Part 7

Torvinen totteli hyvin pelokkaan ja onnettoman näköisenä, pidellen loukkaantuneita luitaan ja mukisten vain, että "tappelemaan rupesi, minkä sille mahtaa". Mutta kun Vikkelä oli parin sylen päässä laiturista, silloin hän hyppäsi laidan luo ja huusi kovalla äänellä:

-- Hei, miehet, kun patruuna tulee rantaan, niin sanokaa, että kyllä minä kielsin myllylle lähtemästä, mutta Pantsu ei totellut, -- tappaa oli!

Nyt hytkähti Pantsunkin sydän, ja hänessä välähti ajatus, että jos tuo heittiö sittenkin puhunee totta, jos olisi patruuna hyvinkin peruuttanut myllymatkan...? Mutta miks'ei hänelle, Pantsulle, olisi mitään siitä ilmoitettu, miksi hänet olisi syrjäytetty -- ei koskaan! Vielä Pantsu ehkä olisi sentään asiaa tarkemmin miettinyt, mutta nyt laiva jo oli kulussa, häpeä olisi hänen nyt ollut peräytyä ja totella Torvista, sehän olisi särkenyt hänen arvokkuutensa. Miten tahansa -- anna luistaa!

Ja Vikkelä luisti laiturista pois ja viiletti täydellä höyryllä lahdenpohjaan. Sinne katosi niemien taa.

Mutta tunnin kuluttua patruuna tuli vieraineen laivarantaan. Katsellaan, ihmetellään: ei olekaan laivaa, millä huvimatkalle lähteä. Missä hiidessä se on? -- Patruuna suuttuu, -- se Torvisen tolvana ei tietysti olekaan muistanut hänen käskyään, se naurispää! Vieraat ystävällisesti hiukan ilkkuvat isännälleen, ja tämä suuttuu vielä pahemmaksi. Hän käy halkomiesten puheilla, ja nämä kertovat asian niinkuin se oli... kyllä Torvinen kielsi myllylle lähtemästä, mutta Pantsu vei väkisin...

Vieraita nauratti... onpas siinä mahtava mies, taitaa olla tohvelin alla ei ainoastaan koneenkäyttäjä, vaan myöskin...

Patruuna ei puhunut mitään, mutta hänen kulmansa synkistyivät. Hän oli tainnut tuolle itsepäiselle Pantsulle myöntää vähän liian vapaat ohjakset ja liian suuren vallan, jota mies näin käyttää väärin... hän oli liiaksi ihaillut tuota jäyhää perämiestään. Tämähän on kuulumatonta, kyllä se Pantsu nyt on aikansa mahtavoinut.

Käveltiin maihin, viivyttiin siellä tunti, tultiin taas laivarantaan, odotettiin, istuttiin, katsottiin kelloa -- ei kuulu Vikkelää takaisin. Joku vieraista ehdotti jo, että luovuttaisiin koko retkestä, ja isännän kiukku kasvoi. Vihdoin toki rupesi tykytystä kuulumaan lahdenpohjasta päin. Vikkelä läheni sieltä verkalleen hinaten raskasta proomua, jota juuri oli kielletty hakemasta. Vieraat lausuivat ihailunsa sen rauhallisuudesta. Mutta kun laiva vihdoin oli laiturin ääressä, oli patruunakin siinä sen vieressä ja lausui ankarasti:

-- Pantsu pois laivasta.

-- Mi-minäkö pois?

-- Heti, eikä sinun tarvitse siihen enää tulla, kyllä perämiehiä saadaan, jotka tottelevatkin.

Torvinen kyykötti syvälle painautuneena uunin eteen, mättäen sinne halkoja suurella innolla, mutta hänen pienet, likaiset kasvonsa säteilivät vahingoniloa ja saavutettua kostoa. Mutta Pantsu laski verkalleen kädestään, ikäänkuin vieläkin epäillen, valtikkansa, rautaisen ruoripuikon, nousi hitaasti seisomaan ja katseli kysellen ympärilleen.

-- Välemmin pois, palkkasi saat iltapäivällä.

