Part 14

Seuraavana aamuna, heti nautittuaan varhaisen aterian, he palasivat työhönsä, toisin sanoen Ossaru työhön ja toiset katselemaan.

Onnettomuudeksi oli ilma sinä päivänä epäsuopea työnteolle. Tuuli oli voimakas, ei yhtenäinen, vaan se puhalsi lyhyinä äkillisinä puuskauksina kovan myrskyn tavalla.

Ossarun riippuessa köydessä jyrkänteen puolivälin kohdalla, heilutteli tuuli hänen ruumistaan, heittipä hänet välillä muutamien jalkojen päähän kalliosta ja sai hänet huojumaan pahasti puolelta toiselle, vaikka köysi oli kiinni kummastakin päästä.

Hirveää oli nähdä hänen näin riippuvan ja heiluvan ilmassa. Välillä täyttyivät katselijoiden sydämet pelolla, että kelpo shikarin aivot murskautuisivat ulkonevaa kalliota vastaan tai hänen olisi pakko irroittaa otteensa ja singahtaa alhaalla oleville kalliolohkareille, jolloin hän murskautuisi kappaleiksi.

Monta kertaa aamupäivän kuluessa tuli Karlin ja Kasparin levottomuus niin suureksi, että he huusivat Ossarua tulemaan alas, ja hänen laskeuduttuaan he pyysivät, ettei hän kiipeäisi jälleen ylös, ennenkuin vaara vähenisi tuulen tyyntyessä.

Mutta heidän pyynnöistään ei ollut mitään hyötyä. Shikari, joka oli koko elämänsä ajan tottunut luonnonvoimia uhmaamaan, ei pelännyt niitä ollenkaan. Päinvastoin hän näytti tuntevan ylpeyttä, joskaan ei suoranaista mielihyvää siten uskaltautumalla vaaraan.

Singahtaessaan kauas kalliostakin ja heiluessaan pitkin sen syrjää kuin jonkin jättiläismäisen kellon heiluri, hän sitoi nuoria ja sovitteli puikkoja paikoilleen yhtä kylmäverisesti kuin olisi seisonut alhaalla lujalla maalla.

Näin jatkoi Ossaru innokkaasti työtään melkein puolipäivään asti, tietysti pitämällä kuitenkin tavan mukaiset lepohetket, joiden aikana Karl ja Kaspar toistivat pyyntönsä, että hän lykkäisi työnsä suorittamisen sopivampaan aikaan. Fritzkin näytti tuhlatessaan hyväilyjään rohkealle kiipeejälle katselevan vakuuttavasti hänen silmiinsä kuin tietäen hindun olevan vaarallisessa työssä.

Kaikki oli turhaa. Shikari näytti halveksivan heidän pelkäämäänsä vaaraa ja vastustaen kaikkia heidän pidättämisyrityksiään palasi epäröimättä vaaralliseen puuhaansa.

Ja varmasti hänen olisi onnistunutkin suorittaa se uhraamalla siihen riittävästi aikaa. Tuuli ei olisi voinut pudistaa häntä irti siitä köydestä, josta hän piti kiinni itsepäisesti kuin hämähäkki. Jos tuki olisi pitänyt paikkansa, olisi hän saattanut jatkaa työtään, vaikka hirmumyrsky olisi puhaltanut.

Siinä ei hänen suurin vaaransa ollutkaan eikä se johtunutkaan sellaisesta, vaan kokonaan odottamattomasta ja aavistamattomasta seikasta.

Ennen puoltapäivää oli Ossarun jo onnistunut sovittaa poikkipuut paikoilleen melkein puoliväliin kallion korkeutta. Hän oli käynyt alhaalla ottamassa uutta puikkovarastoa, kiivennyt jälleen ylös ja sitten heilauttanut itsensä leijasta riippuvan köyden varaan sekä aikoi juuri ruveta kiipeämään sitä pitkin, niinkuin jo oli tehnyt melkein parikymmentä kertaa.

