Part 10

"Kaikki luonnonhistorian lukijat tuntevat ibexin ihmeellisen kiipeämis- ja loikkauskyvyn. Vaikkakaan ne eivät voi hyppäyksensä jälkeen jäädä sarvistaan riippumaan, kunnes saavat jalansijan (niinkuin kirjoissa on kuvattu), pääsevät ne kuitenkin melkein ihmeteltävällä tavalla mitä ylipääsemättömimpien paikkojen poikki, niin painavan näköisiä eläimiä kuin ovatkin. Ei mikään näytä niitä pidättävän eikä pienimmässäkään määrässä ehkäisevän niiden kulkua. Helposti ei unohda sellaista laumaa, jonka on nähnyt keskuuteensa laukauksen saaneena lähtevän suorana viivana, niinkuin ne usein tekevät, kaikenlaisten näennäisesti ylipääsemättömien paikkojen poikki, kulkien vuoroin melkein äkkijyrkän kallion paljasta syrjää, vuoroin poikki hirvittävän maanvieremän tai irtokivien ja hiekan peittämää kaltevaa pintaa pitkin, jonka pieninkin joko ylhäältä tai alhaalta päin tuleva kosketus saa liikkumaan. Ne kaivautuvat matkallaan kuiluihin, joista ei näytä olevan mitään mahdollista ulospääsyä, mutta ilmestyvät tuokion päästä jälleen päinvastaiselle puolelle, eivätkä milloinkaan poikkea vähintäkään suunnastaan. Samalla niillä kuitenkin on vauhti, joka näyttää viidentoista mailin nopeudelta tunnissa. On vain harvoja eläimiä, jos ollenkaan, jotka voittavat ibexin kestävyydessä ja nopeudessa."

34. luku.

PUKKIEN TAISTELU.

Tuskin oli Karl lakannut puhumasta, kun heidän tarkastamalleen eläimelle sattui omituinen tapaus aivan kuin sitä varten, että ibexin tavat olisivat tulleet tarkemmin valaistuiksi.

Se ei enää ollut yksin, sillä heidän tuijottaessaan siihen ilmestyi toinen ibex kalliolle kulkien sitä kohti, jonka he olivat ensiksi nähneet. Uusi tulokaskin oli koiras niinkuin sen suunnattomat koukeromiekan muotoiset sarvet todistivat. Kooltaan samoin kuin toisissakin suhteissa se muistutti aikaisemmin kalliolla ollutta aivan kuin olisivat ne olleet veljekset. Mutta todennäköisesti ne eivät sitä olleet. Joka tapauksessa ilmaisi vastatulleen käytös kaikkea muuta kuin veljellisiä tunteita. Päinvastoin se kulki eteenpäin vihamielisessä tarkoituksessa, niinkuin sen liikkeet selvästi osoittivat. Se oli kääntänyt kuononsa alas- ja sisäänpäin, niin että sen partainen leuka melkein kosketti rintaa, kun taas sen sarvet olivat korkealla ilmassa sen sijaan että ne olisivat suuntautuneet taaksepäin hartioiden yli, mikä on niiden tavallinen asento eläimen seisoessa pystyssä. Sitäpaitsi ilmaisi sen lyhyt, pystyssä heiluva häntä, joka teki nopeita hermostuneita liikkeitä, eläimen suunnittelevan ilkeyttä. Niinkin suuren välimatkan päästä saattoivat katselijat huomata sen, sillä kummankin ibexin hahmo erottautui niin selvästi taivaanlakea vastaan, että molempien pienimmänkin liikkeen saattoi huomata täydellisen selvästi.

Kun he ensiksi näkivät uuden tulokkaan, lähestyi se kuin varkain ja aivan kuin aikoen tehdä raukkamaisen salamurhan ja sysätä toisen alas kalliolta. Tämä oli tosiaankin sen tarkoitus, niinkuin seuraavasta käy ilmi. Jos toinen olisi pysynyt vain kuusi sekuntia kauemmin siinä asennossa, missä se oli ensin ollut, olisi sen vihollinen epäilemättä heti onnistunut petollisissa aikeissaan.

