Part 4

Ja Iivari peitti purjeella sekä vasut että nuotan, ettei kenenkään tarvitsisi hänen lastiinsa tirkistellä.

Mutta sattuipahan paha onni, että juuri siinä salmen soukimmalla kohdalla Vanhalan Mikon piti soutaa jutuuttaa vastaan, uistinta lie ukko siinä yksin soutaa nyhtänyt. Iivari näki hänet jo pitkältä matkalta ja mietti mitä sanoa. Sillä se vanha kettu tietysti utelee ja urkkii... eikä sille paljon valehtelemistakaan, sillä se kietoo pian toisen sanoihinsa ja nauraa sitten. Jos lie parasta kertoa hänelle koko hailijuttu. Ja miksipä hänelle ei kertoisikin, hailin tarpeessahan se Mikko-raukkakin on. Tosin se Mikko oli monesti Iivaria metkuttanut ja monet juonet hänelle pitänyt, siinä kun oli ikäkausi naapureina eletty, pienoinen selkä vain väliä. Nytkin viimeksi se oli tehnyt ruman ilveen, kun he olivat yhdessä olleet viime syksynä Inkerin puolella vaihtamassa haililastinsa rukiiseen. Oli ollut kaikessa suuna ja puhemiehenä, ajanut Iivarinkin asiat, mutta niin oli Iivari sitten jäljestäpäin kotiin tultuaan laskenut, että hän oli saanut hailitynnyriä kohden pari kappaa vähemmin kuin olisi pitänyt saada, ja Iivari arveli niiden kappain siirtyneen hyvittäjäisiksi Mikon veneeseen. Mutta eipä tuo ollut Mikko niillä kaikilla koirankujeillaan sen enempää ävertynyt, velkaisena oli mies pysynyt -- anna saada hänenkin hailia, kun nyt sattunee kysymään!

Jo souti Mikko melkein kohdalle, kääntyi, laski aironsa ja kelaili siimaa veneeseen sekä kyseli kuulumisia. Ja tuossa paikassahan se jo tiedustelemaan, että nuottako siellä oli purjeiden alla.

-- Nuotta.

-- On tainnut haili jo nousta ranta-apajoille?

-- Onhan sitä jo jokunen tainnut nousta.

-- Saitteko montakin päätä?

-- Ei monta, olisiko neljä tuhatta, taikka viisi.

-- Soo, sehän on saalis! Johan sitä minäkin arvelin, että tällä tuulella se nyt nousee. Jos lie huomenna tuuli samalla kantilla, niin jo lähden minäkin nuotalle.

-- Tule vain, lähdemme mekin.

-- No, sitten paistetaan yhteinen rantakala. Olitpa mies, naapuri, kun hailiparvelle neuvoit, tässä onkin jo ollut suolakalaa ikävä.

-- Mutta muille älä puhu.

-- En puhu.

Niin erosivat, ja Iivarin mieli oli oikein hyvä, kun oli naapurilleen asian suoraan kertonut. Onhan niitä meressä kaloja kahdellekin, ja nythän se Mikko näkee, ettei hän niistä vaivaisista ruiskapoista viitsi pitkää vihaa kantaa.

Seuraavana päivänä, lauantaina, naapurukset tapasivat toisensa apajalla, -- heidän apajansa olivatkin siellä aivan rinnakkain. Vierettäin siinä päiväkausi nuottaa vedettiin, potkettiin ulos ja lapettiin aina uudelleen veneeseen, kun perä oli rannassa tyhjennetty. Sillä välin tarinoitiin hyvässä sovussa sekä siitä nykyisestä saaliista että vanhoista merkkiapajoista. Väliin tuli kyllä Mikolle vesiperä, kun Iivari juuri oli tuhatpäisen pullottavan perän nostanut, mutta sitten seuraavalla varpilla se tasautui, eikä mitään kaunaa syntynyt. Ja kun hailit illan suussa hävisivät saaristoapajalta, niin yhdellä tulella siinä kuivailtiin kastuneita vaatteita ja paistettiin puikkovartaissa kirkkaita haileja. Siinä tulen ääressä Mikko silloin virkahti:

-- Kun pysyisi vielä maanantaihin tämä tuuli, niin taas me täydet vasut tästä vetäisimme. Ja silloinhan sitä alkaisi olla kohta oman väen syötäväksi, sitten joutaisi syyskala kaikki myötäväksi.

