Part 13

Kaikkien kolmen veitsenteriä tarvittiin nyt. Uskomattoman lyhyessä ajassa kuorittiin joitakin kymmeniä pikku puita juuresta alempiin oksiin asti. Puita ei hakattu kumoon, koska se ei ollut välttämätöntä. Ne voitiin kasvavassa asennossa paremmin kuoria. Senvuoksi annettiin niiden seisoa paikallaan.

Auringonlaskuun asti työskentelivät nämä _cascarillerot_, keskeyttäen työnsä vain muutamiksi minuuteiksi, kun palasivat majalleen syömään kiireisesti puolipäiväateriakseen kappaleen pukinlihaa. Juuri auringon laskiessa suuren Khumularin huipun taakse he astelivat kotiin päin kukin kantaen raskasta kuoritaakkaa, Fritzin seuratessa iloisesti heidän kintereillään.

Siinä tiheikössä, josta he olivat lähteneet, näkyi selviä jälkiä siitä työstä, jota he olivat siellä tehneet kaiken päivää. Noin kahdentuhannen neliömetrin alalla oli kaikkien kasvavien puiden ohuesta rungosta kuori kokonaan nyljetty kuin olisi kokonainen vuohilauma ollut siellä laitumella.

Majalle saapuessaan eivät kuorenkokoojat luopuneet työnteostaan. He vain siirtyivät uudelle alalle rupeamalla paperin valmistajiksi.

Tuli ilta, ja heidän oli työskenneltävä männystä valmistamiensa soihtujen valossa. Ne paloivat kirkkaasti ja tasaisesti ja tekivät aivan yhtä hyvän palveluksen kuin kynttilät.

Ensimmäinen vaihe paperin valmistamisessa ei vaatinut paljon tarkkuutta. Sitäpaitsi sen saattoi suorittaa yhtä hyvin majan sisällä kuin suurimmassa paperitehtaan huoneessa. Heidän oli vain revittävä kuori liuskoiksi. Tämä työ vei heiltä koko illan, jonka kuluessa keskusteltiin iloisesti ja vilkkaasti, laskettiinpa vähän leikkiä rohtimien kiskomisesta vankilassakin. Sitä muistuttikin heille ei ainoastaan se, mitä he puuhailivat, vaan myöskin tilanne, jossa he työtään suorittivat. Kun he olivat saaneet sen tehdyksi, söivät he niukan illallisensa ja laskeutuivat levolle täynnä intoa jatkaa paperin valmistusta aamulla.

Aamun tullen ei heillä ollut paljon tekemistä, sillä seuraava vaihe työssä vaati kärsivällisyyden harjoitusta enemmän kuin työtä.

Kun daphnen kuori on perinpohjin revitty kaistaleiksi, pannaan se suureen pataan tai kattilaan, joka on täynnä vettä. Sitten sen päälle kaadetaan puuntuhasta valmistettua lipeää ja annetaan sen kiehua muutamia tunteja.

Koska ei meidän tehtailijoillamme ollut minkäänlaista pataa tai kattilaa, olisi tässä tullut voittamaton keskeytys työhön, ellei heillä olisi ollut yllin kyllin kiehuvaa vettä lähellä majaa olevassa kuumassa lähteessä.

Ensiksi olisi luullut, ettei heidän olisi tarvinnut tehdä muuta kuin upottaa muokattu kuori lähteeseen ja jättää se sinne sopivan pitkäksi ajaksi. Mutta niillä kohdin, missä vesi oli kuuminta, se liikkui alituisesti kuplehtien ylös ja virraten pois, niin etteivät ainoastaan kuoren säikeet olisi kulkeutuneet pois, vaan tuhkakin olisi irtaantunut seoksesta eikä siis olisi voinut auttaa sen pehmittämisessä.

