Part 6

Oli tyyntynyt melkein kokonaan, väliin vain hieno tuulenhenkäys pullisti purjeita, mistä syystä airoilla auttelimme vauhtia. Kävi loiva maininki, ja siihen aina toisinaan vene töksähteli. Kiirettä meillä ei ollut mihinkään, herttaista oli kellua siinä paahtavassa paisteessa. Iloinen keskustelumme vähitellen talttui, omituinen uupumus ja rauha valtasi mielet. Ja luontokin tuntui vaipuvan samaan unelmaan. Meren peitti ikäänkuin hallava huntu, ilman täytti autereinen harso, se kaikki painosti silmäluomia ja oli vaivuttaa miehet nukuksiin.

Yht'äkkiä silloin joku tovereista tuli silmäilleeksi purjeen alta itäiselle taivaanrannalle, ja siellä oli jo taivas ja meri aivan toisennäköinen kuin meren puolelta: paksu, musta pilvi nousi nopeasti sinilaelle, meri ja maa sen alla näytti tummalta ja synkältä ja koko luonto ikäänkuin aleni ja hämärtyi. Vielä oli aivan tyyntä, mutta vakava ukkonen myrskyineen oli ilmeisesti tulossa. Se antoi vauhtia airoihin, jotka äsken nekin olivat hervahtaneet, miehen voimalla kiskottiin nyt raskasta purjepurtta joen suuta kohden. Keskustelu oli edelleen pysähtyneenä; perämies käänsi purjeet toiselle kyljelle, sillä vihuri näytti olevan tulossa maalta päin; mutta hervottomina purjeet yhä lepattivat, ja omituinen painostava odotuksen tunne, levon ja myrskyn välinen tunne, valtasi luonnon ja mielet. -- Juuri tuo tunnelma oli äsken tuntunut niin tuttavalliselta.

Mutta kauan sitä vihuria ei enää tarvinnut odottaa, se tuli jo pilven alta mustana juovana selkää pitkin, karahti kuin leveä ratsastajarintama nuolennopeasti eteenpäin ja syöksyi purjeita vastaan. Airot pois, miehet ylälaidalle istumaan, sillä alalaita jo ryyppäsi vettä. Tuli siinä nyt vauhtia veneeseen äskeisen kellumisen jälkeen; koskena kohisi keula, masto notkistui ja puomi painui, ja nopeasti etenivät meriluodot ja lähenivät joensuun matalat rannat. Sitä kesti muutamia minuutteja, enintään viisi, ja sillä vinhalla vauhdilla arvelimme jo pääsevämme lahteen, maan suojaan, ennenkuin varsinainen ukonilma repeäisi päällemme. Mutta pilvi nousi myös samaa huimaa vauhtia, niin, vielä huimempaa; mantereen puolella jo satoi, koko rannikko häipyi näkymättömiin, ja kohinana se ryöppy läheni pientä alustamme. Ja siinä se jo oli. Kerran paukahti, niin että vene tärähti ja sydän hytkähti, ja samassa oli tuulen lennättämä raekuuro niskassamme.

Niitä tuli tuumanpaksuisia rakeita kuin sadastatuhannesta kuularuiskusta luoteja, ne ampuivat veteen ja veneeseen, niin että korvat huumaantuivat, ne pongahtelivat purjeisiin, räiskivät ja loiskivat. Kasvojaan täytyi varoa, sillä rakeet pieksivät kuin suuret haulit -- tuota pikaa veneenpohja oli sormenpäänkokoisten jäitten peitossa, ja uusia tuprutti myötään musta pilvi. Paukkuiko ukkonen edelleen, sitä en muista, enkä luule sen monta kertaa jymähtäneen, sillä salamoita ei ainakaan näkynyt muita kuin ne pari kolme, jotka silloin aivan alussa välähtivät. Pimeäksi sitä vastoin kävi kaikki, niin pimeäksi kuin voi käydä syksyinen yö -- ja kumminkin oli keskikesän keskipäivä. Veneenlaitoja ulommas ei nähnyt mitään, se oli kaikki yhtä sakeata raekuuroa ja veden räiskettä. Pilvi oli peittänyt auringon ja verhosi koko luonnon, ja se oli niin musta ja näytti olevan niin matalalla, että se aivan tuntui rutistavan meidät alleen.

