Part 11

Ossaru, joka oli uteliaasti kuunnellut keskustelua, päästi samalla hetkellä riemun huudon.

"Mitä ajattelette siitä, shikari?" kysyi Karl puhuen vakavasti.

Ossarun vastauksesta ei ilmennyt kovinkaan herkkäuskoista toivoa. Hän oli kuitenkin halukas neuvottelemaan tuon suunnitelman koettelemisesta. He saattoivat yrittää sitä suuremmatta haitatta. Tarvitsisi vain punoa vähän enemmän köyttä hampusta, jota heillä oli yllin kyllin, kiinnittää se karhukotkan sääreen ja päästää se vapaaksi. Ei ollut epäilystäkään siitä suunnasta, mihin lintu lähtisi. Se oli jo saanut kyllikseen laaksosta ja yrittäisi varmasti päästä sieltä pois heti, kun saisi siihen mahdollisuuden.

Pintapuolisesti tarkasteltuna näytti suunnitelma oikein hyväksyttävältä, mutta kun sen yksityiskohtia alkoi tarkemmin tutkia, ilmestyi kaksi suurta vaikeutta, niin suurta, että ne melkein tuhosivat sen toivon, jonka he olivat niin äkkiä ja liian helposti omaksuneet.

Ensimmäinen näistä vaikeuksista oli, ettei karhukotka siipiensä suuresta voimasta huolimatta jaksaisi viedä ylös asti köyttä, joka olisi kyllin vahva kantamaan jonkun heistä. Jonkin nuoran se saattaisi helposti kuljettaa kallion huipulle, mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Tarvittaisiin hyvin vahva köysi miehen kannattamiseen, etenkin kun kiipeejällä silloin olisi kova työ ponnistellessaan ylös kalliota. Köyden pitäisi olla hyvin pitkä, ainakin kolmesataa kyynärää, ja joka kyynärä lisäisi sitä painoa, joka kotkan olisi kannettava ylös.

Ei ole luultavaa, että he aikoivat kiivetä ylös tätä köyttä käsivoimin. Parikymmentä kyynärää tai vähän enemmän olisi kuka tahansa heistä jaksanut kiivetä. Mutta heidän olisi kiskottava ainakin pari sataa kyynärää ylöspäin ennenkuin voisivat asettaa jalkansa kallion reunalle. Ketterinkään merimies, joka on koskaan kiivennyt isonmaston partuuniin, ei olisi päässyt puoliväliin tuosta korkeudesta. He olivat heti alussa aavistaneet tämän vaikeuden, ja Karlin kekseliäisyys oli paikalla ryhtynyt huolehtimaan sen auttamisesta, niinkuin seuraavasta nähdään.

Toinen kysymys, joka heräsi, oli se, voiko köyden saada kiinnitetyksi kalliolle, jos karhukotka olisi kyllin vahva kuljettamaan sen sinne.

Luonnollisestikaan eivät he voisi itse tehdä mitään sen asian hyväksi, ja se seikka jäisi pelkän sattuman varaan. Yksi mahdollisuus oli olemassa, sen kaikki myönsivät. Lintu voisi leijaillessaan pakoon vuoren yli takerruttaa köyden jonkin kallionlohkareen tai jäätyneen lumikokkareen ympäri. Se oli sellainen mahdollisuus, josta pääsisi selville ainoastaan kokeilemalla. Mahdollisesti se saattaisi onnistua.

Ensimmäinen vaikeus, joka koski köyden vahvuutta ja painoa, joutui järkevän keskustelun ja arvioimisen alaiseksi. Oli olemassa tosiasioita, joihin saattoi nojautua, ja joista sopi päätellä arviolta, mutta kyllin läheltä totuutta, jotta niihin uskalsi perustaa suunnitelmansa. He osasivat jokseenkin tarkoin määritellä, kuinka tukeva köyden tulisi olla, jotta joku heistä voisi siinä riippua, ja sellainen olisi kyllin vahva kantamaan heidät täältä ylös. Kotkan voimat saattoi myöskin arvioida jokseenkin tarkoin, ja epäilemättä tekisi lintu parhaansa päästäkseen pois laaksosta. Sen tylyn kohtelun jälkeen, joka jo oli tullut sen osaksi, ei se tarvitsisi mitään muuta kannustinta ryhtyäkseen äärimmäisiin ponnistuksiin.