Kuinka oli tämä vaikeus voitettava? Aivan helposti. He eivät olleet ryhtyneet näin suureen puuhaan tekemättä valmista suunnitelmaa, ja se oli: asettaa kuoret tuhan kanssa suureen jakinnahkaan, joka heillä vielä oli hyvässä tallessa, ja tehdä siitä sitten jonkinlainen käärö niinkuin pesutupaan vietävistä vaatteista, upottaa nahka sisältöineen lähteeseen ja jättää se sinne, kunnes kiehuva vesi olisi tehnyt tehtävänsä. Tämän keksinnön avulla he voittivat sen vaikeuden, jonka kattilan puute uhkasi aiheuttaa heille.

Kun kuori oli Karlin mielestä kyllin kiehunut, otettiin se pois vedestä ja jakinnahkaisesta kääreestään. Sitten se pantiin kasana lähellä olevalle sileälle kalliolle, minne se jätettiin valumaan ja kuivumaan.

Sillä aikaa kuin se oli vedessä sekä sitten valumassa ja kuivumassa, ei kukaan miehistä ollut joutilaana. Kaspar puuhaili suuren puuvasaran valmistamisessa, jota työkapinetta tarvittaisiin jossakin seuraavassa muokkausvaiheessa, kun taas Ossaru laitteli aivan toisenlaista esinettä. Se oli jonkinlainen seula, joka tehtiin ohuista ruokosäleistä ja pantiin samasta ruo'osta, eräästä bambulajista, valmistettuun paksumpaan kehykseen.

Ossaru oli ryhtynyt tähän erikoistehtävään, koska ei kumpikaan toinen osannut niin hyvin kuin hän muokata bambua miksi hyödylliseksi tarve-aineeksi tahansa. Vaikka hän nyt teki kapinetta, joka oli hänelle aivan outo, joskin se tapahtui Karlin ohjauksen mukaan, onnistui hänen saada aikaan seula, joka varmasti hyvin sopisi kasvintutkijan tarkoitukseen. Tästä tulee kohta puhe.

Niin pian kuin kuoren säikeet olivat melkein kuivat, tarvittiin vasaraa. Sen avulla nuijattiin keitettyä kuorta kallion sileää pintaa vasten, kunnes siitä tuli vanuketta.

Tämä pantiin taas jakinnahkaan, jonka reunat oli käännetty vähän ylös, niin että se muodosti jonkinlaisen syvennyksen tai vaatimattoman ammeen. Sitten se upotettiin veteen, ei kiehuvaan lähteeseen, vaan järven viileään veteen, kunnes pussi täyttyi. Sen jälkeen sekoitettiin massaa tikulla, joka nosti huonot, likaiset osat pinnalle. Ne kuorittiin pois ja heitettiin törkynä menemään. Siten meneteltiin useampia kertoja ottamalla aina uutta vettä, kunnes koko aines, joka oli limaista laadultaan, muuttui puhtaaksi ja pehmeäksi käsitellä.

Seuraava ja viimeinen vaihe oli paperin valmistaminen, jonka Karl itse suoritti. Se oli hyvin yksinkertaista, vaikka se vaati jonkin verran kätevyyttä onnistuakseen hyvin. Levitettiin vanuketta aikaisemmin mainitulle seulalle, jota heilutettiin edestakaisin koko ajan veden alla, kunnes vanuke levisi tasaisesti ja yhtäläisesti yli koko pinnan. Sitten otettiin seula pois vedestä hiljaa ja vaakasuorassa asennossa, niin ettei sitä peittävän aineen tasainen pinta rikkoutunut. Kun se oli tehty, ei ollut jäljellä muuta kuin asettaa kehys parin tangon päälle ja jättää siihen valumaan ja vihdoin kuivumaankin. Kuivana se olisi paperia!