Kumaraksi kävi nyt tuo varma, vanttera vartalo, ja leveä, jäykkä leuka näytti vavahtavan. Mutta sanaakaan Pantsu ei puhunut noustessaan laiturille ja astuessaan muutamia askeleita sivulle. Mutta hänen silmiään samensi ja hänen hengityksensä oli lyhyttä, kun hän siitä katseli, miten yksi halkomiehistä, jonka patruuna rannasta otti, asettui hänen paikalleen Vikkelän perään, hänen omalle paikalleen rautaisen ruotelipuikon ääreen, ja miten laiva tämän uuden perämiehen ohjaamana lähti kulkemaan selälle. Se oli kaikki Pantsusta aivan käsittämätöntä; patruunan suuttumuksen hän kyllä ymmärsi, mutta tämä oli sittenkin hänestä mahdotonta. Miten saattoi hänen mahtinsa noin mennä? -- Tuo nöyryytys ruhjoi hänet kokonaan. Ja hän vaipui melkein hervotonna laiturin reunalle istumaan, roikotti siinä veltosti jalkojaan ja katseli alas veteen.

Vikkelä viiletti toisen ohjaamana kauas saaristoon. Patruuna istui itse perämiehen vieressä, neuvoen tälle väyliä ja viitoja ja luotoja, ja ajatteli sitä tehdessään tuota vanhan Pantsun ihmeellistä röyhkeyttä ja itsepäisyyttä. Mutta matkan varrella häntä jo rupesi rangaistuksen ankaruus kaduttamaan. Hänen olisi ehkä sittenkin eilen pitänyt lähettää sana suoraan Pantsulle, vaikka oli myöhäinenkin, ukko ei kenties ole uskonut Torvisen käskyä. Koneenkäyttäjän iloa säteilevät kasvot ja liehakoivat liikkeet eivät tehneet häneen hyvää vaikutusta. Ja paluumatkalla, kun Vikkelä iltapuolella taas kulki kotirantaa kohti ja outo perämies myötään kyseli väylää, silloin hän jo oli Pantsuun aivan leppynyt, vaikka hän vielä epäili, sopisiko hänen purkaa äskeinen tuomionsa. Onkohan Pantsu vielä rannassa, hän mietti itsekseen, onkohan hänen rakkautensa Vikkelään ja ammattiinsa vahvempi kuin hänen loukattu itsetuntonsa ja arvonsa? Siinä on kaksi kovaa vetovoimaa, kumpihan noista lienee vankempi? Laiva laski rantaan. Laiturin reunalla istui Pantsu edelleen aamuisessa asennossaan katsellen alas veteen, ei lie mies siitä liikahtanutkaan. Patruuna meni hänen luokseen ja ilmoitti, että hän saa edeskinpäin olla Vikkelän perämiehenä, jos tahtoo.

-- No, mitä arvelet Pantsu?

-- Niin, enhän minä taitaisi tulla toimeen erossa Vikkelästä.

Ja hän astui kohta takaisin entiseen virkaansa, ja entinen oli hänen arvonsa ja valtansa. Ja vieläkin Pantsu istuu järkähtämättömänä Vikkelän peräsimessä. Saaristoväen keskuudessa on kunnioitus ja pelko häntä kohtaan vähentymättömänä ennallaan, häntä pidetään Vikkeläkäsitteeseen välttämättömästi kuuluvana, korvaamattomana. Jäykkänä hän karjuu määräyksiään, hänen täsmällisyytensä on muuttumaton, matkustajat, Torvisen ja patruunankin hän pitää entiseen tapaan kurissa ja komennossa. Eikä hänen myllyerehdyksestään tai sen seurauksista laivassa koskaan puhuta, ei edes kuiskaamallakaan. Joskus rannassa laivaa odotettaessa siitä vain voi kuulla kerrottavan, mutta silloinkin puolittain arasti ja kunnioittavasti. Siellä kerrotaan, että Pantsussa sen kesän ajan oli ollut huomattavissa jotakin särkynyttä, vanhentunutta, ja hänen äänensä oli kaikunut vähän sortuneelta, kun hän Torvista komenteli. Oli tuntunut siltä kuin ukko olisi kadottanut osan varmuuttaan. Mutta hän sai sen takaisin, ehkä vielä enentyneenäkin, sillä hän laskee nyt vain kunniakseen sen, että hän yhä istuu paikoillaan, vaikka hänet koetettiin kampata pois.

