Part 1

SAARROKSISSA HIMALAJALLA

Saksalaisten veljesten seikkailuja

Kirj.

MAYNE REID

Englanninkielestä suomentanut

Aino Tuomikoski

Kariston nuortenkirjoja 23.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1920.

Seikkailukirjat ovat poikien lukemistossa välttämättömiä mielikuvituksen ja reippaudenhalun elvyttäjiä, ja hyvistä seikkailukirjoista on saatavissa paljon tarpeellista opetusta niillekin, joita mikään sattumakaan ei toimita kokemaan vaaroja ja vastuksia tavallisen sivistyselämän ulkopuolella.

Mutta näitä hyviä seikkailukirjoja ei ilmesty kovinkaan runsaasti. Parhaimpien tätä lajia täytyy olla laajakatseisten, etevälahjaisten kelpo kansalaisten kirjoittamia, jotka itse ovat saaneet suuren määrän kokemuksia käsittelemältänsä alalta. Heidän jäljittelijänsä johtuvat etsimään uutta vain juuri seikkailujen keksimisessä, rakentamaan tekeleensä pelkän jännityksen varaan, joka piankin herpoo eikä jätä lukijalle mitään pysyväistä, se "jännitys" johdutaan sitäpaitsi helpoimmin hankkimaan taistelukohtauksista ja muista tihutöistä, jollaiset liiallisuudellaan pilaavat nuorison herkkää sielunelämää.

Oikeita suositeltavia seikkailukirjoja hakiessaan joutuu ensimäiseksi kääntämään huomionsa tämän kirjallisuudenhaaran varsinaisiin esikuviin, sellaisiin kuin Uuden maailman moninaisissa koettelemuksissa karaistuneihin Mayne Reidiin ja Gustave Aimardiin, joiden jälkiä lukuisat uudemman ajan pätevätkin nuorisonkirjailijat ovat astuneet tuotteittensa sommittelussa, sillaikaa kun tusinakynäilijäin liuta on heikoilla mukailuillaan aiheuttanut tällaiselle luettavalle paljon ansaittua ennakkoluuloisuutta vanhemman väen silmissä.

Sarjassamme esitelläänkin nyt myös kapteeni Reidin kirjallisesta tuotannosta ensimäiset lyhentämättömät käännökset suomalaiselle yleisölle. Hän todella täyttää ensiluokkaisesti päävaatimuksen, joka on asetettava ulkoelämää ja villiä luontoa käsittelevälle kertojalle. Hän oli ollut intomielinen eränkävijä, tutkimusretkeilijä ja taisteleva sivistyksen uranaukaisija ennen kuin ryhtyi käyttämään tietojansa ja muistelmiaan nuorison viehättelyyn, ja tässä kirjallisessa työskentelyssään hän myös osoittaa huomattavia kerronnan lahjoja, samalla kun hän kykenee todellisesti avartamaan lukijainsa käsityspiiriä.

Mayne Reid oli syntynyt v. 1818, skotlantilaisesta pappissuvusta, joka oli asettunut Irlantiin; äidin puolelta hän ilmoittaa olleensa sen "tuliluontoisen ja pikamielisen Rutherfordin" sukua, joka esiintyy Walter Scottin "Marmionissa". Hänen sanotaankin suuressa määrin perineen tämän tulisen luonnonlaadun. Yhdenkolmatta vuotiaana hän muutti kotimaastansa New Orleansiin ja vietti sitten useat vuodet mitä kirjavimmissa vaiheissa, m.m. juuri niillä metsästysretkillä, joita hän "Mississippin metsästäjäpojissa" kuvailee. V. 1846 hän meni Meksikon sotaan ja kunnostautui uljuudellaan Santa Cruzin, Cerro Gordon ja Contrerasin taisteluissa, ja Chapultepecin valloituksessa syyskuulla v. 1847 hänen ilmoitettiin saaneen surmansa. Eräässä Ohion valtiossa pidetyssä juhlassa lausuttiin muistorunokin tälle kaatuneelle sankarille, joka kuitenkin pian jälkeenpäin ilmestyi elävänä esiin.

Ensimäisen romaaninsa hän julkaisi Yhdysvalloissa v. 1850, ja nopeasti hän pääsi melkein yhtä suureen suosioon nuorisonkirjailijana kuin Jules Verne. Uutterana kynämiehenä hän vietti lopun ikäänsä Englannissa ja kuoli lokak. 22 p:nä 1883.