Mutta vene purjehti yhä, kiisi tulista vauhtia eteenpäin, ja miehet koettivat tähystää, näkyisikö maan merkkejä, että tiedettäisiin kääntää lahden pohjaan -- tuossa se juuri olisi ollut käännettävä. Ei näkynyt mitään, ei keulapuomia edemmäs, -- ja alus syöksyi myrskyn voimalla matalikkoon päin. Odotimme joka hetki, että se karahtaisi rannan hiekkapohjaan -- sääli venettä, sillä se menisi tietysti säpäleiksi, miehet siitä ehkä aina pelastuisivat, jos matalaan tultaisiin. Huomasin, kuinka Akseli jo varusti olalleen pienen laukkumme, jossa olivat muistiinpanomme ja karttamme ja piirustuksemme, -- mies tuumi varmaankin, että nuo tästä toki täytyy pelastaa. Mutta sanaakaan ei puhuttu.

Yht'äkkiä perämies kumminkin päättää muuttaa kurssia, ohjatakseen lahden pohjaan; hän lienee vaistomaisesti tuntenut, että nyt ollaan joen suulla. Höllitettiin purjetta, oli täysi laitainen, ja vauhti kiihtyi yhä. Mutta sitä pahemmin kallistui venekin, laita kulki pitkät matkat vesirajan alla ja purje veti.

-- Laske purjetta! kuului vihdoin huuto, ensimmäinen sana koko myrskyn aikana.

-- Se ei kulje...

Pappilan purjeveneeseen oli äsken muutettu uudet "skuutti"-nuorat, ja kun ne nyt olivat kastuneet ja turpuneet, eivät ne siinä kauheassa painossa enää juosseetkaan blokkien läpi, vaan hakaltivat, kangertivat... Eikä vene enää kääntynyt vastaiseen, niin oli jo laita veden alla, sellainen oli paino märissä purjeissa.

-- Katkaise puukolla...!

Minä olin jo pystyssä puukko kädessä viiltääkseni poikki kankean köyden, -- aioimme laskea purjeen valloilleen. Mutta samassa tavallista vinhempi puuska painoi purjeen veteen, vene viskautui kumoon, me suistuimme suin päin sulaan veteen...

Enpä ole ennen enkä jälkeen koskaan luullut olevani niin lähellä viimeistä hetkeäni kuin siinä silmänräpäyksessä. Olihan pilkkoisen pimeä, ei ollut aavistustakaan, missä päin olisi ranta ja kuinka etäällä, ja kaatunut vene oli uponnut... Pinnalla koetettiin pysyä, mutta raskaat saappaat ja märät vaatteet vetivät alaspäin.

Silloin kuului läheltä ääni:

-- Tässä on pohja...

Se siunattu Pohjanmaan rannikko on toki niin pitkältä matalaa, että siinä pohjan löytää, kunhan on edes maan kuuluvilla. Toinen tovereistani oli pitkillä koivillaan koetellut ja löytänyt pohjan ja ilmoitti meille sen ilosanoman. Kohta oltiin siinä hänen vieressään, ja aivan oikein, tukeva pohja oli jalkojen alla, vaikka vettä olikin yli hartioiden. Mutta mitäs siitä, henki oli tallessa, nyt täytyi vain pyrkiä sinnepäin, mihin pohja mataloitui, ja siellähän olikin saari. Kun rannalle tultiin, huomasin minä, että minulla vielä oli puukko kädessäni -- senkin olin säästänyt. Olimme tulleet joensuun matalaan hiekkasaareen, tunsimme me sen nyt, vaikka sadetta ja pimeää edelleen kesti. Mutta se oli aivan autio maa, ei katajan pensasta koko saarella. Pidettiin senvuoksi neuvottelu, mitä olisi tehtävä. Toinen saari, jossa toki oli heinälatoja, oli siinä lähellä, ja siihen kuului pääsevän kahlaamalla, -- päätettiin pyrkiä sinne. Salmi oli tosin varsin leveä ja vettä oli paikoitellen kainaloihin asti, mutta eipähän siinä sen pahemmaksi päässyt kastumaan. Kahlattiin ja saavuttiin tyhjään heinälatoon. Mutta hiukan toivotonta oli sinnekin jäädä vesilikomärkänä, eikähän ollut tietoa, kuinka kauaksi sinne pitäisi jäädä, sillä sadetta ja myrskyä yhä kesti -- joskin jo heikommin --, eikä siis tarvinnut heti veneitä avuksi odottaa.