Iivari ei vastannut mitään, sillä hän ajatteli siinä, että oli se Mikko ennen sunnuntaitkin nuottaa vetänyt, kun oli vain kala-aika sattunut, ei ollut kirkonajastakaan välittänyt, -- olisiko nyt mieli muuttunut? Mutta kun Mikko vielä sitten vähän ajan perästä rupesi puhumaan siitä uudesta apulaispapista, jolla oli oikein miehiinkin pystyvä saarnaääni, niin Iivari arveli, että on se tainnut vanhemmuuteen jo vakaantua Mikkokin, on tuo jo aikakin. Ja vieläpä puheensa lopuksi virkahti:

-- Huomennahan sitä saarnamiestä taas saa kuulla, -- kuka kirkolle lähtenee.

Akat kiirehtivät jo veneille, saunaan piti joutua. Salmella sanottiin hyvästit ja kumpikin vene souti omaa rantaansa kotiin. Iivari mietti siinä mielessään, että kylläpä hänen kovin tekisi mieli huomennakin lähteä apajalle pyhäpäivästä huolimatta, sitä ei tiedä tuulen pysymistä, pitäisi ottaa nyt kun saa. Kun olisi Mikko lähtenyt, niin olisi hänkin, mutta kovin taitaisivat ihmiset manata, jos hän lähtisi, eikä Mikkokaan... Eikä hän puhunut akalleenkaan mitään koko tuumistaan.

Aamulla Iivari hankkiutui väkineen kirkolle, isolla veneellä soudettiin Kivirannasta uutta pappia kuulemaan. Kirkolta palattaessa Iivari tähysti huolellisesti ilman merkkejä; tuuli kyllä oli vielä samalla kulmalla, mutta se tuntui tyyntyvän, eikä sitä tiedä, mistä se taas tyynen jäljestä puhaltaa. Nyt olisi ollut apaja-aika tällä tuulella, mutta kun sattui sunnuntai väliin, -- minkäpä sille tekee.

Illalla Iivari oli ihan kärtyinen, kun tuuliviiri lekotti puolelle ja toiselle ja pyöri ympäriinsä, häntä harmitti koko juttu, -- piti senkin Mikon nyt kääntyä niin pyhäksi, vaikk'ei se kirkkoon siltä joutanut! Ja aamulla oli tuuli kokonaan huonolla kulmalla, ei ole nyt enää nuottaan koskemista, sen tiesi Iivari. Harmissaan hän ryyppi kahvia aamutuimaan tuvassa, hän ei olisi välittänyt niitylle lähteä, olisi mieluummin mennyt merelle. Vihdoin hän kumminkin käveli nurmelle. Siellä väki jo tiesi ihmeitä kertoa, -- se Viulu-Matti oli tansseista palatessaan siitä kulkenut ja puhunut Vanhalan eilisestä mahdottomasta hailinsaaliista.

-- Eilisestä, -- eilenhän oli sunnuntai! tokaisi Iivari.

-- Siitäkös se Mikko välittää! Koko päivän, aamusta asti, oli ollut apajalla -- ja sekös hailintuloa oli ollut. Eivät riittäneet vasut mihinkään, ensi varpilla ne jo täyttyivät, -- Mikko oli kehunut, että joka perä oli pullollaan kuin rovastin maha.

-- Pitikö hakea uusia astioita?

-- Siihenkö se malttoi sellaisella kalantulolla. Lehtiä vain mätettiin veneen pohjalle ja siihen aina perä purettiin. Niin oli ollut lastissa suuri merivene, että nuottaa ei enää kantanut, -- se oli jätetty saareen ja haettu sitten illemmalla. Ja koko yön ovat nyt Vanhalassa monen kylän akat olleet haileja puhkomassa, -- Mikko itse ajellut kyliä ostelemassa tynnyreitä.