Valitettavasti on sanottava, että se onnistui siinä, vaikkakaan ei ilman kamppailua ja joutumatta siihen vaaraan, että olisi täytynyt tehdä tuo epätoivoinen hyppäys, jota oli suunnitellut vastustajalleen.

Luultavasti ehkäisi Kasparin ääni tämän häijyn aikomuksen välittömän toimeenpanon, vaikkakin se pysähdytti sen vain hetkiseksi. Huomatessaan tuon petollisen lähestymisen oli Kaspar vaistomaisesti päästänyt varoitushuudon. Vaikka ei vaarassa oleva ibex voinut sitä ymmärtää, oli sillä se vaikutus, että se pelästytti sen uneksivasta asennosta ja sai sen katsahtamaan ympärilleen. Tuo silmäys ilmaisi sille vaaran ja nopeasti kuin ajatus se ryhtyi torjumaan sitä. Äkkiä nousten takajaloilleen ja käyttäen niitä käännähdyslautana se pyörähti ympäri ja laskeutui sitten kaikille neljälle jalalleen päin vastustajaansa. Se ei osoittanut mitään halua lähteä tiehensä vaan tuntui ottavan taisteluhaasteen vastaan luonnollisena asiana. Sen olisi tosiaankin ollut mahdoton toivoa voivansa turvallisesti paeta. Kallio, jolla se oli seisonut, oli jonkinlainen varsinaisesta jyrkänteestä ulkoneva kieleke. Pakotien vuorenrinteen yli oli siltä jo katkaissut sen vastustaja. Sen kaikilla muilla puolilla oli ulkoneva kalliosyrjä. Sillä ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin taistella tai antaa toisen keikauttaa itsensä alas. Sen oli ryhdyttävä pitämään puoliaan vähemmän vapaasta tahdosta kuin välttämättömyyden pakottamana.

Se ennätti juuri tehdä tämän päätöksen ja asettautua puolustusasentoon, kun sen vihollinen hyökkäsi sitä kohti. Molemmat eläimet päästivät yht'aikaa julman pärskynnän ja takajaloilleen kohoten seisoivat toinen toistaan vastassa kuin pari kaksijalkaista. Tässä liikkeessä tunsivat katselijat tavallisten vuohten yleisen taistelutavan; sillä juuri tuolla tavalla ne osoittavat urhoollisuuttaan.

Sen sijaan, että ne hyökkäisivät vaakasuorasti pää päätä vastaan ja painaisivat toinen toistaan taaksepäin, niinkuin oinaat tekevät taisteluissaan, putoavat ibexit sarvet etummaisina jälleen alas, seistyään takajaloillaan, ja käyttävät ruumiinsa painoa junttauskoneena, kumpikin koettaen musertaa toisensa painavan rintansa ja maan väliin.

Muutamia kertoja perättäin uudistivat tappelijat saman tempun kohoten takajaloilleen ja iskien sarvensa alaspäin, mutta pian kävi selville, että se, joka oli hyökkäyksen aloittanut, tulisi voittamaan. Sillä oli edullisempi asema, sillä paikka, jossa sen vastustaja seisoi ja josta se ei voinut paeta, ei ollut kyllin tilava, jotta siinä olisi voinut tehdä mitään voimakkaita liikkeitä. Sitäpaitsi se oli välittömässä vaarassa työntää jonkun jalkansa kallion ulkopuolelle, ja tämä seikka ilmeisesti täytti sen pelolla ja ahdistuksella. Kun hyökkääjällä oli kyllin liikkumistilaa, saattoi se peräytyä ja rynnätä eteenpäin mielensä mukaan. Välillä se vetäytyi taaksepäin jalka jalalta, sitten taas hyökkäsi eteenpäin, kohosi pystyyn ja viskautui jälleen alas. Joka kerta se teki hyökkäyksensä uudistetulla vauhdilla, sillä kun oli puolellaan parempi asema sekä tieto siitä, että jos sen yritys epäonnistuisi, voisi sen heti uudistaa. Jos sen vastustajalta taas epäonnistuisi yksi ainoakin isku tai jos se ei olisi tarkoin varuillaan, olisi se varmasti enteenä sen tuhosta.