Osa Reidin romaaneista käsittelee valkoihoisten taistelulta intiaanien kanssa ja Meksikon julmia oloja; nykyinen nuorisonkasvatus on löytänyt soveliaampia seikkailukirjoja rauhallisemman retkeilyn aloilta. Mutta jälkimäisenkin vaatimuksen täyttää miehuullisen kapteenin toinen romaanisikermä, johon sarjamme ensimäiset suomennokset on hänen pääteoksinaan luettava.

Näissä seikkailukertomuksissaan Reid erityisesti osoittaa luonnontieteellisiä harrastuksiansa, ja hän pani valmistamiseen mitä suurinta huolta. Hän on itse huomauttanut, että koko toiminta-alue on esitetty tarkoin omakohtaisten tutkimusten mukaan; ainoatakaan eläintä tai kasvia ei ole siirretty vieraaseen maantieteelliseen yhteyteen, ja tapaukset ovat koettua ja kuultua.

Tällaiset kirjat ovat erikoisesti meidän päiviemme nuorison lukemistoa, tarjotessaan mieluisaan muotoon sovellettuna hyvän luonnontieteellisen kurssin ja esittäessään tervettä elämää taivasalla. Jo monelle kielelle käännettyinä ja klassillisiksi vakautuneina ne ansaitsevat etusijan toimintatarmoisten poikien joutohetkien virkistyksenä.

_V. H.-A._

1. luku.

HIMALAJA.

Kukapa ei olisi kuullut Himalajasta, tuosta suunnattomasta vuoristorykelmästä Intian kuumien tasankojen ja Tibetin kylmien ylänköjen välissä, -- tuosta mainiosta suojamuurista maailman kahden suurimman valtakunnan, Mogulin ja Kiinan, välillä? Kokemattomin maantieteellinen aloittelijakin tietää mainita, että siellä ovat koko maanpinnan korkeimmat vuoret, että niiden huiput -- ainakin puolisen tusinaa niistä -- ovat enemmän kuin kahdeksan kilometriä merenpinnan yläpuolella pystysuoraan mitaten, ja että yli kolmekymmentä niistä kohoaa enemmän kuin kahdenkymmenen tuhannen jalan korkeuteen, kantaen ikuista lumivaippaa hartioillaan!

Taitavampi maantieteilijä tai maankuoren tutkija voisi kertoa satoja muita mieltäkiinnittäviä asioita näistä majesteettisista vuorista. Paksuja nidoksia voisi täyttää mitä miellyttävimmillä erikoiskuvauksilla niistä -- niiden eläimistöstä, metsistä, kasvistosta. Mutta tässä, hyvä lukija, meillä on tilaa puhua vain muutamista kaikkein silmäänpistävimmistä seikoista, niin että kenties kykenet muodostamaan jonkunlaisen käsityksen noiden valtavien lumikruunuisten vuorijärkäleiden jättimäisestä suuruudesta, jotka huimaavassa korkeudessa seisovat otsa rypyssä tai hymyillen -- asianhaarain mukaan -- ison Intianmaan vartijoina.

Kirjoittajain tapa on nimittää Himalajaa "vuorijonoksi". Espanjalaiset maantieteilijät sanoisivat sitä "sierraksi" (saha) -- jota nimitystä he ovat käyttäneet Amerikan Andeista. Kumpikin nimitys on sopimaton Himalajasta puhuttaessa, sillä noiden vuorten peittämä laaja seutu -- yli 500,000 neliökilometriä eli melkein puolitoista Suomen pinta-alaa -- ei muistuta muodoltaan ensinkään jonoa. Sen pituus on vain kuusi tai seitsemän kertaa suurempi kuin leveys, ja edellinen on runsaasti puolitoista tuhatta kilometriä, kun taas jälkimmäinen monin paikoin ulottuu kahden leveysasteen yli.

Sitäpaitsi ei Himalajan läntisestä päätekohdasta, joka on Cabulin maassa, sen itäisimmille vuorille asti lähelle Bramaputran äyräitä ole olemassa sellaista yhtämittaisuutta, joka oikeuttaisi nimityksen "vuorijono". Näiden kahden päätekohdan välillä katkovat vuoristoa monin paikoin poikittain kulkevat suunnattomat laaksot, jotka ovat suurten virtain kulkuväyliä; nämä virrat eivät juokse idän ja lännen suuntaa, mikä otaksuttiin itse vuortenkin suunnaksi, vaan ne virtaavat poikkipäin, usein pohjoista tai etelää kohti.