Luonnollisestikaan ei voinut yhden seulan avulla valmistaa koko tarvittavaa määrää yhdellä valamisella, mutta niin pian kuin yksi arkki oli kyllin kuiva, jotta se voitiin ottaa pois kehyksestä, täytettiin seula jälleen. Niin meneteltiin, kunnes kaikki keitetyt kuoret muuttuivat paperiksi, jolloin he huomasivat omistavansa kylliksi suuren määrän isoja arkkeja, voidakseen tehdä vaunuvajan oven kokoisen leijan.

Koska heidän oli odotettava joka arkin kuivumista, kesti tämä valmistusvaihe joitakin päiviä, mutta sinä aikana he eivät olleet laiskoja eikä toimettomia. Karl ja Kaspar työskentelivät kovasti valmistellessaan leijan runkoa, kun taas Ossaru oli ryhtynyt tekemään sen pyrstöä.

Sen köyden laatiminen, jonka avulla leija oli pantava lentämään, vaati enemmän aikaa ja huolta kuin mikään muu osa heidän työstään. Joka säie oli punottava erinomaisen täsmällisesti ja joka kuitu kokeiltava voimansa ja sopivaisuutensa puolesta. Jos he olisivat voineet käyttää vahvempirakenteista köyttä, ei olisi ollut välttämätöntä olla niin tarkka, mutta paksu köysi olisi ollut liian raskas leijan kuljetettavaksi aivan niinkuin se oli ollut liian raskas kotkan voimille. Ohuemman köyden, jollainen heidän oli tehtävä, piti siis olla virheetön; muuten saattaisi joku heistä menettää henkensä koettaessaan nousta.

Kun he tiesivät tämän ennakolta, on tuskin tarpeellista mainita, että Ossaru teki parhaansa köyttä valmistaessaan. Hän punoi sen joka säikeen etusormensa ja peukalonsa välissä niin tasaiseksi ja sileäksi kuin olisi kehrännyt sitä kalaverkkoaan varten.

Leijan runko valmistettiin bambun halkaistuista varsista. Tämä ruoko oli vahvuutensa, joustavuutensa ja keveytensä vuoksi paljon sopivampaa heidän tarkoitukseensa kuin mikään puulaji. Liima, jota tarvittiin paperin kiinnittämiseksi, saatiin erään inkivääripuun juuresta, josta se ensin raapittiin irti ja sitten keitettiin liimatärkkelykseksi.

Noin viikko senjälkeen kuin leija-ajatus oli syntynyt Kasparin aivoissa, oli lintu itsekin valmiina majan oven ulkopuolella, täysisulkaisena ja valmiina lentämään.

44. luku.

LEIJAN LASKEMINEN LENTOON.

Kun leija oli näin valmistettu, odottivat he vain sopivaa tilaisuutta päästääkseen sen lentoon, sellaista päivää, jolloin tuuli olisi kyllin voimakas ja puhaltaisi oikealta suunnalta, siis sitä jyrkänteen osaa kohti, jonka yli paperilintu oli lähetettävä. Se oli sama paikka, mihin tikapuut oli sijoitettu ja mistä he olivat, vaikkakin menestyksettä, koettaneet päästää karhukotkan lentoon.

He olivat jo kiivenneet eräälle niistä yksinäisistä kukkuloista, joita laaksossa oli melkein vastapäätä tätä kallionosaa. Sen huipulta he olivat saaneet yleissilmäyksen, vaikkakaan ei kovin hyvää, eräästä osasta yläpuolella kohoavan vuoren rinnettä. Se näytti olevan lumipeitteinen; siellä täällä kohosi suuria möhkäleitä, joko kiviä taikka tummia jäälohkareita. Seikkailijoittemme silmät tarkastelivat niitä hyvin suurella mielenkiinnolla niinkuin edelliselläkin kerralla, jolloin he olivat aikoneet päästää karhukotkan lentämään niiden välistä. Nyt oli heidän näihin lohkareisiin perustuva toivonsa suurempi kuin milloinkaan ennen. Jos heidän onnistuisi päästää leija lentämään niiden keskelle ja sitten saada se putoamaan sinne, ei ollut ainoastaan mahdollista, vaan hyvin luultavaakin, että se joko kiertäisi köyden jonkun sellaisen ympärille tai takertuisi itse parin väliin niin lujasti, että pysyisi siinä. Tehdäkseen leijansa vieläkin käytännöllisemmäksi he olivat varustaneet sen siivet kannuksilla, toisin sanoen he olivat jättäneet siihen bambuisen poikkikappaleen, joka ulottui kummallekin puolelle noin jalan verran paperin reunan yli. Lähelle kummankin ulokkeen päätä he olivat asettaneet poikittain toisen kappaleen ja köyttäneet sen kovasti kiinni, niin että ne saattoivat toimia kuin ankkurin kynsinä.