Karl ja Kaspar katselivat häntä, seuraten hänen liikkeitään niinkuin olivat tehneet kaiken aikaa, sillä niin usein kuin hän oli kiivennyt ylös, oli se aina vaarallinen temppu ja mieltäkiinnittävä katsella.

Juuri hänen päästettyään irti tikapuista ja heittäydyttyään kokonaan köyden varaan, pääsi hänen huuliltaan huuto, joka sai katselijoiden sydämet värisemään kauhusta, sillä he käsittivät sen pelonhuudoksi. He eivät tarvinneet mitään selityksiä tuolle äänelle, sillä samalla hetkellä kuin se saapui heidän korviinsa, huomasivat he vaaran, joka oli saanut Ossarun huudahtamaan. Hän laskeutui alas kallion syrjää, ei vapaaehtoisesti luisuen alas köyttä, vaan aivan kuin köysi olisi irtaantunut ylhäältä, antanut perään hänen ruumiinsa painolle ja luisunut pitkin lumen pintaa.

Aluksi hän näytti laskeutuvan vain hyvin hitaasti, eivätkä maassa seisovat olisi saattaneet huomata mitä oli tekeillä, jollei hän olisi tuon tuostakin huudahtanut ja köysi olisi höltynyt alhaalta. He olivat katselleet hänen liikkeitään joitakin sekunteja, ennenkuin huomasivat asian oikean laadun ja sen hirveän vaaran, johon heidän uskollinen shikarinsa oli nyt joutunut.

Epäilemättä oli leija irtaantunut ylhäältä ja antaen myöten Ossarun painon aiheuttamalle köyden pingoitukselle solui nyt jyrkänteen reunaa kohti.

Olisiko vastustus ylhäällä yhtä suuri kuin miehen paino? Päästäisikö se hänet helposti alas? Vai saapuisiko laahaava ankkuri sellaiselle kohdille, missä pinta olisi sileä, ja sitten nopeasti luisuen sen yli saisi laskunopeuden kiihtymään? Toisin sanoen, olisiko shikarin syöksyttävä kolmenkymmenen jalan korkeudelta kallion juurelle?

Katselijoille jäi vain vähän aikaa harkita eri mahdollisuuksia. Heille ei jäänyt hetkeäkään ryhtyäkseen toimenpiteisiin toverinsa turvallisuuden varalta. Ennenkuin he toipuivat hämmästyksestään, jonka hänen ensimmäinen huutonsa oli aiheuttanut, näkivät he hänen laskeutumisensa joka hetki kiihtyvän, ensin vähitellen, sitten nopeina lyhyinä nytkähdyksinä, kunnes hän oli päässyt noin kahdenkymmenen jalan päähän maasta. He toivoivat hänen laskeutuvan sillä lailla vielä muutamia metrejä, jolloin vaara olisi ohi. Mutta juuri sillä hetkellä he näkivät leijan rungon huojuvan kallion huipulla, ja aivan kuin suuri elävä lintu se hypähti alas kalliolta ja liiti alas laaksoon.

Ossaru, joka yhä piti kiinni köydestä, kulkeutui jonkun matkan päähän kalliosta, mutta onneksi hänelle oli hänen ruumiinsa paino suurempi kuin se vastustus, jota ilma teki leijan suurelle pinnalle, sillä muuten hän olisi voinut joutua paljon korkeammalle ilmaan. Samoin oli onnellista, että ylipaino oli erittäin pieni, sillä muuten hän olisi murskautunut kovalla voimalla maahan.

Näin ollen hän putosi tasaisesti kuin kyyhkynen, tullen jaloilleen ja jääden niille seisomaan kuin Merkurius "taivaita syleilevän vuorensa" huipulle.