Totta on, että matkustajasta, joka lähestyy Himalajaa joltakin kohdalta Intian suurta tasankoa, nämä vuoret näyttävät yhtäjaksoiselta jonolta, joka suuntautuu jatkuvana pitkin taivaanrantaa idästä länteen. Tämä on kuitenkin pelkkä näköharha; Himalajaa ei ole katsottava yhdeksi harjanteeksi, vaan sitä on pidettävä vuorenkukkuloiden sarjana, joka käsittää 500,000 neliökilometrin maa-alan ja haarautuu yhtä moneen eri suuntaan kuin kompassi voi osoittaa.

Tämän laajan vuoristoseudun piirissä vaihtelee ilmasto, maanlaatu ja kasvullisuus suuresti. Matalampien kukkulain välissä -- niiden, jotka rajoittuvat Intian tasankoihin -- samoin kuin muutamissa sisemmän vuoriston syvemmissä laaksoissakin, on kasvullisuus kuuman tai lämpimän vyöhykkeen luontoista. Palmu, sanajalkapuu ja bamburuoko kukoistavat siellä täydessä rehevyydessään. Ylempänä alkaa näkyä lauhkean vyöhykkeen kasvullisuutta, jota edustavat erilajisten jättiläistammien muodostamat metsät, sykomoorit, havupuut, saksanpähkinät ja kastanjat. Vielä ylempänä ovat rododendronit, koivut ja kanervat, joita seuraa yrttikasvien alue, ynnä viettäviä pengermiä ja rehevän ruohikon peittämiä ylätasankojakin. Vielä eteenpäin ja ylöspäin ikuisen lumen rajaa kohti levinneinä tavataan erilaisia salasiittiöitä -- alppikasviston jäkäliä ja sammalia -- aivan samoin kuin napapiirin takana. Matkustaja, joka tulee Intian tasangoilta kulkien kohti Himalajan korkeita harjanteita tai joka nousee jostakin noista syvemmistä laaksoista kohti sitä vartioivia lumipeitteisiä huippuja, saa kokea muutamien tuntien matkan varrella joka lajia ilmastoa ja nähdä edustettuina kaikki kasvullisuuden lajit, mitä maan pinnalla tunnetaan!

Himalaja ei ole asumaton seutu. Päinvastoin. Sen rajain sisällä on melkoinen kuningaskunta (Nepal) ja useampia vähäisiä valtioita ja yhteiskuntia (kuten Bhotan, Sikhim, Gurwhal, Kumaon ja kuuluisa Cashmere), joista muutamilla on jonkinlainen valtiollinen riippumattomuus, mutta enimmät elävät isompain valtakuntain suojeluksen alaisina, toiset Anglo-Intian, toiset Kiinan. Näiden monien valtioiden asukkaat ovat sekalaista rotua ja eroavat suuresti Hindustanin kansasta. Idän puolella -- Bhotanissa ja Sikhimissä -- he ovat pääasiassa mongolilaista sukua, muistuttaen tapain ja tottumusten puolesta Tibetin väestöä ja ollen tibetiläisten tavoin uskonnoltaankin laamalaisia. Himalajan läntisissä seuduissa asuu sekaisin ghurka-vuoristolaisia, etelän hinduja, Lahoren sikhejä ja vanhan Mogulin valtakunnan muhamettilaisia; täällä tavataan myös täysin tunnustettuina Aasian kolme suurta edustavaa uskontoa muhamettilainen, buddalainen ja braamalainen.

Väestön lukumäärä on kuitenkin kovin vähäinen sen alueen suuruuteen nähden, jolle se on hajautuneena, ja onpa Himalajan kukkulamailla monia seutuja, tuhansien neliökilometrien laajuisia tienoita, joissa ei elä ainoaakaan ihmisolentoa, missä ei savu nouse yhdestäkään piipusta. Semmoisiakin laajoja maa-aloja siellä on, etenkin noiden korkeiden lumipeitteisten huippujen seutuvilla, joita ei ole koskaan tutkittu tai joille vain ani harvoin on osunut joku seikkaileva metsämies. Toiset paikat ovat kerrassaan saavuttamattomiakin, ja tarpeetonta on sanoakaan, että korkeimmille huipuille -- jommoisia ovat Khumulari, Kitshinjunga, Donkia, Davalgiri ja muut -- ei ole yrittäminen huimapäisimmänkään kiipeilijän. Tuskinpa kukaan on milloinkaan noussut kahdeksan kilometrin korkeuteen merenpinnasta, ja kysymyksenalaista on, tokko mikään ihmisolento voisi elääkään tuossa korkeudessa. On luultavaa, että kaikki elollinen elämä sammuisi noin ylhäällä joko tavattoman kylmyyden tai ilmakehän ohuuden vaikutuksesta. [Luonnollisesti nämä asiat tunnetaan nykyjään paremmin kuin Reidin aikana. Suom.]