-- Onpas se... mutta liekö siitä siunausta, pyhäpyynnistä...! -- No, mitäs siinä seisoskelette, nyt on meillä heinänteko asiana.

Ja Iivari tapasi viikatteen ja lähti saralle sotimaan. Tuimasti notkahteli vanhus ja vihaisesti kaatui heinä. Mutta melkein joka huiskauksella ukko murahti jotakin itsekseen, ja silloin aina viikate vingahti hänen käsissään:

-- Koiransilmä... vanha konna... heitäpäs siinä pyhäksi lauantai-iltana! Taas jutkautti... uusi apupappi muka... miestäkin itkettää... nyt minä älyän sinun itkusi... ja papituksesi. Naama tekopyhä... piru mielessä... kujeet kurkussa -- epäkelpo! Neuvoin sinut apajalle... ah hornan kettu!

Niin narahti Iivari melkein joka lyönnillä huiskiessaan siinä yhä tulisemmin, ja humisten kaatui heinä. Sillä vauhdilla työ edistyi huimasti, nuoremmat miehet koettivat hiki hatussa hänen perässään pysyä, mutta eivät jaksaneet ja jäivät vihdoin suu auki ja läähättäen sitä menoa katsomaan. Sitä kesti tunnin, eikä Iivari sill'aikaa kääntänyt päätäänkään, murisi vain. Mutta sitten hän yht'äkkiä pysähtyi, viskasi hatun hiestyneestä päästään, sylkäisi ja karjaisi:

-- Tuhma kuin nölliäinen!

Kaikki katsoivat isäntää ihmetellen ja kysellen. Mutta tämä jatkoi:

-- Niin, minä se juuri sellainen olen. Taas Mikko jutkautti minut kuin lapsen. Mutta saatte te kaikki sanoa minua nölliäiseksi, jos se veijari kerran vielä minut pimittää -- kyllä minä nyt hänet tunnen!

VII.

HYLKEENPOJAN LEIKKI.

Pieni, pyöreäpäinen hylkeenpoika makailee mukavasti päivänpaisteessa hangella rosojään reunassa, lähellä jääreikäänsä, ja katselee ihaillen, kuinka kirkasta ja kaunista iljanko on. Sillä on pesänsä siinä vieressä lumen alla rosoisen jään kupeessa, koukeroisia salakäytäviä sillä on kaivettuna umpinaiseen hankeen ja jäähän, ja se pistäytyy aina väliin sinne puikkelehtimaan. Mutta pian se tulee taas päivänpaisteiselle hangelle kellimään. Ja hetken kuluttua sen päähän pistää käydä vedessä, puljahtaa reiästään sisälle, uida äitiään tapaamaan. Se sukeltautuu sinne, uipi ja katselee, kuinka päivä jääkannen läpi kumottaa talvisen meren hautaan, pysähtyy sitten jonkin railon reunalle, kurkistelee, käänteleikse. Samassa on jo emäkin siinä vieressä, puljahtelee ympärillä, ammahtaa kuin nuoli nielaisemaan pari kulkuhailia ja palaa taas lemmittynsä luo. Mutta kauan ei pieni hylkeenpoika vielä voi jään alla olla, se ui reiälleen, pistää varovasti pienen, pyöreän päänsä siitä ylös, hengittää ja katselee. Ei näy vaaraa mitään, liikkumatonna kimmeltää siinä kirkas, valkoinen aavikko -- hylkeenpoika loikkaa jäälle. Ja kohta pistää emäkin kuononsa reiästä vedenpinnalle, tutkii sekin tarkasti ympäristön, -- ei tunnu vainua sieraimiin -- ja kiipeää kolosta poikansa luo sitä imettämään. Siinä on hylkeenpojan niin suloista ja turvallista maata päivänpaisteisella jäätiköllä emänsä vieressä, oikoa räpylöitään ja imeä.