Sillä hetkellä, jolloin shikari tunsi jalkojensa koskettavan kovaa maata, hypähti hän ketterästi syrjään päästäen samalla köyden irti kuin se olisi ollut tulikuuma rauta.

Suuri leija, jota ei enää mikään pitänyt tasapainossa tuulta vastaan, alkoi heittelehtiä sinne tänne, joka käännähdyksellä laskeutuen alemmaksi, kunnes se viimeisellä läimäyksellä, johon se näytti kokoovan kaiken heikkenevän voimansa, laskeutui Ossarua kohti kuin jättiläismäinen petolintu, joka heittäytyy uhrinsa kimppuun.

Shikari pääsi hädin tuskin pois tieltä. Jollei hän olisi viime tingassa painanut päätään alas, olisi hän varmasti saanut kalloonsa sellaisen iskun, joka olisi murskannut sen kokonaan.

47. luku.

LEIJAN LENTO.

Ilo, jota kaikki tunsivat tästä Ossarun ihmeellisestä pelastumisesta, korvasi enemmän kuin riittävästi sen surun, jonka leijan putoaminen oli heille aiheuttanut, etenkin koska he luulivat, ettei vahinko ollut korjaamaton. Sen saattoi panna tuulen ansioksi, joka epäilemättä oli kohottanut leijan paikaltaan irroittaen sen kalliosta tai siitä esineestä, johon se silloin oli takertunut.

He eivät epäilleet onnistuvansa jälleen päästämään leijan lentoon ja saavansa sen tarttumaan kiinni niinkuin aikaisemminkin. Tästä vakuutettuina he eivät ruvenneet suremaan äsken sattunutta onnetonta tapausta, niinkuin he muussa tapauksessa olisivat tehneet.

Koska tuuli oli sinä päivänä sellaisella suunnalla ettei leijaa voinut saada lentämään kalliolle päin, päättivät he lykätä yrityksensä sopivampaan tilaisuuteen. Jotta ei leija joutuisi vaaraan turmeltua sateessa, panivat he sen taas hartioilleen ja kantoivat sen köysineen kaikkineen majan suojaan.

Kului melkein viikko, ennenkuin tuli heille sovelias tuuli, mutta sinä väliaikana he eivät olleet kokonaan olleet toimettomina. Koska ei heillä vieläkään ollut varmaa tietoa siitä, kuinka kauan heidän olisi oltava laaksossa, olivat he käyttäneet melkein jokaisen päivän hetken ruokavarastojensa lisäämiseksi, jotteivät kokonaan lopettaisi sitä savustettua pukinlihaa, jota heillä vielä oli melkoinen varasto.

He eivät enää käyttäneet pyssyjään ruuan hankkimiseen. Viimeiset panokset olivat yhä piipuissa, eikä niitä aiottu laukaista, ennenkuin kaikki muut keinot saada saalista pettäisivät.

Nyt he tosiaankin uskoivat niin varmasti pääsevänsä pois vankilastaan, että he toisinaan jo kuvittelivat astelevansa vuoren rinnettä alas ja puhelivat pitävänsä pyssynsä ladattuina kaikkia mahdollisia vaaroja vastaan, joita heillä voisi olla suurten eläinten taholta kotimatkallaan. He tiesivät, etteivät ampuma-aseet olleet välttämättömiä ruuan hankkimiseen. Ossarun kaaripyssy oli siihen riittävä ase. Usein sen kuultiin napsahtelevan puiden välissä, ja yhtä usein lävisti shikarin nuoli jonkun kauniin linnun rinnan, riikinkukon, fasaanin tai jonkin ihanan Brahman hanhen, joita asusti järven vesissä.

Ossarun verkot ja ongensiimat niinikään olivat käytännössä. Niihin tarttui erilaisia ja erinomaisen arvokkaita kaloja. Etenkin yhtä lajia näytti riittävän aivan loppumattomasti heidän ruokavaroikseen, jos kaikki muu pettäisi.

