Part 5

Särjet ovat jo innostuneet, ne kilpailevat urheilussaan, ja into voittaa kohta viisauden. Sillä yht'äkkiä koko särkiparvi hajaantuu säikähtyneenä ja miltei jähmettyneenä. Nyt se tapahtui, onnettomuus. Lähti yksi tovereista liian läheltä maistelemaan lieron makeinta päätä: tarttui... koetti vapautua, painui pohjaa kohden... mutta siristellen ja päristellen sen täytyi seurata petollista syöttiä ylöspäin -- ja hävisi vesirajasta... Kamala hetki, kylmä hiki kihoaa särkien suomusten alta...

-- Pääsit tällä kertaa, mutta tulet sinä uudelleen. Juuri vesirajassa on särkiveitikka potkaista säväyttänyt pinnasta, onki on hellittänyt, särki on pelastunut. Lupsahdus on kuulunut pelästyneeseen särkiparveen, ja yht'äkkiä on ilmestynyt toveri siihen takaisin. Mutta minkä näköisenä! Suupieli on revennyt, sitä kihelmöi ja kangertaa, ja tukahduttavalta tuntuu -- siellä ylhäällä ei saanut hengitetyksi, ei nähnyt mitään, kirkasta oli ja kuivaa, uh, uhuh...!

Olkoon koko petollinen herkku, päättelevät nyt särjet ja lähtevät haavoitetun raukan seurassa uimaan ulapalle. Mutta matkalta pyörähtää sentään yksi ja toinen takaisin; se on saanut maistetuksi sitä makeata syöttiä eikä voi vastustaa kiusausta -- eihän se mitään tee, kun varovasti laidasta repii. Kohta on koko särkiparvi siinä taas, haavoitetut ja kaikki, ja Olli huomaa, kuinka ne oikein kiukussaan nyt jyrsivät ja narraavat. Jo häviää taas yksi heidän joukostaan yläilmoihin eikä lupsahdakaan takaisin. Hetken tyrehdys. Mutta eivät malta toiset heittää enää näykkimistä pois, he ovat liiaksi päässeet makuun, himo on voittanut viisaatkin, ja niinkuin hölmöt salakat nyt viekkaat särjet antavat onkijan vetää itsensä veneeseen. Himo viisaan villitsee!

Sitä seurustelua voi kestää päiväkauden, eikä tule Ollille ikävä, sillä yhä uusia viekkauden ilmeitä hän keksii vedenalaisissa tuttavissaan, ja hänen täytyy miettiä keinoja niitä nolatakseen.

Mutta väliin tapahtuu taas siinä seurustelussa äkillistä vaihtelua, -- Olli oivaltaa heti, mistä se johtuu. Ohikulkeva säynäjä, joka on olevinaan ymmärtäväinen ja kokenut, on hetkeksi pysähtynyt tuota särkien uhkapeliä katsomaan ja luulee kohta keksineensä, missä vika on niin monen onnettomuuteen. Särjillä on liian vähän voimaa, se päättelee, ne raukat seuraavat tuollaista pientä matoa, sen sijaan että madon pitäisi seurata heitä. Jos sen tempaisisi oikealla kalan voimalla ja vetäisi alas, niin miks'ei se tulisi. Ja säynäjä päättää näyttää, kuinka on meneteltävä, näyttää särjille vain esimerkin vuoksi. Se puljahtaa keskelle särkiparvea, joka epäillen ja ihmetellen vetäytyy syrjään; se käännähtelee, levittelee eviään, ikäänkuin neuvoen, että näin sitä pitää, ja tarraa sitten syöttiin kiinni -- painaa alaspäin, lähtee uimaan... Särjet katsovat tuokion kysyvinä, mutta jo päästävät naurun, niin että pyrstöt väräjävät. Sillä tuossahan nousee pintaan tuokin tyhmän ylpeä, voimistaan kerskuva säynäjä.

-- Senkin hölmö, luotapas siinä voimiisi!