Pidettiin taas neuvottelu. Sen saaren erotti toinen, edellistä paljoa leveämpi ja syvempi salmi mantereesta. Pappilan maisteri kehoitti meitä kahlaamaan vielä senkin yli -- hän oli joskus kuullut senkin yli matalalla vedellä kahlatun. Ja hän tahtoi päästä kotiin -- pelkäsi kotiväen olevan kovin huolissaan. Meitä toisia vähän arvelutti -- Akseli arasteli laukkuaan, jonka veneen kaatuessa kostuneita aarteita hän ladossa koetti kuivailla. Mutta kun siinä ilmakin kirkastui, niin jo lähdettiin uudelle kahluutaipaleelle.

Olisi se tainnut olla valokuvattavaa matkuetta, jos joku Kodakin omistaja olisi sattunut vastaiselle rannalle. Niinsanottu salmi oli varsin leveä selkä, eikä vesi sillä kertaa ollut ollenkaan matala. Etummaisena siinä taivalsi pappilan maisteri lionnut panama-lakki korvillaan ja koetti välttää syvimpiä hautoja; hänen jäljessään Akseli, kantaen päänsä yläpuolella kallista laukkuaan, ja viimeisenä allekirjoittanut, lyhyin mies joukossa ja sen vuoksi enimmin vaarassa jäädä pinnan alle. Kovin minua sen matkan jatkaminen aina arvelutti niissä paikoissa, joissa en Akselista nähnyt muuta kuin päätä ja laukkua, mutta yli tulin sentään minäkin niistäkin paikoista, tulinpa vielä niin, että suu oli veden päällä. Ei saanut pahasti kompastella, ja hitaanlaista oli sen vuoksi kulku. Mutta taas kävi ranta matalammaksi, ja vihdoin oli manner jalkojen alla, ei kuiva, mutta kova.

Vielä oli kappale matkaa maantielle ja siitäkin vielä pappilaan; vesi pursusi saappaista ja vaatteet tahkiutuivat ihoon. Mutta siellä perillä saatiinkin kohta kuivat vaatteet ja lämpöiset vehnäskahvit, enkä suloisempaa hyvinvointia muista koskaan tunteneeni. Sen iltapäivän ihana lepo on yhtä selvästi mielessäni kuin itse purjehdusmatka Hanhikiveltä, jonka tunnelma nyt lähes parinkymmenen vuoden perästä niin elävästi oli mieleni vallannut.

XI.

PANTSU.

Yleinen on saaristoväen keskuudessa käsitys, melkein pelonsekainen tunne, että vanha, ankara Pantsu, hän, joka on perämiehenä pienessä Vikkelä-laivassa, on korvaamaton ja välttämätön tekijä yhteiskunnassa. Vikkelä, pieni, avonainen saaristohöyry, kuuluu jo aivan ehdottomasti ja kiinteästi saaristoelämään, -- millainen saaristo kesäisin olisi ilman Vikkelää, sitä tuskin enää osataan kuvitellakaan. Mutta Vikkelää myöskään ei osata kuvitella ilman sen sielua, Pantsua.