Heidän keskustellessaan tästä asiasta sen eri puolilta selvisi pian, että tärkein asia olisi köyden punominen. Sen saattaisi valmistaa kyllin hienon, niin ettei se olisi liian raskas karhukotkalle ja kuitenkin kyllin luja kannattaakseen miehen painon, jolloin ensimmäinen vaikeus olisi voitettu. Köysi olisi siis tehtävä mitä huolellisimmin. Sen joka säikeen piti olla mitä parasta hamppua ja joka kuidun punottu täydellisesti yhtä paksuksi ja joka suortuvaa piti käsitellä erittäin täsmällisesti.

Ossaru kykeni tekemään sellaisen köyden. Hän osasi punoa sen yhtä tasaiseksi kuin jokin Manchesterin tehdas. Ei tarvinnut pelätä, että Ossarun tekemässä köydessä olisi arvostelevinkaan silmä huomannut vikaa tai virhettä.

Päätettiin lopullisesti, että köysi oli punottava Ossarun toimiessa johtajana ja toisten ollessa paremminkin vain katselijoina kuin auttajina.

Mutta ennenkuin työhön ryhdyttiin, pidettiin sopivana varustautua nälkäpäiviä vastaan savustamalla kummankin ibexin liha. Kuollut karhukotka päätettiin syödä tuoreena.

Niin se sitten syötiin, joten Jupiterin lintu tuotti heille päivällisen, kun taas Junon lintu oli ollut aamiaisruokana.

37. luku.

PÖLKKY JALASSA.

Niin pian kuin he olivat ripustaneet ibexien lihat savustusrihmoille ja pingoittaneet molemmat nahat kuivumaan, kohdistivat he kaiken huomionsa köyden tekemiseen, jonka oli määrä vetää heidät ylös vankilasta. Onneksi heillä oli kyllin suuri varasto hamppua, jota saattoi heti ruveta punomaan. Sen oli Ossaru säästänyt niiltä ajoilta, jolloin hän oli tehnyt kalaverkkonsa. Kun sitä oli säilytetty pienessä kuivassa kallioluolassa, oli se vielä erinomaisessa kunnossa. Sitäpaitsi heillä oli ennestään hyvin pitkä köysi, mutta valitettavasti ei kuitenkaan kyllin pitkä heidän tarkoitukseensa. Se oli sama, jota he olivat käyttäneet kyhätessään puusiltaa kuilun poikki ja jonka he sitten olivat irroittaneet taljoista ja tuoneet talteen majaan. Tämä köysi oli juuri sopivan paksuinen heidän tarkoitukseensa, sillä vähänkin hoikempi olisi tuskin riittänyt kantamaan miehen painoa. Katsoen siihen hirveään vaaraan, johon he joutuisivat riippuessaan siinä sellaisen kallion syrjää vastaan, oli välttämätöntä olla varma edes köyden kestämisestä. He olisivat voineet punoa hyvin paksun ja vahvan, niin ettei olisi ollut pelkoa sen katkeamisesta. Mutta silloin esiintyi toiselta puolen se vaikeus, että kotkan siivet mahdollisesti eivät kannattaisi. Jos köysi olisi liian raskas linnun kannettavaksi kallion reunan yli, silloin olisi kaikki heidän vaivansa turha.

"Miksi emme hankkisi varmuutta siitä asiasta, ennenkuin teemme köyden?" ehdotti Karl.

"Mutta kuinka voimme kokeilla?" oli Kasparin vastaus.