Se oli eräs suuri ankeriaslaji, jota järvessä oli niin yllin kyllin, että tarvitsi vain heittää sinne mato koukussa, kun sai paikalla vetää ylös melkein kuuden jalan pituisen ankeriaan.

Koska heitä ei aina haluttanut syödä ankeriasta, uhrasivat he vain vähän aikaa niiden hankkimiseen. Joka tapauksessa he olivat kiitollisia huomattuaan näitä liukkaita olentoja löytyvän niin paljon ja tietäen, että jos kaikki muut lähteet pettäisivät, he saisivat niistä terveellisen pääravintoaineen, joka ei milloinkaan vähenisi, vaikka he söisivät sitä kuinka paljon.

Vihdoin alkoi puhaltaa heille sopiva tuuli. Leija nostettiin jälleen hartioille ja kannettiin samaan paikkaan kuin ennenkin. He menettelivät aivan samalla lailla päästäessään sitä lentoon, ja aivan samalla lailla se taas kohosi kallion yläpuolelle, ja kun köysi äkkiä hellitettiin, putosi leija vuoren harjalle.

Niin pitkälle he tällä kerralla onnistuivat, mutta voi! Kävi ilmi, että menestys loppuikin tähän.

Vetäessään köyttä päästäkseen selville, oliko heidän ankkurinsa tarttunut kiinni, he saivat surukseen kieltävän vastauksen. Köysi palasi heille melkein ilman vastarintaa, lukuunottamatta sitä kitkaa, mikä syntyi sen liukuessa kallion syrjän yli leijan laahautuessa pitkin lumen pintaa.

Siirtäen käsiään vähän matkaa kerrallaan eteenpäin he vetivät sen takaisin. Jalka jalalta ja kyynärä kyynärältä se tuli vastustelematta heitä kohti, kunnes he näkivät tekolinnun suuren käyrän rinnan ulkonevan jyrkänteen reunan yli.

Jälleen se päästettiin ilmaan ja hellitettiin köysi, kunnes leija oli kohonnut niin pitkälle kuin pääsi, ja taas sen annettiin pudota.

Sitten taas nykäistiin alas- ja sisäänpäin, köysi sujui jälleen esteettä heidän käteensä, ja taas nähtiin leijan kaareva syrjä kallion reunalla kuvastumassa yläpuolella olevaa sinistä taivasta vasten, ei niinkuin kaunis sateenkaari, joka merkitsee lupausta, vaan pettymyksen ja surun merkkinä.

Jälleen lento, sitten epäonnistuminen, yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes miesten kärsivällisyys, puhumattakaan heidän voimistaan, oli jokseenkin lopussa.

Mutta se ei ollut pelkkää ajanvietettä. Eivät he huvikseen päästäneet leijaa lentoon, ei myöskään missään tieteellisissä kokeilemistarkoituksissa. He päästivät sen lentoon saadakseen takaisin henkilökohtaisen vapautensa, ja kaikki he jännittyneinä odottivat, onnistuisiko yritys vai ei, melkein yhtä kiihkeästi kuin jos heidän henkensä olisi riippunut tuloksesta.

Ei siis sopinut jättää asiaa sikseen, niin väsyneitä ja kokonaan kärsivällisyytensä menettäneitä kuin he olivatkin. Senvuoksi he jatkoivat ponnistuksiaan, vaikkakin heidän toivonsa yhä väheni jokaisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen.

Yli parikymmentä kertaa he olivat päästäneet leijan lentoon ja yhtä usein vetäneet sen takaisin kallion syrjälle, vaikka ei aina samaan paikkaan, sillä he olivat itse siirtyneet eri paikkoihin ja koettaneet päästää sitä lentoon eri kohdilta.

Joka tapauksessa oli tulos sama. Lintu kieltäytyi tarttumasta mihinkään kynsillään, kallioihin tai jäälohkareisiin tai jäätyneisiin lumivalleihin, joita kaikkia oli hujan hajan vuorella.