Itse oli Pantsu esiintymisensä varmuudella tämän käsityksen ja kunnioituksen ihmisten mieliin iskenyt, ja horjahtamatta hän sen myöskin piti yllä. Hän oli nimittäin personoitu varmuus, samalla kun hän oli kiivas, järkähtämätön luonne, joka lahjomattomasti piti kiinni siitä, minkä hän katsoi oikeaksi ja oikeudekseen. Ja Vikkelän hän katsoi omaksi, tinkimättömäksi käskypiirikseen. Montako kesää hän sen perässä jo oli istunut, sitä en tiedä; ennen aikaan, nuorempana miehenä, hänkin kai oli kyllä purjelaivoja noilla samoilla vesillä ohjannut, mutta niistä hän ei nyt enää välittänyt. Hänelle ei ylimalkaan ollut maailmassa olemassa muuta alusta kuin Vikkelä, mutta sen hän tunsikin sitä perusteellisemmin, sen tavat, sen voiman, sen kestävyyden. Sen hän hoiti kuin lapsensa, ja siitä hän myöskin vastasi. Ja voi sitä, joka yritti häntä tässä hänen tehtävässään ja oikeudessaan vastustella!

Oli todellakin mahdotonta ajatella Vikkelää ilman häntä, myönnän sen omasta kokemuksestani. Aina kun astuin Vikkelään ja näin sen perässä Pantsun leveän, partaisen naaman, hänen suuren, pyöreän päänsä, jota hän pahimmallakin paisteella suojeli karvalakilla, hänen terävän, varman, käskevän katseensa, hänen lyhkäisen, jykeän, tanakan vartalonsa, silloin tuntui aina omituisen kodikkaalta ja erikoinen rauha ja turvallisuus täytti mielen. Kävin aina heti laivaan astuessani lyömässä hänelle kättä, sillä nimenomaan hänen kädenpuristuksessaan tuntui tuota lujaa suomalaista kiinteyttä ja suoruutta, joka tekee sydämelle hyvää. Ei hän kättäni kovasti puristanut eikä pitkään pidellyt, vaan tarttui siihen tanakasti ja varmasti, ja minä tiesin, että siinä on mies, joka tietää mitä hänen on tehtävä ja sen myös tekee.

Ankaran kurin hän piti aluksessaan, kun sunnuntaisin vei saaristolaisia kirkolle ja toi kirkolta. Ei saanut hänen Vikkeläänsä tuppautua väkeä sulloutumalla; jos tuli yksi yli määrän, oli hän sen valmis viskaamaan mereen, ellei se muuten lähtenyt. Eivätkä saaneet Vikkelään päässeetkään paljon liikuskella paikoiltaan, -- pimittämään kurssia perämieheltä, -- heidän täytyi istua kuin kirkonpenkissä. Ilmoittamistaan määräajoista Pantsu ei minuuttiakaan poikennut, ei odottanut ketään myöhästynyttä, olipa vaikka itse maaherra, mutta ei antanut myöskään muiden Vikkelää odottaa; kun viisari hänen vanhassa "tuplakantisessaan" oli määrätyllä paikalla, silloin hän irroitti köydet ja komensi liikkeelle. Ja olipa pimeää tai myrskyä, jokainen sai olla varma pääsemisestään oikeaan aikaan määrälaiturilleen. Ihmisten asioita, lähetyksiä ja tuomisia, hän ei yleensä ottanut toimittaakseen, ei maksustakaan, hän jätti sen ansion kernaasti koneenkäyttäjälle; mutta jos hän joskus jonkin asian otti toimittaakseen, niin hän toimitti sen ihan tarkoin, vaikka häneltä siihen olisi mennyt päivä.