Vaikka Himalajan vuoret ovat tunnetut varhaisimmista historiallisista ajoista asti -- ne ovat näet samat kuin muinaisten kirjailijain _Imaus_ ja _Emodus_ -- olemme me eurooppalaiset vasta viime vuosisadan aikana saaneet niistä jotakin varmaa tietoa. Portugalilaiset ja hollantilaiset -- ensimmäiset eurooppalaiset Intian asuttajat -- ovat kertoneet meille niistä varsin vähän, ja kauanpa olivat englantilais-intialaisetkin kirjoittajat puhumatta mitään tästä mielenkiintoisesta aiheesta. Liioitellut kertomukset Himalajan vuoristolaisten -- eritotenkin ghurkain -- vihamielisyydestä ja julmuudesta ehkäisivät yksityisiä tutkimuksia, ja lukuunottamatta viittä kuutta kirjaa, jotka enimmäkseen koskettelevat Himalajaa läntistä aluetta ja ovat verraten arvottomia, niiden tekijöiltä kun puuttuu tieteellistä pätevyyttä, on tuo laaja seutu meidän päiviimme asti pysynyt melkein _terra incognita'na_.

Vastikään olemme sentään saaneet enemmän tietoja tuosta mieltäkiinnittävästä maanpinnan osasta. Kasvitieteilijä, jota on sinne houkutellut seudun uhkea kasvisto, on avannut meille kasvullisuuden uuden maailman. Royle ja Hooker ovat suorittaneet taitavasti tämän tehtävän. Eläintieteilijä, jota niinikään on vetänyt puoleensa seudun vaihteleva eläimistö, on tutustuttanut meidät uusiin ilmiöihin ja muotoihin tällä alalla. Hodgson ja Wallich ovat tämän lajin historioitsijoita. Ja tuskinpa meidän on vähemmästä kiittäminen urheilumiehiä ja metsästäjiäkään -- Markhamia, Dunlopia ja "vuorelais"-Wilsonia.

Mutta näiden nimien lisäksi, jotka ovat tulleet kuuluisiksi niiden omistajain tutkimuksista julkaistujen selontekojen avulla, on muitakin, jotka ovat vielä kirjoihin merkitsemättä. Kasvienkerääjä -- yritteliään tarhurin yksinkertainen mutta tarpeellinen asiamies -- on löytänyt tiensä Himalajalle, urkkinut syrjäisimmätkin solat, kiivennyt jyrkimmätkin vierut ja samoillut pitkin ikuisen lumen rajoja. Uusia lehti- ja kukkamuotoja etsien hän on kahlannut sameat joet, uskaltanut kuohuville koskille ja vaarallisille lumivieremille ja kulkenut kiiltävien vuorijäätikköjen pelottavain halkeamain yli. Ja vaikkei mikään painettu kirja tiennekään kertoa hänen kirjavista seikkailuistaan, ei hän ole sen vähemmin ollut mukana lisäämässä tietojamme tuosta mahtavasta vuorimaailmasta. Hänen opetuksensa on luettavana kukista, purppuraisen magnolian, deodarin, rododendronin kukinnoista. Siitä kertovat kasvihuoneet, kämmekän ihmeelliset kukat, kierreputken merkillinen muoto; puutarhoissa on siitä tarinoita, monissa arvokkaissa juurissa ja hedelmissä, jotka ovat määrätyt ennen pitkää joutumaan jälkiruokapöydän kaunistuksiksi.

Meidän tehtävänämme on kertoa erään tuollaisen vaatimattoman retkeilyn vaiheet, muutaman nuoren kasvinkerääjän seikkailut, joka oli eräällä maailman pääkaupungissa hyvin tunnetulla "kylvömiehellä" palveluksessa.

2. luku.

NÄKÖALA KHUMULARILTA.