Seikkailijamme olivat sitä hämmästyneempiä näin monista epäonnistumisista, kun leija heidän ensimmäisellä yrityksellään oli heti tarttunut kiinni. Jos se ei milloinkaan olisi takertunut sinne, ei olisi nytkään ollut mitään pettymisen syytä. Näin monen yrityksen jälkeen he olisivat olleet sitäkin halukkaampia luopumaan suunnitelmastaan, pitäen sitä epäkäytännöllisenä. Mutta kun heidän ensimmäinen kokeensa oli onnistunut, pysyi heissä vireillä toivo, että heitä saattaisi vieläkin onni suosia, ja se rohkaisi heitä yhä vain yrittämään.

Vieläkin he koettivat puolisenkymmentä kertaa, mutta kun onni kieltäytyi auttamasta heitä, herkesivät he yrityksistään jättäen paperilinnun kallion reunalle kuin istumaan siihen uutta lentoa odottamaan.

Nyt oli leija jo käynyt surkean näköiseksi. Sen höyhenet olivat tärveltyneet sen alituisesti laahautuessa kallioiden ja terävien jäälohkareiden yli. Sen ollessa ylhäällä ilmassa saattoi nähdä päivänvalon paistavan sen läpi muutamin paikoin, eikä sen lento ollut enää niin majesteetillista kuin se oli ollut alkujaan. Ilmeisesti se pian tarvitsi korjausta. Keskustellen tästä kysymyksestä samoin kuin siitä, olisiko syytä yrittää jostakin toisesta paikasta, keskeyttivät seikkailijamme puuhansa joksikin aikaa.

Kaikki kolme seisoivat koossa muutamien askelien päässä köyden päästä, jonka olivat hetkeksi jättäneet käsistään, niin että se vetelehti huolimattomasti maassa.

He eivät olleet ryhtyneet pienimpiinkään varokeinoihin siinä kohden, sillä heidän mieleensä ei ollut juolahtanut, että olisi olemassa mitään vaaraa sen jättämisessä irralleen.

Vasta liian myöhään he ymmärsivät tekemänsä erehdyksen, vasta silloin kun huomasivat köyden äkkiä hypähtävän maasta kuin jonkin näkymättömän käden pilviin kohottamana.

Kaikki kolme hyökkäsivät sitä kohti samalla hetkellä, mutta liian myöhään. Köyden pää heilui jo niin korkealla heidän yläpuolellaan, ettei pisinkään heistä saattanut koskettaa sitä edes hyppysillään.

Ossaru hypähti korkealle ilmaan yrittäen tarttua nuoraan, Kaspar juoksi ottamaan lähellä olevaa salkoa, toivoen sen avulla saavansa leijan kiinni, kun taas Karl syöksyi ylös kalliota vastaan seisovia tikapuita, joiden lähellä köysi nyt suikersi.

Kaikkien kolmen ponnistukset olivat yhtä turhat. Sekunnin pari heilahteli köyden pää heidän päittensä yläpuolella juuri niin kaukana ulottuvilta, että oikein kiusasi heitä. Sitten se kohosi nopeasti ja kohtisuorasti ylöspäin, aivan kuin olisi ylhäällä oleva näkymätön käsi nykäissyt sitä taas kovasti, minkä jälkeen se lopullisesti katosi kallion syrjän yli!

48. luku.

EI ENÄÄ PAPERIPUITA.

Köyden katoamisessa ei ollut mitään salaperäistä. Leijaa ei enää näkynyt kallion huipulla. Tuuli oli kuljettanut sen pois ja tietenkin siihen kuuluvan köyden samalla.