Huolimattomuutta ja epätarkkuutta Pantsu kaikessa vihasi, enin kumminkin merimiehen ammatissa. Kun eräs jahti kerran oli muutamassa salmessa jättäytynyt ankkuriin väylän paikalle, hän suuttui niin silmittömästi, että uhkasi ajaa kohti ja upottaa jahdin siihen. Ehkäpä olisi sen tehnytkin -- vaikka vettä kyllä oli kiertää -- ellei jahdin omistaja, säikähtyneenä Pantsun huudoista, olisi viime hetkenä saanut varpatuksi alustansa hiukan syrjälle. Ja kun toinen oli viitatuilla vesillä joutunut matalaan ja pyysi Vikkelää avukseen, Pantsu tosin meni nykäisemään sen irti, mutta haukkui jahtimiehiä koko ajan huolimattomuudesta niin julmalla äänellä, että se jyrisi monen kilometrin päähän, -- ja sitä ääntä saaristolaiset pelkäsivät. Ei ollut muuten yrittämistäkään houkutella häntä ohjaamaan Vikkelää vähänkään sivulle tavallisesta reitistä taikka tekemään matkaa oudommille vesille. Kerran patruuna itse, Vikkelän omistaja, oli laivassa ollessaan käskenyt häntä oikaisemaan erästä mittaamatonta salmea myöten. Hyvin vastahakoisesti Pantsu oli totellut. Ja sattuipahan, että siinä hipaistiin karia, potkuri oli vääntynyt, konetta ei voitu käyttää, ja veneellä piti hinata laiva siitä pois. Se oli ollut hyvin ikävä paluumatka patruunalle, sillä Pantsu nuhteli koko matkan oikein isällisesti, että pakkoko on lähteä outoja väyliä yrittelemään. Eikä sitä toiste enää yritetty.

Patruunakin alistui näet tottelevasti Pantsun määräyksiin. Joskus hänen ehkä olisi tehnyt mieli pienelle huvimatkalle, jolloin Vikkelän olisi pitänyt hiukan poiketa kulkuvuorostaan, mutta Pantsu teki tenän, ja se matka jäi. Kerran oltiin kylässä, ja Pantsulle oli ilmoitettu, että paluumatkalle lähdetään kello kymmenen. Mutta vierastalossa myöhästyi illallinen, joten ei määräaikana olisi päästykään lähtemään. Mutta sitä Pantsu ei suvainnut. Hän rupesi rannassa viheltämään niin pitkään ja vihaisesti, että vierailijain täytyi jättää kaikki syöntipuuhat ja suin päin kiirehtiä laivarantaan, -- ei näet ollut lysti, jos Pantsu suuttui. Patruuna vaati itse muilta säännöllisyyttä ja mukautui senvuoksi nurkumatta Pantsun ehdottomaan jyrkkyyteen. Sitä enemmän täytyi kaikkien muiden häntä totella, ja juuri siten Pantsu olikin tullut aivan itsevaltiaaksi tuossa pienessä valtakunnassaan.

Mutta sittenkin -- juuri tuossa hänen omassa valtakunnassaan, itse laivassa, oli niskoitteleva aines, häntä vastustava puolue, niin, suorastaan vallankumouksellinen puolue. Se oli seikka, joka myrkytti Pantsun elämän, mutta jota hän ei voinut auttaa. Heitä oli näet Vikkelässä kaksi miestä: hän, Pantsu, perämies, ja Torvinen, koneenhoitaja, molemmat välttämättömiä laivan kuljetuksessa, jopa yhtä välttämättömiä molemmat. Isännyys oli uskottu Pantsulle, eikä tuo pieni, laiha, hiukan höpläkkä masinisti sitä arvoa häneltä riidellytkään, vaan teki sen sijaan Pantsulle kaikenmoista kiusaa ja vaikeutti hänen toimintaansa. Eihän Pantsu esim. päässyt laiturista lähtemään, ennenkuin Torvinen oli konetta hoitamassa -- itse hän ei koneesta, pannusta, höyrystä eikä koko liikevoimasta ymmärtänyt mitään eikä tahtonut ymmärtää. Siten tapahtui joskus Torvisen laiminlyömisen tai ilkeyden vuoksi, että Vikkelä ei voinut pysyä täsmällisenä, ja se oli Pantsun mielestä kauhea asia, joka koski suoranaisesti häntä ja hänen kunniaansa. Lujan persoonallisuutensa koko vaikutusvoimalla, äänensä julmuudella ja joskus köydenpätkälläkin Pantsu kyllä koetti karsia toveristaan nuo elkeet pois, mutta Torvinen oli sitä venyvää laatua mies, että hän sittenkin aina teki jonkin erehdyksen -- tai koirankujeen. Kerran pari kesässä hän sitä paitsi otti humalan, ja silloin hän tahallaan aina myöhästyi Vikkelää lämmittämästä. Sellaisina päivinä oli retki Vikkelällä jotakin aivan eriskummallista.