Pian kävi ilmi, ettei aikaisemmin ilmestynyt ibex ollut hyökkääjänsä vertainen, joko se nyt sitten johtui siitä, että se oli heikompi eläin tai sen asema niin epäedullinen. Aivan alun pitäen se näytti ainoastaan puolustautuvan, ja kaiken todennäköisyyden mukaan se olisi paikalla kääntynyt ja lähtenyt livistämään, jos sillä olisi ollut vapaa pääsy.

Mutta tappelun alusta asti ei sillä ollut hetkeäkään minkäänlaista pakenemismahdollisuutta, eikä sille todennäköisesti ilmestyisikään mitään, ennenkuin taistelu olisi ohi. Ainoa keino päästä pakoon, mikä sillä oli tarjolla, oli tehdä suuri hyppäys ja suoriutua pois kalliolta.

Tämä ajatus näytti viimein valtaavan sen mielen, sillä yht'äkkiä se luopui puolustusasennostaan ja loikkasi korkealle ilmaan kuin päästäkseen vastustajansa sarvien yli ja kätkeytyäkseen vuoren turvallisempien lumikinosten sekaan.

Jos sen tarkoitus oli sellainen, epäonnistui se surkeasti. Sen liitäessä ilmassa, kaikki neljä jalkaa kohotettuina korkealle ylös maasta, painoi toinen vuohi suunnattomat sarvensa hirveällä voimalla sen kylkiluita vastaan, mikä isku heitti sen kuin syöstävän kallion reunan yli.

Isku oli ollut niin kova, että se oli suunnannut sen ruumiin kaarena ilmaan. Kierien ympäri se putosi kovasti tärähtäen laakson pohjalle. Siellä se kimmahti kokonaista kuusi jalkaa maasta ylös ja putosi jälleen alas kuolleena kuin kivi.

Kului muutamia sekunteja, ennenkuin katselijat toipuivat niin omituisen tapauksen aiheuttamasta hämmästyksestä. Tosin saattaa sellaista joutua usein näkemään kuljeskellessaan Himalajan yksinäisillä kalliohuipuilla, missä usein sattuu tappeluita ibex-, tahir- ja barrell-koiraiden tai villipässien välillä samoin kuin jättiläismäisten _Ovis ammon_ oinaiden kesken.

Nämä taistelut tapahtuvat usein ulkonevien kalliokielekkeiden reunalla, sillä sekaisissa paikoissa haluavat nämä neljä eläinlajia oleskella, ja usein on tappelun lopputulos samanlainen kuin siinä kahakassa, jonka kertomuksemme sankarit joutuivat näkemään, nimittäin se, että jompikumpi taistelijoista syöstään suoraa päätä alas kalliolta.

Ei käy aina niin, että se eläin, joka työnnetään alas, menettää henkensä. Päinvastoin nousee ibex, tahir tai oinas jälleen jaloilleen tuollaisen hirveän putouksen jälkeen, jollei kallion syrjä ole aivan suunnattoman korkea. Se joko juoksee tai ontuu pois siltä paikalta ehkä toipuakseen ja koettaakseen onneaan ja voimiaan jossakin uudessa kahakassa saman vastustajan kanssa. Mitä merkillisimmän tämänlaatuisen tapauksen kertoo etevä metsämies eversti Markham, vieläpä sellaisen, jonka hän väittää omaksi havaitsemakseen. Jäljennämme hänen kertomuksensa sananmukaisesti:

"Minä näin mitä omituisimman teon, jonka suoritti eräs vanha tahir. Sellaista en ole minä eikä kukaan muukaan koskaan muulloin saanut katsella. Ammuin tahiria sen ollessa runsaasti toista sataa kyynärää yläpuolellani eräällä kalliopengermällä. Se putosi kohtisuorasti tuon matkan, kimmahti takaisin koskettamatta maata tai kallion syrjää ja putosi jälleen parikymmentä kyynärää kauemmaksi alas. Luulin sen murskautuneen aivan pieniksi kappaleiksi, mutta se nousi ja poistui, ja vaikka me seurasimme sen verisiä jälkiä melkoisen matkan päähän, emme kuitenkaan voineet sitä löytää."

Nuoret lukijani muistakoot, että on todettu monta samanlaista tekoa, jotka on suorittanut Ameriikan Kalliovuorilla "suurisarvinen", eräs villilammas, joka asustaa siellä ja muistuttaa niin läheisesti Himalajan _Ovis ammonia_, että sitä pitävät jotkut luonnontutkijat samaan lajiin kuuluvana. Ameriikan aarniometsäin metsästäjät väittävät tosiaankin, että tuo suurisarvinen heittäytyy pelotta korkealta kalliolta pudoten alas suurille sarvilleen. Sitten se kimmahtaa ilmaan kuin pallo, pääsee loukkaantumatta jaloilleen, vieläpä aivan pökertymättä!

Epäilemättä on näissä metsästysjutuissa koko joukko liioittelua, mutta siitä huolimatta on totta, että useimmat villivuohien ja -lampaiden lajit samoin kuin muutamat vuoristoissa asustavat antiloopit, esimerkiksi vuorivuohet, saattavat tehdä aivan ihmeellisiä hyppyjä, vieläpä sellaisia, joita on vaikea uskoa muiden kuin niiden, jotka ovat tottuneet näiden eläinten tapoihin. Ei ole helppoa käsittää, kuinka eversti Markhamin mainitsema tahir voi pudota toista sataa kyynärää, puhumattakaan sen lisäksi tulevasta runsaasti neljänkymmenen jalan lisähyppäyksestä, musertumatta nuuskaksi. Mutta vaikka me ehkä epäilemme uskoa niin ihmeelliseen väitteeseen, ei olisi oikein väittää sitä vastaan nimenomaan. Kuka voi sanoa, ettei noiden eläinten luissa ole jotakin kimmoisuusainetta tai kykyä, joka kumoaa sellaisten suurten putousten vaikutukset?

Elollisissa olennoissa on monia tähän asti vielä hyvin epätäydellisesti ymmärrettyjä koneellisia puolia. Hyvin tunnettuahan on, että luonto on ihmeellisesti soveltanut luontokappaleensa niiden oleskelupaikkojen ja tapojen mukaan, mihin se on kunkin tarkoittanut. Mahdollista siis on, että näillä villivuohilla ja -lampailla on määrätty hyppäystaito ja että ne ovat varustetut sellaisella rakenteella, mikä kokonaan puuttuu toisilta eläimiltä, jotka eivät sitä tarvitse.

Meidän kertomuksemme sankarit eivät olleet ryhtyneet mihinkään keskusteluun tästä asiasta, huomatessaan ibexin putoamisen. Ei mikään tosiaankaan antanut aihetta sellaiseen puheluun, sillä eläin oli pudonnut niin suunnattoman korkealta ja tömähtänyt kovalle maaperälle sellaisella jysähdyksellä, ettei kenenkään mieleen tosiaankaan juolahtanut, että sen ruumiissa olisi ollut ainoaakaan hengähdystä jäljellä. Eikä siinä ollutkaan, sillä pudotessaan maahan ja ensin kimmahdettuaan ylös eläin makasi jäsenet irtonaisina ja velttoina, täysin liikkumattomana -- ilmeisesti kuolleena.

35. luku.

KARHUKOTKAT.