Kun ensimmäinen hämmästyksen hetki oli ohi, silmäsivät seikkailijamme toinen toistaan katseella, joka sisälsi jotakin muutakin kuin pettymystä. Vaikka leija oli niin monta kertaa ollut tarttumatta kiinni, oli se kuitenkin kerran tarttunut, ja hyvin järkevää oli otaksua, että se taas tarttuisi. Sitäpaitsi oli toisia paikkoja, joissa jyrkänne oli yhtä matala, vieläpä matalampikin kuin se kohta, missä he olivat tehneet kokeitaan. Mahdollisesti olisi heidän yrityksensä onnistunut paremmin jossakin niistä. Joka tapauksessa oli hyvin luultavaa, että jolleivät he olisi menettäneet leijaansa, olisivat he voineet jollakin sopivalla hetkellä kiivetä pois kalliovankilastaan nuoraportaiden avulla, mutta nyt oli kaikki sellainen ikuisesti mahdotonta. Sen mahdollisuuden oli yksi ainoa tuulenpuuska pyyhkäissyt pois.

Joku ehkä voisi luulla, ettei onnettomuus ollut auttamaton. Voisi näet väittää, että olisi saattanut tehdä toisen leijan samanlaisista aineksista kuin sekin oli ollut, jonka tuuli oli vienyt mennessään. Mutta se väite ei olisi tosiasiain mukainen.

Sama ajatus oli jo välähtänyt kaikkien kertomuksemme sankarienkin mielessä heidän huomatessaan, että se leija, jota he yrittivät saada tarttumaan kiinni ylhäällä, alkoi kulua ja muutenkin tärveltyä.

"Voimme helposti tehdä toisen", arveli Kaspar silloin.

"Ei, veljeni", vastasi Karl, "pelkäänpä, ettemme voi enää koskaan tehdä. Meillä on riittävästi paperia jäljellä paikataksemme tämän, mutta ei kylliksi uuden leijan tekoon."

"Mutta voimmehan tehdä lisää paperia", väitti Kaspar itsepintaisesti vastaan.

"Sepä se, ei arkkiakaan", vastasi Karl taas pudistaen kieltävästi päätään.

"Mutta miksi emme? Luuletko, ettei täällä kasva enemmän daphnepensaita?"

"Niin luulen. Muistathan meidän kuorineen kaikki ne, joita tiheikössä kasvoi. Kun ajattelin meidän mahdollisesti tarvitsevan lisää kuorta, olen kulkenut laakson ristiin rastiin ja tutkinut sen joka kolkan tapaamatta enää ainoaakaan daphnepensasta. Olen melkein varma, ettei niitä ole yhtään enää täällä."

Tämä keskustelu veljesten välillä oli tapahtunut paljon aikaisemmin kuin he menettivät leijansa. Sen sattuessa ei ollut enää välttämätöntä toistaa samaa asiaa. Kun molemmat siis tiesivät sen seikan, että heidän oli mahdoton rakentaa uutta, ymmärsivät he korvaamattoman menetyksen nyt kohdanneen itseään.

Mihinkähän suuntaan leija oli kulkeutunut? Olikohan mahdotonta, että tuuli puhaltaisi sen pitkin kalliojonoa ja heittäisi takaisin laaksoon?

Koska tuntui jonkun verran luultavalta, että niin saattaisi käydä, juoksivat kaikki kolme ulospäin kallioista saadakseen paremman yleissilmäyksen jyrkänteestä kummallakin puolella.

Pitkän aikaa he katselivat toivoen saavansa nähdä suuren paperilinnun palaavan syntymäpaikalleen. Mutta se ei tullut, ja vihdoin he tulivat siihen uskoon, ettei se koskaan palaisikaan. Tuulen suunta, heidän pysähtyessään sitä tarkastamaan, tekikin sen ei ainoastaan epätodennäköiseksi, vaan aivan mahdottomaksi. Se puhalsi kallioilta päin lumiharjannetta kohti. Epäilemättä oli leija kulkeutunut viettävää rinnettä kohti ja joko lentänyt vuoren yli tai pysähtynyt johonkin syvään solaan, missä tuuli ei enää ulottunut siihen. Joka tapauksessa oli varmaa, että niin leija kuin köysikin olivat heiltä iäksi menneet.