Silloin Torvinen ei nimittäin ääneti ottanutkaan vastaan kuritusta, vaan koetti tehdä Pantsusta pilkkaa. Sitä ei Pantsu kärsinyt, vaan korotti yhä ääntään ja ärjyi perästä, niin että hänen leveä rintansa vihasta aaltoili. Torvinen räkytti käheällä äänellään vastaan koneen luota, ja hänen pienet, likaiset kasvonsa vetäytyivät monenmoisiin vinkuroihin. Hänen vetelä, hintelo ruumiinsa jännittyi silloin ihmeellisen kimmoavaksi, hän hyppeli kuin kärppä Pantsun nenän eteen puimaan laihaa nyrkkiään, hänen muuten taliset silmänsä miltei tulta iskivät, ja hänen kielensä lauloi lakkaamatta.

-- Suus kiinni, juoppo! ärjyi Pantsu.

-- Juu, juu, herra kapteeni, herra amiraali, eihän tämän väylän varrella saa kukaan muu äännähtääkään kuin teidän hirmuisuutenne. Mutta niin kauan kuin nyt ei vielä suukoplaa ole hankittu, niin minä sentään laulan, että tämä poika ei olekaan tässä laivassa mikään paksupäisen Pantsun renki, vaan opinkäynyt koneenkäyttäjä, jolla on vähän parempikin ranki kuin entisellä jauholotjan soutajalla. Mihinkäs sinä kuljet ilman minua, hä... kuinka kävisi koneen ja pannun...?

-- Hoida koneesi, mutta ole laklattamatta, taikka survon siihen pannuun viheliäiset luusi!

-- Säästäkää toki halpa henkeni, mahtava komendantti, ja myöskin näiden viattomain matkustajain henki...

Sitä toraa kesti koko lämmityksen ajan ja parhaan osan matkasta. Matkustajat istuivat ääneti säikähtyneinä sitä menoa kuunnellen, ja ensikertalainen olisi varmaankin luullut laivan sen miehistön käsissä törmäävän rantaan tai räjähtävän ilmaan, niin kiihkonsa vallassa miehet olivat. Pantsunkin leveä leuka väkätti, ja hänen kouransa näytti joka hetki aikovan nykäistä irti rautaisen ruotelitangon lyödäkseen sillä murskaksi tuon kapinoivan, räkättävän alamaisensa. Mutta mitään vaarallista ei sentään tapahtunut, ja vähitellen laukesi jännitys Torvisen hinteloista jäsenistä, hänen kielensä rupesi sammaltamaan ja hän asettui raukeana ja talttuneena koneensa nojaan huokaamaan. Pantsu ärähti vielä pari viimeistä kertaa. Hän se näet aina voiton peri, ja silloin hän tiesi, että nyt Torvinen taas on puolen kesää lauhkea kuin lammas ja tottelevainen kuin siivo lapsi.