Siellä hänet tapaat, jos milloin satut Vikkelällä kulkemaan. Käy silloin häntä kädestä tervehtimässä, se kädenpuristus tuntuu hyvältä, se on entisellään voimakas ja topakka. Ja Torvinen, koneenkäyttäjä, hän kai häärää siellä myöskin ennallaan koneensa ääressä, eikä heidän välinsä Pantsun kanssa luultavasti ole parantunut. Jos satut kulkemaan sellaisena päivänä, jolloin Torvisella on ryyppyvuoronsa, niin saat mahdollisesti kuulla hänen laskevan pieniä pistosanoja siitä eräästä perjantaista, jolloin Pantsu istui laiturin reunalla ja roikutti jalkojaan. Mutta silloin kuulet varmasti myöskin Pantsun äänen jyrähtävän vastaan:

-- Suus kiinni, juoppo! Hoida koneesi ja tottele!

XII.

KALAT NUOTASSA.

Aurinko oli jo laskenut, rannat loivat veteen viileän varjon. Ulompana merellä kohisivat vielä rantakallioita vastaan päivän mainingit, mutta rasvatyyniä olivat lahtivedet, ja tummiksi kävivät korkeiden kalliorantojen luomat siimekset yön lähestyessä. Kolakalta rupesi Syvälahdessakin jo kaloista tuntumaan rannoilla ja pintavedessä, jossa päivä niin hauskasti oli kulunut, ja he vetäytyivät sen vuoksi kaislikoista keskilahdelle, asettuen sinne syvään "kalahautaan" turvallisesti lepäämään ja yötään nukkumaan. Pientä riidankopua niillä tavallisuuden mukaan vielä iltamyöhällä oli keskenään; voimakkaat, terävänokkaiset, ahnaat hauet tekivät yhä hyökkäyksiä salakkain ja särkien järjestymättömiin parviin, säikytellen niitä sinkoamaan kaikille suunnille, ja kylläinen, kyhmyniskainen ahvenkin siellä näytteli mahtiaan, uiden verkalleen ja juhlallisena kierroksen kalahaudan ympäri, ajaakseen tarpeellista kunnioitusta pieniin eläjiin. Mutta nekin liikkeet asettuivat vähitellen, ja Syvälahden kalat lepäsivät pian syvässä rauhassa, mikä kivien koloissa, mikä muuten lähellä mutaista pohjaa.

Silloin rupesi ulapalta päin haudan takaa kuulumaan airojen loisketta ja hankatappien ritinää.

-- Mitä se on tuo? kuiskailivat kaloista toiset, mutta toiset rauhoittivat:

-- Joku yksinäinen soutaja, nukutaan pois!

Eivätkä kalat siitä olleetkaan milläänkään, eivät sittenkään, vaikka ääntä rupesi kuulumaan jo kummaltakin kupeelta, -- ainahan niitä soutajia sattuu, mitäpä se vaikuttaa heidän syvään hautaansa. Nukkuivat edelleen, niin hyvin hauet ja ahvenet kuin salakkain ja särkien ajattelemattomat laumat, muista pikkukaloista puhumattakaan.

Mutta loiske kuului yhä lähempää, ja jo heilauttivat kalat vaistomaisesti eviään, melasivat pyrstöllään ja liikahtivat hiukan levottomina puolelle ja toiselle. Arimmat ja uteliaimmat uivat syvänteen reunoja kohden tutkimaan, mitä tämä melu oikeastaan merkitsi, uivat, uivat, -- mutta yht'äkkiä tulee aita vastaan, näkymätön, mutta läpäisemätön aita! Kylmä veri oli vähällä seisahtua kalojen suonissa, ja kauhu sydämessä ne siitä syöksähtivät takaisin haudan pohjalle. Ihmeellinen, uusi sulku... pitää koettaa, eikö sitä voisi kiertää, puikahtaa sivulta tai ylitse tai alitse.

Varovaisesti ja pahat aavistukset mielessä tekevät evistään arat säynäjät ja siiat ja niiden jäljessä lukuisa joukko kaikenlaisia muita kaloja jos jonkinlaisia luoveja ja käänteitä, uivat aivan pohjamutaa myöten, nousevat pintaan asti, syöksyvät sivulle... Mutta aina on sama aita vastassa, siihen iskee joka kerta nokkansa, vaikka kuinka taiten koettaisi uida. Rynnätään takaisin, vastapäistä rantaa kohti, -- sama aita vastassa, aina sama aita!