He eivät olleet säästäneet vaivaa eikä kekseliäisyyttä ollakseen varmat menestymisestä. He olivat tehneet kaikki, mitä ihminen saattaa tehdä ansaitakseen sen.

Kohtalo olikin niin suopea, että heidän ei tarvinnut kauan olla jännityksessä. Jo parin kolmen päivän kuluttua tuli heille mieluinen tuuli, juuri sellainen kuin he olivat halunneet. Se oli kova viima, joka puhalsi kestävästi oikeaan suuntaan ja oli kyllin voimakas kantaakseen ilmaan mitä suurimpiakin paperileijoja.

He varustautuivat laskemaan leijan lentoon menemällä sille paikalle, mihin tikapuut oli asetettu, Ossarun kantaessa tuota suunnatonta lintua kainalossaan. Karlin oli määrä päästää leija lentoon ja pitää silmällä sen kohoamista Kasparin ja shikarin juoksuttaessa köyttä, sillä tarvittiin heidän kummankin voima pidättämään niin leveärintaista lintua tuulta vastaan. He olivat varovaisuuden vuoksi hakanneet pois pensaat pitkän matkaa taaksepäin kalliosta ja siten puhdistaneet tien, niin ettei ollut mitään esteenä heidän suoltaessaan köyttä.

Sovittiin niin, että Karlilla olisi asiain johto ja että hän antaisi toisille lähtömerkin.

Kaikki kolme olivat hyvin jännittyneitä asettuessaan määräpaikalleen, Karl leijan viereen pidellen sen selkää toisessa ja pyrstöä toisessa kädessään, Ossaru puristaen köyttä kädessään, Kasparin seisoessa hänen vieressään pitelemässä suurta köysikimppua valmiina irti päästettäväksi.

Karl piti leijaa tasapainossa sen pyrstön pään varassa. Sitten hän nosti sitä kaikin voimin saadakseen sen kohoamaan muutamia jalkoja maasta ja antoi merkin kaikkein kimeimmällä äänellään.

Samalla hetkellä juoksivat Kaspar ja shikari taaksepäin kiristäen köyttä mennessään. Kuin suuri korppikotka siivet levällään lehahti leija äänettömästi ylös ilmaan.

Se kohosi tasaisesti ja majesteetillisesti, pian nousten lähellä kasvavien puiden yli ja yhä yleten kallion huippua kohti.

Karl iloitsi nähdessään tämän nousun. Toiset puuhailivat liian innokkaasti omassa tehtävässään, ennättääkseen mitenkään ilmaista iloaan. Vasta sittenkun leija oli noussut korkealle pilviä kohti ja näytti olevan monta metriä ulkonevan jyrkänteen reunan yläpuolella, ottivat Kaspar ja Ossaru osaa Karlin riemuun. Silloin kumpikin yht'aikaa päästi ilmoille kiihkeät tunteensa pitkänä hurraana.

"Päästäkäähän irti, Ossaru!" huusi Karl yrittäen saada äänensä kuuluville tuulen yli. "Pidä sinä, Kaspar, kiinni köyden toisesta päästä."

Ossaru totteli määräystä ja hellitti äkkiä otteensa samalla juosten Kasparia kohti ja tarttuen hänkin kaiken varalta köyden toiseen päähän.

