Part 15

Tämä oli tapahtunut ennenkuin leijalla oli kokeiltu ja yritys oli niin epäonnistunut. Mutta kun nyt kaikki toivo siltä taholta oli mennyttä, alkoi ajatus ilmapallosta jälleen pyrkiä hänen mieleensä samoin kuin Kasparinkin, ja nyt vasta he ryhtyivät puhumaan siitä asiasta toisilleen.

"Köyttä meillä olisi kylliksi", huomautti Kaspar, "mutta siitä ei olisi mitään hyötyä, kun ei meillä ole ainetta, millä verhoaisimme suuren pallon. Sehän kai valmistetaan silkistä?"

"Niin", vastasi Karl, "silkki on parasta siihen tarkoitukseen".

"Ja miksi?" kysyi Kaspar.

"Senvuoksi, että siinä yhtyy kolme ominaisuutta, keveys, vahvuus ja kudonnan tiiviys, paljon suuremmassa määrässä kuin missään muussa tunnetussa aineessa."

"Eikö mikään muu kelpaisi?"

"Kyllä, ilmapalloon voisi käyttää monta muutakin ainetta, jotka voisivat kannattaa määrätyn painon. On mahdollista rakentaa sellainen paperipallokin, joka voi kohottaa ilmaan joitain kiloja, kissan tai pienen koiran. Monessa maassa ovat ihmiset olleet niin julmia, että ovat lähettäneet ilmaan noita eläimiä välittämättä siitä, mitä niistä sitten on tullut."

"Kuinka julmaa", yhtyi häneen Kaspar, jolla ei suinkaan ollut kova sydän, vaikkakin hän oli metsästäjä. "Sellaiset pitäisi itse lähettää ilmaan paperisessa ilmapallossa."

"Niin, jos paperinen ilmapallo kantaisi, kuten ikävä kyllä meidänkin vuoksemme ei ole laita. Vaikkapa meillä olisi rajaton paperivarasto, ei siitä olisi meille mitään hyötyä. Me tarvitsemme jotakin vahvempaa ja sitkeämpää."

"Emmekö voi keksiä mitään? Koettakaamme, Karl."

"Oi, rakas veli, minä olen koettanut päiväkausia, mutta turhaan. Tässä laaksossa ei ole mitään siihen tarkoitukseen sopivaa."

"Kelpaisikohan purjekangas? Oletko ajatellut sitä?"

"Olen. Se olisi liian karkeaa ja raskasta."

"Mutta emmekö me suurella työllä saisi sitä kyllin kevyeksi? Voisimme valita hienoimpia hampun säikeitä ja kehrätä ja kutoa ne äärimmäisen huolellisesti. Ossaruhan on täydellinen mestari sillä alalla. Takaan, että hän voittaisi Herkuleenkin värttinän ääressä."

"Oho, veljeni!" huudahti Karl vähän hämmästyneenä. "Sinähän puhut tänä aamuna kovin klassillisesti. Mistä olet kuullut jutun Herkuleesta, sinä, joka et ole milloinkaan nähnyt yliopistoa sisäpuolelta?"

"Unohdat, veljeni, että olet itse opettanut minulle noita klassillisia asioita, kuten niitä nimität. Vaikka minun on sanottava sinulle, etten ole saanut niistä pienintäkään hyötyä lukuunottamatta sitä vähäistä koristeellisuutta, minkä ne silloin tällöin antavat puheelleni, enkä luultavasti tule saamaankaan."