Mutta hän tiesi myös, että mies on sydämessään uppiniskainen, että hän on pistänyt käheän kiukkunsa hampaankoloon. Niin Torvinen oli tehnytkin. Sappi kiehui hänen sydämessään, vaikka hän ääneti alistuikin Pantsun komentoon; mutta se oli hänestä nöyryyttävää, koska hän oli mielestään ainakin yhtä välttämätön mies Vikkelässä kuin Pantsu. Hänen pieni, hiukan tahkea päänsä mietti sen vuoksi kostoa; pannua lämmittäessään ja konetta hiljaa hoitaessaan hän hautoi monenlaisia tuumia ja koetti keksiä keinoa, miten päästä tuon itsekylläisen mahtailijan kimppuun. Pientä kiusaa hän teki missä osasi, vihelsi väärillä paikoilla, peruutti ennen aikojaan, joten laiva ei laskenutkaan hyvästi laituriin, ja hierautui matkustajilta rahoja kantaessaan näiden suosioon Pantsun kustannuksella. Se kaikki Pantsua ärsytti, mutta sapekasta koneenkäyttäjää se ei silti vielä tyydyttänyt, sillä perämies piti varansa ja säilytti kaikesta huolimatta valtansa ja arvokkuutensa.

Mutta kerran Torvisen kumminkin onnistui kampata Pantsu kumoon ja lyödä paha lovi hänen itsevaltiuteensa sekä saada hänet sydäntään myöten loukatuksi. Tästä merkillisestä tapauksesta saaristossa väliin kuiskaten kerrotaan -- ääneensä ei uskalleta --, kerrotaan osaksi kunnioittavasti, osaksi vahingoniloisesti, sillä se, joka on jyrkkä, on tavallisesti myös vihattu.

Se oli tapahtunut eräänä syyskesän päivänä, perjantaipäivä se oli vielä ollutkin. Perjantaisin, jolloin Vikkelällä ei ollut kulkuvuoroa, sen oli määrä aikaisin aamulla käydä hakemassa lahdenpohjassa joen suussa olevalta myllyltä jauhoproomu ja tuoda se laivarantaan. Sitä reissua ei ollut koskaan lyöty laimin. Tämä matka oli Torvista aina enimmän harmittanut, kun niin perin aikaiseen aamulla täytyi joutua kylästä, jossa hän asui, laivaan konetta lämmittämään. Usein hän näinä aamuina oli myöhästynyt ja aina saanut ankarat nuhteet Pantsulta, joka itse makasi yötkin laivassa ja siis aina oli ääressä.

Tänä perjantaiaamuna hän myöhästyi tavallista enemmän, ja tietysti Pantsu haukkumaan. Mutta ihme, kumma, tällä kertaa Torvinen ei sitä ääneti kuunnellutkaan, vaikka ei nähtävästi ollut humalassakaan, vaan tiuskaisi aivan röyhkeästi vastaan:

-- Älä nalkuta, ei tässä ole mitään kiirettä.

-- Tämän kiireen sinä tiedät ja suori sukkelammin halot uuniin -- vasta pidä ajastasi vaarin!

-- Kyllä minä aikani tiedän ja lämmityksen hoidan, siihen älä sekaannu mahtailemaan.

-- Hä? Meidän pitäisi jo olla matkalla myllylle, jos et olisi kuhnaillut.

-- Minä en lähde koko myllylle, mene yksin.

-- Sepä nähdään.

Pantsun poskijäntereet jo pullistuivat. Mutta Torvinen ei antanut perään, ärsytti vain:

-- Nähdään se. Sinä luulet tässä olevasi paras käskijä, mutta olen minä yhtä hyvä isäntä kuin sinäkin, minulle patruuna voi antaa määräyksiä yhtä hyvin kuin sinulle. Ja kun minä sanon, että tänään ei myllylle lähdetä, niin ei lähdetä, tottapahan minä sen tiedän.

-- Sinä tiedät!