Emällä on elinkeinonsa siellä vedessä jään alla, kalojen kimpussa, ja se puljahtaa kohta taas, poikansa syötettyään, sinne alas. Mutta pienelle hylkeenpojalle ei tule jäätiköllä ikävä, se on tottunut olemaan yksin ja osaa leikkiäkin yksin. Ja siinä kirkkaalla aavikolla onkin niin herttaista temmeltää. Päivä paistaa makeimmillaan, niin että sieraimia kutkuttaa, se lämmittää ja hivelee, pakostakin se panee hyppimään. Hylkeenpoika tekee mielensä ilossa lystikkäitä kuperkeikkoja, kierii kuin vedessä, siristelee räpylöillään ja takoo purstollaan puhtoista lunta. Heittäytyy kellelleen ja irvistelee aurinkoa kohden, -- on niin mahdottoman lystiä, se virkistää mutta samalla raukaisee. Semmoista on hylkeenpojan leikki, se menettelee kuin ainakin muutamain kuukausien ikäinen pyöryläpää, joka on päässyt vapauteensa. Emä vahtii alempana reiän luona, josta se aina vähän päästä nostaa kuononsa, käy väliin pyyntimatkalla, mutta palaa taas lemmittynsä luo, joka siinä leikin ja päivän uuvuttamana oikoo räpylöitään ja nauttii.

Suloista on siinä hangella nukkuakin. Mutta pienen hylkeenpojan ei pitäisi siihen nukahtaa.

Sillä vaara väijyy autiolta näyttävältä, päivänpaisteessa kimaltelevalta jäätiköltä. Vaaniva vihollinen lähenee vastatuuleen, lähenee viekkaana ja ahnaana. Sieltä hiihtää kaksi kiiluvasilmäistä petoa, ahavoittunutta saaristolaista, jotka ovat vetäneet valkoiset paidat pukunsa päälle, jottei heitä pieni hylkeenpoika osaisi erottaa jäätiköstä. He ovat jo kaukaa nähneet hylkeenpojan vallattoman leikin hangella, ja pienokaisen pyöreän pään turmioksi he nyt hiipivät yhä lähemmäs. Jo jättävät suksensa ja ryömivät nelinkontin, -- heillä ei ole nyt koiraa mukana, siksi he niin varoittelevat. Pysähtyvät jääröykkiön taa, jonka tuuli on jäälauttoja puristaessaan siihen kohottanut, ja valmistautuvat surmajuoneensa. Heillä on pyssytkin, mutta he eivät ammu nukkuvaa pienokaista, vaikka jo niin lähellä ovat, vielä kauheampi juoni on heillä mielessään. Taas lähenevät, mahallaan ryömivät, silmät kiiluen, henkeään pidätellen...

Ja pieni pyöreäpäinen hylkeenpoika se vain huoletonna jäätiköllä kellii ja irvistelee kirkkaasti helottavaa aurinkoa vastaan ja nukahtaa sekaan.

-- Huih, mikä kauhea ääni, mikä peloittava näky!

Sydän on haljeta hylkeenpojalta, niin se säikähtää ja syöksyy kuin nuoli suin päin reikäänsä kohti, jonka ääressä emo jään alla odottaa. -- Huih, kun vihollinen oli tuossa juuri edessä!

Mutta mikä ihme, kun ei enää reiästä pääsekään alas emän luo, kun ei mahdu, se on kauheata, siihen aivan tukehtuu...!

Vaanivat saaristolaiset ovat äkkiä hypähtäneet pystyyn ja lähteneet tasakäpälässä lähemmäs hyppimään. He ovat siten hakeneet hylkeenpojan jääreikää, tukkiakseen siltä pelastuksen tien, ja toinen valkopaitaisista onkin hypännyt saappaineen siihen ja täyttänyt sen ruumiillaan. Ja häntä kohden suoraan ryntää hylkeenpoika.

-- Ummessa!

