Part 12

Ossaru oli kiivennyt karhukotka kainalossaan tikapuita myöten korkeimmalle kalliopengermälle, mihin saattoi päästä. Siitä hän oli päästänyt linnun lentoon, hellittäen suoraksi kaiken hallussaan olevan köyden. Se oli shikarille tuhoisa yritys ja vähällä muodostua hänen elämänsä viimeiseksi teoksi.

Ajatellen, että karhukotka kohoisi ylöspäin ilmaan, ei hän ollut pitänyt muuta mahdollisenakaan. Koettaessaan säilyttää tasapainoaan tuolla kapealla reunakkeella hän oli huonosti valmistunut siihen, mitä sitten seurasi. Sensijaan että kotka olisi kohonnut ylöspäin, lähti se kiitämään vaakasuorasti muuttamatta suuntaansa, ennenkuin sen kytkyt jännittyi. Ei se edes silloinkaan pysähtynyt lennossaan, vaan jatkoi kulkuaan, laahaten perässään viidenkymmenen kyynärän pituista köyttä, jonka toisen pään Ossaru onnekseen oli päästänyt irti, laakson poikki toisella puolella olevia kallioita kohti. Niiden huipulle se pääsi helposti kulkemalla siihen suuntaan, johon oli odottamatta lähtenyt shikarin käsistä.

Harmistuneina katselivat Karl ja Kaspar karhukotkan lähtöä. Heidän käsityksensä mukaan oli Ossaru huonosti hoitanut sen asian, joka oli uskottu hänen haltuunsa.

Mutta Ossarun selitykset valaisivat asian tyydyttävästi. Karl ja Kaspar ymmärsivät, että jollei hän olisi päästänyt lintua irti ajoissa, olisi hänen ollut pakko tehdä sellainen hyppäys, jonka jälkeen hänellä ei olisi ollut minkäänlaista tilaisuutta selittää, millä lailla kotka oli paennut.

40. luku.

FRITZ JA HAUKAT.

Surullisen ja katkeran pettymyksen tuntein käänsivät seikkailijamme selkänsä noille tikapuille, jotka olivat taas pettäneet heidät, ja lähtivät kulkemaan majalle.

Niinkuin edelliselläkin kerralla he astelivat hitaasti ja alakuloisen näköisinä. Fritzin veltto käynti ja riippuva häntä ilmaisivat senkin ottavan osaa yleiseen mielten masentumiseen.

He olivat saapuneet melkein majalle, ennenkuin kukaan noista kolmesta ajatteli puhumista. Heidän nähdessään tuon karkeatekoisen kodin, jolta he niin usein luulivat ottaneensa viimeiset jäähyväiset ja jolle heidän oli yhtä usein ollut pakko palata, johtui Karlin mieleen eräs ajatus, joka sai hänet katkaisemaan hiljaisuuden juuri ovelle tullessa.

"Meidän uskollinen ystävämme", sanoi hän osoittaen majaa, "ainoa ystävämme, kun kaikki muu pettää meidät. Karkea se on niinkuin moni ystävä, joka siitä huolimatta on arvokas. Minua alkaa miellyttää sen kunniallinen ulkonäkö. Tunnen kunnioitusta sitä kohtaan niinkuin ainakin kotia katsellessa."

Kaspar ei vastannut mitään. Hän vain huokasi. Baijerin Alpeilta tullut nuori vuorivuohien metsästäjä ajatteli toista kotia, joka oli kaukana laskevan auringon puolella. Niin kauan kuin tuo asia askarrutti hänen aivojaan, ei hän voinut suopein mielin ajatella Himalajalla sijaitsevaa asuntoa, jossa heidän oli pakosta majailtava.

Ossarun ajatukset olivat yhtä kaukana siltä paikalta. Hän mietiskeli kristallinkirkkaan virran reunalle pystytettyä bambumajaa, jota varjostivat palmut ja muut troopilliset puut. Vielä enemmän hän ajatteli riisiä ja pähkinöitä ja ylinnä kaikkea muuta oli hänen mielessään rakas betelinsä [kasvi, jota yleisesti pureksitaan itämaissa Suom.], jota _Cannabis sativa_ vain huonosti korvasi.