Näin irroitettu leija kääntyi pää alaspäin maata kohti kuin kuolinhaavan saanut suunnaton lintu. Sitten se teki muutamia mutkikkaita kaarroksia ilmassa kääntäen suuren pyrstönsä ensin yhteen, sitten toiseen suuntaan ja syöksyi vuoren takarinnettä kohti. Vihdoin päästyään kallion huipun taakse se ei enää näkynyt niiden silmiin, jotka olivat auttaneet sitä lentämään korkealle ja sitten antaneet sen pudota avuttomana.

Näin pitkälle he olivat onnistuneet rohkeimmissa odotuksissaan. Leija oli lentänyt juuri sinne, mihin he olivat halunneetkin.

Mutta nyt heräsi kysymys: jäisikö se sinne? Toisin sanoen: tarttuisiko se kallionlohkareiden sekaan ja pysyisi kiinni.

Jollei, niin heidän olisi päästettävä se lentoon yhä uudestaan, kunnes se tarttuisi jonnekin tai kunnes yritys osoittautuisi mahdottomaksi.

Karl astui eteenpäin ottaakseen asiasta selvän toisten seuratessa häntä silmillään, joiden kiihkeä katse ilmaisi, kuinka suurta mielenkiintoa he tunsivat asiaa kohtaan.

Karlin käsi vapisi hänen tarttuessaan köyteen. Ensiksi hän veti sitä hiljaa siirtäen kättänsä vain vähän kerrallaan eteenpäin, kuin ainoastaan oikaistakseen löyhänä riippuvan osan köyttä.

Viimein se alkoi kiristyä vaatien suurempaa voimaa vetämisessä, aivan kuin olisi leija vielä ollut vapaa ja laahautunut lumen yli.

Tämä herätti kaikkea muuta kuin mieluisan aavistuksen, ja köyden luistaessa käteen jalka jalalta, kyynärä kyynärältä, synkkeni se varjo tuntuvasti, joka oli levinnyt kaikkien kolmen kasvoille.

Vain lyhyen ajan pysyi tämä varjo paikallaan. Se katosi nopeammin kuin oli ilmestynyt heidän nähdessään köyden äkkiä pysähtyvän juoksussaan ja sitten tiukentuvan Karlin yhä vetäessä sitä. Hän kiskoi sitä ensin ponnistaen vain osalla voimaansa kuin peläten sen voivan taas irtaantua. Jonkin ajan kuluttua hän tuli luottavammaksi ja veti täysin voimin. Se pysyi yhä kiinni!

Ossaru ja Kaspar ryhtyivät nyt auttamaan häntä, ja kaikki kolme vetivät yhdessä.

Hurraa, leija ei tullut! Köysi kesti, ulottuen kallion juurelle asti yhtä jäykkänä kuin laivan touvi.

Ilon huudahdus pääsi kaikkien kolmen huulilta yht'aikaa, ja he seisoivat kaikki jonkin aikaa pitäen kovasti kiinni köydestä kuin peläten jonkun vihamielisen, näkymättömän käden vetävän sen heidän otteestaan.

Viimein Karl arveli sopivaksi kiinnittää sen johonkin esineeseen. Suuri korkea kivi, joka oli aivan lähellä kallion juurta, näytti sopivimmalta siihen tarkoitukseen. Siihen he päättivätkin sen kiinnittää.

Pitäen sitä yhä kireällä, jotta eivät hellittämällä sitä liikahuttaisi ylhäällä olevaa ankkuria, he siirsivät kätensä vähitellen ja hiljaa, kunnes olivat tulleet aivan jyrkänteen juurelle asti. Sitten Ossaru kokosi kaiken löysällä olevan köyden käteensä Karlin ja Kasparin yhä pidellessä kiinni. Hän kiersi sen joitakin kertoja kivenlohkareen ympäri ja sitoi lujasti kiinni. Ei ollut enää mitään muuta jäljellä kuin valmistaa portaat, jotka jo oli suunniteltu valmiiksi, sovittaa ne määräpaikalleen, kiivetä kallion huipuille ja olla vapaa kuin vuorituuli, joka siellä puhaltelisi heidän ympärillään.