Sydän pakahtuu. Muuta reikää ei löydy. Hylkeenpoika koettaa väkisin tunkeutua koloonsa, mutta eihän sinne pääse. Ja jo kopristavat tylyt, kovat kinnaskourat sitä nivuksista, viskaavat hylkeenpojan selälleen kauas jäätikölle, kopristavat taas, painavat ja puristavat. Hylkeenpoika koettaa hädissään purrakin, mutta ei saa purruksi, ja kohta jo työnnetään jokin kova, paksu, terävä sen selkään, ihan nahan alle, -- uh, kun kirvelee, ihan siihen läkähtyy, nääntyy...

Ei tule emäkään avuksi. Se ui siellä syvällä jään alla, tuskin tietääkään lapsensa hädästä, avuksi ainakaan ei pääse tulemaan.

Mutta nuo kavalat pedot, saaristolaismiehet, ovat jo kiinnittäneet nuorapäisen rautakoukkunsa hylkeenpojan selkään, ja turhaan tämä nyt puistelee ruumistaan, punoo pyöreätä päätään, tyrskii ja päristää, vapautuakseen tuosta kirvelevästä kahleesta. Se ei hellitä, eikä jaksa sitä poikkikaan vetää. Toivotonna siristelee ja loikkaa pieni hylkeenpoika nyt jäätiköllä, mies pitää nuorasta kiinni.

Mutta yht'äkkiä hylkeenpoika keksii hädässään, että sen avanto, pelastustie, taas onkin auki, mies on sen äärestä jo siirtynyt pois. Nuolena se hyökkää sitä kohden... loiskaus... se onnistui, pääsihän siitä toki mereen, pakoon. Kun vain ei olisi tuo kauhea koukku selkää repimässä. Mutta pääasia on toki pelastus... hylkeenpoika ui huimaa vauhtia yhtäsuoraan -- ja siinähän on jo emäkin sen ääressä. Se tulee säälien ja lohduttaen ihan lapsensa viereen, hivelee kuonollaan sen hienoa nahkaa ja syleilee pienokaista räpylöillään. Se on aavistanut lemmittynsä vaaran eikä nyt lakkaa sitä hellimästä ja hyväilemästä. Ah, emän ei pitäisi niin paljon syleillä pienokaistaan. Sillä tuon selkään kiinnitetyn koukun kupeessa on pienet, terävät väkäset, jotka painautuvat emän nahkaan, siihen juuri hellimpään nahkaan etukäpälän alle, ja tarttuvat siihen kiinni. Emä raukka, se on poikaansa hyväillessään itse mennyt satimeen.

Tuo onneton koukku, se yhä kiinnittää, vetää pientä hylkeenpoikaa, ei laske sitä vapaasti uimaan. Nyt se jo kiskoo ihan taaksepäin, hellittää vähän ja kiskoo taas -- seurata pitää. Emä huomaa jonkin lastaan rasittavan ja hyväilee sitä yhä hellemmin, painautuu ihan likelle, ja väkä painuu sen nahkaan yhä syvemmäs. Sen täytyy seurata poikaansa, ja se on kummallista, vastahakoista kulkua avannon luo. Miksi se poika raukka sinne ui takaisin surmapaikalleen! Ja miksi se emäänsä vetää, ja millä voimalla! Tuska on emänkin rinnassa, se säälii pienokaistaan, arastelee itseään, ei ymmärrä tätä leikkiä ollenkaan. Mutta yhä sen täytyy seurata lastaan, seurata ihan avannolle asti. Mutta hylkeenpoika lähtee jo nousemaan reiästään ylös jäälle. Emä estelee, häärii siinä hätääntyneenä edessä, vetää taaksepäin... se ei ymmärrä poikaansa ollenkaan... vaan seuraa silti perässä, ei voi eritä, vaikka pelko onkin suuri. Pojan pää luistaa jo kerran ylös reiästä jäätikölle; emällä on tuskan hetki, mutta se tekee epätoivoisen ponnistuksen ja saakin nykäistyksi sekä poikansa että itsensä takaisin jään alle. Se ui syvälle, ja poika seuraa mukana sen kainalossa. Mutta ei ole vielä kaikki oikein päin. Tuntuu niin pahalta, kainaloa vihloo, ja poikaparka on kuin pökerryksissä, pitää aina väliin vastaan, ui taaksepäin -- se on aivan riivattua peliä! Eikähän se hyljekään voi kovin kauan olla vedessä hengittämättä, hylkeenpoika ei varsinkaan, täytyy päästä henkireiälle. Mutta edemmäs ei voi päästä, pakko on turvautua siihen samaan vaaralliseen reikään, -- sinnepäin poikakin vetää. Emä pitää vielä vastaan, ui pohjaan ja nousee taas ja taistelee kauheata taistelua. Eikä lopuksikaan auta muu kuin nousta siitä samasta reiästä hengittämään -- emähylje tekee hurjan ryntäyksen ja syöksyy henkihieverissä ihan puolella ruumiillaan ylös reiästä hengittämään, lopaten raskaasti eturaajansa jään reunalle.