Kertomuksemme näyttämö on ihan Himalajan sydämessä, siinä osassa vuoristoa, jota englantilaiset matkailijat ovat vähimmin tutkineet, mutta joka ei kumminkaan ole kauimpana Anglo-Intian pääkaupungista, Kalkuttasta. Melkein säntilleen pohjoiseen tästä kaupungista ja niillä tienoilla, missä Bramaputran suuri mutka kiertää Himalajan selänteitä, on löydettävissä se piste, johon meidän on kohdistettava huomiomme. Kirjallisessa mielessä voimme nimittää sitä pisteeksi, verrattuna summittaisesti sitä ympäröivän erämaan autioon suuruuteen -- erämaan, jonka muodostavat paljaat, kalseat vuorenharjat, kiiltävät jäätiköt, lumipeitteiset huiput, kohoten kerroksittain toinen toisensa yläpuolelle tai kasattuina epäsuhtaisiksi möhkäleiksi kuin sakeat pilvet.

Tämän kallioiden, jään ja lumen kaaoksen keskeltä kohoaa Khumularin majesteettinen huippu, valkein viitoin ja kruunuin puettuna, niinkuin sen pyhyydelle sopiikin. Ympärillä on toisenmuotoisia vuoria, sen naapureita ja seuralaisia, vähäisempiä kooltaan, mutta kuitenkin mahtavia nekin, esiintyen samanlaisessa ikuista puhtautta säteilevässä puvussa kuin Khumularikin.

Jos voisit nousta Khumularin korkeimmalle huipulle, niin sinulla olisi silmäisi edessä ja tuhansia jalkoja alapuolellasi kertomuksemme tapahtumapaikka -- näyttämö, jolla sen eri kohtaukset on esitetty. Tämä näyttämö muistuttaisi melkoisesti amfiteatteria, paitsi että näytelmän henkilöitä olisi vähän ja katsojia ei ollenkaan.

Katsellessasi Khumularin huipulta tämän majesteettisen vuoren juurella olevia kukkuloita kohti, huomaisit siellä varsin merkillisen näköisen laakson -- niin kummallisen, että huomiosi kääntyisi siihen heti. Panisit merkille, että se on säännöllisen soikion muotoinen ja että sitä eivät rajoita viettävät rinteet, vaan miltei pystysuora kallioseinä, joka näyttää ulottuvan yhtäjaksoisesti ympäri koko laakson. Tämän tumman graniittisen kalliojyrkänteen voit silmämäärällä arvioida kohoavan useita satoja jalkoja äkkijyrkästi ylös laakson pohjasta. Jos olisi kesän aika, huomaisit edelleen, että sen reunalta poispäin alkaa vuori taas tummanvärisenä jyrkentyä ja kohota yhä ylemmäksi, suipeten vihdoin yltympäri kohoaviksi kukkuloiksi ja kärjiksi, ja että nämä, ollen lumirajan yläpuolella, ovat vakinaisesti tuon puhtaan valkovaipan verhoamia, joka on putoellut niille taivaista.

Nämä yksityiskohdat kiintyisivät huomioon ensi silmäyksellä. Sitten siirtyisi silmäsi alhaalla olevaan laaksoon ja viipyisi siellä, ihmetellen seudun omituisuutta ja ihastuneena sen viehkeään sulouteen, se kun on niin jyrkkänä vastakohtana tuolle karulle ympäristölle, jota tähän asti olit tarkastellut.

Laakson muodon nähdessään tekisi mieli otaksua, että se onkin jonkun sammuneen tulivuoren suuri, soikea syöksyaukko. Mutta mustain rikkipitoisten laavanjätteiden asemesta, joita ehkä odottaisit näkeväsi ripoteltuina sen pohjalle, huomaatkin hymyilevän kauniin, vihannan maiseman, kenttämäisiä tasankoja puistojen, viidakkojen ja pensastojen keskellä, siellä täällä joku kalliotöyräs ja pengermä ikäänkuin rakennettuna taiteelliseksi koristeeksi. Pitkin kalliojyrkänteen piiriä kasvaa metsää tummanvihantana vyönä, ja laakson keskellä on päilyvä järvi, jonka hopeiselle pinnalle voit nähdä joinakin hetkinä päivästä kuvastuvan osia siitä lumipeitteisestä huipusta, jolla seisot -- itse Khumularin kartiosta.