Vaihtelevaa seurustelua yhä kestää. Mutta yht'äkkiä se taukoo, ei tunnu olevan yhtään päätä enää koko kaislikon rinnassa. Mitäs tämä on, -- Olli katsoo aurinkoa, ei ole vielä sydänpäivän aika, ei ilmaise sitä aurinko eikä vatsa. On mahtanut hauki tulla siihen yksille apajille ja karkoittaa kaikki tuttavat, pikkukalat. Vai sinä, lahden poliisi, kiilusilmä harvahammas! Matosesta et välitä, halveksivasti sitä katselet, särkiä vain vaanit. Luulitko niiden jääneen tähän sinua odottelemaan -- kyllä kai!

-- Ka niin, asetu vain nyt siihen kaislikon sisään liikkumattomana kuin vanha ranko vahtimaan... olet nukkuvan näköinen, mutta ahnaasti silmäsi palavat, sen kyllä tiedän...

Olli nostaa kiviriipan ja meloo hiljaa kaislikon rintaa pitkin toiseen pohjukkaan, jossa hän taas tapaa vanhat tuttavansa. Siellä salakat, särjet ja ahvenet jatkavat seurustelua vanhassa tai uudessa muodossa, toisin tempuin ja vehkein vain, ja leveät lahnanpojat tai teräväeväiset kiisket tuovat yhä uutta vaihtelua seurusteluun. Hauskasti kuluu Ollilta päivä, ja kun hän vihdoin meloo takaisin venevalkamaan, hän ajattelee melkein kaivaten tuota vilkasta seuraansa.

Mutta samoihin aikoihin näkyvät jo hailinpyytäjätkin purjehtivan kotiin mereltä päin. Olli muistaa, että vuoden perästä jo hänkin soutelee noita raskaita silakkaveneitä kauas ulkoluodoille. Minkähänlaista seuraa siellä tapaa, pääseekö ulkomeren eläjien kanssa yhtä hyvään tuttavuuteen kuin kotilahden kaislikon asukkaiden?

IX.

ERÄS JOULUKUUN RETKI.

Ohimennen oli saaristossa usein mainittu muutamasta Pohjolan veljesten tuonnottain tekemästä reissusta Viroon, ja sitä oli sanottu uhkarohkeaksi retkeksi, -- kiittäkööt onneaan, että siitä hengissä pääsivät! Joulukuussa, lumen aikana, miehet olivat lähteneet haileja kaupalle, ja hullusti oli ollut käydä, tietäähän sen, ei jahdilla purjehtiminen lumituiskussa ja pakkasella enää ole mitään leikkiä. Niin oli sanottu, mutta en ollut tavannut ketään mukana olleista, joka siitä retkestä olisi tarkemmin kertonut, he olivat taas kaikki merellä. Vihdoin Lommin Matti koteutui Pitkäänpaateen; huono oli ollut rahdin saanti, hän valitti, siksi hän nyt jätti jahtinsa Kuorsaloon ja palasi kalanpyyntiin. Utelin Matilta siitä joulukuun reissusta.

-- Johan te tunnutte siitä kuulleen, hän väitti.

-- En ole kuullut muuta, kuin että teille oli hullusti käydä, -- mutta miten?

-- Mitenkäpäs muuten, kuin että haaveri tehtiin. Viroon oltiin muka matkalla sillä pohjolaisten "Toivo" laivalla, ja Viroonhan sitä lopuksi tultiinkin, mutta huononlaista matkaahan se oli, tuhannen markan vahingon se meille teki.

-- No kerrohan alusta loppuun.

Matti asettui kahdareisin jakkaralle, -- puhumaan hän ei ole vastahakoinen, mielellään hän yleensäkin suunvuoron pitää. Itse retken hän kumminkin kertoi mielestäni liiankin lyhyesti -- syrjähyppyjä mieli aina tekemään, ei lie sitä matkaansa sentään niin kovin ihmeellisenä pitänyt --, mutta koetanpahan jutella sen retken tässä samaan tapaan kuin sen Matti minulle puhui.