Siinäkös hälinää on, toisiaan tyrkkään, uidaan kilpaa, tehdään kuperkeikkoja, -- kaikki ovat yhtä neuvottomat ja avuttomat.

Yksi toisensa perästä palaa takaisin keskelle hautaa. Sinne singahtaa kaloja kaikilta suunnilta, ja jokaisella on sama toivoton sanoma tullessaan, sama kokemus. Ja vihdoin leveä lahna, jota yleensä ei ole pidetty kaikkein viisaimpana, tulkitsee kaikkien kokemuksen ja kaikkien pelon huudahtamalla yhden ainoan sanan:

-- Nuotta!

-- Niin, nuotta! Me olemme nuotassa!

Nyt se on selvää kaikille. Ne tuntevat tuon kamalan sanan, ovat kuulleet siitä vanhempain puhuvan pelokkaasti ja kammoksuen, ovat kuulleet siitä sellaisten kertovan, jotka ovat ennen olleet nuotan kierroksessa, mutta jonkin ihmeen avulla siitä pelastuneet. Saaristolaiset ovat tänä yönä lähteneet Syvälahteen nuotalle. Ja nyt on kaloilla vain yksi kysymys:

-- Mitä tässä on tehtävä?

Niin hätäilevät ensiksi salakkain lyhytajatuksiset laumat, mutta eivät voi särjet eivätkä säynäjät eivätkä lahnan loppuritkaan olla kohta siihen samaan haikeaan, neuvottomaan kysymykseen yhtymättä. Nuotta kiertää joka puolelta, surma on edessä.

-- Mitä on tehtävä?

Odotetaan jännittyneinä ja läpättävin sydämin vanhimpain ja viisaimpain neuvoja. Nuo paljon kokeneet, vanhat, suuret hauet ja voimakkaat, juhlalliset ahvenet, ne toki neuvon tiennevät. Mutta ne ovat kauan vaiti. No, sehän on suurten ajattelijain ja johtajain oikeus. Mutta minkä ne itse tekevät -- sitä seurataan.

Ne eivät tee kotvaan aikaan mitään. Sitten lähtevät uimaan takaisin päin, sinne, mistä airojen loiske ensiksi oli kuulunut; uivat verkalleen, sitten yhä vinhemmin.

-- Sinnekö päin, miksi sinne? hätäilevät nyt pikkukalain neuvottomat laumat, mutta seuraavat kumminkin, joskin epäillen, mukana. -- Miksi sinne päin, miettivät niiden hatarat päät, -- siellähän nuotan perä on? Ne pysähtyvät, hätäilevät, mutta uivat taas vanhempain jäljestä. Huoli ja epäilys on mielessä, mutta oma ajatus ei riitä niin pitkälle, että ne voisivat varmasti ja omakohtaisesti asian selvittää.

Silloin kuuluu taas huuto keskeltä parvea. Siellä taas lahna kehoittaa toisia pysähtymään.

-- Ei sinnepäin, se tie vie turmioon, pyörrälletään takaisin, aivan päinvastaiseen suuntaan! Uidaan eteenpäin, ei taaksepäin, edessäpäin voi pelastus olla, takanapäin on perä...

Pikkukalat, särjet ja salakat ja säynäjätkin, joutuvat nyt aivan ymmälle, uivat eteenpäin ja taas takaisinpäin. Lahna tuntuu puhuvan järkeä. Mutta kuka on koskaan ennen kuunnellut lahnan puheita, kuka on tottunut luottamaan niihin, eihän sillä ole mitään edellytyksiä neuvoa muita? Ja pikkukalat uivat neuvottomina eteenpäin ja taaksepäin, joutumatta sillä tavoin eteen taikka taakse. Ja sivuille jos puikahtavat, aina on verkko vastassa, joka kerralta yhä lähempänä; uintialue pienenee myötään. Ja se huomio yhä lisää levottomuuden ja hädän tunnetta. Rynnätään siis taasen vakavien haukien ja ahventen luo, jotka perää kohden uivat, ja kysytään taas:

-- Onhan tämä suunta siis oikea?

