Part 7

Meripelastuslippu oli siirtynyt Ison-Aspön puolelle. Vennström oli saanut vilkkumajakatkin hoitoonsa. Anna-Mari harjoitti tyttärineen vain pikkukalastusta ja verkonkudontaa, mutta Vennström oli ottanut rengin ja veti nuottaa Vähän-Aspön itälahdessa, missä ennen Löf-vainaa oli saanut täysiä lahna-apajia. Biinus vain ei viihtynyt kotona, hän kinasteli usein merellä isänsä kanssa, Eveliinaa hän karttoi ja lopuksi hän lähti merille eikä antanut vuosikausiin tietoja itsestään.

Silloin levisi kumma huhu saaristoon. Pari kaupungin pyssymiestä oli Skytteskärissä löytänyt miehenruumiin. He olivat etsineet tuulensuojaa kaatuneen kuusen juurakon takaa ja pystyttäneet siihen telttansa. Koira oli vainunnut jotain maasta ja alkanut murista ja kaivaa. Sieltä oli ilmestynyt vanttera miehenruumis, jolla oli jalassa pitkävartiset saappaat ja musta kiharainen tukka.

Vennström kuuli huhun ensi kertaa kaupungin kalarannassa. Hänen mielestään ihmiset katsoivat häntä oudon tutkivasti puhuessaan asiasta. Joka puolella hän kuuli arveltavan ettei se voinut olla kenenkään muun kuin Löf-vainajan ruumis. Sinä päivänä hän myi kalat polkuhintaan ja lähti kotimatkalle ennen muita.

Merellä hän hengitti taas helpommin. Oliko kaikki tullut ilmi? Epäilivätkö ihmiset häntä? Hän oli jo alkanut unohtaa — ei, joka kerta kun hän näki venehylyn, oli hän muistanut kaikki. Kumma ettei hän ollut saanut sitä puiksi hakatuksi, vaikka oli monta kertaa päättänyt. Pimeässä se törrötti siinä aitan sivulla kuin mikäkin kummitus. Huomenna hän sen hakkaa. Ja tänään, suoraa päätä, hän laskee Skytteskäriin Ei ei käy, joku voi tuntea veneen! Mutta ensi yönä.

Illalla hän lähettää rengin ja pojan hakemaan tiilikuormaa Skoglannista. Ilma on siihen sopiva meri melkein tyyni ja on kuuvalo. Voi sattua ette pitkään aikaan tule niin sopivaa ilmaa, jonkatähden on paras tehdä se tiilimatka nyt.

Kun muut ovat nukkuneet lähtee hän Aspön takarannalta pienellä ruuhella majakkasaareen. Ovatko he jo kuljettaneet ruumiin pois? Nyt putosi tähti majakan kohdalla ja se tuntuu hänestä niin harvinaiselta ja salaperäiseltä että täytyy miettiä sitä pitkän aikaa. Aivan Skytteskärin rannassa kolahtaa airo hänen kädestään. Häntä harmittaa, kun älyää että se oli vain koskeloperhe, joka oli nukkunut vesikivellä ja säikähtyneenä lähtenyt lentoon. Hän kulkee hiipien kuin pelkäisi jonkun heräävän.

Ruumis on vanhalla paikallaan. Se helpottaa mieltä. Mutta koko ajan tunkiessaan sitä säkkiin, vilkasee hän vähäväliä majakkaan, jonka silmä vilkkuu puiden välitse. Se rävähyttää niin ilkeästi siellä ulkonokassa että hänen tekee mieli käydä sammuttamassa se siksi aikaa kun on toimittanut asiansa. Onhan hänellä avain.

Vihdoin on hän taakkoineen ruuhessa. Kivi ja köysi ovat valmiina. Mutta viime hetkessä tulee hän ajatelleeksi että merikin antaa saaliinsa ja tavallisesti juuri silloin, kun sen pitäisi kätkeä jotakin. Hän upottaa ruumiin ilman säkkiä, sitoen suuren kivenlohkareen toiseen nilkkaan. Ja kun Löf-vainaa painuu syvyyteen, ajattelee hän, että jos köysi katkeekin ja ruumis ajautuu maihin, ei kukaan voi päätellä muuta kuin että hän on hukkunut.