Silloin välähtää äkkiä jotakin kirkasta päivänpaisteessa, ja keihäänkärki painuu syvälle emäraukan rintaan. Se nytkähtää, koettaa ponnistaa taapäin, mutta raukenee, vaipuu alas -- se on kuollut.

Äidinhellyyttä ovat nuo kavalat, tunnottomat hylkeenpyytäjät käyttäneet hyväkseen pyytäessään emänkin saaliikseen -- kaikki keinot niille kelpaavat! Poika uitetaan jään alle syöttinä viettelemään emänsä turmioon.

Pieni pyöreäpäinen hylkeenpoika näkee emänsä surman ja tuntee itse uudelleen tuon äskeisen tuskansa: tylyt kourat ja rautakoukun, joka ei hellitä. Se makaa nyt siinä avuttomana samalla kirkkaalla, aavalla jäätiköllä, jossa se äsken heitti vapaana kuperkeikkojaan ja temmelsi vallattomassa leikissä ja irvisteli aurinkoa kohden. Nyt on tuska ja kauhu sillä samalla jäätiköllä, ja kaikki nuo tuhannet aavikon kiiltävät, kauniit kiteet tuntuvat puhkovilta peitsiltä, puhdas hanki tuntuu kidutuslavalta.

Emänsä vietteli poloinen surmaan. Mutta sama surma on edessä itselläänkin, keihäs välähtää päivänpaisteessa senkin pyöreän pään varalta. Ja siinä kirkkaalla, rajattomalla aavikolla nyt molemmat lepäävät vainajina rinnakkain, saaliina kavalan juonen.

Se on saariston usein uudistuva tarina hylkeenpojan leikistä jääaavikolla.

VIII.

KAISLIKON RINNASSA.

Saaren merenpuoleisella rannalla käy kare korkeana, aamutuulen jäljeltä se vielä heittää laajaa aaltoa kohisten pitkin rannan loivaa kalliota. Mutta mantereenpuoleinen lahti on hiljainen ja tyyni. Äsken siellä kyllä oli elämää ja touhua, loiskintaa ja ääniä kuului monenmoisia, kun hailinpyytäjät päivän noustessa lappoivat verkkonsa veneisiinsä ja lähtivät päiväkaudeksi ulos selkäluodoille. Mutta nyt he ovat poissa, rannan talot ovat melkein tyhjät, joku vanhempi vaimonpuoli siellä vain hoitaa pienempiä lapsia, jotka paitasillaan pihamaalla peuhaavat. Kirkkaana paistaa päivä, äänetön on lahti.

