Part 16

Asiain näin ollen olivat kaikki ponnistukset turhat Jättiläismäinen pallo ei voinut kohota maasta kuutta jalkaa korkeammalle. Se ei jaksanut nostaa ylös kissaakaan, vielä vähemmin miestä. Lyhyesti sanoen, tässä oli taas uusi pettymys lisää heidän synkkien pettymystensä pitkään luetteloon.

Toista tuntia piti Karl tulta vireillä. Koettipa hän polttaa pihkaisen männynkin oksia toivoen onnistuvansa kohottamaan ilmapallon ylemmäksi saamalla aikaan kiihkeämmän lämpövoiman, mutta se ei aiheuttanut mitään huomattavaa muutosta. Pallo hyppelehti sinne tänne, niinkuin ennenkin, mutta kieltäytyi itsepintaisesti nousemasta.

Vihdoin insinööri kääntyi pois niin suurella vaivalla valmistamastaan koneesta kärsivällisyytensä menettäneenä ja toiveet kokonaan murskana. Hetkisen hän seisoi epäröiden. Sitten hän lähti pois siltä paikalta surullisin, hitain askelin ja huoahtaen muisteli hukkaan mennyttä vaivaansa. Kaspar seurasi häntä pian, tuntien aivan yhtä voimakasta ja katkeraa pettymystä kuin hänkin. Ossaru erosi eri lailla pullistuneesta hirviöstä. Mennen sen lähelle hän seisoi joitakin sekunteja tarkastellen sitä äänettömänä kuin miettien niiden saumojen paljoutta, jotka hän oli ommellut yhteen aivan tyhjän vuoksi. Päästäen alkuasukkaan huudahduksen ja tuumien, että se oli "hyödytön maalla, merellä ja ilmassa", hän kohotti jalkansa ja potkaisi pallon syrjään sellaisella voimalla, että hänen sandaalinsa varvas puhkaisi reiän pingottuneeseen ankeriaannahkaan. Senjälkeen hän kääntyi halveksien pois ja jätti tuon arvottoman koneen pitämään huolta itsestään...

Mutta sitä tehtävää se ei näyttänyt voivan suorittaa sillä pettyneet ilmailijat eivät olleet kulkeneet montakaan minuuttia, ennenkuin pallon sisällä oleva kuumennettu ilma, joka oli jo jonkun aikaa jäähtynyt, tuli lopulta niin viileäksi, että tuo suuri pallo alkoi kutistua ja laskeutua alapuolella vielä punaisena hehkuvan männynhavutuhan päälle. Seuraus tästä oli, että kun tulenarat nahat, nuorat ja puuosat tulivat kosketukseen tulen kanssa, alkoivat ne palaa kuin taula. Liekit kohosivat ylös nuoleskellen öljyisiä ankeriaannahkoja kuin tulikäärmeiden kielet. Kun äskeiset ilmailijat katsahtivat taakseen majansa ovelta, huomasivat he ilmapallonsa olevan ilmiliekissä.

Jos tuo tapaturma olisi sattunut kaksi tuntia aikaisemmin, olisivat he pitäneet sitä mitä surullisimpana onnettomuutena. Mutta nyt he tarkastelivat tuon hyljätyn pallon palamista yhtä välinpitämättömästi kuin väitetään Neron katselleen, kuinka seitsemän kukkulan kaupunki paloi.

53. luku.

UUSI EPÄTOIVON KAUSI.

Kertomuksemme sankarit eivät kertaakaan koko aikana "Epätoivon laaksossa" oleskellessaan olleet tunteneet suurempaa alakuloisuutta kuin sinä iltapäivänä, joka seurasi heidän suuren ilmapallonsa loppua. He tiesivät tähän yritykseen panneensa kaiken kekseliäisyytensä, ja niin varmasti he olivat vakuutettuja siitä, että se olisi viimeinen, ettei kukaan heistä ajatellut uuden kokeen tekemistä. Kaikkien kolmen mieliala oli täydellisesti lamassa ja näytti muuttuneen viimein epätoivoksi.

Tietystikään se ei ollut samanlaista epätoivoa kuin tuntee se, joka tietää pikaisen ja varman kuoleman odottavan itseään. Heidän asemansa ei suinkaan ollut niin hirveä, mutta joka tapauksessa olivat heidän tunteensa katkerat. He tiesivät voivansa elää edelleen ehkä yhtä kauan siellä kuin missä tahansa muuallakin maan päällä, mutta minkä arvoista olisi elämä, kun he olisivat eristetyt kaikesta yhteydestä maailman kanssa? Nyt he nimittäin ehdottoman varmasti pitivät itseään iäksi suljettuina tuohon laaksoon.