Sinä yönä nukkui Vennström sikeästi kuin olisi saanut raskaan päivätyön loppuun. Ja seuraavana päivänä hakkasi hän venehylyn puiksi.

Pian alettiin puhua että ruumis olikin kadonnut Skytteskäristä. Hamberg ja Skoglannin Löf olivat käyneet asiaa peräämässä ja tavanneet ainoastaan kuopan maassa. Joku arveli että pyssymiesten juttu ruumiista oli ollut perätön, mutta Hamberg ja hänen kanssaan monet puistivat päätään ja väittivät että nähtävästi se, jota asia lähinnä koski, oli pitänyt varansa ja ennättänyt ennen muita. Jäljet olivat kadonneet, mutta yhä yleisemmin alettiin Vennströmiä pitää murhaajana. Tiedettiin että naapurukset olivat eläneet huonossa sovussa.

Todistuksia ei ollut. Mutta minne Vennström tulikin, siellä puhuivat ihmisten silmät mykkää kieltään. Ja hän ymmärsi. Hän ei kulkenut enää kutomatalkoissa ja harvoin hänet nähtiin häissä tai hautajaisissa. Hän pysyi ulkona saarellaan, oli mieluiten merellä tai lintuluodoilla, kun joku poikkesi Aspöhön. Anna-Mari kertoi usein tavanneensa hänet kävelemässä pitkin rantoja puhelemassa itsekseen.

Niin kuluivat vuodet. Vennström kutistui kokoon pieneksi ukonkäppyräksi, jolla oli omituinen tapa vilkaista syrjästä puhuessaan ihmisten kanssa ja sitten taas katsoa poispäin. Kalastajapaikkansa ja pelastuslippunsa oli hän luovuttanut toiselle pojalleen. Hän kutoi verkkoja, kalasteli koukuilla ja eleli leskeksi jäätyään pienessä mökissä Vähän-Aspön itälahdessa. Vennström oli käynyt kuuroksi; jos hänelle puhui, vilkasi hän vain syrjästä ja näytti välinpitämättömältä. Hamberg väitti kuitenkin että hän tekeytyi kuurommaksi kuin oli. Ja ettei hän erehtynyt selveni Bergin Kallen hautajaisissa.

Vennström oli nimittäin vastoin tapaansa saapunut niihin hautajaisiin ja istui kamarissa missä vanhempi polvi joi puolikupposia Kallen muistoksi. Siinä vainaata kaipaillessa mainittiin Elben haaksirikko, josta Kallen keuhkotauti oli alkuisin ja Anselm Löfin hämärä kohtalo. Nuoremmat kyselivät tarkemmin asiaa, vanhemmat kertoivat puoliääneen, sillä Vennströmhän, joka istui nurkassa, oli kuuro eikä siis tiennyt että hänestä puhuttiin. Äkkiä kuului parkaus: »Niin, minä se tapoin Löfin!» Vennström seisoi keskellä lattiaa, tuijottaen miehiä suoraan kasvoihin. Mutta kun hän aikoi jatkaa, jäykistyi hän äkkiä ja alkoi vavista ja seuraavana hetkenä hän oli kadonnut.

Ikkunasta nähtiin hänen hurjaa vauhtia soutavan Aspötä kohti. Huoneeseen tuli hiljaisuus ja kuin salaisesta sopimuksesta alettiin puhua muista asioista. Oli kuin ei kukaan olisi kuullut ukon tunnustusta.

Mutta Vennström ei senjälkeen liikkunut mihinkään Aspöstä. Hän ei puhutellut muita kuin omaisiaan. Jos vieras kohtasi hänet jäällä koukkuja syöttämässä, vilkasi hän tätä nopeasti syrjästä ja katseli sitten suurta ulappaa tahi Skytteskäriä sen laidassa.