Isot kalat eivät jouda paljon kysymyksiä kuuntelemaan, lekuttavat vain eviään mennessään ja heiluttavat halveksuen pyrstöjään. Jokin pienempi vain joukossa, keskikokoinen tuppihauki, kääntyy puolitiehen sivulle ja äännähtää:

-- Te ette tätä ymmärrä, teidän aivonne ovat liian pienet. Tietysti meidän täytyy uida taaksepäin, se on ainoa keino. Täytyy voittaa aikaa, koettaa pysyä vedessä niin kauan kuin suinkin, siten ehkä vielä pelastutaan, ainoastaan siten.

-- Pelastutaan -- nuotan perältä -- miten? utelevat lahnat ja säynäjät.

-- Sitä me emme vielä tiedä. Olkaamme kylmäverisiä, niinkuin kalojen sopii. Ehkä ei apajaa nostetakaan, kunhan pysymme hiljaa... peräkin voi ehkä revetä viime hetkessä, sitähän ei tiedä. Siellä takanapäin ovat veneet ja nuotanvetäjät vastassa, ja tarpojat kolhivat meitä airoilla päähän, jos sinne uimme. Mutta sitähän te ette ymmärrä, uikaa siis mihin tahdotte, nyt ei ole enää aikaa neuvotella...

Tyyni oli Syvälahden pinta, mutta siellä sisässä, kalahaudassa, kuhisi levoton lauma, koettaen yhä uudelleen turhaan uida pois saarroksesta. Särjet ja salakat syöksähtivät yhä ahtaammalle vedetyn nuotan siipiä vastaan, pyrkivät ylitse ja alitse, mutta kivekset olivat pohjassa ja kävyt pinnalla, verkko välissä. Kohta olivat kalat kyljikkäin nuotan välissä, eikä siinä enää sopinut liikahtamaankaan, ei minnekään päin. Veneet, joihin nuotta lapettiin, olivat jo yhdessä. Jotkut yksinäiset uskalikot pujahtivat tiehensä veneiden välitse ja alitse, ja aivan pienet kalat, jotka eivät silmukkoihin tarttuneet, luistivat läpi sitä itse huomaamattaankaan. Mutta muut kalahaudassa olleet jäivät nuottaan. Särjet, salakat ja lahnat, jotka viimeiseen asti olivat arastelleet uida nuotan perään, ne sotkeutuivat nyt silmukoihin ja nousivat nuotan mukana ylös jo ennen kuin perä nostettiinkaan. Tukalaa se oli -- henki loppui, -- läähätellen ne siinä kiduksiaan aukoivat, turhaan vettä tavoitellen, ja voimattomina porskuttivat pyrstöjään ahtaalla verkkojen välissä. Ehkä ennätti jo yksi ja toinen ajatella, että olisipa tainnut olla parempi perukkaan uida -- sittenkin --, olisi ainakin vielä tämän hetken saanut vettä kiduksiinsa...!

Mutta samassa jo nostettiin perä veneeseen... Siinä ne nyt tulivat nuo vanhat, varmat hauet ja arvokkaat, kyhmyniskaiset ahvenet siikain ja säynäjäin seurassa, kaikki tulivat yhtä avuttomina kuin aikaisemmin pienet, pehmeäpäiset pikkukalat, ja ne tyhjennettiin kaikki vasuun veneen pohjalle. Siinä nyt potkiskelivat ja kiduksiaan turhaan aukoivat; jäntereet herpautuivat ja silmäin päälle levisi raukea, samea kalvo.

Ne katsoivat siinä toisiaan, hauet ja lahnat, raukeilla silmillään, ja näyttivät nyt vasta ymmärtävän toisensa, kun kuolema kaikille saapui. Tulos oli ollut kaikille sama.

Nuotan veto oli loppunut Syvälahdessa, ja taas oli kaikki äänetöntä. Veden pinta kumotti tummana kalvona yön hämärässä valossa; tasoittuneet olivat jo porkkain tyrskyt ja umpeen menneet airojen muodostamat renkaat. Ja kalahaudassa pinnan alla oli yhtä hiljaista, siellä nuotan läpi luistaneet pikkukalat painautuivat yhä lähemmäs pohjamutaa.