessä puutarhassa, missä sen isännät, niinkuin muistettaneen, viettivät jonkin aikaa vieraina, oli Fritz usein joutunut kosketukseen parin tuollaisen jättiläismäisen linnun kanssa, jotka niinikään olivat vieraina tuossa kuuluisassa laitoksessa. Ne pysyttelivät tavallisesti aitauksen sisäpuolella, missä niiden sallittiin häiritsemättä tepastella sinne tänne ja nokkia niitä ruuantähteitä, joita palvelijat silloin tällöin heittivät ulos puutarhan esimiehen talosta.

Nuo linnut olivat tulleet niin kesyiksi, että ottivat ruokansa vapaasti kenen kädestä tahansa, joka tarjosi sitä niille. Yhtä vapaasti he ottivat sitä tarjoamattakin sieltä, mihin vain niiden pitkä käyrä nokka ulottui. Usein ne olivat näpistelleet sellaisiakin ruokavaroja, jotka olivat niiltä kokonaan kiellettyjä. Näiden saaliinhimoisten tekojen joukossa oli yksi, jota Fritz oli jännittyneenä katsellut ja jota se luultavasti ei koskaan antaisi niille anteeksi. Ne olivat nimittäin ryöstäneet siltä erään herkullisen lihapalan, jonka muuan kokki oli antanut Fritzille ja jota se oli aikonut ruveta syömään päivällisekseen. Toinen linnuista uskalsi siepata lihan nokkaansa, nykäistä sen aivan koiran hampaista ja nielaista sen ennenkuin viimeksimainittu ennätti pysähdyttää sitä tai panna vastalausettaan ryöstöä vastaan.

Seuraus siitä oli, että Fritz oli silloin tällöin tuntenut mitä kiukkuisinta vastenmielisyyttä kaikkia _Ciconia_ sukuun ja etenkin _argala_-lajiin kuuluvia lintuja kohtaan. Tämä vaikuttikin, että se heti ajutantit huomattuaan syöksyi suu auki niitä kohti ja tarttui toisen pyrstöön hampaillaan, se kun oli niiden saapuessa ollut majalla eikä siis ollut nähnyt niitä ennemmin.

Ei ole tarpeellista lisätä, että lintu, jonka kimppuun oli hyökätty näin sopimattomasti, lehahti paikalla lentoon onnellisemman, vaikkakaan ei vähemmän pelästyneen toverinsa seuraamana, jättäen Fritzin huonolle tuulelle viskelemään marabutin höyheniä sellaisella tavalla, jolla niitä ei ole koskaan ennen kukaan kohdellut; ei edes mikään ivallinen ja mustasukkainen äkäpussi ole niitä sillä lailla repinyt vihatun kilpailijansa päähineestä!

59. luku.

HAIKARAIN VANGITSEMINEN.

Miesten katseissa, heidän seuratessaan lintujen nousemista, ilmeni pettymystä ja harmia, ja Fritz oli vaarassa saada vakavan kurituksen. Se ansaitsikin sen ja olisi samassa silmänräpäyksessä sen saanutkin, sillä Kaspar seisoi jo sen luona keppi koholla, kun Karlin huudahdus sai nuoren metsästäjän pysähdyttämään kätensä ja pelasti Fritzin siitä "saunasta", jolla sitä oli uhattu.

Karl ei ollut senvuoksi huudahtanut. Sillä äänellä, joka oli päässyt hänen suustaan, oli toinen merkitys ja niin erikoinen sävy, että se paikalla veti Kasparin huomion pois rikollisesta ja kiinnitti sen Karliin.

Tämä seisoi silmät ylöspäin luotuina ja tuijotti kiinteästi etenevään haikaraan, siihen samaan, jonka pyrstöä Fritz oli kohdellut niin anteeksiantamattoman vapaamielisesti.