Ei ainoallakaan heistä ollut lainkaan erakon taipumuksia. Ketä tahansa heistä olisi värisyttänyt ajatellessaan tulevansa pylväspyhimykseksi. Olisi voinut luulla, että Karl olisi ehkä tullut toimeen siellä, kun hänellä olisi ollut tutkittavana kirjoja ja luontoa. Tosin hän olisi sellaisten toverien kanssa voinut viettää vähemmän ikävää elämää kuin kumpikaan toisista, mutta vaikka hänellä olisi ollut sellaista ajanvietettä, on epäiltävää, olisiko hän saanut aikansa kulumaan. Ei nimittäin ole kovinkaan varmaa, että ihminen, joka tietää olevansa lopullisesti kokonaan yksin maailmassa, välittää paljonkaan ihmisten tai luonnon kirjoista.

Kun Kaspar ajatteli, että heidän yksinäisyyttään tulisi kestämään ikuisesti, tunsi hän veren hyytyvän suonissaan.

Hindun suru oli yhtäsuuri kuin hänen onnettomuustoveriensa. Hän kaipasi bambumajaansa Hindostanin kuumilla aavikoilla yhtä kovasti kuin toiset kotiaan kaukaisessa isänmaassaan Baijerissa.

Heidän asemansa ei tosin ollut yhtä huono kuin jos kukin olisi joutunut elämään aivan yksin. Moni hylkiöraukka autiolla saarella on tuomittu paljon onnettomampaan kohtaloon. He tiesivät ja tunnustivat sen. Kullakin oli kaksi toveria, mutta sitä ajatellessaan eivät he voineet olla miettimättä sitä tulevaa aikaa, ehkä ei kovinkaan kaukaista, jolloin joku heistä lähtisi laaksosta ilman köysiportaiden tai ilmapallojen apua. Sitten lähtisi toinenkin jättäen viimeisen heistä kolmesta yksin ja hyljätyksi.

Sellaisissa surullisissa mietteissä he viettivät sen päivän illan ja seuraavan aamusta iltaan. He eivät pitäneet mitään lukua ajasta ja jaksoivat tuskin koota niin paljon tarmoa, että saivat vaatimattoman ateriansa keitetyksi. Sekä suunnittelemis- että toimintahalu näytti luopuneen heistä iäksi.

Tällaista asianlaitaa ei voinut kauan jatkua. Niinkuin jo on sanottu, on ihmissieluun kätketty elpymisvoima. Niin kauan kuin ihminen elää, toivoo hän toipuvansa ankarimmastakin iskusta. Murtuneet sydämet ovat enemmän näennäisiä kuin todellisia. Särkyneimmilläkin on sellaiset väliajat, jolloin ne ovat täysin terveet. Orjalla kahleissaan, vangilla pimeässä tyrmässään, hylkiöllä autiolla saarellaan on ilonhetkensä, ehkä yhtä elävät ja pysyvät kuin kuninkaalla valtaistuimenaan tai valloittajalla riemuvaunuissaan.

Maan päällä ei ole sekoittamatonta iloa. Ehkä ei myöskään ole surua, joka ei aikanaan huojentuisi.

Toisena päivänä heidän viimeisen suuren pettymyksensä jälkeen alkoi kaikkien kolmen mieliala jälleen elpyä, ja luonnonvaatimukset, jotka joko tahtoen tai tahtomattamme vetävät huomiomme puoleensa, alkoivat päästä valtaan heidän mielessään.

Karl tunnusti ensiksi niiden välttämättömyyden. Jos heidän oli elettävä siellä koko ikänsä, tuumi hän -- eikä se enää tuntunut pelkältä luulolta, -- ei kannattaisi heittäytyä alakuloisuuden valtaan ja ruveta viettämään päiviään tylsyydessä niinkuin mykät hautajaisissa. Paljon parempi oli viettää toimeliasta elämää, vieläpä elää hyvin hankkimalla runsaasti syötävää ja juotavaa, minkä he helposti voivatkin ahkeruudellaan tehdä. Kaikki tämä ei pystyisi saattamaan heitä iloisiksi, mutta he joutuisivat varmasti vähemmän surumielisyyden valtaan puuhaillessaan jossakin todellisessa työssä kuin jos rupeisivat yhä hautomaan kohtaloaan.