"No niin, Kaspar", vastasi kasvientutkija, "en minä aio ryhtyä puolustamaan klassillisuutta, kuten hyvin huomaat. Vaikkakin olen opettanut sinulle vähän sen tuntemusta, tapahtui se vain siksi, ettei minulla ollut muutakaan tekemistä ja sinä olit yhtä joutilas. Muuten olisimme me kumpikin minun mielestäni tuhlanneet aikaa. Sinä tiedät jo minun mielipiteeni siinä asiassa, ja se on, että niin sanotun klassillisen tunteminen on järkevälle miehelle suunnilleen yhtä tärkeää kuin olisi kiinalaisen muistitaidon harjoittaminen. Se aika, jonka olen uhrannut kuolleiden kielten opiskelemiseen, on ollut pelkkää tuhlausta, eikä mikään, mitä olen oppinut, kohota meitä jalkaakaan korkeammalle täältä. Ei ole luultavaa, että Jupiterin ja Junon tunteminen toimittaa meille keinon, jonka avulla pääsemme pulastamme, ei myöskään se, että saisin siipiparin, vaikkakin tunnen Merkuriuksen. Jättäkäämme siis klassillisuuden ajatukset ja ottakaamme selville, eikö se, mitä muuten tunnemme tieteestä, auta meitä nyt paremmin. Sinä olet kekseliäs, Kaspar veli. Voitko huomata mitään, tarkoitan meidän saatavissamme olevaa, mikä kelpaisi ilmapallon pussiksi?"

"Mutta osaisitko tehdä pallon, jos olisi raaka-ainetta?" kysyi Kaspar yhä epäillen, osaisiko kukaan muu kuin kokenut ilmailija sen valmistaa.

"Mitä tyhjiä", vastasi filosofi, "ilmapallon tekeminen on melkein yhtä helppoa kuin saippuakuplan aikaansaaminen. Mistä ilmaa pitävästä pussista tahansa, joka on täytetty kuumalla ilmalla, tulee ilmapallo. Kysymys on vain siitä, kuinka paljon se voidaan saada kantamaan laskemalla pois ne raaka-aineet, joista se on valmistettu."

"Mutta kuinka aiot saada sinne kuumennettua ilmaa?"

"Yksinkertaisesti tekemällä tulen alapuolelle jätetyn aukon kohdalle."

"Mutta eikö se ilma pian taas jäähdy?"

"Kyllä, ja silloin putoaa ilmapallo maahan, kun sen sisäpuolella ilma on jäähtynyt ja tullut yhtä raskaaksi kuin sen alapuolellakin. Luonnollisestikin", jatkoi filosofi, "tiedät, että kuumennettu ilma on paljon kevyempää kuin tavallinen, ja sen vuoksi nousee edellisellä täytetty pallo ilmaan ja kohoaa yhä edelleen, kunnes on saavuttanut sen korkeuden, missä harventunut ilma on yhtä kevyttä kuin kuumennettu. Sitten se ei enää pääse ylemmäksi, ja pallon oma paino pudottaa sen jälleen alas. Tavallisella ilmalla täytetty rakko tai korkilla varustettu pullo valaisee asian sinulle riittävästi."

"Ymmärrän sen aivan hyvin", vastasi Kaspar jokseenkin loukkaantuneena, kun hänen oppinut veljensä kohteli häntä liiaksi lapsena. "Mutta minä luulin olevan välttämätöntä pitää alituisesti tulta palamassa ilmapallon alla, niin että sen alapuolella riippuu jonkinlainen ristikko tai tulisäiliö. Jos meillä siis nyt olisi silkkiäkin suuren ilmapallon laittamiseksi, niin kuinka voisimme valmistaa tulisäiliön ilman rautaa?"

"Emme tarvitse sinun mainitsemaasi tulisäiliötä. Se on välttämätön vain silloin, kun haluaa pitää palloa jonkun aikaa ilmassa. Jos haluaa kohota vain lyhyen matkan, riittää se, että pallo kerran on täytetty kuumalla ilmalla, emmekä me enempää tarvitsekaan. Ja vaikka tarvitsisimme riippuvan ristikon pallon alle, olisit sinä, velimies, varmasti niin kekseliäs, että voittaisit niin pienen vaikeuden."

"En ole sentään niin varma siitä. Kuinka sinä siitä selviytyisit?"