-- Vähän myöhänlaiseenhan sille retkelle tuli lähdetyksi, joulukuu taisi olla kohta puolessa, koskahan aatto oli, kun sieltä kotiin palattiin. Mutta piti saada vaihdetuksi perunoihin ne hailit, -- meillä oli "Toivossa" neljän miehen haililasti, nimittäin Pohjolan veljesten, Eetun ja Eemelin, minun ja sitten sen Virkin Kallen -- oletteko sattunut näkemään sitä Virkkiä?

-- En ole sattunut, mutta kuullut siitä vähän olen.

-- Olisi se nähtäväkin, varsinkin toinen poskiluu, se on näet litteä ja vinossa. Muistan minä senkin ajan, kun se oli suora ja kaunis, -- mutta se oli Kalle aina ruma suustaan ja paha tappelemaan, ja niin muutamassa tappelussa siltä kerran kasvot särkivät. Oli kiusoittanut vankempaansa miestä muutamissa häissä tuolla Loimolassa -- se on mantereella talo, joka kuuluu saaneen nimensä siitä, kun ennen vanhaan Virosta haetut viinat siihen ensiksi tuotiin ja siinä juoda loimoteltiin. Siellä oli härnännyt Kalle ja sanonut, että "sinulla on niin paha akka". Toinen ei siitä vielä suuttunut, oli vain vastannut, että "onhan sinulla parempi". Mutta kun Kalle vain väkätti, että "sinulla on niin ilkeä koirakin", niin jo syttyi tappelu, ja Kalle joutui alakynteen. Mies kopristi häntä tukasta ja takoi Kallen naamapuolta lattiaan, takoi, takoi, niin että poskiluu litistyi...

-- Te olitte siis kaikki neljä siinä laivassa?

-- Niin, neljään pekkaan lähdettiin Martinsaaresta ja ajettiin merelle. Oli sievoinen pohjoistuuli, myötäiseen mennä hyristettiin, ja muistan vielä, kuinka Virkin Kalle siinä muka rohkeana rehenteli ja lauloi nenäänsä, että

Pohjan tuuli se puhaltaa ja mastipurje se huiskaa. Eikä niin rakasta uutta kultaa, ettei vanhaa muista...

-- Niin lauleli päiväiseen aikaan, mutta eihän sitä päivää joulukuussa enää paljon ole, pimeä tapasi merellä. Ja mitenkä siinä tuuli lie reistaillut ja pyöritellyt, en tiedä, seuraavana aamuna huomattiin, että oltiinkin Narvanjoen suulla. No mitäs siitä, päätettiin viedä lasti Narvaan, ja sieltä otettiin sijaan 160 tynnyriä perunoita, -- ne ovat sen puolen perunat hyvin hyviä ja varsinkin siemeniksi. Pian oltiin paluumatkalle valmiit, -- se oli iltapuoli päivää ja Pohjolan Eetu oli maissa laivan papereita selvittämässä, -- ette taida tuntea sitäkään Eetua?

-- Enpä tunne.

-- Se on mies kuin herra, väleen sille aina paperit selvitetään, vaikka onkin harvapuheinen mies. Pulska mies, oikein tyttöjen herkku, -- aina kun on satamaan satuttu ja siellä tanssit hommattu, niin pyörälle se on Eetu kiertänyt tyttöjen pään, olivatpa suomalaisia tai virolaisia. -- Käytiin sitten seuraavana kesänä tämän silloisen retken jälkeen Eetulle Suursaaresta morsianta hakemassa, ja saaren komeimman tytön se muijakseen sieppasikin. Ja siellä kun tanssit pidettiin ja Eetu morsiamensa kanssa sillalle lähti, niin kelpasi sitä syrjästäkin katsella...

-- Hän siis teidän paperinne Narvassa selitti?