Pantsu katseli toveriaan epäillen, kiukku kasvoi. Mitähän se meinaa? Mitään perää hän ei voinut uskoa Torvisen puheissa olevan. Eihän ollut koskaan lyöty myllyreissua laimin, tiesihän Pantsu, että siitä oli myllyn kanssa tehty varsinainen sopimus, eikä hänen perin säännöllinen luonteensa voinut käsittää, että tällaisesta sopimuksesta voitaisiin missään tapauksessa tehdä poikkeusta. Ja jos joskus tehtäisiin, niin tietysti siitä hänelle, Pantsulle, ilmoitettaisiin, eikä tuolle hatarapäiselle Torviselle, jolle ei koskaan annettu mitään Vikkelää koskevia määräyksiä. Ei, Pantsu oli varma siitä, että Torvinen vain tapansa mukaan kujeilee, siten koettaen puolustaa myöhästymistään ja vähentää Pantsun mahtia. Se häntä kiukutti, ja siksi hän ärjäisi:

-- Sinä et tiedä tässä laivassa muuta kuin totella. Myllylle lähdetään, sanon minä. Lämmitä sinä siis uuni äläkä mukita.

Mutta silloin Torvinen oikaisihe oikein pitkäksi ja tuli kädet puuskassa rehennellen ihan Pantsun nenän alle.

-- Vai niin, taidatpa jo olla tämän laivan omistajakin. Taidatpa lähteä myllylle, vaikka itse patruuna kieltää ja käskee minun Vikkelän kanssa tässä odottaa. Mutta sille mahdille minä panen rajan. Nyt _minä_ sanon, että myllylle ei lähdetä, ja sillä hyvä.

Torvinen löi kämmenellä polveensa niin että läiskähti. Siihen oli jo laivarantaan keräytynyt jätkiä, jotka rannalta ajoivat halkoja lotjaan, ja nämä olivat pysähtyneet laivamiesten väittelyjä kuuntelemaan. He päästivät iloisen naurun kuullessaan Torvisen mahtavan varmuuden ja ilkkuivat, että "kas niin, koneenkäyttäjä, pidä kerran puolesi!" Tämä kävi jo Pantsun kunnialle, hän ei uskonut koko juttua, ja hänen leveä rintansa rupesi aaltoilemaan. Sylki pärski parran välistä, kun hän nyt karjaisi:

-- Sinä valehtelet, etana, suus kiinni ja lämmitä!

Nyt Torvinen painautui lämmittämään, mutta hänen pieni naamansa ilkkui pirullisesti tulen hohteessa; sillä hän huomasi saaneensa Pantsun ärsytetyksi ja tunsi, että nyt se menee mertaan. Ja siitä hän nautti.

Sillä tosiaankin patruuna oli kieltänyt sinä aamuna myllylle lähtemästä. Illalla myöhään oli taloon tullut vieraita, ja siellä oli yht'äkkiä päätetty, että aamulla viedään vieraat laivalla saaristoa katsomaan, -- telefoonissa oli ilmoitettu myllylle, että proomu haetaan vasta illalla. Ja kun silloin jo oli iltamyöhä ja pimeä, patruuna ei ollut lähettänyt siitä sanaa Pantsulle laivaan, vaan Torviselle, joka asui lähempänä kylässä. Tätä onnellista sattumaa nyt kostonhaluinen koneenkäyttäjä käytti hyväkseen. Kun laivassa alkoi olla tarpeeksi höyryä, nousi Torvinen laiturille ja rupesi siellä hyvin rauhallisesti kävelemään edestakaisin. Pantsu katsoi sitä hetkisen ja virkkoi ensin rauhallisesti:

-- Suoria laivaan sieltä, nyt lähdetään.

-- Eipä ole kiirettä, Torvinen vastasi ja asettui tyynesti ulapalle katselemaan.

Halkomiehet päästivät leveän naurun. Veri karahti Pantsun päähän.

-- Näytän sulle kiirettä!

Tuiskuna Pantsu hyppäsi laiturille, tapasi toveriaan niskasta ja viskasi hänet kuin rukkasen alas Vikkelään. Irroitti sitten itse köyden, nousi laivaan, sieppasi halon ja ärjäisi Torviselle:

-- Asetutko koneen luo, hä...? No niin..., hiljaa taakse... eteenpäin, täysi vauhti...