"Tekisin vain tavallisen vasun ja sisustaisin sen savella. Se kestäisi tulta yhtä hyvin kuin joko valu- tai takoraudasta tehty. Ainakin se tekisi tehtävänsä hyvin niin lyhyellä retkellä kuin sillä, jonka aiomme suorittaa. Nykyään ei tulta käytetä ilmapallon pullistamiseen. On havaittu, että palava kaasu on paljon parempaa siihen tarkoitukseen, mutta koska meillä ei ole varastossamme mitään sellaista, olisi meidän noudatettava vanhaa menettelytapaa, samaa, jota Montgolfier veljekset, ilmapallon keksijät, käyttivät."

"Sinä siis luulet, että voisimme tulla toimeen ilman tulilaitetta, jos vain voisimme keksiä jonkin aineen, josta saisimme suuren kuumaa ilmaa säilyttävän pallon?"

"Niin", vastasi Karl, "keksihän vain jotakin, mikä kelpaa siihen, ja minä lupaan tehdä pallon".

Näin haastettuna Kaspar vaivasi aivojansa ja istui pitkän aikaa vaiti kuin vajonneena miettimään jotakin hyvin syvällistä asiaa. Luultavasti ei tuossa laaksossa ollut ainoaakaan ainetta, jota hän ei kutakin vuorostaan olisi tarkastellut henkensä silmillä.

"Sen täytyy olla kevyttä, ilmanpitävää ja vahvaa?" kysyi hän vihdoin kuin olisi hänen ajatuksiinsa osunut jotakin, mikä täytti nuo kolme välttämätöntä ehtoa.

"Kevyttä, ilmanpitävää ja vahvaa", vastasi Karl toistaen vain veljensä sanat.

"Kahdesta viimeksimainitusta ominaisuudesta olen varma", sanoi Kaspar. "Ainoastaan ensimmäistä epäilen."

"Mitä se on?" kysyi Karl äänellä, josta ilmeni hänen mielenkiintonsa sitä kohtaan, mitä Kaspar oli sanonut.

"Ankeriaan nahka", kuului lyhytsanainen vastaus.

50. luku.

NAHKAINEN ILMAPALLO.

"Ankeriaan nahka", sanoi Kaspar toistaen sanansa huomatessaan Karlin epäröivän, ennenkuin lausui mielipiteensä. "Etkö luulisi niiden kelpaavan?"

Karlilla oli kielensä kärjellä vastaus "se on mainiota", mutta jokin pidätti häntä lausumasta niin ehdotonta arvostelua.

"Ne voisivat, mahdollisesti ne kelpaisivat", sanoi hän ilmeisesti pohtien kysymystä itsekseen, "on hyvin mahdollista, ja kuitenkin pelkään --"

"Mitä pelkäät?" kysyi Kaspar. "Luuletko, etteivät ne olisi kyllin vahvoja?"

"Kyllin vahvojako?" sanoi Karl. "Sitä en pelkää."

"Eihän ilma voi päästä ankeriaan nahan läpi?"

"Ei -- ei se voi."

"Saumoista ehkä. Me voimme liittää ne lujasti ja sitten voidella saumat kumilla. Takaanpa, että Ossaru osaa ommella kuin suutari."

Shikari osasi kyllä. Sen Karl tiesi. Siinä ei vaikeus ollut.

"Painoko sitten?" jatkoi Kaspar kyselyään.

"Juuri se", vastasi Karl. "Pelkään, että siitä tulee liian raskas. Tuokaahan yksi, Ossaru, ja tarkastakaamme sitä."

Shikari nousi seisomaan ja lähti majalle, josta hän pian palasi tuoden mukanaan pitkän ryppyisen esineen, jonka kuka tahansa olisi tuntenut ankeriaan nahaksi. Majassa oli monta samanlaista, sillä he olivat säilyttäneet huolellisesti pyydystämiensä ankeriaiden nahat, mihin heidät oli johtanut jokin aavistus, että he mahdollisesti jonakin päivänä tarvitsisivat niitä.