Kaspar ajatteli nyt erästä uutta asiaa, joka ilmaisi, ettei hän ollut vielä hylännyt kaikkea toivoa saada palata takaisin syntymäkotiin. Heidän syötyään illallisekseen paahdettua vuohenpaistia hän ilmaisi mietteensä toisillekin.

Hän ei ollut itsestään ryhtynyt katkaisemaan hiljaisuutta. Hän vain vastasi Karlin kysymykseen, sillä tämä oli pyytänyt selitystä veljeltään huomattuaan hänen hajamielisen ilmeensä.

"Olen koko ajan kotkan paon jälkeen", sanoi Kaspar, "mietiskellyt toista lintua, josta tiedän jotakin. Se saattaisi suorittaa meidän tarvitsemamme palveluksen aivan hyvin, ehkäpä paremminkin kuin karhukotka."

"Toista lintuako?" kysyi Karl. "Mistä linnusta sinä puhut? Tarkoitatko noita järvellä eleleviä bramiinihanhia? Me saattaisimme tosin ottaa jonkun niistä kiinni elävänä, mutta minun on mainittava sinulle, veljeni, että niiden siivet kantavat ainoastaan niiden oman painavan ruumiin. Jos lisäisit siihen kilon tai vain puolikin sitomalla niiden jalkaan nuoran, eivät ne voisi kohota pois tästä laaksosta paremmin kuin mekään. Ei -- ei. Minun mielestäni voimme paikalla hylätä sen ajatuksen. Ei millään muulla linnulla kuin kotkalla ole niin voimakkaita siipiä, että se voisi suorittaa sinun toivomasi tempun."

"Se lintu, jota minä ajattelin", virkkoi Kaspar, "kuuluu samaan sukuun kuin kotkakin. Luullakseni puhun täsmällistä tieteellistä kieltä. Vai mitä arvelet, veli houkkioni? Hahahaa! No, sanonko sen? Olet varmaankin jo arvannut, millaista lintua tarkoitan?"

"En tosiaankaan", vastasi Karl. "Tässä laaksossa ei ole muita kotkan sukuun kuuluvia lintuja kuin haukkoja, eivätkä ne ankaroiden luonnontutkijain mukaan kuulu samaan sukuun, ainoastaan samaan heimoon Jos tarkoitat haukkaa, on niitä muutamia lajeja tällä paikalla, mutta suurimmatkaan niistä eivät voisi kantaa kallion yli mitään raskaampaa kuin purjelankapätkän. Katsohan, tuolla on nyt pari sellaista!" jatkoi Karl osoittain kahta noin kolmenkymmenen kyynärän korkeudessa heidän yläpuolellaan kaartelevaa lintua. "Niitä sanotaan 'tshork'-haukoiksi; ne ovat suurimpia Himalajan haukoista. Noitako tarkoitat, veljeni?"

"Eikö tuo ole sääksipari?" kysyi Kaspar suunnaten silmänsä ylöspäin ja katsellen korkealla heidän yläpuolellaan kaartelevia siivekkäitä olentoja, jotka risteilivät ilmassa kuin saalista etsien.

"On", vastasi luonnontutkija, "ne kuuluvat siihen lajiin ja tarkasti puhuen samaan sukuunkin kuin kotka. Ethän niitä tarkoittane?"

"En, en aivan niitä", sanoi Kaspar venyttäen ääntään ja hymyillen merkitsevästi puhuessaan, "mutta jos ne ovat _leijoja_... [Sekä sääksi että leija ovat englanninkielellä kite; siitä Kasparin sanaleikki. Suom.] Oho, mitä nyt?" huudahti hän, kun eräs haukkojen liike äkkiä keskeytti hänen ajatusjuoksunsa ja puheensa. "Mitä ilkeyttä nuo linnut puuhaavat? Niin totta kuin elän, ne näyttävät yrittävän hyökätä Fritzin kimppuun! Luulevatkohan ne tosiaankin olevansa kyllin väkeviä voidakseen jotenkin vahingoittaa kelpo koiraamme?"