-- Niin, hän kun oli laivan omistajakin, -- me sill'aikaa hiljalleen hinasimme jahdin joen suuhun. Mutta silloin rupesi satamaan lunta eli lumiräntää, ja me jo tuumasimme, ettei nyt lähdetäkään yöksi merelle, vaan jäädään aamuun asti siihen möljän päähän. Ruvettiin jo nuoria pollareihin sitomaan. Mutta möljällä seisoa jökötti silloin sataman vahti, Sompa nimeltään, ja hän kävi nauraa hohottamaan, että vesisadettako ne miehet pelkäävät, laskekaa vain selälle. Samassa tuli Eetukin siihen sitä väittelyä kuulemaan, ja häntä suututti Somman nauru. Antaa luistaa merelle, virkkoi hän, ja me irroitimme taas köydet ja oikaisimme täysin purjein ulos satamasta.

-- Mutta siellä merellä olikin sillä kertaa vähän muuta kuin vesisadetta. Lunta pyrysi niin sakeasti, ettei saanut silmiään auki, ja pohjoisesta kävi ihan ilmeinen myrsky, -- ei sitä joella tiedetty aavistaakaan. Purjeet ja nuorat jäätyivät jo kohta kankeiksi, reivata ei voinut, ja tukala niitä oli hoitaakin, mutta koetettiin kumminkin luovia vastaiseen. Ja Tytärsaaren kohdalle tultuamme emme enää voineet luoviakaan. Yötä vasten oli näet pakkanen kiihtynyt -- sitä kuuluu olleen sinä yönä 15 astetta merelläkin, -- laiva rupesi käymään jäähän, kun meri myötään loiski sen yli, joten ei voinut kannella liikkua eikä kääntää purjeita. Niitä koetettiin kyllä vähentää; henkeni kaupalla minäkin luistelin siellä jäätiköllä, mutta purjeita ei saatu alas, ainoastaan staakseilin sain puoliväliin riuhtaistuksi. Mutta laiva purjehti vielä, vauhti oli kova, ja me koetimme siinä pilkkopimeässä kompassin avulla päästä Suursaaren alle tuulen suojaan, -- oletteko käynyt Suursaarella?

-- Olen, -- sen etelärannalla ei ole satamapaikkaa.

-- Ei ole, mutta olisihan siinä sentään ollut maan suoja pohjoismyrskyltä, aamulla olisi sitten koetettu miten kuten päästä satamaan. Oltiin jo ehkä kilometrin tai parin päässä saaresta, mutta silloin myrsky repi meiltä purjeet, -- ihan repäisi halki ja rievuiksi mastopurjeet ja sitten katkaisi keulapuomin. Silloin me siunasimme, sillä nyt oltiin myrskyn vallassa. Kallekin rupesi jo kohta tunnustamaan syntejään ja lupasi kaiken maallisen tavaransa sille, joka vielä uskaltaisi sanoa, että siitä sentään pelastutaan. Rehentelee mies muuten ja kehuu ja haastaa tappelua, jos et häntä usko, mutta eipä nyt enää laulattanut se pohjan tuulikaan...

-- Tuli totuus ilmi.

-- Tuli. Mutta ei se muistunut laulu mieleen meille muillekaan, eikä nälkäkään, vaikk'ei ollut syöty sitten kun Narvassa aamulla. Pohjolan Eemelistä kuuluvat levittäneen juttua, että hän olisi itkenyt, mutta siinä ei ole mitään perää. Kalpea hän kyllä oli, mutta karttaa se vain tutki ja kompassia eikä puhunut mitään. Mutta Eetu seisoi liikahtamatta ruotelin ääressä, -- hän muka piti perää, vaikka sitten huomattiin, että ruotelikin oli jäätynyt ihan liikkumattomaksi. Ruoripuu mahtoi kumminkin vähän antaa perään liitteistään, ja Eetu piteli siitä hievahtamatta kiinni. Muutamia kertoja tuuli viskasi hänet siitä irti, ja mies liukui jäätynyttä peräkantta myöten, kunnes kupsahti purjetta vastaan -- onneksi olivat ne jäätyneet räsyt siinä, ettei mies mereen syössyt. Mutta siitä hän kapusi aina takaisin ruotelinsa luo ja seisoi siinä, kunnes vihdoin saappaat jäätyivät kiinni. Ja lienevät ne jäätyneet jalatkin, koska häneltä seuraavana talvena lähti nahka molemmista jaloista.