Niin onnellisen pelastuksen ajatus täytti heidät jälleen iloisilla kuvitteluilla, ja he seisoivat sen kiven ympärillä, johon köysi oli kiinnitetty, onnitellen itseään kuin olisivat jo päässeet pois.

He tiesivät kestävän vielä jonkin aikaa, ennenkuin portaat oli tehty ja kiinnitetty paikalleen, mutta koska he eivät enää epäilleet kykenevänsä suorittamaan nousua, saattoi tuo väliaika kulua hyvin iloisesti. Tässä mieluisassa toivossa he palasivat työpajaansa mitä parhaimmalla mielellä ja keittivät itselleen huolellisemmin valmistetun aterian kuin olivat nauttineet koko aikana daphnepensaiden löytymisen jälkeen.

45. luku.

KÖYSIPORTAAT.

Toinen päivä heiltä kului niiden puikkojen valmistamiseen, joista oli saatava nuoraportaiden pienat, vaikkakin kaikkien veitset olivat ahkerassa työssä aamusta iltaan. Tarvittiin yli sata sellaista, koska kallio, jonka syrjää köysi kulki, oli noin sata metriä korkea ja askelmat oli suunniteltu yhtä kauas toisistaan noin puolentoista kyynärän välimatkan päähän.

Heidän tarkoituksensa oli ensin ollut sijoittaa pienat köyteen niiden säikeiden väliin, joista se oli punottu, mutta asiaa miettiessä selvisi heille parempi suunnitelma. Heidän avatessaan säikeitä saadakseen puupuikot niiden väliin, saattaisi köysi heikentyä niinkin suuressa määrin, että katkeamisen vaara olisi uhkaamassa, ja sitä ennen kaikkea oli vältettävä. Pidettiin varovaisempana jättää köysi koskemattomaksi ja sijoittaa nappulat ristiin sen ulkopuolelle. Ne saataisiin helposti pysymään paikoillaan, kun niiden ympäri kierrettäisiin toista vahvaa nuoraa, etenkin kun kiipeejän tarttuessa käsillään nuoraan ylempää ei ainoankaan pienan tarvinnut yksin kannattaa hänen ruumiinsa koko painoa. Jos sittenkin jokin niistä vähän luiskahtaisi paikaltaan, ei se voisi aiheuttaa suurtakaan tapaturman vaaraa.

Seuraava päivä heiltä kului niiden köysikappaleiden punomisessa, joita tarvittiin pienojen sitomiseksi paikoilleen. Kolmannen päivän aamuna he palasivat kallion luo aikeissa muuttaa leijan kuljettama köysi nuoraportaiksi.

Aikaisemmin kerrotusta ymmärtää helposti, millä lailla he aikoivat suorittaa tämän suunnitelmansa. Pikku puikot oli sovitettava poikittain köyttä vastaan ja sidottava niin lujasti paikoilleen, etteivät ne päässeet luisumaan alas. Ensimmäinen oli kiinnitettävä noin miehen vyötäisten korkeudelle maasta ja toinen hänen leukansa tasalle. Sitten oli seisottava alemmalla ja tartuttava vasemmalla kädellä ylös köyteen, joten olisi mahdollista sovittaa uusi nappula taas leuan korkeudelle. Kiipeämällä toiselle nappulalle voisi kiinnittää neljännen määrätyn matkan päähän ja niin edespäin, kunnes köysi olisi varustettu nappuloilla kallion huipulle asti.