Kasparin puhuessa nähtiin molempien haukkojen äkkiä laskeutuvan äskeiseltä korkealta tasoltaan ja sitten kaartelevan nopein lyhyin kierroksin baijerilaisen mäyräkoiran pään ympärillä. Koira oli kyyristynyt maahan lähelle pientä viidakkoa noin kolmenkymmenen kyynärän päähän majasta.

"Mahdollisesti niiden pesä on tuolla viidakossa", arveli Karl. "Senvuoksi ne ehkä ovat vihaisia koiralle, sillä vihaisia ne tosiaankin näyttävät olevan."

Niin olisi saattanut kuka tahansa päätellä lintujen käytöksestä niiden yhä hyökätessä koiran kimppuun, milloin kohoten joitakin jalkoja sen yläpuolelle ja sitten taas syöksyessä alas jonkinlaisessa vertauskuvallisessa kaaressa, joka siiveniskulla tullen yhä lähemmäksi, kunnes ne lehauttelivat siipiään melkein sen silmille. Näitä liikkeitä ne eivät tehneet äänettöminä, sillä lennellessään ne tuon tuostakin päästivät kimeitä huutoja, jotka tuntuivat parin vihaisen naarasketun ääneltä.

"Niiden poikaset kai ovat lähellä?" arveli Karl.

"Ei, sahib", sanoi Ossaru, "ei ole pesää eikä poikasia. Fritz syö illallisekseen ibexin lihaa. Nuo rosvot tahtovat viedä siltä aterian."

"Syökö Fritz siis?" kysyi Kaspar. "Sehän selittää kaikki. Kuinka tyhmiä nuo linnut ovatkaan kuvitellessaan voivansa siepata illallisen oivan Fritzin suusta! Sehän ei näytä väittävän niistä ollenkaan!"

Oli aivan totta, että Fritz oli tähän mennessä tuskin huomannut noita kahta siivekästä ahdistajaansa. Niiden vihamieliset mielenosoitukset olivat saaneet sen puolelta osakseen vain silloin tällöin jonkun murahduksen. Mutta niiden laskeutuessa lähemmäksi ja kun niiden siipien kärjet pieksivät Fritzin silmiä, kävi asia kovin sietämättömäksi, ja Fritz alkoi menettää mielenmalttiaan. Se alkoi murista yhä tiheämmin, kohosi kerran pari kyyristyneestä asennostaan ja koetti siepata suuhunsa lähinnä olevia sulkia.

Tätä omituista näytelmää mäyräkoiran ja lintujen välillä kesti kauemmin kuin viisi minuuttia. Sitten se päättyi jokseenkin omituisesti ja Fritzin mielestä epäilemättä peräti epämiellyttävästi.

Haukat olivat ensi hyökkäyksestään alkaen noudattaneet erilaista menettelytapaa. Toinen teki kaikki lähentymisyrityksensä edestäpäin, kun taas toinen suuntasi hyökkäyksensä yksinomaan takaapäin. Anastajien menetellessä tällä lailla oli koiran pakko puolustaa itseään sekä edestä että takaapäin ja sitä tehdessään sen täytyi katsella samalla kertaa kahteen suuntaan. Juuri kun se ärisi ja haukkui edessään olevalle linnulle, täytyi sen heti käännähtää ympäri ja uhata samalla lailla arempaa ryöväriä, joka hyökkäili sen kimppuun takaapäin. Tämä viimeksimainittu olikin vielä häiritsevämpi ja äänekkäämpi kuin sen toveri. Lopulta se ei enää tyytynyt siilon tällöin läjäyttämään Fritziä siivellään, vaan uskalsi julkeasti iskeä terävät kyntensä kiinni sen takapuoleen.