Nämä ajatukset heräsivät, niinkuin on mainittu, toisena aamuna sen päivän jälkeen, jolloin he olivat hylänneet ilmapallonsa. Karl lausui ne julki koettaen ilahuttaa veljeään, joka oli vaipunut tavattomaan alakuloisuuden tilaan. Ossarukin tarvitsi mielenvirkistystä, ja senvuoksi johtui kasvientutkijan mieleen koettaa elvyttää toveriensa mieltä.

Aluksi se ei juuri menestynyt, mutta vähitellen alkoi kaikista tuntua välttämättömältä ryhtyä toimimaan, jos ei muunkaan vuoksi, niin ruokatarpeiden hankkimiseksi. Menettämättä enempää aikaa he rupesivat harjoittamaan niitä eri pyydystämistapoja, joiden avulla he tähän asti olivat estäneet ruokasäiliönsä tyhjentymästä.

Niinkuin aikaisemminkin, tuli Kasparin osaksi metsästäminen, kun taas Ossaru hoiti kalastusta, koska hän paremmin kuin kumpikaan toinen ymmärsi koukkujen, siimojen ja verkkojen käsittelyä.

Kasvientutkija puuhaili entiseen tapaansa tutkien laaksoa ja etsien sellaisia siemeniä, kasvia ja juuria, jotka olisivat terveellisiä ruuaksi, jättämättä huomioon ottamatta niitäkään, jotka sopisivat lääkkeeksi mahdollisissa sairaustapauksissa. Monta sellaista oli nuori kasvienkokoilija tavannut aikaisemmilla etsiskelyretkillään ja merkinnyt ne muistiin siltä varalta, että niitä ehkä tarvittaisiin.

Onneksi ei tähän mennessä ollut kenenkään seurueen jäsenistä paljon tarvinnut koetella sitä luonnonrohtolaa, jonka laakso tarjosi, ja toivottavaa oli, ettei heidän koskaan olisi pakko tutkia Karlin löytämien eri kasvien tehoa. Siitä huolimatta hän keräili muutamia lajeja ja käsiteltyään niitä määrätyllä säilytystavalla pani ne talteen majaan.

Ruuaksi hankituista kasviksista oli tärkein erään syötäväksi kelpaavan männyn (_Pinus Gerardiana_) ravitseva siemen. Tämän arvokkaan puun kävyt olivat niin suuria kuin artisokat, ja niistä jokaisesta sai muutamia pähkinän kokoisia ja näköisiä siemeniä.

Myöskin villi kukonheltta (_Amaranthus cruentus_) antoi heille ruuanlisää. Niiden siemenistä saatiin kuivattuina ja kivien välissä muserrettuina eräänlaisia jauhoja, joista Ossaru valmisti leipää. Se oli tosin paljon huonompaa laadultaan kuin oikea kotileivottu tai edes tavallisin leipomoissa valmistettu. Siitä huolimatta nämä leivät olivat kyllin maukkaita sellaisten mielestä, joilla ei muuta leipää ollut.

Järvestä he myöskin saivat kasviravintoa niiden kalojen lisäksi, joita Ossaru sieltä veteli. Sitä tutkiessaan huomasi kasvientutkija muutamia syötäväksi kelpaavia kasvilajeja, muiden muassa omituisen _Trapa bicorniksen_ eli sarvellisen vesipähkinän, jonka Himalajan seutujen alkuasukkaat tuntevat _singara_ nimisenä ja jota he paljon käyttävät terveellisenä ravintoaineena.

Siellä kasvoi myöskin komea vesililja, jolla on hyvin leveät lehdet ja suuret vaaleanpunaiset ja valkeat kukat. Senkin siemenien ja varsien tiesi Karl kelpaavan ravinnoksi, koska hän oli lukenut Kashmirin köyhien käyttävän sitä siihen tarkoitukseen. Puheena olevaa liljaa, joka on nimeltään _Nelumbium speciosum_, kasvaa runsaasti sennimisen laajalti tunnetun laakson järvissä.