"Luullakseni voimme järjestää sen asian", sanoi kasvintutkija, ilmeisesti pohtien jotakin vaikeata arviolaskua.

"Minä puolestani en keksi siihen mitään keinoa", lausui Kaspar katsahtaen kysyvästi veljeensä.

"Minä luullakseni keksin", sanoi Karl. "Mikä estää meitä ottamasta selville köyden painoa, ennenkuin teemme sen, ja sitä seikkaa, voiko lintu kantaa niin paljon?"

"Mutta kuinka voit punnita köyden, ennenkuin olet tehnyt sen? Mehän juuri koetamme välttää sen tekovaivaa. Ajattelehan, jos se osoittautuisikin hyödyttömäksi jälkeenpäin."

"Mitä siihen tulee", lausui Karl, "ei ole välttämätöntä tehdä sitä valmiiksi saadakseen selville sen painon. Me tiedämme jokseenkin tarkoin, kuinka pitkäksi se on tehtävä, ja punnitsemalla kappaleen tuota, mikä meillä nyt jo on, voimme arvioida minkä tahansa pituuden painon."

"Unohdat, veli Karl, ettei meillä ole mitään punnitsemiskeinoja, ei edes pienintäkään kappaletta. Meillä ei ole vaakalantaa, ei vaakakuppeja eikä punnuksia."

"Pyh", sanoi Karl äänessään tuo luottamuksen vivahdus, jonka synnyttää suurempi asiantuntemus. "Ei ole ollenkaan vaikeaa hankkia kaikkia noita. Mikä luja keppi tahansa kelpaa vaa'an orreksi, kun se asetetaan tasapainoon. Vaakakupit taas saadaan yhtä helposti kuin orsikin."

"Mutta punnukset?" keskeytti Kaspar. "Mistä ne? Sinun vaakaortesi ja -kuppisi olisivat luullakseni hyödyttömät ilman oikeita painoja. Minun käsitykseni mukaan me epäonnistumme siinä yrityksessä, kun ei meillä ole painoja."

"Minua hämmästyttää, Kaspar, että sinä olet niin ajattelematon ja annat kekseliäisyytesi niin vähällä lamaantua. Minä luulisin voivani tehdä sarjan painoja millaisissa olosuhteissa tahansa, joihin joudun, kun vain saan työtarpeita, esimerkiksi kappaleen puuta ja useita kiviä."

"Mutta kuinka, veli? Kerrohan meille!"

"No niin, ensiksikin tiedän oman painoni."

"Se on totta. Mutta se on vain yksi paino. Kuinka saat sitten pienemmät painot?"

"Sillä vaa'an orrella, jonka laatisin, punnitsisin oman ruumiini kivikasaa vastaan. Sitten jakaisin kivet kahteen ryhmään ja punnitsisin ne yhtä kiveä vastaan. Siten saisin punnuksen, joka vastaisi puolta ruumiini painosta, mikä on tunnettu, kuten muistanet. Taas jakamalla kahtia jäljellä olevat kiviläjät saisin yhä pienempiä punnuksia, kunnes saisin pienimmän tarvitsemani painon. Siten menettelemällä saan tietää kilon, jopa grammankin."

"Se on totta, veljeni", vastasi Kaspar, "ja hyvin kekseliästä. Epäilemättä onnistuisi suunnitelmasi, mutta esteenä on eräs pikku seikka, jonka sinä näytät unohtaneen."

"Mikä se on?"

"Ovatko sinun perusteesi täysin oikeat?" kysyi Kaspar suorasti.

"Minun perusteeniko!"

"Niin -- se alkuperäinen mittakaava, josta aiot lähteä ja johon perustat arviosi. Tarkoitan oman ruumiisi painoa. Tiedätkö sen?"

"Varmasti", sanoi Karl, "painan täsmälleen seitsemänkymmentä kiloa".