Se oli enemmän kuin koiran luonto saattoi kestää. Fritz päättikin olla sietämättä sitä enää kauemmin. Pudottaen sen mällin, jota oli pureskellut, se hypähti seisaalleen, pyörähti äkkiä sitä sääkseä kohti, joka oli iskenyt siihen kyntensä, ja loikkasi ylös ilmaan aikoen siepata sen kiinni.

Mutta varuillaan oleva lintu oli aavistanut tämän nelijalkaisen tempun, ja ennenkuin viimeksimainittu ehti tarttua siihen, oli se liitänyt paljon ylemmäksi kuin mihin mikään nelijalkainen eläin saattoi koskaan hypätä.

Fritz kääntyi muristen pettyneenä jälleen lihapalaansa päin, mutta vielä pettyneemmän näköinen hän oli huomatessaan, ettei se ollut enää saavutettavissa. Toinen ryövärihaukka oli iskenyt kyntensä koiran lonkkaan ja toinen ryöstänyt siltä illallisen!

Viimeisen kerran näki Fritz vuohenlihan linnun nokassa korkealla ilmassa yhä pienenevänä, kunnes se kokonaan katosi hämärään etäisyyteen.

41. luku.

FRITZ LOUKKAANTUNEENA.

Tämä omituinen pieni välikohtaus mäyräkoiran ja haukkojen välillä oli keskeyttänyt veljesten puhelun Kasparin esittämästä aiheesta. Eikä siihen palattu edes heti kahakan päätyttyä, sillä se katse, millä Fritz seurasi tuon linnun lähtöä, joka oli niin siekailematta napannut siltä lihapalan, oli niin äärimmäisen hullunkurinen, että se herätti katselijoissa pitkiä äänekkäitä naurunpuuskauksia.

Fritzin naama ilmaisi harvinaista järkytystä. Syvää hämmästystä ja harmia, johon oli sekaantunut voimakas keskittyneen raivon tunne, ei näkynyt ainoastaan sen silmistä, vaan myöskin koko asennosta. Jonkun aikaa se seisoi pää pystyssä ja kuono korkealla ilmassa, silmien liekehtiessä sanomattomasta kostonhalusta seuratessaan haukkojen lentoa.

Fritz ei ollut koskaan ennen elämässään, ei silloinkaan kun norsun kärsä kurkottui aivan sen häntään asti, tuntenut niin elävästi siipien puutetta. Ei milloinkaan ennen se ollut niin pahoitellut sitä rakenteensa vajavaisuutta, ettei ollut saanut noita hyödyllisiä lisäkkeitä. Jos se olisi saanut haltiattaren taikasauvan haltuunsa sillä hetkellä, olisi se sen avulla hankkinut itselleen siivet, ei tosin välttämättä kauniit, sillä se oli toisarvoinen kysymys, vaan vahvat ja pitkät, joiden avulla se olisi voinut saada kiinni nuo ryövärihaukat ja rangaista niitä ennenkuulumattomasta rohkeudesta.

Kauemmin kuin minuutin ajan pysyi Fritz mainitsemassamme asennossa. Sen ryhti sopi mainiosti koiralle, kun sitä on perinpohjin narrannut ja pettänyt pari olentoa, joiden vahvuutta ja kykyä kohtaan se oli osoittanut äärimmäistä halveksumista. Juuri tuo hämmästyksen ja raivon sekainen ilme antoi Fritzille sen vakavanhullunkurisen näön, joka oli saanut heidät kaikki nauramaan. Yhtä hullunkurinen oli koiran naamalla kuvastuva ilme sen kääntyessä katsomaan kolmea ihmistoveriaan. Se huomasi heidän laskevan leikkiä hänen kustannuksellaan, mutta sen puolittain moittiva, puolittain apua anova ilme teki vain heidän ilonsa kaksinkertaiseksi. Katsahtaen yhdestä toiseen se näytti pyytävän heiltä kultakin vuorostaan myötätuntoa.