-- Ei toki kaatanut myrsky laivaanne, vaikka siinä kaikki niin jäätyi?

-- Ei kaatanut. Se staakseili, joka minulta oli jäänyt puoliväliin repottamaan, se siinä vielä repotti ja veti, niin että laiva kulki keula edellä eikä päässyt kupeittain kuppelehtamaan. Enkä luule, että laiva olisi muutenkaan kaatunut, -- sillä juuri jää muodosti jonkinlaiset suojavarppeet laivan molemmille puolille. Ette usko, mutta totta se on, että laitain ulkopuolelle sinä yönä kasvoi ainakin metrin paksuiset jäämuurit, ihan kuin siivet pyörälaivaan, se vain erotusta, että ne ulottuivat keulasta perään saakka, ja ne estivät laivaa kaatumasta. Se se jäätä oli, -- koko kansikin, aivan reelinkiä myöten, oli yhtä ainoata jäätä, joka paksuni myötään, kun aalto laivaa valeli. Mahdotontahan siinä oli liikkua, heti olisi luistanut mereen.

-- Missä te miehet sitten oleskelitte?

-- Kajuutan edessä seisoimme -- siihen jäi jonkinlainen sola, -- ja pidimme kiinni, ja olimme kajuutassakin, sitten kun se oli saatu tyhjäksi. Jo alkutaipaleella meri näet löi ikkunat rikki ja ajoi vettä sisään. Sitten yöllä me kirveellä puhkaisimme reiän kajuutan pohjaan, joten vesi valui ruumaan, sekä pistimme lautoja säkkiin ja naulasimme ikkunain eteen, ettei aalto päässyt valtoimenaan sisään. Siellä sitten pimeän päässä, likomärkinä ja jäätyneinä kökötettiin, ei saatu tultakaan, kun kaikki oli kastunut, -- ja Eemeli koetti pilkkopimeässä yhä tutkia merikorttejaan. Eikä puhuttu paljon mitään koko pitkään yöhön, -- sillä pitkä se oli. Aina väliin kysäistiin sentään Eemeliltä, että "vieläkö merta riittää, kunnes päivä valkenee". Sillä sen me tiesimme, että jos myrsky meidät yön aikana maata vasten räjäyttää, silloin meitä ei pelasta mikään, mutta jos valoisaan aikaan ajautuisimme Viron rannikolle, niin olisihan vielä toivoa, että laivanhylystä jotenkuten hengissä päästäisiin. Mutta ei osannut Eemeli vastata muuta kuin että "niin kauanhan sitä merta riittää, kunnes ranta tulee vastaan".

-- Pitkä se yö oli, mutta vihdoin rupesi kumminkin aamu valkenemaan. Sitä katselimme ulkona kannella, mutta sitä ei ollut ilo katsella. Sillä meri ärjyi entisellään, lunta tuprusi ja laiva oli kuin suuri jäämöhkäle, jota myrsky iltikseen kuljetti. Yht'äkkiä näimme silloin edessämme matalan -- sen tunsimme heti mahtavasta kareesta, vaikk'ei kallioita ensin näkynytkään -- ja sitä kohden ajautui laiva. Niin oli korkea se kare, ettei maata sen takaa näkynyt, vaikk'ei maa enää ollut kaukana. Silloin tuntui pahalta sydänalassa, ja ensi kerran silloin Eetukin äännähti ruotelin äärestä: -- Nyt kajuuttaan, pojat, sillä tuo täräys se meidät muuten viskaa mereen. Siihen jätti kiinni jäätyneet saappansa ja juoksi kajuuttaan. Me toiset perässä minkä ennätimme, ja ovi läimäytettiin kiinni. Ja siinä istui nyt vastakkain neljä miestä; toisiaan silmiin katsottiin, mutta ei sanaakaan puhuttu, odotettiin vain tärähdystä. Ja taisipa jokainen siinä itsekseen ajatella, että nyt se viimeinen hetki on tullut...