"Oi, veljeni", huomautti Kaspar pudistaen päätään ilmaistakseen epäilystään, "sinä painoit seitsemänkymmentä kiloa Lontoossa, sen minäkin tiedän. Melkeinpä painoin saman verran minäkin, mutta sinä unohdat, että tämän kurjan elämän harmit ja vaivat ovat heikontaneet meitä kumpaakin. Voinpa tosiaankin, veli rakas, huomata sinun olevan paljon laihemman kuin lähtiessämme Kalkuttasta. Epäilemättä voit huomata minussa saman muutoksen. Eikö niin?"

Karlin oli pakko vastata myöntävästi tähän kysymykseen, hän kun huomasi veljensä väitteen oikeaksi. Hänen perusteensa eivät olleet totuudenmukaiset. Hänen ruumiinsa paino, mikä on kaikkina aikoina epäluotettava mittapuu, se kun ei ole muuttumaton, ei kelpaisi tässä tapauksessa perusteeksi. Se arviolasku, jonka he olivat aikoneet tehdä, oli liian tärkeälaatuinen, jotta sen olisi voinut nojata niin epäluotettavaan perustaan. Karl käsitti tämän hyvin selvästi, mutta se ei lannistanut hänen rohkeuttaan, vaan hän päätti panna sittenkin täytäntöön sen suunnitelman, jota oli ehdottanut.

"Kas niin, veli", sanoi hän katsellen hymyillen Kaspariin ja ilmeisesti tyytyväisenä hänen terävyydestään. "Tunnustan sinun johtopäätöksesi tällä kerralla olleen omaani paremman, mutta ei siinä ole kyllin syytä minun luopua suunnitelmastani. On monta muuta keinoa päästä selville jonkin esineen painosta, ja epäilemättä minä keksisin jonkin, jos vähän miettisin, mutta onneksi ei meidän tarvitse vaivata itseämme enemmän sillä seikalla. Jollen erehdy, on meillä eräs aivan täsmällinen normaalipainomitta hallussamme."

"Mikä normaalimitta?" kysyi Kaspar.

"Toinen sinun pyssysi lyijyluodeista. Olen kuullut sinun joskus sanovan niitä viidenkolmatta gramman luodeiksi."

"Niitä menee täsmälleen neljäkymmentä kiloon, joten ne siis painavat viisikolmatta grammaa kukin. Olet oikeassa, Karl, siinä meillä on normaalipainomitta. Se tosiaankin kelpaa."

Asia ei kaivannut enempää pohtimista. Viivyttelemättä he ryhtyivät ottamaan selville kolmensadan kyynärän pituisen köyden painoa. Vaaka laadittiin pian, vieläpä niin tarkka kuin he olisivat aikoneet punnita kultaa sen vaakakupissa. Ne kolmekymmentä kyynärää köyttä, jotka heillä jo oli olemassa, pantiin toiselle puolelle, ja toiselle useita kiviä, joiden painon he jo saattoivat määrätä kertomalla luodin painon määrättyjä kertoja. Ottamalla tämän köydenkappaleen painon kahdeksan kertaa he saivat tietää, minkä verran painaisi kaksisataa neljäkymmentä kyynärää samaa köyttä, jonka määrän he arvatenkin tarvitsisivat.

Kun se oli määrätty, oli seuraava asia ottaa selville, jaksoiko kotka kantaa sellaisen taakan. Tietystikään ei linnun olisi heti kannettava kaikkea sitä, koska osa köyttä olisi vielä maassa, mutta jos sen onnistuisi päästä kallion huipulle, vaikkapa vain sen matalimmalle kohdalle, riippuisi sen säärestä silloin ainakin puolentoista sadan kyynärän pituinen köysi. Jos se kohoaisi vielä korkeammalle, tulisi sen kannettava paino suhteellisesti suuremmaksi.