Karl otti nahan käteensä ja ojentaen sitä ulospäin kämmenellään näytti arvioivan sen painoa. Kaspar tarkasteli veljensä kasvonpiirteitä ja odotti hänen lausuntoaan, mutta Karl ilmaisi mielipiteensä vain pudistamalla epäröiden päätään, mikä näytti merkitsevän sitä, etteivät ankeriaannahat hänen mielestään olleet sopivia.

"Ne voisi luullakseni valmistaa paljon kevyemmiksi", arveli Kaspar. "Raaputtaminen parantaisi niitä paljon, ja miksei sivumennen sanoen keittäminen keventäisi niitä kylliksi? Se poistaisi niistä kaiken rasvan ja öljyaineksen."

"Tuossa on perää", sanoi Karl ilmeisesti tuntien mielenkiintoa asiaan viimeisen ehdotuksen vuoksi. "Keittämällä saisimme ne melko paljon kevyemmiksi. Helposti voimme koettaa sitä."

Näin sanoen Karl lähti kiehuvalle lähteelle päin ja upotti ankeriaan nahan veden alle. Siellä se sai olla noin puoli tuntia, jonka jälkeen se otettiin pois, ja kun sitä oli raaputettu veitsen terällä, levitettiin se kalliolle aurinkoon, missä se pian kuivui kokonaan.

Kaikki odottivat kärsivällisesti tämän valmistusvaiheen päättymistä. Tulos oli niin mieltäkiinnittävä, etteivät he voineet sitä odottaessaan puuhailla mitään muuta.

Riittävän pitkän ajan kuluttua oli ankeriaan nahka kuiva, jolloin sitä alettiin tutkia. Karl otti sen taas käteensä ja punnitsi sitä kämmenellään.

Näin epätäsmälliselläkin tavalla koeteltuna huomattiin se selvästi paljon keventyneeksi. Se suopea katse, joka filosofi tarkasteli sitä, ilmaisi hänen olevan paljon tyytyväisemmän sen painoon. Mutta nytkään ei hän ollut herkkäuskoinen, niinkuin hänen sanansakin osoittivat. Ne melkein toistivat samaa, mitä hän oli aikaisemmin sanonut.

"Ehkä se kelpaa, mahdollisesti. Missään tapauksessa ei asia pahene, jos koetammekin. Koettakaamme siis."

Se merkitsi samaa kuin "tehkäämme ilmapallo". Toiset ymmärsivät sen ja luonnollisestikin suostuivat päätökseen.

Koska ei mikään estänyt heti aloittamasta työtä, päättivät he ryhtyä siihen heti ilman enempiä viivyttelyjä.

Se määrä ankeriaannahkoja, joka heillä jo oli varastossa, ei olisi riittänyt ilmapalloa varten, vaikka niitä olikin paljon. Senvuoksi Ossaru lähti koukkuineen ja siimoineen pyydystämään muutamia satoja lisää. Karl saattoi määrätä, kuinka monta tarvittaisiin, tai hän saattoi ainakin tehdä riittävän tarkan arvion sitä tarkoitusta varten. Hän suunnitteli palloa, jonka halkaisija olisi kaksitoista jalkaa, sillä hän tiesi, ettei pienempikokoisella olisi kylliksi voimaa nostaa ilmaan miehen painoa. Karl luonnollisesti osasi laskea sellaisen pallon pinta-alan, jonka halkaisija on kaksitoista jalkaa. Hänen oli vain kerrottava halkaisija ympyrän kehällä tai halkaisijan neliö määrätyllä luvulla 3,1416 tai laskettava rajoittavan silinterin kupera pinta tai sitten otettava neljä kertaa mainitun pallon suuren ympyrän pinta-ala. Mikä tahansa näistä menettelytavoista johtaisi oikeaan tulokseen.

Arviolaskua tehdessään hän huomasi, että sellaisen pallon pinta, jonka halkaisija olisi 12 jalkaa, olisi 452 neliöjalkaa, muutamia mitättömiä murto-osia vaille. Niin ollen tarvittaisiin 452 neliöjalkaa ankeriaannahkaa palloa varten.