Se oli turha pyyntö. Kaikki kolme olivat samalla lailla heittäytyneet iloisuuden valtaan, mikä tuntui yhtä tylyltä kuin se oli vastustamatontakin. Fritzillä ei ollut ainoaakaan ystävää.

Kului varmaankin kymmenen minuuttia, ennenkuin kukaan heistä saattoi hillitä äänekästä naurunhohotustaan, mutta paljon ennen sitä oli heidän naurunsa esine lähtenyt pois näkyvistä. Se oli tahtonut poistua sellaiselta paikalta, missä siltä oli ryöstetty illallinen, ja vetäytyi loukkaantuneen näköisenä ystävällisemmän majan turviin.

Kesti jonkin aikaa, ennenkuin seikkailijamme saivat takaisin vakavan mielialansa. Kun heidän hilpeytensä esine sitten oli poissa näkyvistä, haihtui se vähitellen heidän mielestäänkin.

Saattaisi herättää ihmetystä, että he olivat sellaisissa olosuhteissa, jommoisissa he olivat, antaneet valtaa iloisuuden puuskalle. Mutta siinä ei kuitenkaan ollut mitään kummallista. Päinvastoin oli täysin luonnollista, täysin ihmisluonnon mukaista olla näin eri mielialojen vallassa. Ilo ja suru seuraavat toisiaan ajoittain vaihdellen yhtä varmasti kuin päivä seuraa yötä tai kaunis ilma myrskyä.

Vaikka emme ymmärrä miksi ja minkätähden tällaista tapahtuu, voimme helposti uskoa kohtalon niin järjestäneen asiat. Eräs runoilija on kauniisti laulanut:

"kevätkin ois synkkää säätä, jollei muuta aikaa ois",

ja meidän oma kokemuksemme vahvistaa tässä säkeistössä lausutun totuuden.

Sellainen, joka on elänyt troopillisten maiden ikikestävässä keväässä, kun ei lehti koskaan putoa eivätkä kukat koskaan kuihdu, voi hyvin vahvistaa tuon tosiasian, että kevätkin voi aikaa myöten muuttua väsyttäväksi. Me ikävöimme talvea, sen pakkasta ja lunta ja kylmiä, purevia tuulenviimoja. Niin ihastuneita kuin olemmekin vihreihin metsiin, katseemme niitä välillä mielihyvin ruosteenkarvaiseen verhoutuneina, taivaanlaen ollessa harmaa ja synkkä, mutta silti silmääkiehtova. Totta on, vaikka se tuntuukin omituiselta, että ihmisluonto samoin kuin ilmakin tarvitsee välillä myrskyä.

42. luku.

LEIJA!

Niin pian kuin heidän ilonpuuskansa oli kokonaan ohi, jatkoivat Karl ja Kaspar sitä keskustelua, joka oli niin äkkiä katkennut.

"Sanot siis, veljeni", lausui Karl, joka ensimmäisenä palasi siihen aiheeseen, "että on olemassa kotkansukuinen lintu, joka voisi kantaa meidän köytemme kallion yli. Mistä linnusta puhut?"

"Kas vain, Karl, sinullahan on kovin hidas käsityskyky tänä aamuna. Tosiaankin olisi noiden kahden sääksen näkemisen pitänyt selvittää sinulle tarkoitukseni."

"Ahaa, tarkoitat siis leijaa?"

"Niin, sellaista, jolla olisi hyvin leveä rinta, hyvin ohut ruumis ja hyvin pitkä häntä, sellaista, jollaisia sinulla ja minulla oli tapana tehdä, eikä siitä ole kovinkaan monta vuotta."

"Paperileija", sanoi Karl toistaen lauseen koneellisesti ja samalla istuutuen miettivään asentoon. "Tosiaankin, veljeni", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "tuossa ehdotuksessasi on jonkun verran järkeä. Jos meillä olisi paperileija, nimittäin hyvin suuri, saattaisi se mahdollisesti kuljettaa kallion huipun yli köyden mutta voi..."