Meidän seikkailijamme onnittelivat itseään tästä odottamattomasta ruokasäiliönsä lisäyksestä. Se oli kuin manna ennen muinoin satanut alas taivaasta.

"Meidän päivällisemme!" huudahti Kaspar iloisesti, kuullessaan ibexin pudota jysähtävän maahan "Meidän illallisemmekin", lisäsi hän. "Vieläpä enemmän! Niin suuresta ruhosta riittää meille varmasti ruokaa kokonaiseksi viikoksi!"

Kaikki kolme nousivat seisomaan ja aikoivat lähteä ottamaan haltuunsa saaliin, kun heidän korviinsa kuului kimeä ääni, joka toistui pari kertaa. Se tuntui tulevan kallioiden tai paremminkin vuoren huipulta, joka kaartui korkeana heidän yläpuolellaan.

Saattoiko se olla voittaneen ibexin riemuhuuto? Ei, se ei ollut sen ääni eikä minkäänlaisen nelijalkaisen. Kuulijatkaan eivät hetkeäkään uskoneet sellaista. Luodessaan silmänsä ylöspäin he huomasivat eläimen tai oikeastaan kaksi, joiden kurkusta nuo huudot olivat lähteneet.

Voittanut ibex näkyi selvästi kalliolla. Niiden muutamien sekuntien kuluessa, jolloin katselijoiden huomio oli ollut muualle kohdistuneena, näytti se miettivän sitä julmaa tuhotyötä, jonka oli juuri tehnyt ja ehkä nauttivan voitosta, jonka oli saavuttanut onnettomasta kilpailijastaan. Joka tapauksessa se oli astunut eteenpäin ulkonevalle kallionkielekkeelle samaan paikkaan, missä sen vastustaja äsken oli seisonut.

Mutta huuto, joka oli kuulunut alas laaksoon, oli saapunut sen korviin yht'aikaa, ehkä vähän pikemminkin, sillä katselijoiden silmätessä ylös pukki näkyi pelästyneen sitä ja katselevan ympärilleen selvästi hätääntyneenä. Yläpuolella ilmassa muutamien kyynäröiden päässä siitä oli kaksi tummaa esinettä, jotka helposti saattoi tuntea lennossa oleviksi linnuiksi. Ne olivat suurikokoisia, melkein mustia, ja niiden ääriviivoissa ja siipien kaaressa oli tuo erikoinen terävyys, joka on tunnusmerkillinen todelliselle petolinnulle. Niiden laadusta ei voinut erehtyä, ne olivat kotkia ja kuuluivat lajiin, jota Himalajalla ja Tibetin ruohoaavikoilla sanotaan "karhukotkiksi".

Ne liitelivät lyhyissä jyrkissä kaarissa, silloin tällöin päästäen kimeitä ääniä, molemmat huutaen yhdessä. Niiden vihaisesta ulkomuodosta ja liikkeiden laadusta voi selvästi huomata, mikä oli niiden äänekkäiden mielenosoitusten aiheena. Ne tekivät hyökkäyksiä vihollisen kimppuun, eikä se vihollinen ollut mikään muu kuin ibex.

Tuo eläin näytti täysin tajuavan niiden tarkoituksen ja olevan hetkisen neuvottomana siitä, miten oli toimittava. Sen sijaan että se olisi ottanut rohkean ja ylenkatseellisen asennon niinkuin äsken omaan lajiinsa kuuluvaa vastustajaa kohtaan, seisoi se kyyristyneenä ja pelon lamaamana. Juuri tätä vaikutusta olivat kotkat koettaneetkin saada aikaan huudoillaan, ja tosiaankin onnistuivat nuo julmat linnut mitä täydellisimmin odotuksessaan.

Katselijat eivät irroittaneet silmiään tämän uuden murhenäytelmän näyttelijöistä, vaan tuijottivat kiihkeän jännittyneinä sekä lintujen että nelijalkaisen jokaista liikettä. Kaikki toivoivat näkevänsä viimeksi mainitun saavan rangaistuksen äsken suorittamastaan julmasta työstä, joka heidän mielestään hajahti voimakkaasti veljenmurhalta.