Hyvällä kaukoputkella voit erottaa useampaa lajia nelijalkaisia käyskelemässä noilla viheriöillä laitumilla, monenlaisia lintuja lentelemässä ja toisia ilakoimassa järven pinnalla.

Sinua houkuttaisi nähdä lähistössä joku suuri kartano. Tähyilisit kenties joka suuntaan odottaen, pilkistäisikö puiden seasta esiin savupiippuja ja torninhuippuja. Mutta nämä toiveesi pettäisivät.

Toisella puolen laaksoa, lähellä ympäryskallion juurta, voisit nähdä valkoista huurua nousevan maan pinnalta. Olisi erehdys luulla sitä savuksi. Sitä se ei ole, vaan kuumasta lähteestä kohoavaa höyryä; tämän lähde pulppuilee kallion kyljestä ja muodostaa pienen purosen, joka ikäänkuin hopeainen juova yhdistää sen järveen.

Mielistyneenä tämän viehättävän laakson näkemiseen tahtoisit päästä käymään siellä. Laskeutuisit Khumularin korkeaa viettävää rinnettä ja ponnistellen sitä ympäröivien rosoisten juurikukkulain läpi saavuttaisit viimein tuon kiertojyrkänteen äyrään. Mutta siihen sinun olisi pysähdyttävä. Siitä ei mene alaspäin minkäänlaista polkua, ja jos aikomuksesi on vielä päästä tuon hymyilevän järven rannoille, niin sinun on laskeuduttava kalliolta köyttä tai köysirappusia myöten useampia satoja jalkoja.

Jos on kumppaneita apuna, niin tämä onnistuukin. Mutta laaksoon kerran päästyäsi voit palata sieltä samoin ainoastaan köysirappusia kiipeämällä; muuta mahdollisuutta ei ole.

Laakson laidassa havaitset eräässä paikassa aukon kalliossa ja voit kuvitella yrittäväsi sitä tietä päästä vuoren kupeelle. Aukon suun voikin saavuttaa helposti lievää ylämaata kulkien, mutta vaellettuasi sen läpi huomaatkin sen vain johtavan erääseen solaan, itse laaksoa muistuttavaan aukeaan, jota molemmin puolin rajoittavat äkkijyrkät kallioseinät. Tämä sola on puolittain jäätikön peittämä, jonka pintaa sinun on laskeuduttava jonkun matkaa alaspäin. Tämän laskutaipaleen suoritettuasi huomaat jäätikön katkeavan, ja edessäsi on suuri halkeama, sata jalkaa syvä ja sata leveä. Etemmäksi et voi päästä silloittamatta halkeamaa, ja jos onnistuisitkin tekemään sillan sen yli, niin tapaisit alempana toisia vieläkin syvempiä ja leveämpiä, joiden yli sinun olisi mahdoton päästä.

Jos sitte pyörrät takaisin ja tarkastelet tuota omituista laaksoa, johon olit laskeutunut, niin näet siellä monenlaisia puita, monenlaisia nelijalkaisia, monenlaisia lintuja ja hyönteisiä -- tapaat siellä joka lajia elollista elämää, paitsi ihmisolentoja. Mutta jos et tapaakaan ihmistä, niin löydätpä kumminkin jälkiä hänestäkin. Likellä kuumaa lähdettä huomaat ikäänkuin jonkinlaisena nojana kalliota vastaan alkuperäisen kivenlohkoista rakennetun majan, joka on rapattu puron uomasta otetusta liejusta. Astut sisään. Huomaat sen tyhjäksi ja kylmäksi, aivan asumattomaksi. Kalustoa ei ole. Soran ja ruohon peittämiä kivisiä alustoja, joilla nähtävästi on nukuttu tai maattu, ja pari kolme graniittilohkoa, joilla arvatenkin on istuskeltu. Siinä kaikki. Muutamia nahankappaleita riippumassa seinillä ja eläinten luita hajallaan ulkopuolella maassa -- merkkejä sen ruuan laadusta, jolla majan asukkaat ovat mahtaneet elää. Metsästäjiä ne ovat varmaankin olleet. Se kai lienee sinun luonnollinen otaksumasi.

Mutta miten ne joutuivat tähän laaksoon ja kuinka pääsivät sieltä pois? Tietenkin ne laskeutuivat sinne samalla tavalla kuin sinäkin ja sitten taas kiipesivät pois köysiportaita myöten.

Tähän päätökseen varmaankin tulisit; ja se olisikin tyydyttävä selitys, jollei ottaisi lukuun erästä seikkaa, johon nyt juuri kiinnitämme huomiota.