Silloin etenee yksinäinen haapio hiljaa venevalkamasta. Sitä meloo Olli, poikanen tuossa alulla toistakymmentä; päässä on paksu karvalakinreuhka, paidan rinnus auki, joten rinta punoittaa kuparinkarvaiselta; yksi henkseli kannattaa lyhytlahkeisia housuja, ja variksensaappaat ovat jalassa... Hän on juuri siinä iässä, ettei vielä tänä kesänä voi päästä hailinpyytäjäin mukaan, mutta ensi kesänä hänet uhataan jo ottaa merelle soutamaan. Nyt hän meloo yksin ongelle -- ei ole laskenut mukaan siskojaan, jotka eivät malta pysyä hiljaa veneessä --, meloo ääneti kaislikon rintaa pitkin, tarkastaa tyystin rantamerkkejä ja pudottaa vihdoin kiviriipan hiljaa pohjaan, niin hiljaa, ettei loiskahdustakaan kuulu.

-- Nyt tulkaa te mustaselät!

Ikävä ei Ollia vaivaa hänen päiväkaudet yksin kaislikon rinnassa istuessaan. Sillä hän ei ole siinä yksin, kaislikon kalat ovat hänen seuranaan. Niihin hän on jo pienestä pojasta asti tutustunut, ja hän on oppinut ymmärtämään niiden tuumat ja häärinät, joten hän saattaa seurustella niiden kanssa. Toisia hän halveksii, toisille nauraa, toisia kunnioittaa, ja terästää itsensä voidakseen kilpailla niiden kanssa taidossa. Kun järvi oli rasvatyyni, hän näki kirkkaan meriveden läpi veneen reunalta noiden lukuisain tuttavainsa tummat selät, kun ne liitelivät, keikailivat tai pyrähtelivät hänen lieronsa ympärillä, ja hän saattaa silloin aste asteeltaan seurata heidän tuumiaan ja pyrintöjään. Mutta hänen ei tarvinnut nähdä kalojen haamuakaan voidakseen seurustella niiden kanssa, -- hän tunsi heidän elkeensä kuuluvaisesta, joka veden pinnalla kellui, tunsi ne kourastaan, joka vapaa piteli. Ja vaikk'ei olisi kuuluvainen lekahtanut eikä vapa värähtänyt koko päivänä, hän silti seurusteli tuttaviensa kanssa.

-- No kaikkia väkäleukoja, luikkikaa tiehenne, ei teitä tässä tarvita.

Ajattelematon, hupakko salakkaparvi siellä nyt elämöi kaislikon reunassa, sen huomasi Olli heti pienestä pinnan kihinästä, joka näytti kuin hienolta sateelta. Ja niistä Olli ei olisi ollenkaan välittänyt, niistä ei ollut muuta kuin mieliharmia ja ajanhukkaa.

-- Kas noin, viilettävät sieltä ruohokosta kuin ammuttuina esiin, pistäytyvät pinnalla, painuvat pohjaan. -- Jopahan äkkää taas muudan matosen, ja heti se tietysti koht hyökkää, tuo varomaton viiripää. Noin, näykkii, vetää -- viheliäinen höperö; ei toki saa lieroa nielaistuksi, siksi on suu pieni, eipähän sitä mikään miettiminen estäisi -- herkeä jo pois jyrsimästä, satut sinä kumminkin kärjenkin kohdalle... Enkö sitä sanonut...! Sieltä se nousee nyt avuttomana, suorana riippuu pitkästä alaleuastaan, olisit pysynyt syrjemmässä! -- Ja toiset tietysti perässä, heti kun liero veteen ehtii, -- on kuin heillä nyt olisi mikä itsemurhan yty. Hiiteen menkää, siinä vain olette esteeksi paremmille kaloille!

Mutta Olli ei käynyt kärsimättömäksi, hän tunsi salakkain huikentelevan luonteen, tiesi, että ei se parvi malta kauan yhdessä paikassa viipyä. Lentää heistä jonkin päähän yht'äkkiä tyhmä ajatus, ja silloin koko sakki lähtee uida lekottamaan johonkin epämääräiseen suuntaan, ilman mitään tarkoitusta. Huoletonta joukkoa, leikkiä vain koko elämä, -- menkää!

Nyt Olli piti tarkasti silmällä kuuluvaistaan, vaikka se ei enää värähtele eikä leku niinkuin äsken. Mutta olisipa ihme, ellei iso ahven olisi heinikossa maannut väijymässä tuota löyhäpäistä laumaa ja ellei se nyt sieltä uisi esiin. -- Aha, siinäpä olet jo! -- Iskit lankaan pääsi, kyhmyjussi. Katsele nyt tarkempaan!