Kohtalon kirjaan oli merkitty, että heidän toiveensa tulisi tyydytetyksi ja että ilkityön tekijä joutuisi itse tuhon omaksi. He odottivat saavansa nähdä pitkäaikaisen taistelun, mutta siinä he pettyivät. Taistelu oli yhtä lyhyt kuin sen alkuvalmistuksetkin ja ne olivat mitä lyhyintä lajia, sillä tuskin oli kulunut kymmentä sekuntia ensimmäisen huudon kuulumisesta, ennenkuin karhukotkat painuivat liki kalliota ja aloittivat yhteisen hyökkäyksen ibexiä vastaan, iskien sitä vuorotellen nokallaan ja kynsillään.

Hetkiseksi pukki verhoutui, melkein kokonaan peittyi lintujen suurten varjoisain siipien suojaan. Mutta vaikka sen ulkopiirteet saattoi erottaa, ei se näyttänyt tekevän mitään voimakkaita puolustusyrityksiä Niin outojen vihollisten tekemä äkillinen hyökkäys näytti saattaneen ibexin täydellisesti ymmälle ja se oli vieläkin kuin pelon lamauttama.

Hetken parin kuluttua näytti ibexin maltti palaavan ja se kohosi takajaloilleen sekä iski sarvillaan. Mutta karhukotkat olivat varuillaan, ja joka kerta nelijalkaisen yrittäessä liikahtaa eteenpäin ne välttivät helposti iskun heittäytymällä jommallekummalle puolelle. Sitten ne äkkiä pyörähtäen iskivät siihen takaa päin.

Tällä lailla jatkui taistelu ibexin pysyessä samalla paikalla, missä sen kimppuun ensiksi oli hyökätty, ja käännellessä sinne tänne molemmat etukaviot vierekkäin ilmassa tai seisoessa pystyssä takajaloillaan ja käyttäessä niitä kääntövipuna.

Ibexin olisi ollut parempi pysytellä kaikilla neljällä jalallaan, sillä sellaisessa asennossa se olisi vähän kauemmin voinut pitää puoliansa -- ehkä siihen asti, että olisi joko voittanut siivekkäät vastustajansa tai perinpohjin väsyttänyt ne jatkuvalla puolustautumisella.

Mutta sen tapoihin ei nyt sattunut kuulumaan taistella sellaisessa asennossa. Se oli vastakkaista sen suvun ja rodun tottumuksille, jonka kaikki jäsenet olivat ikimuistoisista ajoista alkaen vihollisen kanssa taistellessaan seisoneet pystyssä takajaloillaan.

Niin oli siis sekin noussut pystysuoraan ja aikoi juuri iskeä rintaan toista karhukotkaa, joka kiusasi sitä edestäpäin, kun toinen, joka oli vetäytynyt vähän taaksepäin saadakseen paremmin vauhtia, liiti takaapäin nuolennopeasti ja tarttuen kynsillään äkkiä ja voimakkaasti ibexiä leuan alle iski sen pään niin kauas taaksepäin, että se kadotti tasapainonsa ja keikahti alas kalliolta. Seuraavalla hetkellä ibex oli tyhjässä ilmassa -- pudoten -- pudoten -- saman hirveän avaruuden läpi, jonka kautta sen oma uhri oli juuri lentänyt.

Katselijat odottivat saavansa nähdä sen iskevän maahan joutumatta sen enempää kiusattavaksi siivekkäiden vastustajiensa taholta. Mutta niin ei asia kuitenkaan päättynyt. Juuri eläimen päästyä noin puolitiehen alas jyrkänteen rinnettä, näkyi toinen kotka syöksyvän sen perästä salamannopeasti, ja ennenkuin ibex saapui maahan, nähtiin kotkan iskevän siihen jälleen kerran ja saavan sen poikkeamaan kohtisuorasta putoamisestaan. Pukin ruho tuli lopultakin maahan mutta melkoisen matkan päähän siitä, missä toinen makasi. Kotka laskeutui sen kera, vieläpä jäi sen päälle siivet ja raajat ojennettuina kuin yhä pitäen sitä kiinni kynsillään.