Ensiksi huomatessaan tätä kaunista kasvia löytyvän niin ylenpalttisesti heidän omassa pienessä laaksojärvessään, Karl käytti tilaisuutta hyväkseen selittääkseen veljelleen, Ossarun samalla kuunnellessa, hänen sanojaan, niitä eri tapoja, joilla Kashmirin asukkaat sitä käyttävät. Kuinka pojilla purjehtiessaan veneillään silloin, kun päivä sattuu olemaan hyvin kuuma, on tapana nykäistä jokin sen suurista kiiltävistä lehdistä ylös vedestä ja levittää päälaelleen suojaksi polttavia auringonsäteitä vastaan ja kuinka he käyttävät sen lehtiruotia, joka on ontto sisäpuolelta, jonkinlaisena juoma-astiana. Monta sellaista mieltäkiinnittävää yksityiskohtaa tämän vesikasvin käyttämisestä kertoi nuori kasvientutkija tovereilleen, mutta mikään ei ollut sen hauskempi kuin että sen siemenet ja varret kelpaavat ruuaksi, koska he toivoivat näin saavansa lisää vakuutta siihen, ettei heidän kasvisravintonsa aivan pian joutuisi loppumisen vaaraan.

54. luku.

PYTAGORAAN PAPU.

Vesililjan keksiminen ei ollut mikään hiljattain sattunut tapaus. He olivat jo aikaisemmin tienneet sen olemassaolosta ja käyneet useammin kuin kerran siinä pienessä järvenpoukamassa, missä sitä pääasiassa kasvoi. Se oli herättänyt heidän mielenkiintonsa jo muutamia päiviä senjälkeen, kun he ensiksi olivat saapuneet laaksoon, ei oman silmäänpistävyytensä vuoksi, sillä sen suuria pyöreitä lehtiä niiden ollessa vaakasuorasti levällään veden pinnalla saattoi tuskin huomata rannalta. Vain silloin voi sen nähdä pitemmän välimatkan päästä, kun sen kauniit vaaleanpunaiset kukat olivat parhaimmillaan.

Miksi he olivat ensiksi lähestyneet sitä paikkaa, jossa sitä kasvoi, ja tutkineet sitä, johtui siitä, että he olivat huomanneet erään omituisen sen yhteydessä olevan seikan, jota selvittäessään he kaikki kolme olivat joutuneet ymmälle.

Siitä paikasta, jonne he ensin olivat leiriytyneet, näkyi silloin täydessä kukoistuksessa olevien liljojen oikea tyyssija. Joka aamu heti päivän koitettua ja toisinaan myöskin päivällä he näkivät muutamien lintujen huvittelevan lähellä tuota paikkaa kovin ihmeellisellä tavalla, sillä ne näyttivät kävelevän veden päällä.

Ne olivat suuria, pitkäjalkaisia, hoikkaruumiisia eläimiä, joiden Karl ja Kaspar helposti tunsivat kuuluvan _Rallidaen_ eli liejukanojen heimoon.

Epäilemättä ne kävelivät veden päällä, välillä hitaasti, välillä nopeasti juosten ja, mikä oli vieläkin selittämättömämpää, toisinaan näyttivät seisovan paikallaan veden päällä. Ja kaiken ihmeellisen päälliseksi ne vielä suorittivat tämän vesitempun vain toisella jalalla seisoen!

Asia olisi tuntunut vielä salaperäisemmältä, jollei Karl olisi aavistanut syytä, minkä vuoksi ominaispainolait näyttivät olevan näin ristiriitaisia. Hän epäili järvessä olevan joitakin kasveja, joiden vedenpinnalle levinneet lehdet ehkä olivat kyllin vahvana jalansijana kannattamaan noiden lintujen painoa.

Kasvientutkija teki näitä johtopäätöksiään vain muistin nojalla. Hän oli hiljattain lukenut vain muutamia vuosia sitten julkaistun selonteon troopillisen Amerikan jättiläismäisen vesililjan _Victoria regian_ löydöstä ja muisti sen keksijöiden puhuneen suurista kurjen heimoon kuuluvista linnuista, jotka olivat ottaneet majapaikakseen sen suunnattomat lehdet ja leikkivät niiden päällä kuin olisivat astelleet lujalla maalla.