Oli luonnollista otaksua, että karhukotka lähtiessään laaksosta valitsisi jyrkänteen matalimman kohdan, etenkin kun se tuntisi lentoaan ehkäisevän omituisen lisäkkeen sääressään. Jos tämä otaksuma osoittautuisi oikeaksi, olisi sillä kannettavana vähin mahdollinen paino. He saattoivat sitäpaitsi ohjata karhukotkaa köyden avulla matalimmalle kohdalle, koska he voivat estää sitä lentämästä mihinkään muuhun suuntaan, pitämällä köyttä käsissään.

Kaikkia näitä seikkoja mietiskellen ja jokseenkin iloisina niistä monista kohdista, jotka näyttivät olevan heidän puolellaan, he ryhtyivät koettelemaan kotkan voimaa.

Sen selville ottaminen ei kestäisi kauan, mutta tietoisina tuloksen tärkeydestä he kävivät tähän käsiksi tarkoin harkiten.

He hankkivat puupölkyn ja katkaisivat sen niin lyhyeksi, että se painoi aivan saman verran kuin köysi, jonka he tarvitsivat. Tämän tukin toiseen päähän he kiinnittivät sen kolmenkymmenen kyynärän pituisen köydenkappaleen, jota he jo olivat käyttäneet eri tarkoituksiin, kun taas toinen pää oli lujasti solmittu kotkan säären ympäri.

Kun kaikki oli valmista, vapautettiin lintu muista siteistään, ja sitten kaikki vetäytyivät jonkun matkan päähän, jotta kotka voisi vapaasti käyttää siipiään.

Kuvitellen nyt olevansa kahleeton hypähti karhukotka siltä kiveltä, jolle se oli asetettu, ja levittäen siipensä kohosi melkein kohtisuorasti ilmaan.

Ensimmäiset kolmekymmentä kyynärää se nousi voimakkaasti ja nopeasti. Katselijoiden toivorikas mieli pukeutui iloisiin huudahduksiin.

Mutta voi! Se toivo oli lyhytaikainen ja loppui melkein samalla hetkellä kuin oli syntynytkin. Köysi, joka oli nyt venynyt täyteen pituuteensa, jännittyi äkkiä ja nykäisi kotkaa muutamia jalkoja takaisin maahan päin. Samalla hetkellä kohosi pölkky vain muutamia tuumia maasta. Lintu lepatteli hetkisen nolostuneena tästä odottamattomasta keskeytyksestä. Saavutettuaan tasapainonsa se koetti jälleen kohota ylöspäin.

Taas pingoittui köysi kohottaen niinkuin äskenkin pölkkyä vain hyvin vähän. Kotkan lento ei tällä kerralla häiriintynyt niin paljon kuin edellisellä, se kun osasi nyt odottaa nykäystä. Siitä huolimatta se painui niin paljon alas, että sen "ankkuri otti pohjaan". Sitten se näytti tulevan siihen uskoon, ettei kyennyt nousemaan pystysuorasti ylöspäin, ja suuntasi kulkunsa vaakasuorasti. Pölkky hyppelehti maassa paikasta toiseen välillä heilahdellen ilmassa, mutta vain muutamia sekunteja kerrallaan.

Vihdoin tulivat katselijat vakuutetuiksi siitä, että karhukotka ei jaksanut nousta kallion huipulle sääressään tuon pölkyn painoinen köysi.

Lyhyesti sanoen, suunnitelma oli osoittautunut virheelliseksi, ja kun ei enää ollut toivoa sen onnistumisesta, loivat seikkailijamme pettyneen silmäyksen toinen toisiinsa, jättäen kotkan vapaasti laahaamaan puuankkuriaan minne tahansa halusi.

38. luku.

UUSIA KOKEITA.

Tuo tavallinen hiljaisuus, joka seuraa pettymystä, vallitsi jonkun aikaa niiden kolmen henkilön kesken, jotka olivat joutuneet katselemaan kotkan epäonnistunutta yritystä. Kaspar näytti vähemmän masentuneelta kuin toiset, mutta miksi niin oli, ei kumpikaan toisesta viitsinyt kysyä.