Ei ollut aivan selvää, miksi karhukotka näin piti ibexiä kiinni, sillä eläin oli ilmeisesti kuollut ja oli varmasti ollut hengetön jo ennenkuin saapui maahan. Tuossa linnun menettelytavassa oli jotakin outoa, niinkuin sen laskeutumisessakin oli ollut viimeisten viiden-, kuudenkymmenen kyynärän kuluessa. Siitä tavasta, millä lintu ojenteli siipiään iskettyään saaliiseensa ja vieläkin liehutteli niitä, alkoivat katselijat ajatella, että kotkan omituinen laskeutuminen maahan sekä pysyminen saaliinsa päällä tuollaisessa kyyristyneessä asennossa eivät kumpikaan olleet sen taholta vapaaehtoisia tekoja.

Totuus selvenikin pian. Karhukotkan räpytellessä tai paremminkin läimäytellessä siipiään voimakkain, säännöttömin liikkein, kävi selville, että se koetti parhaimpansa mukaan päästä irti uhristaan eikä suinkaan halunnut pysyä pudonneen ruumiin päällä. Tämän saattoi uskoa sitäkin helpommin, kun se alkoi päästää hurjia huutoja, joista ei enää ilmennyt raivo tai uhma, niinkuin aikaisemmin, vaan mitä suurin kauhu.

Katselijat, jotka olivat jo nousseet seisomaan, juoksivat sitä paikkaa kohti, aavistaen jotakin olevan nurinkurin.

Päästessään aivan lähelle yhä huutavaa ja räpyttelevää lintua he saattoivat ymmärtää sen, mikä oli näyttänyt niin käsittämättömältä.

He havaitsivat karhukotkan olevan pulassa. Sen kynnet olivat hautaantuneet ibexin ruumiiseen ja tarttuneet niin lujasti, että sen oli mahdoton vapauttaa itseään, vaikka käyttikin koko voimaansa ja jänteviä jalkojaan sekä niiden apuna joustavien siipiensä voimaa.

Iskiessään ibexiin sen pudotessa, oli lintu upottanut koukkuiset kyntensä syvälle pukin pehmeään vatsaan, mutta koettaessaan vetää niitä taas ulos se oli huomannut epäilemättä suureksi surukseen, että se paksu "poshmi"-peite, joka verhosi ibexin nahkaa, oli takertunut sen säärien ympäri. Mitä enemmän se räpytteli vapautuakseen, ponnistellen sinne tänne, sitä vahvemmaksi ja tiukemmaksi kävi se köysi, jota se punoi kuuluisasta raaka-aineesta, nimittäin Kashmirin huivivillasta.

Epäilemättä oli karhukotka pahassa pinteessä, ja vaikkakin se pian vapautui "poshmi"-kammitsastaan, huomasi se olevansa vielä lujemmin sidottu Ossarun taskusta otetulla vahvalla köydellä.

Toinen karhukotka, joka oli seurannut aivan jäljessä, näytti päättäneen pelastaa toverinsa sen vangitsijoiden käsistä. Päästäen kovia huutoja se lensi ensin yhtä, sitten toista kohti uhaten kutakin heistä vuorostaan pitkillä terävillä kynsillään.

Koska heillä kaikilla oli aseet käsissään, onnistui heidän pitää puoliaan vihaista lintua vastaan, mutta niin hyvin ei luultavasti olisi käynyt Fritzin, joka vuorostaan joutui kotkan raivoisan hyökkäyksen esineeksi ja jolla ei ollut muita aseita kuin hampaansa.