"Ei sinun tarvitse jatkaa pitemmälle, Karl", keskeytti hänet Kaspar. "Tiedän mitä aiot sanoa: ettei meillä ole ollenkaan paperia, mistä voisimme tehdä leijan, ja että se luonnollisesti sotkee koko asian. Meidän ei kannata ajatella sitä enempää, koska ei meillä ole aineksia. Rungon eri osat me saattaisimme helposti laatia, samoin pyrstön. Mutta sitten siivet, niin siivet! Toivoisinpa, että meillä olisi pino vanhoja sanomalehtiä. Mutta mitä hyötyä on toivomisesta! Meillä ei niitä ole."

Vaikka Karl istuikin vaiti, ei hän näyttänyt kuulevan tai ei ainakaan ottavan huomioon, mitä Kaspar oli juuri lausunut. Hän tuntui vaipuneen joko haaveiluun tai johonkin syvään mietiskelyyn.

Pian osoitti hänen puheensa selvästi, että tuo hiljaisuus oli merkinnyt mietiskelyä.

"Ehkä", sanoi hän katsahtaen toivorikkaasti metsään päin, "ehkä ei meiltä aivan kokonaan puutu sitä raaka-ainetta, josta olet puhunut".

"Tarkoitatko paperia?"

"Mehän olemme juuri sillä alueella maailmassa missä sitä kasvaa", jatkoi Karl ottamatta kysymystä huomioonsa.

"Mitä, missäkö paperia kasvaa?"

"Ei", vastasi Karl, "en tarkoita, että täällä kasvaa paperia, vaan sellaista ainetta, josta voi tehdä tuota hyödyllistä tavaraa".

"Mitä se on, veljeni?"

"Se on eräs puu tai paremminkin pensas, joka kuuluu _Thymeleaceaen_ eli daphnein luokkaan. Tämän luokan kasveja tavataan monissa maissa, mutta pääasiassa Intian ja Etelä-Ameriikan viileämmillä seuduilla. Englannissakin on sen suvun edustajia, sillä metsien ja pensasaitojen kaunis 'Britannian näsiä', joka tunnetaan lääkkeenä hammassärkyä vastaan, on oikea daphne. Ehkä kummallisin kaikista Thymeleaceaista on kuuluisa 'lagetta' eli Jamaikan pitsipuu; siitä osaavat tuon saaren naiset valmistaa kalvosimia, kauluksia ja vöitä, jotka täydellisesti muistuttavat todellisia pitsejä oikeihin muotoihinsa leikattuina ja kokonaan valkaistuina. Maihin lasketut niskoittelevat merimiehet sekä muut Jamaikan karanneet neekerit valmistivat usein ennen orjuuden lakkauttamista vaatekerran lagettasta, jota he löysivät yllin kyllin saaren vuoristossa kasvavista metsistä. Jo ennen orjuuden poistamista käyttivät noiden samojen orjien herrat pitsipuun kuorta toiseen, vähemmän hienoon tarkoitukseen. Noilla julmilla tyranneilla oli tapana punoa sen sitkeistä säikeistä siimoja orjanruoskiinsa."

"Ja sinä luulet noista puista voitavan tehdä paperia?" kysyi Kaspar kärsimättömästi haluten tietää, oliko olemassa mitään mahdollisuutta hankkia sellaista leijan levyksi.