-- Mutta se ei tullut?

-- Ei. Tuokion kuluttua kuului kyllä karkea jyrähdys keulan alta, laiva tärähti, jää vongahti. Kului silmänräpäys, jo kuului toinen jymähdys perästä, se hyppäytti meitäkin, mutta taas oli kaikki hiljaista. Me katsoimme toisiamme silmiin kauan aikaa, ja jo vihdoin kysyimme, että "mitenkäs kävi?" Kiivettiin taas ylös kannelle: laiva oli luistanut karin yli. Se paksu jääkuoriko lienee auttanut, että laiva luisti matalan yli, vai muutenko meitä onni nykäisi, en tiedä. Mutta keulan puoleen kun silmäiltiin, niin siinä oli edessä asuttu ranta, jossa jo ihmisiä näkyi liikkeessä hankkiutuen meitä pelastamaan, -- siinä oli aivan lähellä oikea meripelastusasema. Laivamme pääsi melkein lähelle rantaa, ennenkuin tarttui kiinni, ja siitä virolaiset auttoivat meidät helposti maihin. Heidän kanssaan yhdessä ruvettiin sitten kohta laivaa irti varppaamaan, tyhjennettiin perunalasti, myytiin mitä kaupaksi saatiin, loput työnnettiin mereen ja irtaantunut laiva vietiin suojaiseen satamaan.

-- Entä miehet?

-- Hätäkö siinä meillä miehillä enää oli. Akat lämmittivät saunan, ja siihen meidät vietiin sulamaan. Mutta siellä se sittenkin oli minulle tulla viimeinen kumma: oli mennä puhelahja! Kiipesin nähkääs ensimmäisenä kuumalle lauteelle, -- niin jäätyneenä kuin olinkin, en edes lämmintä ryyppyä ollut saanut. Juttelen siinä parhaillaan, niin jo tunnen yht'äkkiä, että kouristaa leukapielistäni, ne jähmettyvät ihan kokonaan, en saa suutani auki enkä kiinni, eikä sanaakaan lähde. Arvaatte sen hätäni, -- minä kun olen puhelias mies! Rupesin kurkustani huutamaan minkä ääntä sain ja heilutin käsiäni. Jo älysivät toiset tuskani, hieroivat kaulasuoniani ja leukapieliäni, ja niin vähitellen taas suli puhekyky. Mutta eipä noussut enää Eetukaan, vaikka on vähäpuheinen mies, lauteille, ennenkuin oli vähitellen raajojaan sulatellut.

-- Tuliko "Toivosta" enää kalua?

-- Vielä tuli, seuraavana keväänä se haettiin kotiin ja korjattiin. Mutta me miehet ajoimme jo joulun alla rautatietä Pietarin kautta Viipuriin, sieltä hevosella kotiin, ja aatoksi saareen saavuttiin, niinkuin sanottu oli. Rantavedet olivat silloin jo täydessä jäässä, reellä ajettiin, mutta muutamassa salmessa meiltä kumminkin vielä hevonen putosi jäähän. Sekin saatiin ylös -- ja siinä oli sitten sen retken loppu.

X.

KÄYNTI HANHIKIVELLÄ.