Nämä olisivat tuskin kyenneet puolustamaan sitä linnun kynsiä vastaan, ja Fritz olisi aivan todennäköisesti kadottanut jommankumman silmänsä tai molemmatkin, jollei shikarin jousipyssystä olisi singahtanut nuoli, joka työntyi suoraa päätä suuren linnun rintaan ja pani sen läjähtäen putoamaan maan pinnalle.

Nuoli ei tappanut sitä heti, ja koira olisi turhaan hyökännyt sen kimppuun nähdessään sen putoavan maahan. Mutta huomatessaan vahvan käyrän nokan ja terävien kynsien ojentuvan itseään kohti ymmärsi Fritz helposti olevan parasta pysyä viisaan välimatkan päässä ja jättää shikari lopettamaan karhukotka pitkällä villisianpeitsellään.

30. luku.

KARHUKOTKAAN NOJAUTUVA TOIVO.

Tätä odottamatta saatua ruokavarastoa, jonka voi sanoa melkein kirjaimellisesti pudonneen taivaasta, ei Karl voinut olla pitämättä kohtalon käden lahjoittamana ja ilmaisematta tätä ajatustaan tovereilleenkin. Kasparinkin vähemmän harkitsevassa mielessä ja hindun puolipakanallisessa sydämessä heräsi ajatus, että jokin muu voima kuin pelkkä sattuma oli heidän apunaan. He olivat hyvinkin halukkaita liittymään Karlin rukouksessa ilmaisemaan kiitollisuuteen sitä olentoa kohtaan, joka näkymättömänä oli heidän kerallaan tuossa yksinäisessä laaksossa.

Jonkun aikaa he seisoivat tarkastellen uteliaasti ei ainoastaan molempia ibexejä, vaan myöskin kotkia. Heidän mieltään kiinnitti se tietoisuus, että kaikki nuo neljä eläintä olivat äsken vapaasti vaellelleet heidän vuorivankilansa rajojen toisella puolella ja saapuneet nyt aivan kuin ulkomaailmasta, jonka kanssa he itse halusivat niin innokkaasti päästä yhteyteen. Mitä he olisivatkaan antaneet, jos kukin olisi ollut varustettu siipiparilla niinkuin tuo karhukotka, joka vielä eli? Silloin he olisivat pian paenneet tästä laaksosta, joka heille oli kyynelten laakso, ja sitä ympäröiviltä lumivuorilta.

Karlin tätä ajatellessa heräsi hänen filosofisessa mielessään eräs ajatus, joka sai hänen kasvonsa vähän kirkastumaan. Vain vähän, sillä ajatus, joka oli juolahtanut hänen mieleensä, ei ollut kaikkein valoisimpia. Siinä oli kuitenkin jotakin, ja niinkuin hukkuva mies tarttuu oljenkorteenkin, takertui Karl tähän aatteeseensa ja hetkisen sitä tarkasteltuaan ilmaisi sen toimillekin.

Karhukotka oli herättänyt tämän aatteen. Lintu oli todellinen kotka, vahvasiipinen ja -lihaksinen niinkuin kaikki sen heimoon kuuluvat, vieläpä sukunsa vahvin. Nuolen lailla se saattoi lentää ylös sen lumipeitteisen vuoren huipuille, joka kohosi heidän yläpuolellaan.

"Mikä estää", kysyi Karl osoittaen lintua, "tuota kantamasta..."

"Kantamasta mitä?" sanoi Kaspar keskeyttäen veljensä kysymyksen, joka kuului epävarmana ja epäröivänä. "Ei suinkaan meitä, Karl?" jatkoi hän pieni leikillisyyden väre äänessään. "Sitähän et toki tarkoittane?"

"Ei meitä", myönsi Karl vakavasti, "vaan köyden, joka voi kantaa jonkun meistä."

"Hei!" huudahti Kaspar ilon hohteen levitessä hänen kasvoilleen hänen puhuessaan. "Siinäpä on jotakin järkeä."