Koska ankeriaat sattuivat olemaan suurikokoisia, useimmat niistä kun olivat noin metrin pituisia ja ainakin neljä tuumaa keskimäärin ympärimitaten, tuli yhdestä nahasta levitettynä noin neliöjalan kokoinen pinta. Ottaen huomioon sekä suuret että pienet samoin kuin sen tappion, jonka pään ja pyrstön leikkaaminen tuottaisi, arvioi Karl saavansa melkein neliöjalan jokaisesta ankeriaasta, niin että tarvittaisiin noin viisi sataa nahkaa pallon valmistamiseen. Mutta koska ne mahdollisesti oli leikattava vinoon niitä sommiteltaessa pallon muotoon, tarvittaisiin niitä ehkä vähän enemmänkin. Senvuoksi oli Ossarun pidettävä syöttinsä vedessä, kunnes tarpeellinen määrä ankeriaita olisi tarttunut koukkuun.

Ossarulle oli määrätty toinenkin tehtävä hoidettavaksi kalanpyytämisen ohella, vieläpä sellainen, joka vaati suuremman osan hänen ajastaan, sillä syöttien laitteleminen koukkuihin samoin kuin niiden silmälläpitäminenkin vaati hänen huomiotaan ainoastaan silloin tällöin. Sen langan kehrääminen, jolla nahat oli ommeltava yhteen, oli paljon vaikeampaa työtä, koska sen ehdottomasti piti olla sekä vahvaa että hienoa. Mutta niinkuin Kaspar oli sanonutkin, oli Ossaru mestari värttinän käyttelemisessä, ja pian lähti hänen näppäristä sormistaan pitkiä vyyhtejä mitä hienointa lankaa.

Kun näin oli saatu kylliksi lankaa, alkoi Ossaru valmistaa nuoraa ja vahvaa köyttä, jota tarvittaisiin "veneen" kiinnittämiseksi samoin kuin pallon pitämiseksi paikallaan sen ollessa nousuvalmiina.

Kasparin työnä oli ensiksikin ankeriaiden nylkeminen ja senjälkeen nahkojen raaputtaminen, keittäminen ja kuivaaminen, kun taas Karl, joka toimi yli-insinöörinä työn yleisen valvonnan ohella, puuhaili raaka-aineen viimeistelyssä sekä nahkojen leikkelemisessä sellaisiin muotoihin, että ne voitaisiin ommella yhteen mukavasti ja lujasti.

Karl oli myöskin tehnyt retken metsään ja tuonut sieltä tullessaan suuren määrän kumia, jota hän oli ottanut eräästä _Ficus_-sukuun kuuluvasta puusta. Se oli eräänlaista kautsua, jota saadaan monesta Ficus-sukuun kuuluvasta lajista alemman Himalajan metsissä. Karl oli lähtenyt hakemaan tätä ainetta, koska hän tiesi sitä tarvittavan saumojen liimaamiseksi, jotta ne olisivat ilmanpitäviä.

Kun he olivat noin viikon ajan puuhailleet näissä askareissaan, arveltiin olevan riittävästi raaka-ainetta koottuna ja valmiissa kunnossa. Silloin Ossaru ryhtyi ompelemaan. Onneksi heillä oli neuloja mukanaan, sillä ne olivat kuuluneet kasvintutkijan varustuksiin hänen ensiksi lähtiessään retkelleen.

Koska ei Karlilla eikä Kasparilla ollut minkäänlaista kokemusta niin terävien aseiden käsittelyssä, oli ompeleminen jätettävä kokonaan Ossarun haltuun. Tämän räätälityön suorittaminen vei kokonaan toisen viikon.

Sen ajan kuluttua oli pallo ommeltu täydellisesti kokoon ja odotti vain kumivoitelua. Siihen työhön riitti yksi päivä, eikä jäljellä ollut enää mitään muuta kuin kiinnittää vene, jonka oli vietävä heidät ylös uskaliaalle lennolle "yläilmoihin".

51. luku.

VALMISTAUTUMINEN LENTOON.