Merellä kävi loiva aallokko, mutta tuuli oli pysähtynyt, ja melkein hervottomina lepattivat purjeet veneen verkalleen lipuessa eteenpäin vanhaa vauhtiaan, jota airoilla hiukan autettiin. Taivas oli pilvessä, joskus vain päivä pilkisti kuulakkana pilvenraosta; mutta lounaisella taivaanrannalla kulki mustanharmaja ukkospilvi. Jos se sieltä rupeaisi nousemaan, voisi siitä tulla tuulta tarpeeksi, ehkä liiaksikin, sillä ukkostuulen rajat ovat usein hyvin epämääräiset. Mutta se ei noussut, kaukana missä lie kulkiessaan jyrissyt ja satanut, meitä se ei ehättänyt.

Pehmeästi vain kellui veneemme aallokossa, töksähti väliin laineenharjaa vastaan, mutta vaipui kohta taas hiljalleen, kuin uinuen, solumaan. Ääneti istuivat veneessäolijatkin, katsellen tuota tummaa luontoa: meri oli musta ulapalle silmäillessä ja näytti jo kappaleen matkan päässä yhtyvän taivaanrantaan. Rannikon ääriviivat, joita lähestyttiin, olivat jonkinlaisen epäselvän hämärän peitossa, vaikka ne eivät kaukanakaan olleet. Saarten muuten vihreä, kesäinen puku näytti sekin harmajalta, tuskin erotti metsää kalliosta. Jokin kaukainen vene pakeni saaren taa, muuten meri oli ihmeellisen autio, ei näkynyt purjetta, ei edes kalalokkia lentämässä.

Mikä voimakas muisto, mikä tuttu mielikuva yhtyy tähän luonnontunnelmaan? Koetin kauan sitä selvittää itselleni, samalla kun tuo tunnelma yhä voimakkaammin kietoi minut valtoihinsa. Olen elänyt ennen nämä samat hetket, tuntenut juuri samat mielikuvat, hiukan raskaat, hiukan utuiset ja uuvuttavat. Missä, milloin? Tuo meren tumma väritys, ukkospilvi purjeen takana, sen alla harmajaan häipyvä rannikko, veltot purjenuorat, airojen verkkainen loiske, ulapan raskas äänettömyys...? Tuo ennen eletty tunnelma on niin elävästi mielessäni, etten voi sitä erottaa nykyisestä.

Miten? -- tunnelmanihan kehittyy nykyisyyttä pitemmälle. Minusta tuntuu, että tätä meren ehdotonta hiljaisuutta, tätä unettavaa, liikkumatonta valaistusta täytyy seurata raju purkaus, järisyttävä mielenliikutus, melu ja hälinä. Miksi, mistä se tulisi? En tiedä, mutta hipiässäni tuntuu kuin sitä vastaan olisi tuprahtamassa kylmä ryöppy, sadekuuro, rakeita... Rakeita! -- niinhän toki. Rakeita ja myrskyä ja pimeätä! -- sehän on ilmielävästi Hanhikiven retki, jonka muisto minut on vallannut, vaikka en sitä heti saanut itselleni selvitetyksi. Muisto ajoilta lähes kaksikymmentä vuotta sitten, nuoruudenmuisto kotoiselta Pohjanmaalta, kaukaisesta seudusta. Sitä retkeä en ole muistanut vuosikausiin, nyt se on pienimpiä yksityiskohtia myöten mielessäni, elävänä kuin eilinen päivä. Nyt näen jo eroavaisuudetkin sen silloisen ja nykyisen tunnelmani välillä. Silloin Pohjanlahden loivat hiekkarannat ja vaivaiskasvuiset näreiköt, nyt Suomenlahden syvät vedet ja jyhkeät kalliorannat. Silloin nuori, heleänraikas mieli, jonka luonnontunnelma vain hetkeksi ilostaan taltutti, nyt huoltenraskas arkimieli, joka kerran poikkeukseksi on ehtinyt vaipua vapaaseen tunnelmaan...

Mutta ne eroavaisuudet hupenevat pois, mielialan voimakas yhteisyys pitää minut vallassaan ja panee minut siihen yhä syventymään. Ja minä rupean sen pakosta muistelemaan alusta loppuun tuota silloista retkeä ja sen tapahtumia. Mieleni käy hilpeäksi muistoista, leikkisästi kerron venekumppaneilleni tuon silloisen Hanhikiven retken.