Hetki on jännittävä. Olli tietää, mitä tällä hetkellä ahvenen päässä tapahtuu. Se makaa ruohikon syrjässä ja miettii, miettii tarkoin. Se ei ollut oikein tietoinen toiminnastaan, kun äsken ampui lankaa vastaan, näki vain jonkin esineen ja tavoitteli sitä. Mutta nyt se on selvillä asemasta, näkee herkullisen lieron ja asettuu kyljikkäin sitä tarkastamaan -- sen silmät ovat siksi sivulla, että se näkee syrjästä parhaiten. Makean näköinen esine tuo liero sen mielestä on, pehmeä ja lihainen... siinä kelluu, kuin ei miettisikään pakoa. Nyt ahven jo soutaa eväsillään yhdessä kohden, ikäänkuin hioen aseitaan, -- Ollilla on sydän kurkunperässä. Kunhan vain ei nyt palaisi siihen mikään myöhästynyt salakkahölmö häiritsemään ahvenen tarkkaavaisuutta! Ei tule. Jo ui ahven huimaa vauhtia kohti, leväyttää kitansa.

-- Nielaisi mahaan asti, se peto!

Ahven on Ollin ystävä. Sillä on lujuutta ja päättäväisyyttä luonteessaan, se tietää minkä tekee, ja vaikka onkeen meneekin, niin se tekee sen tarkan harkinnan jälkeen. Suuri, kyhmyniskainen ukkoahven on kunnioitettava veden eläjä; seurakalana se ei ole mikään erityisesti iloinen, -- siksi Olli istuukin ääneti ja vakavana, kun se kaislikon rintaan ilmestyy -- mutta se ei silti käy ikäväksi, sillä siinä on luotettavuutta ja luonteenlujuutta.

Iloista seuraa ja ajan rattoa on Ollilla enin silloin, kun tuo muka viisas ja viekas särkiparvi saapuu hänen syöttiään kosimaan. Se pitää ensin hiljaiset neuvottelunsa veneen ympärillä, ui edes ja takaisin, poistuu ja palaa taas.

-- Sukkelapäinen veijari olet, harvoin sinä koukkuun erehtyisit, ellet samalla olisi niin turkasen ahnas. Härnää vain, kyllä sinut tunnen, lopuksi et sittenkään voi voittaa kiusausta.

Aluksi särjet ilkkuen toisilleen virkkovat, että niin tuhmia me nyt emme ole, että tuohon syöttiin takertuisimme, -- ehei, siellä on lihaisen ja makean madon sisässä terävä teräs, -- ehei! Vieressä voi käydä, voihan nokallaan kosketellakin, kunhan vain ei suuhunsa ota. Niin ne tuumivat, ja siksi ne selvästi kiusoitellen heiluttavat koukkua, niin että kuuluvainen väräjää.

Mutta sitä tehdessä mesi valuu suuhun, ja jopahan joku nuoremmista arvelee: Eihän tuo nyt mahda vettä ylemmäs viedä, jos varovasti laidasta vähän maisteleekin. Se näpäisee hiukan, ja onnekseen sen tekee; makeata oli -- turkanen, kun oli hyvää. Maistetaanpas toinen kerta, varovasti vain -- hei kun onnistaa! Särkeä oikein naurattaa ajatellessaan kalamiehen kiukkua, ja se tekee leikkisän ehdotuksen: Jyrsitään pois koko mato raudan päältä... jos tuossa muuten mitään rautaa lieneekään. Ja ennen pitkää koko särkiparvi onkin siinä puuhassa, yksi nykäisee yhtäältä, toinen repäisee toisaalta, ja niin nauretaan onkijalle, joka vetää ja suuttuu.

-- Mestareita olette, mutta tulee se erehdys! -- Olli panee lieron hyvin herkästi ongen väkään.