Karl ei tuijottanut niitä repaleisia marabutin höyheniä, joita riippui puolittain irtonaisina haikaran pyrstöstä, vaan linnun pitkiin sääriin, jotka sen lentäessä kiireesti ylöspäin riippuivat vinosti alas ulottuen paljon sen pyrstön kärjen takapuolelle. Eivätkä nimenomaan nämäkään olleet aiheuttaneet hänen outoa huudahdustaan, vaan eräs niihin tai ainakin toiseen niistä kiinnitetty esine, joka joutuessaan kirkkaaseen auringonvaloon välkkyi Karlin silmissä metallinhohtoisena.

Sillä oli kellertävä välke niinkuin kullalla tai kiilloitetulla kuparilla, mutta auringon säteiden välkehtiminen niiden heijastuessa sen pinnasta esti katselijoita pääsemästä selville sen muodosta tai osaamasta täsmälleen sanoa, mikä se oli.

Ainoastaan Kaspar ja Ossaru olivat siitä ymmällä. Karl tunsi tuon kimmeltävän meteorin, joka oli hetkiseksi vilahtanut hänen silmissään kuin toivon säde ja nyt hitaasti, mutta varmasti loittoni hänestä ja syöksi hänet takaisin entiseen kurjuuteen.

"Voi veljeni!" huudahti hän haikaran lentäessä ylöspäin, "mikä onnettomuus on kohdannut meitä!"

"Onnettomuus? Mitä tarkoitat, Karl?"

"Niin, sinä et tiedä kuinka vähällä olimme päästä vapauteen. Voi, voi, nyt se mahdollisuus on mennyt meiltä!"

"Linnut ovat menneet meiltä, tarkoitat", sanoi Kaspar "Mitä siitä? En luule, että ne olisivat voineet missään tapauksessa kuljettaa köyttä ylös, ja mitä hyötyä olisi niiden vangitsemisesta ollut? Ne eivät ole syötäviä, emmekä me tarvitse niiden höyheniä, niin arvokkaita kuin ne lienevätkin."

"Ei ei!" sanoi Karl hätäisesti, "en tarkoita sitä".

"Mitä sitten, veljeni?" kysyi Kaspar jonkun verran hämmästyneenä kasvinkerääjän ristiriitaisesta puheesta. "Mitä sinä ajattelet?"

"Katsohan tuonne", sanoi Karl osoittaen nyt ensi kertaa ylös liiteleviin haikaroihin. "Näetkö mitään välkkyvää?"

"Kah, toisen linnun sääressäkö? Kyllä, näen jotakin; kuin keltaisen metallikappaleen Mikähän se on?"

"Minä tiedän, mikä se on", lausui Karl mielipahaa ilmaisevalla äänellä, "oikein hyvinkin sen tiedän. Voi, jos vain olisimme saaneet kiinni tuon linnun, olisi meillä toivoa. Sitä ei kannata nyt surra. Se on mennyt, voi, se on mennyt, ja sinä, Fritz, olet tänään tehnyt sellaisen tempun, joka tuottaa meille kaikille murhetta, ehkä loppuiäksemme."

"En ymmärrä sinua, veljeni", sanoi Kaspar, "mutta jos meidän on niin murehdittava haikaroiden lähtöä, niin ehkä säästymme siitä. Niillä ei näytä olevan kovinkaan kiire poistua luotamme huolimatta siitä epävieraanvaraisesta vastaanotosta, jonka ovat saaneet osakseen Fritzin puolelta. Katsohan! Ne kiertävät sinne tänne kuin aikoen jälleen laskeutua. Vilkaisehan myöskin Ossaruun, joka ojentaa niille syöttiä. Takaanpa, että vanhan shikarin onnistuu houkutella ne takaisin. Hän tuntee niiden tavat täydellisesti."

"Armias Isä!" huudahti Karl katsahtaen ensin lenteleviin haikaroihin ja sitten Ossaruun. "Suotakoon sen onnistua! Tartu sinä, Kaspar, Fritziin ja anna Ossarun koettaa parhaansa mukaan! Henkesi tähden, älä päästä koiraa käsistäsi! Henkesi tähden -- meidän kaikkien hengen tähden!"