Karl oli noista kolmesta ainoa, joka tiesi mitään ilmapallosta tai keinoista, millä se saatiin pullistumaan. Jos heidän aikomuksensa olisi ollut lähteä purjehtimaan ilmassa, olisi tarvittu lämmityslaite. Sen olisi Karl voinut helposti laatia. Pajunoksista valmistettu vasu, joka olisi hyvin sisustettu savella, olisi tavallaan vastannut heidän tarvettaan, oli hän sanonut, mutta koska he eivät aikoneet käyttää ilmapalloa mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin ainoastaan lentämiseen kallioiden yli, ei pitempiaikaista tulta tarvittaisi. Ensimmäinen pullistaminen riittäisi aivan hyvin sellaiselle retkelle.

Sen veneen valmistaminen, jossa matkustajat saisivat olla, oli aivan toinen asia. Sen tekeminen olisi ottanut melkoisen ajan, jos se olisi tarkoitettu pitempää kuin vain tilapäistä käytäntöä varten, mutta melkein mikä tahansa kelpasi tähän heidän tarpeeseensa. He aikoivat käyttää vain jonkinlaista pajuvasua tai muuta syvää koria, joka pantaisiin riippumaan tukevista köysistä. Se oli jo valmistettu, eikä tarvittu muuta kuin kiinnittää se ilmapallon pohjaan.

Tässä tapauksessa on sanoja "ilmapallon pohja" käytetty vain kuvaannollisessa merkityksessä. Täsmällisesti puhuen ei sillä ollut mitään pohjaa, vaan sillä kohdalla, missä sen olisi pitänyt olla, näkyi pyöreä reikä ja sen kehänä vahva bambuvanne, johon pallo oli kiinnitetty, ja siihen aiottiin myöskin sitoa ne nuorat, joiden oli määrä kannattaa aikaisemmin mainittua vasua, samoin kuin tukiköydet.

Tämän aukon tarkoituksen ymmärtää helposti. Sen kautta oli päästettävä sisälle se kuuma ilma, jota tarvittiin pallon pullistamiseen.

Ja kuinka saataisiin tätä kuumaa ilmaa? Siihen kysymykseen saattoi ainoastaan Karl vastata. Tietysti käytettäisiin tulta päätekijänä sen aikaansaamisessa, mutta kuinka sitä saataisiin palloon? Karl saattoi sen sanoa, eikä kukaan muu. Kun nyt oli tullut aika kokeilla sitä, suvaitsi hän selittää apulaisilleen, miten hän aikoi menetellä.

Iso pussi oli tuettava maahan pystytettyjen pitkien seipäiden varaan, sen pohjaton pohja maahan päin käännettynä, niin että aukko olisi alhaalla. Sen alapuolelle oli sytytettävä tuli, mutta vasta sitten, kun kaikki olisi valmista. Ylöspäin kohoava kuuma ilma joutuisi siten pallon sisälle ja paisuttaisi sen täyteen pyöreyteensä. Kun sinne päästettäisiin lisää kuumaa ilmaa, poistuisi sisällä oleva viileämpi ilma, pallo tulisi ympäröivää ilmakehää kevyemmäksi ja kohoaisi ilmaan yksinkertaisesti ilmanpaineen nojalla. Sen odotettiin niin tekevän. Ainakin toivottiin, että niin tapahtuisi.

Totta puhuen olivat insinöörin toiveet kaikkea muuta kuin suuret, eikä hän juuri osannut odottaa hyvää. Hän oli kaiken aikaa huomannut, että ankeriaannahat olivat silkkiä paljon raskaammat, vaikkakin niitä oli koetettu keventää. Ehkei yritys sittenkään onnistuisi. Eräs toinen asia painoi Karlin mieltä yhtä paljon kuin ankeriaannahat, ja se oli aivan yhtä tärkeä seikka ilmapallossa. Hän ei ollut jättänyt huomioonottamatta sitä asiaa, että se kohta, mistä he aikoivat lähteä lentoon, oli melkein kymmenen tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella. Hän tiesi, että ilmakehä niin korkealla oli erittäin harvaa ja ettei ilmapallo, joka voisi merenpinnan tasalta lähtiessään kohota monta tuhatta jalkaa ilmaan, liikahdakaan paikaltaan, kun se kuljetetaan kymmenen tuhannen jalan korkuisen vuoren huipulle. Tämä seikka vaivasi nuoren filosofin mieltä ja esti häntä toivomasta kovinkaan suurta menestystä heidän suunnittelemalleen yritykselle.