Nämä seikat olivat Karlilla vielä tuoreessa muistissa, kun hän alkoi arvella itsensä ja toveriensa näkemien liejukanojen pysyttelevän ja ilakoivan samanlaisella jalustalla. Hänen otaksumansa osoittautuikin oikeaksi, sillä käydessään vähän myöhemmin sillä paikalla hän huomasi _Nelumbium speciosumin_ suuria pyöreitä lehtiä, jotka olivat melkein yhtä isot kuin sen eteläameriikkalaisen toverin.

Karl oli silloin tällöin kertonut tovereilleen muitakin mieltäkiinnittäviä kohtia Himalajan järvissä kasvavasta suuresta liljasta, sillä hän tiesi, että _Nelumbium speciosum_ oli kreikkalaisten, etenkin Herodotoon ja Theophrasteen, kirjoituksissaan mainitsema kuuluisa Pytagoraan papu.

Nämä kirjoittajat sanovat sitä kasvavan runsaasti Egyptissä, ja epäilemättä sitä viljeltiinkin tuossa maassa heidän aikoinaan, vaikka ei sitä nykyään tunneta siellä. Sitä tavataan myöskin egyptiläisissä kuvanveistoksissa, ja niin tarkoin ovat kreikkalaiset kirjailijat sen kuvailleet, ettei ole epäilystäkään lajien yhtäpitäväisyydestä.

Se on yksi niitä kasveja, joita arvellaan muinaisajan kuuluisaksi lotukseksi. Se otaksuma onkin hyvin todennäköinen, koska kaikkina aikoina ihmiset niissä maissa, joissa sitä kasvaa, ovat syöneet ei ainoastaan sen mehukasta vartta, vaan myöskin sen siemeniä eli "papuja". Sillä on vahvistava vaikutus elimistöön, ja se on myöskin hyvin virkistävä janossa. Kiinalaiset sanovat sitä _lienhuaksi_, ja sen siemenet sekä ohuet viipaleet sen juurta sekoitettuina aprikoosin ja saksanpähkinän sydämin sekä sovitettuina eri jääkerrosten väliin olivat yhtenä niistä valioruuista, joita suuret mandariinit tarjosivat Englannin lähettiläille viimeksimainittujen käydessä Kiinan valtakunnassa.

Ihmiset kokoovat lienhuan juuria varastoon talven ajaksi säilyttäen niitä suolan ja etikan sekaisessa liemessä. Japanilaisetkin käyttävät tätä kasvia ravintoaineena. Sitäpaitsi he pitävät sitä jumalilleen pyhitettynä, joita usein kuvataan istuvina tuon liljan suurilla lehdillä.

_Nelumbium speciosumin_ kukat täydessä kukoistuksessa ollessaan tuoksuvat mitä voimakkaimmin, jonkun verran muistuttaen siinä suhteessa aniisia, kun taas tammenterhon muotoisten siementen haju on runsaudessaan ja hienoudessaan samanlainen kuin parhailla manteleilla.

55. luku.

ELONKORJUU VEDESSÄ.

Karl ei ollut yhdellä kertaa kertonut tovereilleen kaikkia näitä mieltäkiinnittäviä seikkoja suuresta liljasta. Monet niistä hän oli maininnut paljon aikaisemmin, ennenkaikkea sen, että siemenet olivat syötäviä. Kaspar ja Ossaru olivatkin usein suureksi tyydytyksekseen todenneet, että ne olivat muutakin kuin syötäviä: ne olivat erittäin maukkaita.

Tietäen tämän alkoivat nyt kaikki kolme ajatella liljoja, joiden suuret punertavat teriöt, ne kun eivät enää välkkyneet vedenpinnan yläpuolella, ilmaisivat "papujen" olevan kypsiä ja valmiita kuorestaan otettaviksi.

Kaikki kolme puuhailivat lähtöä majasta korjaamaan järvestä tätä satoa, joka vedenpinnan yläpuolella olevista siemenkoteloista päättäen tulisi olemaan runsas.

Kukin oli varustautunut kaislakorilla, jotka shikari oli pitkinä talvi-iltoina punonut toisiin tarkoituksiin, mutta koska ne olivat juuri sopivan kokoisia ja muotoisia Pytagoraan papujen säilyttämiseksi, aiottiin niitä käyttää siihen.

Sekä Karl että Kaspar olivat kietoneet housunsa ylös reiden puoliväliin asti, jotteivät kastaisi niitä liljojen joukossa kahlatessaan. Ossaru taas, jolla ei ollut olemassakaan sen nimisiä vaatekappaleita, oli ainoastaan kohottanut puuvillamekkonsa helman kiinnittäen sen vyön alle.