"Voi, kuinka surkeaa!" huudahti Kaspar harmistuneella äänellä heidän vihdoin päästessään tästä selville. "Kuinka huono onni meillä sentään on!"

"Ei, veljeni", huomautti Karl moittien, "älä syytä kohtaloa siitä, mitä nyt on tapahtunut. Myönnän sen suureksi onnettomuudeksi, mutta siitä on meidän oikeuden mukaan syytettävä ainoastaan itseämme. Pelkästä huolimattomuudesta olemme menettäneet leijan ja sen keralla ehkä viimeisen mahdollisuutemme päästä vapauteen."

"Niin, sinä puhut totta", myönsi Kaspar äänellä, josta ilmeni sekaisin mielipahaa ja alistumista. "Se oli meidän syymme, ja meidän on kärsittävä siitä."

"Mutta oletko, veli Karl, aivan varma, ettei tuollaisia paperin valmistamiseen kelpaavia puita ole enemmän", ryhtyi hän hetken vaitiolon jälkeen puhumaan, viitaten heidän välillään aikaisemmin tapahtuneeseen keskusteluun.

"En tietystikään ole ehdottoman varma, ettei muita paperipuita ole, vaikkakin pelkään asian olevan niin kuin olen sanonut", vastasi kasvinkokooja. "Me pääsemme asiasta helposti selville tutkimalla laaksoa tarkoin. Mahdollisesti löytyy jotakin muuta, mikä sopii yhtä hyvin siihen tarkoitukseen. Himalajan vuorilla kasvaa eräs koivulaji, joka tavataan myöskin Nepalissa ja Tibetissä. Sen kuorta voi nylkeä leveinä kaistaleina ja kahdeksana tai kymmenenä eri kerroksena, joista jokainen on melkein yhtä ohut kuin tavallinen paperi ja sopiva moneen tarkoitukseen, joihin yleensä käytetään paperia."

"Luulisitko sen kelpaavan leijaan?" kysyi Kaspar antamatta Karlin lopettaa selityksiään.

"Olen varma siitä", vastasi kasvientutkija. "Se olisi parempaakin kuin daphnesta saatu paperi. Jos olisin pitänyt mahdollisena löytää niitä täältä, olisin ehdottanutkin niitä meidän tarkoitukseemme mieluummin kuin daphnea. Mutta en luule meidän löytävän niitä. En ole huomannut täällä minkäänlaisia koivulajeja ja tiedän sen samoin kuin useimpien koivulajien vaativan paljon kylmempää ilmanalaa kuin mitä tässä laaksossa on. Hyvin luultavaa on, että niitä kasvaa tuolla ylhäällä vuorilla, mutta siellä ne ovat saavuttamattomissa. Mutta jos ulottuisimme sinne, ei meidän tarvitsisi ryöstää niiden monikertaista verhoa. Silti älkäämme joutuko epätoivoon", lisäsi Karl koettaen näyttää iloiselta, "ehkä niitä kasvaa täälläkin, tai jollei, voimme ehkä löytää jonkin toisen daphnelehdon. Lähtekäämme hakemaan!"

Karl ei suinkaan ollut herkkäuskoinen missään suhteessa, ja hyvä oli, ettei hän ollut, sillä heidän tutkittuaan laakson tarkoin ja huolellisesti, mihin heiltä kului melkein kolme kokonaista päivää, eivät he vaivansa palkaksi löytäneet toivomaansa koivua tai daphnepensasta tai mitään muuta ainetta, mistä olisi saattanut valmistaa leijan.

Ei siis kannattanut enää ajatella leijaa, ja he karkoittivatkin viimein sen ajatuksen mielestään.