He eivät olleet kovin kauan vaiti, eikä se suru, joka oli aiheuttanut heidän vaikenemisensa, kestänyt paljoa kauemmin. Molemmat olivat haihtuvia kuin kesäpilvi, joka hetkiseksi pimittää taivaanlaen ja sitten liitää pois jättäen sen yhtä kirkkaaksi ja selkeäksi kuin se oli ennemminkin.

Kasparille saivat toiset olla kiitollisia tästä onnellisesta tunteen muutoksesta. Nuoren metsämiehen mieleen oli juolahtanut eräs ajatus tai paremminkin uusi suunnitelma, jonka hän heti ilmaisi tovereilleen. Täsmällisesti puhuen ei Kasparin suunnitelmaa voinut sanoa uudeksi. Se oli vain täydennys siihen, jonka Karl jo oli heille esittänyt. Samoin kuin aikaisemminkin oli karhukotkan näyteltävä siinä pääosaa.

Jo heidän arvioidessaan sen köyden pituutta, joka heillä pitäisi olla päästäkseen kallion huipulle, oli Kaspar ajatellut erästä toista keinoa, millä sitä lyhentää, toisin sanoen, kuinka voisi asiat järjestää niin, että lyhyempi köysi riittäisi. Hän oli jonkun aikaa pohtinut tätä ajatusta mielessään, mutta ei ollut halunnut puhua siitä toisille, ennenkuin oli saatu selville kotkan voimakkuus. Nyt kun karhukotka oli "punnittu ja köykäiseksi huomattu", olisi saattanut kuvitella, ettei siitä enää olisi välitetty muuten kuin ruuan lisänä heille. Niin arvelivat Karl ja Ossaru, mutta Kasparin käsitys oli toinen. Hänen mielestään saattoi lintu vieläkin palvella heitä -- vieläpä aivan samalla lailla, jolla se oli äsken yrittänyt, vaikkakaan ei ollut onnistunut.

Kaspar mietti ja tuli aivan oikein siihen tulokseen, että köyteen sidottu ylimääräinen paino oli estänyt kotkaa kohoamasta. Se ei ollutkaan niin kovin ylivoimainen sille. Ehkä sen olisi onnistunut kuljettaa se kallion yli, jos se olisi ollut vain puoleksi niin raskas tai vaikkapa vähän suurempikin.

Mitähän, jos painoa vähentäisi?

Kaspar ei suunnitellut köyden ohentamista. Hän tiesi, ettei se kävisi päinsä, koska siitä asiasta oli jo keskusteltu ja päätetty.

Mutta mitähän, jos köysi olisi lyhyempi kuin se, jonka he olivat teoreettisesti arvioineet sopivaksi? Kuinka kävisi, jos se olisi vain viisikymmentä kyynärää sen sijaan, että he olivat ajatelleet parin sadan kyynärän pituista? Silloin voisi kotka lentää sen kera niin korkealle kuin köyden pituus sallisi.

Kaspar tunsi olevansa vakuutettu tästä asiasta, eikä kumpikaan toisista epäillyt sitä seikkaa -- mutta mitä sitten?

"Mitä hyödyttäisi", kysyi Karl, "käyttää viidenkymmenen kyynärän pituista köyttä, vaikka kotka voisi kantaa sen kuuhun asti? Vaikka se kuljettaisi köyden toisen pään kallion matalimmalle kohdille, olisi toinen noin sata kyynärää meidän päämme yläpuolella."

"Ei kyynärääkään, veljeni -- ei jalkaakaan. Toinen pää olisi meidän käsissämme, sen takaan."

"Niin, Kaspar", lausui Karl tyynesti, "sinä näytät olevan hyvin luottavainen, vaikka en voi ymmärtää mihin tähtäät. Tiedäthän, ettei tämä hirveä jyrkänne ole miltään kohdalta vähemmän kuin puolitoista sataa kyynärää kohtisuoraan mitattuna."