Ei pidetty todennäköisenä, että kukaan voisi jatkaa pienojen kiinnittämistä niin kauan, että kaikki olisivat paikoillaan, eivätkä he luulleet kykenevänsä suorittamaan työtänsä pienessä ajassa. Päinvastoin he arvelivat sen kestävän päiväkausia ja tiesivät sitäpaitsi, että se, joka ryhtyisi siihen työhön, tarvitsisi pitkät lepohetket. Olisi sekä hankalaa että väsyttävää seisoa niin epävakaisella jalustalla kovin pitkää aikaa ja he kävivätkin käsiksi tehtäväänsä täysin tietoisina sen vaikeuksista.

Päästyään köyden luo he heti ryhtyivät työhön. Tai täsmällisemmin sanoen yksi heistä ryhtyi siihen, sillä ainoastaan yksi kerrallaan saattoi puuhailla tuossa työssä, joka oli heidän arvelunsa mukaan heidän viimeisensä tuossa yksinäisessä laaksossa.

Oli sovittu, että Ossaru yksin saisi kiinnittää poikkipuut köyteen, koska ei kumpikaan toinen ymmärtänyt nuorien käsittelemistä niin hyvin kuin hän. He saattoivat toimia ainoastaan katselijoina, ja ainoa apu, mitä heidän läsnäolostaan voi olla, oli se, että he ilahuttivat shikaria seurallaan ja puhelullaan.

Onneksi ei Ossarun tarvinnut kiinnittää poikkipuita ensimmäisten kolmenkymmenen jalan osalle tätä leijasta riippuvaa köyttä. Yhdet heidän tekemänsä pitkät tikapuut auttoivat häntä kiipeämään niin korkealle nappuloita käyttämättä. Kaikkiakin tikapuita olisi saattanut niin käyttää, jos leija olisi kuljettanut köyden niiden likelle. Valitettavasti ei asian laita ollut niin. Ainoastaan ensimmäisiä tikapuita voi käyttää avuksi.

Asettaen ne melkein samansuuntaisesti köyden kanssa Ossaru kiipesi ylös ja alkoi kiinnittää poikkipuita, päästyään melkein tikapuiden kärkeen asti. Hän oli ottanut mukaansa noin tusinan verran pikku puikkoja sekä niihin kuuluvat nuorat eräänlaisessa pikku pussissa, jonka hän oli sommitellut puuvillapuseronsa helmaan.

Karl ja Kaspar, jotka istuivat alhaalla kivillä, sekä maahan kyyristynyt Fritz katselivat shikarin liikkeitä suuren ja äänettömän mielenkiinnon vallassa.

Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hän oli sovittanut ensimmäiset kaksi puikkoa määräpaikkoihinsa. Sitten hän siirtyi tikapuilta ja laski molemmat jalkansa ensimmäiselle poikkipienalle sillä lailla, että ne pitivät toinen toistaan tasapainossa ja puikkoa vaakasuorassa asennossa, minkä jälkeen hän ryhtyi sovittamaan kolmatta noin leukansa tasalle.

Siihen vaadittiin melkolailla kätevyyttä, mutta Ossarulla oli sitä ominaisuutta suuressa määrässä. Mitä jalansijaan tuli, oli hindu yhtä kotonaan köydellä kuin mikä tahansa apina, jota Brahman uskovaiset pitävät pyhänä.

Kenen muun jalat tahansa olisivat väsyneet nojatessaan niin hentoon tukeen, mutta Ossaru oli tottunut kiipeämään hoikkiin korkeisiin palmuihin, niin että hänen varpaansa olivat saavuttaneet määrätyn tarttumiskyvyn. Pieninkin oksa tai ulkonema puunrungossa tai nuoran solmukin oli hänelle riittävä jalansija monen minuutin ajaksi. Hänen ei siis ollut ollenkaan vaikea pysyä tasapainossa niillä poikkipuilla, joille hän oli jo päässyt, tai kiivetä toiselta toiselle, kun kukin niistä oli solmittu paikalleen. Siten hän menetteli, kunnes oli käyttänyt kaiken mukaan ottamansa varaston, niin että hänen puseronsa helma riippui tyhjänä. Sitten hän laskeutui kallion juurelle kulkemalla poikkipuulta toiselle ja siirtämällä jalkansa varovasti köydestä tikapuille.