49. luku.

ILMAPURJEHDUS.

On tuskin mahdollista puhua paperileijasta ajattelematta erästä toista suurempaa välikappaletta ilmassa purjehtimiseen -- ilmapalloa.

Karl oli ajatellut sitä jo paljon aikaisemmin, ja samoin Kasparkin, sillä leija oli johtanut sen yht'aikaa heidän kummankin mieleen.

Saattaa kysyä, mikseivät he olleet omaksuneet sitä ajatusta ja koettaneet toteuttaa sitä käytännössä, koska ilmapallo olisi luultavasti paljon paremmin vapauttanut heidät tästä vuorivankilasta kuin paperileija.

He olivat kyllä harkinneet tuota ajatusta, ainakin Karl oli tehnyt niin, ja tutkineet sitä kaikilta puolin. Kaspar ei ollut päästänyt sitä mielestään, vaikka arvelikin heille mahdottomaksi tehdä ilmapalloa. Karlkin oli tullut samaan tulokseen, koska heillä hänen mielestään ei ollut aineksia, mistä olisivat sellaisen tehneet. Jos vain aineksia olisi ollut, tiesi Karl varmasti osaavansa tehdä ilmapallon, vaikkakin hyvin karkeatekoisen, mutta joka tapauksessa sellaisen, joka olisi hyvin kelvannut heidän tarkoitukseensa.

Niinä päivinä, jolloin he olivat puuhailleet paperilinnun valmistamisessa, hän oli ajatellut tätä asiaa aika paljon, sillä totta puhuen hän ei ollut koskaan kovinkaan herkästi uskonut leijayrityksen onnistuvan. Hän oli pohtinut kauan ja kärsivällisesti pallojuttua, koettaen muistuttaa mieleensä sitä vähää, mitä oli lukenut ilmapurjehdustaidosta. Hän oli mielessään läpikäynyt kaikki saatavissa olevat ainekset toivoen keksivänsä jotakin, mistä sellaisen välineen voisi laittaa.

Valitettavasti ei hänen mieleensä ollut juolahtanut mitään, mikä olisi soveltunut. Daphnesta saatu paperi, vaikkakin sitä olisi ollut riittävästi, ei olisi kelvannut, sillä niin lujaa kuin paperi saattaa ollakin, ei se ole kyllin vahvaa vastustaakseen ulkoilman painetta, nimittäin sellaisessa pallossa, joka olisi kyllin suuri kantaakseen vähänkään tuntuvaa painoa. Mutta ei kannattanut puhuakaan paperista, koska ei sitä ollut kylliksi. Karl olikin lakannut ajattelemasta ilmapalloa, koska ei heidän saatavissaan ollut minkäänlaista ainesta, joka olisi kelvannut sen valmistamiseen.

Hän tiesi, että tuohon ilmakokeeseen tarvittaisiin suuri pallo. Hän oli ajatellut eri eläinten nahkoja, mutta ne, joita olisi voinut saada riittävästi, olivat kerrassaan liian paksuja ja raskaita pallon kuoreksi. Hamppua, jota laaksossa oli yllin kyllin, olisi voinut punoa kankaaksi ja sitten sivellä sitä jostakin puusta otetulla kumiaineella, sillä laaksossa oli joitakin lajeja kumia tihkuvia puita. Mutta oli saatava selville, voisivatko he valmistaa hampusta kangasta, joka olisi kyllin kevyttä kumilla siveltynä. Se oli hyvin epäiltävää. Joka tapauksessa olisi heidän harjoiteltava langan punomista kauan aikaa, ennenkuin he saavuttaisivat kyllin kokemusta suorittaakseen sellaisen työn. Suunnitelma tuntui liian mahdottomalta toteuttaa, jotta sitä olisi kannattanut vakavasti harkita. Karl olikin karkoittanut sen mielestään samalla kuin koko ajatuksen ilmapallosta.