Tutkiessasi jyrkänteen sisäseinää kiintyy silmäsi omituiseen ilmiöön. Havaitset kapean viirun eli pikemminkin sarjan likekkäin olevia viiruja, jotka nousevat pystysuorasti kallion juurelta ylöspäin. Siirtyessäsi lähemmäksi näitä merkillisiä juovia huomaatkin niiden olevan rappusia; alimmaiset nojaavat maahan ja ulottuvat reunakkeelle, jolle toiset on asetettu; nämä taas ulottuvat toiselle reunakkeelle, jossa on pohja kolmansille rappusille, ja samalla tapaa jatkuu kuusi rappukerrosta.

Ensi katsannolla näyttäisi siltä kuin olisivat nuo majassa asuneet, entiset luonnonkansalaiset poistuneet laaksosta näiden rappusten avulla. Tämä olisi taaskin luonnollinen päätelmä, jollei sitä vakuuttaisi vääräksi seuraava seikka: rappuset eivät jatku jyrkänteen yläreunaan asti! Pitkä taipale, joka vaatisi vielä parit kolmet samanlaiset tikkaat, on täyttämättä ylimmäisten rappusten ja jyrkänteen äyrään välillä, ja tuota väliä ei ole voitu kiivetä ilman lisätikkaita. Missä ne ovat? Tuskin on luultavaa, että ne oli nostettu ylös, ja jos ne olisivat pudonneet takaisin laaksoon, olisivat ne vielä siellä. Mutta maassa ei sellaisia ole.

Mutta näitä arvailuja ei ole tarvis jatkaa. Pikainen kallion tarkastelu riittää vakuuttamaan sinulle, että aikomus kiivetä ylös asti rappusia myöten ei olisi onnistunut. Reunake, jolle ylimmäisten tikkaiden yläpää ulottuu, olisi osoittautunut liian kapeaksi kannattamaan toisia, tai paremmin sanoen: ylempänä olevat ja ulkonevat kalliot olisivat tehneet mahdottomaksi sijoittaa rappusia tuolle mainitulle reunakkeelle. On ilmeistä, että aietta oli yritetty panna toimeen, mutta että se oli hylätty.

Itse yrityksen laatu jo ilmaisee, että sen tekijäin on täytynyt joutua epätoivoiseen tilanteeseen -- vangeiksi tuohon jyrkänteiden ympäröimään laaksoon, ilman muuta pelastumisen keinoa kuin minkä ehkä itse keksisivät.

Ja vielä enemmänkin. Tutkittuasi paikan tarkasti voit tulla siihenkin tulokseen, että heillä ei ole ollutkaan mahdollisuutta päästä pois tuosta merkillisestä vankilasta, ja ajatuksesi jäävät vain harhailemaan uusissa arvailuissa: keitä nuo ovat olleet, jotka ovat eksyneet tähän syrjäiseen maailman kolkkaan; miten he joutuivat laaksoon ja kuinka pääsivät sieltä pois; ja vihdoin, pääsivätkö he sieltä ensinkään.

Arvailusi ja otaksumasi tulevat loppupäätökseen, jahka olet lukenut _Saarroksissa Himalajalla_.

3. luku.

KASVIENKERÄÄJÄ JA HÄNEN TOVERINSA.

Karl Linden, nuori saksalainen ylioppilas, joka oli ottanut osaa vallankumouksellisiin taisteluihin 1848, oli maanpakoon ajettuna hakenut turvapaikan Lontoosta. Niinkuin enimmät pakolaiset, oli hänkin varaton. Mutta hän ei ollut heittäytynyt joutilaisuuteen, vaan oli hakenut tointa ja saanutkin semmoisen eräässä noista upeista kasvitarhoista, joita tavataan maailman pääkaupungin esikaupungeissa. Hänen kasviopilliset tietonsa herättivät heti hänen esimiehensä, taimitarhan omistajan, huomiota. Tämä oli noita yritteliäitä ja reippaita miehiä, jotka, tyytymättä viljelemään yksistään niitä puita ja kukkakasveja, jotka jo ovat löytäneet tiensä puutarhoihimme ja kasvihuoneisiimme, kuluttavat suuria summia rahaa lähettämällä asiamiehiä kaikkiin maan ääriin etsimään ja toimittamaan kotimaahan uusia harvinaisia ja kauniita lajeja.