"Niin tiedän", vastasi Kaspar puhuen yhä yhtä luottavasti, "mutta me voimme pitää käsissämme köyttä, joka on vain viisikymmentä kyynärää pitkä, taikka vielä lyhyempääkin, toisen pään ollessa kallion huipulla."

Karl näytti hämmentyneeltä, mutta shikari, jolla tällä kerralla oli nopeampi käsityskyky kuin filosofilla, ymmärsi Kasparin tarkoituksen ja huudahti:

"Hahaa, nuori sahib tarkoittaa tikapuiden yläpäästä. Se on hänen suunnitelmansa."

"Aivan niin", sanoi Kaspar, "olette arvannut oikein, Ossi. Sitä juuri tarkoitan."

"Niin, nyt ymmärrän", sanoi Karl venyttäen ja samalla vaipuen mietiskelevään äänettömyyteen.

"Ehkä olet oikeassa", lisäsi hän hetken kuluttua. "Joka tapauksessa voi sitä helposti koettaa. Jos suunnitelmasi onnistuu, ei meidän tarvitse tehdä lisää köyttä. Meillä on nyt jo riittävästi. Koettakaamme heti!"

"Missä on karhukotka?" kysyi Kaspar katsahtaen ympärilleen nähdäkseen linnun.

"Tuolla se on, nuori sahib", vastasi Ossaru osoittaen jyrkänteelle päin, "tuolla se istuu kalliolla".

Kotka näkyikin istuvan tai paremminkin olevan kyyristyneenä matalalla kalliopengermällä, mihin se oli laskeutunut epäonnistuneen lentoyrityksensä jälkeen. Se näytti masentuneelta ja väsyneeltä kuin olisi antanut ottaa itsensä käsin kiinni. Mutta Ossarun lähestyessä sitä siinä tarkoituksessa, se näkyi luulevan itsensä vapaaksi ja kohosi jälleen ilmaan komein siiveniskuin.

Mutta silloin se tunsi kahleen jälleen kiristyvän säärensä ympäri. Se putosi taas räpytellen, sitä kun ensin veti alas pölkyn paino ja sitten shikarin voimakas käsivarsi.

Pölkky otettiin nyt pois ja sen tilalle sidottiin koko se köysi, joka heillä oli, näkeinpä enemmän kuin viidenkymmenen kyynärän pituinen.

Karhukotka vapautettiin jälleen Ossarun ryhtyessä pitämään kytkyettä kädessään. Silloin kohosi Jupiterin kaunis lintu ilmaan kuin ei sen lennon päämääränä olisi ollutkaan tämän kallion huippu, vaan Khumularin juhlallinen kärki.

Viidenkymmenen kyynärän korkeudessa sen korkealentoinen kunnianhimo äkkiä masentui Ossarun nykäisyn muistuttaessa sille että se vielä oli vanki. Koe oli täydellisesti onnistunut. Kasparin suunnitelma näytti hyvältä. He ryhtyivät heti tarpeellisiin toimenpiteisiin pannakseen sen käytännössä toimeen.

39. luku.

KOTKAN PAKO.

Ensiksi oli heidän tutkittava köyden laatu ja otettava selville sen vahvuus. Tikapuut olivat jo paikoillaan siellä, mihin ne oli jätetty. Kun köyttä kerran oli koetettu, ei senvuoksi enää ollut mitään muuta vaivaa kuin sitoa se kotkan sääreen; sitten oli kiivettävä korkeimmalle kalliopengermälle, johon tikapuiden avulla pääsi, ja päästettävä lintu lentoon.

Jos heidän onnistuisi saada lintu lähtemään kallion yli ja köysi jotenkin takertumaan huipulle, voisivat he pitää itseään vapaina. Pelkkä ajatuskin sellaisesta mahdollisuudesta, joka nyt tuntuikin varmalta, kohotti taas heidän mielentilaansa suuresti.