Tällä lailla puettuina lähtivät kaikki kolme kiertämään järvenrantaa sille puolelle, missä he olisivat lähinnä liljojen kasvamispaikkaa. Huomatessaan heidän lähestyvän nousivat liejukanat lehdiltä ja lensivät räpytellen hakemaan parempaa turvapaikkaa sarpaheinien joukosta.

Miehet kahlasivat heti veteen ja alkoivat poimia siemenkotia ja silpiä niitä kaislakoreihinsa. He olivat aikaisemminkin olleet siellä ja tiesivät, ettei veden syvyydestä ollut mitään vaaraa.

He olivat melkein täyttäneet korinsa Pytagoraan pavulla ja aikoivat palata kuivalle maalle, kun heidän huomiotaan kiinnitti tyynen järven pinnan yli kulkeva tumma varjo, jota heti seurasi toinen saman kokoinen ja muotoinen.

Kaikki kolme huomasivat varjot samalla hetkellä ja kaikki katsahtivat ylös yht'aikaa päästäkseen selville siitä, minkälaisista eläimistä nuo varjot johtuivat. Yläpuolellaan taivaanlakea vasten he näkivät näyn, joka oli omiaan herättämään heissä mitä oudointa mielenkiintoa.

Suoraan heidän päittensä päällä kaarteli ilmassa pari suurta lintua. Kumpaakin kannatti suunnaton siipipari, jonka pituus kärjestä kärkeen oli neljä metriä. Niiden keskellä olevasta ruumiista taas ulkoni vaakasuorasti suunnattoman pitkä kaula, päättyen suippokärkiseen nokkaan, joka oli saman muotoinen kuin pelargoniumin emi.

Niiden nokkaa saattoi hyvin verrata pelargoniumin emiin tai paremminkin viimeksimainittua niiden nokkaan, koska tuo kukka on saanut näistä linnuista kasviopillisen lisänimensä.

Linnut olivat haikaroita, ei tavallisia _Ciconioita_, jotka rakentavat pesänsä Hollantiin tai saavat vieläkin vieraanvaraisemman vastaanoton unkarilaisten harjahirrellä pusta-aavikoilla, vaan paljon suurempikokoisa lintuja, lyhyesti sanoen sukunsa suurimpia, ajutantteja.

Ylös katsahtaessaan Karl heti tunsi sen lajin, samoin Kaspar ensi silmäyksellä. Ei tarvinnut pitkää tarkastelua eikä suurta luonnonhistorian tuntemusta eroittaakseen kuuluisan ajutanttilajin muista. Siihen riitti hyvinkin että oli kerran nähnyt sen joko elävänä tai kuvassa. Kumpikin veli oli nähnyt luonnossa tuollaisia lintuja Intian aavikoilla Kalkutan seuduilla.

Shikarin taas oli mahdoton erehtyä noiden siivekkäiden jättiläisten laadusta, kun oli tuhansia kertoja nähdyt "saastan korjaajien" ylväästi astelevan pyhän Gangeen hiekkarannoilla. Eikä hän tosiaan epäillytkään sitä, mitkä linnut nyt loivat varjonsa tälle yksinäiselle järvelle Himalajan vuoristossa. Varmuus sitä, että hänen yläpuolellaan olevat linnut olivat jättiläismäisiä Gangeen kurkia, Brahman pyhiä lintuja, sai hänet päästämään jonkunlaisen hurjistuneen huudon ja samalla pudottamaan "papusäkkinsä" veteen.

Hänen ei tarvinnut tarkastaa lintujen väriä huomatakseen niiden olevan tummanruskeita yläpuolelta ja valkeita alta. Ensi silmäys ilmaisi hänelle kyllin selvät tunnusmerkit: alastoman, korppikotkamaisen kaulan pussinkaltaisine tiilikivenpunaisine lisäkkeineen ja pyrstön alapuolella olevat sinertävänvalkeat silkkiset höyhenet, joita monien maiden naiset tuntevat ja käyttävät marabutin sulkien nimisinä.

Linnut lensivät hitaasti ja nähtävästi työläästikin kuin olisivat niiden siivet olleet väsyneet. Ne näyttivät hakevan jotakin ortta, missä saattaisivat lepuuttaa itseään.