Karl ja Kaspar olisivat voineet tehdä hänen alas tulemisensa tarpeettomaksi, koska kumpikin olisi voinut viedä tikapuita myöten niin kevyen kantamuksen, mutta Ossarulla oli täysi syy laskeutua alas, sillä hänen oli levättävä ja saatava ravintoa.

Hän ei viipynyt maassa kovin kauan, ainoastaan sen verran, että sai veren kiertämään pitkin paljaita jalkapohjiaan. Sitten hän kiipesi jälleen portaita ylös, puseron helma taas täynnä poikkipuita, heittäytyi köyden varaan ja kapusi ylös niitä nappuloita, jotka hän jo oli kiinnittänyt paikoilleen.

Kun hänen toinen puikkovarastonsa loppui samoin kuin ensimmäinenkin, tuli hän jälleen maahan. Taas hän otti pienen lepohetken ja kiipesi sitten jälleen työhönsä.

Ossarun puuhaillessa tällä lailla kului loppu-osa päivää. Pitempi lepohetki pidettiin päivällisellä, jonka Karl ja Kaspar olivat keittäneet erikoisen huolellisesti, heillä kun ei ollut mitään muuta tekemistä. He eivät palanneet majalle suorittamaan keittopuuhiaan. Ei siellä olisi ollut sen parempi, sillä keittiömukavuudet eivät siellä olleet rahtustakaan suuremmat kuin heidän työpaikallaankaan. Ruokasäiliö ei myöskään sisältänyt mitään muuta kuin mitä he olivat tuoneet tullessaan, nimittäin kuivattua ibexin lihaa. Mutta Karl ei ollut silti joutilaana koko aikaa. Hän oli kerännyt erilaisia juuria ja hedelmiä, jotka paahdettuina eivät ainoastaan lisänneet ruokia, vaan tekivät aterian riittävän herkulliseksi heidän vatsoilleen, jotka eivät enää olleet niin turhan tarkkoja.

Päivällisen jälkeen Ossaru nautti perinpohjin mielisavujensa vetelemisestä ja palasi niiden virkistämänä uusin voimin työhönsä.

Niin suurella menestyksellä hän sen suoritti, että ennen auringonlaskua oli sijoittanut täyteen viisikymmentä porrasta paikoilleen. Niiden sekä puutikapuiden avulla hän saattoi kiivetä melkein kolmanneksen kallion korkeutta.

Luonnollisesti lopetti pimeys siltä päivältä hänen puuhansa, ja päättäen jatkaa sitä seuraavana aamuna palasivat sekä työn suorittaja että katselijat jälleen majalle, Karlin ja Kasparin osoittaessa Ossarulle niin suurta kunnioitusta kuin hän olisi ollut pääarkkitehti ja he ainoastaan hänen apulaisiaan tai työmiehiään. Fritzkin näytti pitävän shikaria seurueen tärkeimpänä henkilönä, sillä joka kerta kun viimeksimainittu laskeutui alas kalliolta, oli koira ilmaissut hänelle arvonantoaan hypellen hänen ympärillään ja katsellen uskollisesti hänen kasvoihinsa kuin kiittääkseen häntä siitä, että hän oli heidän vapauttajansa.

Kotimatkalla jatkoi Fritz näitä mielenosoituksiaan, hypellen shikarin sääriä vastaan aivan kuin estääkseen häntä kulkemasta eteenpäin, ilmeisesti vakuutettuna siitä, että hindu oli päivän sankari, päättäen sen joko oman huomiokykynsä tai toisten osoittaman suosion nojalla.

46. luku.

OSSARU LASKEUTUU NOPEASTI.