He eivät kuvitelleetkaan voivansa kiivetä ohutta köydenkappaletta myöten melkein viidenkymmenen kyynärän korkeuteen. Sellainen temppu ei olisi onnistunut ketterimmältäkään merimieheltä, joka milloinkaan on "apinana riippunut" prammiköydessä. Eivät he ajatelleetkaan sillä lailla kiivetä köyttä ylös, vaan toisella tavalla, jonka he olivat paljon aikaisemmin keksineet ja pohtineet. He aikoivat niin pian kuin köysi olisi varmasti kiinni ylhäällä laittaa siihen portaat sovittamalla pieniä puukappaleita säikeiden väliin. Pitkien välien päähän toinen toisestaan asetettuina ne olisivat tukikohtia, joilla he kiivetessään voisivat lepuuttaa jalkojaan.

Niinkuin on jo mainittu, oli tämä kaikki sovittu etukäteen. Se ei enää kiinnittänyt heidän huomiotaan, joka nyt oli kokonaan kohdistunut sellaisen keinon keksimiseen, millä he saisivat selville tuon köyden luotettavuuden, jonka nojaan heidän henkensä oli uskottava.

Ei pidetty riittävänä sitoa köyttä puuhun ja vetää sitä heidän yhteisillä voimillaan. Karlin ja Kasparin mielestä se kyllä oli riittävä, mutta Ossaru oli toista mieltä. Parempi suunnitelma ja shikarin ajatustavan mukainen oli eräs toinen, joka oli kypsynyt hänen itämaalaisissa aivoissaan ja jolla hän ryhtyi kokeilemaan välittämättä toisten vastaväitteistä. Tarttuen köyden toiseen päähän hän kiipesi korkeaan puuhun ja jotenkin päästyään eräälle vaakasuoralle oksalle, joka oli hyvinkin viisikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella, hän kiinnitti köyden lujasti. Hänen määräyksestään tarttuivat nuorukaiset köyden alapäähän, kumpikin kohotti jalkansa maasta ja jäi muutamiksi sekunneiksi ilmaan riippumaan.

Kun ei köysi osoittanut mitään venymisen tai katkeamisen merkkejä molempien painaessa, oli selvää, että sen saattoi millaisten asianhaarojen vallitessa tahansa uskoa kannattavan yhden miehen painon. Siitä varmana shikari laskeutui alas puusta.

Kotka oikeassa kainalossa ja köysikimppu vasemmalla käsivarrella riippuen Ossaru lähti nyt sinne päin, missä tikapuut nojasivat kalliota vastaan. Karl ja Kaspar astelivat aivan hänen jäljessään Fritzin seuratessa kintereillä. Kaikki neljä kulkivat äänettöminä, ulkomuodossaan ja liikkeissään jonkinlainen juhlallisuuden leima kuin heijastuksena siitä tärkeästä puuhasta, jossa he nyt olivat.

Uusi kokeilu samoin kuin kotkan voimakkuuden selville ottaminen ei vienyt pitkää aikaa. Jos se olisi onnistunut, olisivat meidän seikkailijamme puuhailleet kauemman aikaa ja sen jälkeen olisi heidän nähty seisovan voitonriemuisina kallion huipulla, Fritzin hypellessä sen toisella puolella olevalla lumisella rinteellä kuin olisi aikonut lähteä ajamaan takaa _Ovis ammonia_ Khumularin taivasta tapailevalla harjalla.

Voi, kuinka toisenlainen olikaan tuon tapausrikkaan päivän ilta! Vähää ennen auringonlaskua palasivat kaikki kolme hitaasti ja surullisina majalleen, tuolle halveksitulle hökkelille, jonka vaatimattoman katon alla he eivät enää koskaan olleet luulleet joutuvansa hakemaan turvaa.

Mutta voi, heidän oli taaskin merkittävä uusi pettymys epäonnistuneiden yritysten pitkään luetteloon!