"On olemassa joitakin daphnelajeja", vastasi kasvintutkija, "joiden kuorta voidaan muokata paperiksi. Muutamia niistä tavataan Hyväntoivonniemellä ja toisia Madagaskarin saarilla, mutta parhaat lajit tähän tarkoitukseen kasvavat juuri näillä vuorilla ja Kiinassa. Nepalissa on _Daphne Bholua_, josta nepalilaiset valmistavat vahvaa, sitkeää pakkauspaperia, ja minulla on syytä uskoa, että sellaista kasvaa myöskin Bhotanin Himalajalla, ei kaukanakaan siltä kohdilta, missä me nyt asumme. Sitäpaitsi on Kiinassa ja Japanissa, näiden vuorten toisena puolella kaksi tai kolme saman kasvin eri lajia, joista kiinalaiset tekevät sitä kellertävää paperia, mitä lienet nähnyt heidän kirjoissaan ja heidän teerasioihinsa liimattuna. Siis", lisäsi kasvintutkija katsellen tarkkaavasti metsiin päin, "koska paperin valmistukseen kelpaavaa daphnea kasvaa Kiinassa meistä itäänpäin ja Nepalissa ja Bhotanissa meistä länteen, on aivan johdonmukaista päättää, että joitakin sen lajeja voi löytää tästä laaksosta, missä ilmanala on juuri sellainen kuin se vaatii. Sen siemeniä ovat linnut voineet kuljettaa tänne, koska monet lintulajit pitävät sen marjoista ja syövät niitä saamatta mitään vahinkoa itselleen, vaikkakin ne, omituista kyllä, ovat myrkyllisiä kaikille nelijalkaisille".

"Luuletko tuntevasi tuon pensaan, jos näet sen, veljeni?"

"No, totta puhuen, en luule voivani tuntea sitä sen tavallisesta ulkomuodosta päättäen, mutta jos näkisin daphnen kukan, voisin epäilemättä tuntea pensaan sen kasvitieteellisten tunnusmerkkien mukaan. Paperin valmistamiseen kelpaavien lajien lehdet ovat suikeita ja punertavia, hienopintaisia ja kiiltäviä kuin laakeripuun lehdet. Se liittyykin läheisesti laakerin sukuun. Valitettavasti ei pensas kuki tähän vuodenaikaan, mutta jos voimme löytää jonkin marjan ja lehden tai pari, luulen voivani sen todeta. Sitäpaitsi auttaisi kuori joka on hyvin sitkeää, meitä pääsemään selville asiasta. Minulla on tosiaankin syytä luulla, että löydämme sen täältä lähistöltä. Senvuoksi puhun niin luottavasti sanoessani, ettei meiltä ehkä kokonaan puutu raaka-ainetta paperin valmistamiseen."

"Minkä vuoksi. Karl? Olet ehkä nähnyt jotakin sen tapaista?"

"Niin olenkin. Jonkin aikaa sitten kuljeskellessani siellä täällä kuljin matalapensaisen tiheikön läpi. Pensaiden latvat ulottuivat rintaani asti. Silloin ne kukkivat. Kukat olivat sinipunertavia ja kasvoivat oksien kärjissä pieninä terttuina. Niillä ei ollut minkäänlaista teriötä, ainoastaan värilliset verholehdet Nämä tunnusmerkit vastaavat niitä, jotka daphnesta on annettu. Sitäpaitsi olivat lehdet suikeat, sametinhienot pinnaltaan ja purppuranväriset. Kukat tuoksuivat erittäin suloiselta aivan kuin kaikki daphnelajit. En ajatellut niiden tutkimista silloin, mutta kun nyt muistelen noita tunnusmerkkejä, olen melkein varma siitä, että pensaat olivat daphneja."

"Luuletko voivasi löytää tuon tiheikön jälleen?"

"Kyllä, helpostikin. Ei se ole kaukanakaan siitä paikasta, missä olimme vähällä ryhtyä hirveään kaksintaisteluun."

"Hahahaa", nauroi Kaspar vastaukseksi kasvintutkijan merkitykselliseen huomautukseen. "Mutta, veljeni", jatkoi hän, "joskin tuo pensas osoittautuisi daphneksi, mitä hyötyä olisi meillä sen löytämisestä niin kauan kuin emme osaa valmistaa siitä paperia?"