Tuo filosofinen totuus oli ollut hänen mielessään alusta asti ja toisinaan hän oli ollut vähällä jättää sen vuoksi kokeen sikseen. Mutta kun hän ei riittävästi tuntenut ilmapurjehdustaidon lakeja ollakseen varma epäonnistumisesta, oli hän jatkanut työtään ja päättänyt koettaa onneaan, vaikka myönnettävä onkin, että hänellä oli hyvin vähän toiveita.

Niin olivat asiat sinä aamuna, jolloin oli lopullisesti suunniteltu päästää lentoon tuo suuri ilmalaiva ja ottaa selville, osasiko se purjehtia.

Kaikki oli kunnossa varhaisella aamuhetkellä. Ilmapallo oli asetettu tukiseipäiden väliin, vene oli kiinnitetty siihen samoin kuin muutamia köysiäkin pitämään palloa kiinni, jotta se ei pääsisi karkuun. Niiden toiset päät oli sidottu tukeviin paaluihin, jotka oli isketty lujasti maahan. Alapuolelle taas oli rakennettu kiviuuni tulta varten, josta kohoavan lämmön oli paisutettava pallo ja nostettava se ilmaan.

Ne polttoainekset, joista tuli tehtäisiin, oli jo koottu paikan lähelle. Ne eivät olleet puita eikä minkäänlaisia risuja, sillä vaikka niitä tavallaan olisi voinut käyttää, tunsi Karl paremman aineksen. Hän muisti Montgolfierien ja muiden aikaisempien ilmailijoiden, jotka eivät vielä olleet tunteneet palavia kaasuja, käyttäneen silputtuja olkia ja villaa ja pitäneen näitä aineksia parhaimpina ilmapallon pullistuttamiseksi. Karl oli omaksunut heidän aatteensa ja kerännyt hienoksi hakattua ruohoa silputtujen olkien korvikkeeksi ja lampaanvillan asemasta hän oli hankkinut joukon ibexin ja muiden heidän tappamiensa eläinten karvoja -- tiheää Kashmirin huivivillaa.

Vene, joka oli syvän korin muotoinen, niinkuin on aikaisemmin kuvattu, ei ollut enempää kuin kolme jalkaa läpimitaten. Se ei selvästikään voinut kannattaa kaikkia kolmea, puhumattakaan mitään suuresta koirasta, sillä tuskin on välttämätöntä mainita, ettei Fritziä aiottu jättää. Tuo uskollinen eläin oli niin monet kerrat ottanut osaa isäntiensä seikkailuihin, ettei sitä nyt voitaisi hylätä.

Mutta siitä ei ollut pienintäkään pelkoa. Veneen koko oli kyllin suuri siihen tarkoitukseen, johon se oli suunniteltu, nimittäin kestämään yhden henkilön.

Karlin mielestä oli hyvin vähän toiveita, että ilmapallo jaksaisi nostaa ylös heidät kaikki kolme, heidän yhteinen painonsa kun oli kahdensadan kilon vaiheilla. Hän olisi erittäin tyytyväinen, jos yksikin nousisi sinä ylös ja jos tuon yhden onnistuisi päästä kallion huipulle; ei ollut mitään väliä siitä, minne ilmalaiva jälkeenpäin joutuisi. Suoritettuaan tuon yhden matkan se saisi tehdä toisen oman mielensä mukaan -- joko etelään Kalkuttaan tai itään Hongkongiin, jos sitä Kiina miellyttäisi enemmän.