Muutamia minuutteja myöhemmin selvisikin, että ne olivat tulleet laaksoon siinä tarkoituksessa, sillä tehtyään kierroksen pikku järven ympäri lakkasi kumpikin samalla hetkellä heiluttelemasta pitkiä siipiään ja laskeutui alas rannikolle vetäen siivet kiinni ruumiiseensa.

Se paikka, johon he olivat katsoneet sopivaksi laskeutua, oli pieneen niemekkeeseen liittyvä ulkonema, joka ulottui melkein liljojen kasvamispaikalle asti ja josta nuo kolme kahlaajaakin olivat laskeutuneet veteen. Koska miehet nyt seisoivat polviaan myöten vesikasvien joukossa, eivät he olleet kauempana kuin kahdenkymmenen askeleen päässä niemen kärjestä.

Laskeuduttuaan maahan haikarat seisoivat pystyssä rannalla ilmeisesti yhtä tietämättöminä noiden kolmen miehen olemassaolosta kuin jos he olisivat olleet vain liiaksi kasvaneita Pytagoraan pavun varsia, täysin kykenemättömiä tekemään mitään pahaa.

56. luku

AJUTANTIT.

Ne pari jättiläismäistä lintua, jotka olivat näin laskeutuneet pikku järven rannalle, olivat, lievimmin sanoen, eriskummaisia olentoja, sillä saattaisi hakea läpi koko lintumaailman löytämättä omituisempia eläjiä kuin ajutantti on.

Ensinnäkin se on kuuden jalan korkuinen seisoessaan pitkillä suorilla säärillään, vaikka sen todellinen pituus laskettuna nokan kärjestä kynsien päähän asti on seitsemän ja puoli jalkaa. Nokka yksinään on toista jalkaa pitkä ja muutamien tuumien paksuinen. Se on keskikohdallaan laajentunut kuhmun tapaisesti, ja kumpikin leukaluu on vähän alaspäin kaareva.

Täysikasvuisen ajutantin siivet ovat levällään ollessaan viidentoista jalan pituiset kärjestä kärkeen laskettuina, siis aivan yhtä isot kuin chileläisen kondorikotkan tai kiertelevän albatrossin.

Väriltään voi ajutantin sanoa olevan mustan yläpuolelta ja valkean alapuolelta, vaikka ei kumpikaan niistä ole sekoittumaton väri. Selkäpuolen höyhenet ovat likaisen tummanruskeita, kun taas vatsa ja muut alaosat näyttävät harmaanvalkeilta, osittain senvuoksi, että höyhenien joukossa on harmahtaviakin, mutta myöskin siksi, että lintu on tavallisesti lian tahraama kuten liejun ja muun loan, mistä se näyttää nauttivan. Ilman tätä epäsiisteyttä olisivat ajutantin sääret tummat, mutta elävällä linnulla niitä ei koskaan nähdä luonnollisen värisinä, koska ne saavat aina vaaleamman värin sen höyhenistä putoavasta pölystä ja muista sen nahkaan tarttuvista jätteistä.

Pyrstön yläpuoli on musta ja alapuoli valkea, etenkin alimmat peittohöyhenet, jotka ovat puhtaan valkoiset. Nämä viimeksimainitut ovat "marabutin höyhenien" nimellä tunnettuja kallisarvoisia sulkia. Nimi on harhaanjohtava, se kun johtuu erehdyksestä, jonka on tehnyt luonnontutkija Temminck verratessaan Intian ajutanttia toiseen, saman suvun hyvin poikkeavaan lajiin: afrikalaiseen marabut-haikaraan.

Ajutantilla eli "argalalla", jolla nimellä intialaiset sen paremmin tuntevat, on selvimpiä ja samalla rumimpia tunnusmerkkejä sen lihanpunainen alaston kaula, jonka nahka on ryppyinen ja suurilla laskoksilla sekä ruskehtavan karvan peittämä. Nämä "harjakset" ovat nuorilla linnuilla tiheämmät, mutta harvenevat iän karttuessa, kunnes ne melkein kokonaan katoavat jättäen sekä pään että kaulan aivan paljaiksi.

Tämä omituisuus vaikuttaa, että ajutantti muistuttaa jonkun verran korppikotkaa. Niillä on muitakin yhtäläisyyksiä, joten haikaraa saattaa pitää jonkunlaisena kahlaajoihin, _Grallatores_, kuuluvana korppikotkana.