"Mistä tiedät, ettemme osaa?" sanoi Karl väittäen Kasparin liian varmaa huomautusta vastaan. "En ole niin varma siitä, ettemme osaa. Olen lukenut erään Kiinan olojen kuvaajan kertomuksen koko tuosta menettelytavasta. Se on hyvin yksinkertainen, ja minä luulen muistavani kylliksi voidakseni sitä seurata. Ehkä en kykenisi tekemään hienoa kirjoituspaperia mutta sellaista kyllä, joka auttaisi meitä tässä tarpeessamme. Emme tarvitse parasta 'kellertävänvalkoista'. Valitettavasti ei meillä ole täällä postitoimistoa. Toivoisin, että meillä olisi. Jos voimme saada aikaan jotakin niin hienoa kuin karkein pakkauspaperi, kelpaa se luullakseni aivan hyvin leijaan."

"Se on totta", vastasi Kaspar. "Sen parempi, mitä karkeampaa ja vahvempaa se on. Mutta lähtekäämme heti, Karl, katsomaan voimmeko löytää noita puita."

"Sen me teemmekin", vastasi Karl nousten seisomaan puhuessaan ja valmistautuen lähtemään daphnen etsintään.

Kaikki lähtivät tietenkin yhdessä, sillä Ossaru oli yhtä innostunut tutkimuksen tuloksesta kuin kumpi hyvänsä veljeksistä. Fritz, joka huomasi majasta, että toiset aikoivat lähteä uudelle retkelle, sai osittain voitetuksi pahantuulensa ja hyökäten ulos piilopaikasta asteli ääneti heidän jäljessään.

43. luku.

PAPERIPUU.

Seurueen suureksi iloksi kääntyivät asiat juuri sille tolalle kuin Karl oli otaksunut. Sen tiheikön, josta hän oli puhunut, muodostivat pääasiassa daphnepensaat. Sen näet Karl päätti pudonneiden lehtien muodosta ja muutamista marjoista, joita vielä oli jäljellä oksissa. Mutta kuorikin oli tunnusmerkillinen, se kun oli erittäin sitkeää ja sitäpaitsi kovin katkeran makuista, vieläpä niin suuressa määrässä, että poltti nahan Ossarun suusta hänen pureskellessaan sitä, ajattelemattomasti kyllä, liian vapaasti.

Tarkastettuaan asianmukaisesti lehtiä, marjoja ja kuorta kasvintutkija tuli siihen tulokseen että pensas varmasti oli oikea daphne. Niin se tosiaan olikin nimittäin se laji, joka Nepalissa tunnetaan _Daphne Bholuana_ ja josta nepalilaiset valmistavat karheapintaista, mutta pehmeää paperia.

Niin pian kuin he olivat tyytyväisinä todenneet tämän asian, päättivät he ryhtyä toimeenpanemaan Kasparin ehdotusta ja koettaa valmistaa paperileijan.

Ilman Karlin käytännöllistä taitoa, hän kun ei ainoastaan ollut tutustunut kasvien ja puiden kasviopilliseen rakenteeseen, vaan myöskin niiden käytäntöön, vieläpä muutamissa tapauksissa siihen tapaankin, millä niitä valmistettiin määrättyihin tarkoituksiin, ilman tätä taitoa ei pelkkä daphnen löytäminen olisi heitä ollenkaan auttanut. Kasvaessaan tiheikössä se ei muistuttanut paperipuuta enemmän kuin mikään muukaan sen vieressä kasvava puu. Päinvastoin näkyi lähistöllä monta muuta puuta joiden kuoresta olisi saanut paljon enemmän paperin näköistä ainetta ja leveämpinä kaistaleina kuin daphnesta, sillä viimeksimainitun kuori, joka irtaantui kapeina kappaleina, näytti kaikkein huonoimmalta raaka-aineelta paperileijan valmistamiseen. Mutta Karl tunsi sen menettelytavan, jonka avulla se voitiin muuttaa paperiksi. Enempää viivyttelemättä hän kävi työhön käsiksi, toisten auttaessa häntä ja toimiessa tottelevasti hänen määräystensä mukaan.