Olisi luonnollisestikin helppoa päästä vuoren yli, jos jonkun heistä onnistuisi kiivetä kalliolle. Koska he ylöspäin kiivetessään olivat sivuuttaneet alkuasukaskyliä, voisi niihin päästä päivässä parissa. Sieltä saapuisi pian muutamia miehiä kunnolliset nuoraportaat mukanaan toisten avuksi.

Ei olisi paljon haittaa siitäkään, vaikka ei olisi mitään toivoa ulkoapäin. Jos vain joku heistä pääsisi kallion huipulle, voisivat he itse rakentaa köysiportaat, joiden avulla molemmat toiset voisivat kiivetä ylös.

Tuskin on tarpeellista sanoa, kenen oli tehtävä yritys. Ossaru oli määrätty ilmailijaksi. Hän oli vapaaehtoisesti tarjoutunut tähän vaikeaan tehtävään, ja hänen tarjouksensa oli hyväksytty.

Tämä ei tapahtunut siksi, että jompikumpi toisista olisi pelännyt vaaraan antautumista. Eivät he olleet määränneet Ossarua tehtävän suorittajaksi senvuoksi, että olisivat itse koettaneet välttää vaaraa, vaan ainoastaan siksi, että shikari ylös päästyään osaisi paljon paremmin löytää tien alas vuorelta ja voisi äidinkielellään sujuvasti keskustella kyläläisten kanssa ja kuvailla heidän tilanteensa tarkasti.

52. luku.

PULLISTUMINEN JA EPÄONNISTUMINEN.

Vihdoin koitti se tähdellinen hetki, jolloin tärkeä kokeilu oli suoritettava ja saatava selville, pysyisikö heidän ilmalaivansa ylhäällä.

Kaikki kolme seisoivat sen paikan ympärillä, missä hakatut ruohot ja villat oli sytytettävä tuleen. Nämä polttoainekset oli koottu pieneksi kevyeksi kasaksi, ja ne odottivat vain taulan kosketusta.

Karlilla oli kädessään palava soihtu, Kaspar piteli yhtä tukiköyttä estääkseen ilmapalloa kohoamasta nopeasti, kun taas Ossaru kuin matkalle varustettuna seisoi korin ääressä, valmiina oikealla ajalla hyppäämään sisään.

Voi ihmisen kaukokatseisuuden mitättömyyttä! Tarkimmatkin arviot osoittautuvat usein erheellisiksi vaikka ei tosin tällä kerralla sattunut mitään odottamatonta virhettä, sillä alusta pitäen oli Karl epäillyt niitä seikkoja, joihin oli perustanut ilmapallon lentoon nousemisen. Häntä ei siis nyt kohdannut mikään odottamaton pettymys.

Kohtalo ei ollut määrännyt Ossarua koskaan nousemaan tuohon pajukoriin tai pääsemään lentoon ilmapallolla.

Soihtu pistettiin hienoksi hakattujen ruohojen ja villan keskelle. Molemmat lehahtivat tuleen, alkoivat savuta ja kyteä. Sitten lisättiin polttoainetta, joten lieska pysyi vakinaisesti vireillä. Kuumennettu ilma kohosi aukon läpi, saaden suuren nahkapallon paisumaan täyteen laajuuteensa.

Se vapisi ja heilui puolelta toiselle kuin suunnaton hirviö jonkin tuskan valtaamana. Se kohosi muutamien tuumien korkeuteen maasta, putosi, kohosi ja putosi taas, jatkaen samaa kauan aikaa, mutta kertaakaan nousematta niin ylös, että olisi kohottanut pajukorin edes miesten pään tasalle.

Karl työnsi uuniin yhä lisää hakattua ruohoa ja villaa, mutta siitä ei ollut apua. Sisäpuolella oleva ilma oli kyllin kuumaa kohottaakseen pallon monta kilometriä, jos he vain olisivat olleet merenpinnan tasalla ja pallo olisi laadittu kevyemmistä aineista.