Kerron sen tässäkin.

* * * * *

Se tapahtui sinä suurena raesadekesänä, jolloin, niinkuin kaikilta kulmilta maata sanomalehtiin kirjoitettiin, pääskysen munan kokoiset rakeet särkivät ikkunat kaupungeissa ja löivät lakoon kaikki viljat maaseudulla. Ja juuri sellaiseksi raekuuropäiväksi sattui käyntimme historiallisesti kuuluisalla Hanhikivellä.

Tuo Hanhikivi on, niinkuin sanottu, Pohjanlahdessa, Pyhäjoen suun edustalla oleva pieni merisaari. Siihen väitetään Pähkinäsaaren rauhan jälkeisen pohjoisen rajan Ruotsin ja Venäjän välillä aikoinaan päättyneen, mutta tämä kysymys on, tai oli ainakin silloin vielä, varsin epäselvä ja riidanalainen kysymys; puuttui näet kaikkea varmuutta siitä, mikä ikivanhojen asiakirjojen mainitsema "Petäjoki" on ollut, joka laski vetensä "Pohjoiseen mereen" ja jota myöten rajan olisi pitänyt kulkea -- toiset arvelivat sen yhtä todennäköisesti voineen olla Kuolan niemimaalla kuin Keski-Pohjanmaalla. Mutta se riita nyt ei oikeastaan enää kuulu tähän. Pääasia on, että me, ystäväni Akseli C. ja minä, molemmat saman vuoden ylioppilaita ja historiallisia tieteitä harrastavia nuoria miehiä, olimme Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaatteina jalkapatikkamatkalla Salon kihlakunnassa ja jouduimme siten eräänä kauniina päivänä myöskin Pyhäjoen pappilaan, jossa tietysti tuli puhe Hanhikivestä. Kerrottiin siellä vielä muutamassa kalliossa näkyvän "piiruja" ja "juovia", joita ehkä voitaisiin pitää muinoisen rajan hakattuina merkkeinä -- niitähän meidän tietysti piti lähteä näkemään ja tutkimaan.

Se tehtävä nyt ei oikeastaan kuulunut meille, joiden oli vain määrä kokoilla taloista vanhoja "kivitalttoja", ruostuneita miekankahvoja tai vaskisia kynttilänjalkoja ja käydä mäkilöillä katselemassa, kertomassa ja piirustamassa lapinraunioita, hiidenlinnoja tai jatulinleikkejä. Mutta hipaisihan Hanhikivikin sentään meidän tiedettämme, ja pappilan puhtoisilla patjoilla yön makeasti levättyämme lähdimme eräänä aamuna reippain mielin purjehtimaan joensuulta merelle, -- pappilan nuori maisteri lähti purjeveneellään meille toveriksi ja saattajaksi.

Oli mitä ihanin kesäilma, tuuli juuri sen verran, että liikkeelle päästiin, ja Pohjanlahden aava ulappa lepäsi rauhallisena ja hymyilevänä edessämme, ikäänkuin hekumoiden kylpien siinä lämpöisessä päivänpaisteessa. Tunnin pari purjehdittuamme pääsimme perille Hanhikiveen ja samoilimme sen ristiin rastiin, puikahdellen pensaikkojen lomitse ja tarkastellen saaren kaikkia kiviä ja kallioita: Mitään merkillisempiä "piiruja" emme löytäneet, ainoastaan mielikuvituksen lisä-avulla saatoimme tulkita hakatuiksi merkeiksi joitakin sammaltuneita kallionuurteita. Mutta pääasiahan olikin, että sen olimme "konstateeranneet". Ja istuttuamme vielä hetkisen saaren lännenpuoleisella kalliorannalla, ihaillen meren suurta rauhaa, lähdimme keskipäivällä paluumatkalle Pyhäjoen suuta kohden.