Part 3

Silloin siellä näet vasta elämä alkaakin, silloin se vasta täyteläänä pulppuaakin parin, kolmen kylmimmän talvikuukauden aikana. Meri ei vielä jouluksi jäädy, harvoinpa tammikuullakaan. Mutta helmikuun alussa saapuvat varmasti lähimmän rannikon miehet, etupäässä pitkäpaatelaiset, suurin joukoin Kiuskeriin. Suksilla sinne hiihtävät ja vetävät perässään pieniä, keveitä, siroja laitakelkkoja, joissa ovat verkot ja eväät, padat ja purjeet ja muut tarvekapineet, -- norssikelkoiksi niitä sanotaan, sillä kuoretta tämä talvipyynti isoksi osaksi tarkoittaa. Mutta näiden yksinäisten hiihtäjäin välissä kulkevat huohottaen ja hoilaten isommat miesjoukot, jotka vetävät perässään jalaksille nostettuja veneitä, -- ilman veneitä eivät nämä likisaaristolaiset koskaan lähde Kiuskeriin. Kepeästi juoksevat raskaat veneetkin jalaksillaan jäätikköä pitkin, ja pian se peninkulman taival katkeaa. Saaristolaiset nostavat tavaransa majoihinsa, -- heillä on näet Kiuskerin suurimman saaren pohjoisrannalla notkoihin ja kallioiden lomiin veistettynä puolenkymmentä hirsisuojaa uuneineen ja lattioineen -- ja niissä he talvikalan aikana aina yönsä lämpimässä viettävät. Tämä keskimmäinen kalliosaari on sangen korkea, mutta syysmyrskyllä kuohuu kumminkin meri iltikseen senkin yli, eikä siellä sen vuoksi kasva puutakaan, ei kuin vaivainen, maata vasten painunut kataja kiven kolossa. Ja aivan niinkuin saaren kataja, niin näyttävät sen majatkin mataloina ja maata vastaan painuneina juurettuneen kivien koloihin. Mutta kiire on Kiuskeriin saapuneilla jäälle. Kukin koettaa ehtiä valitsemaan parhaat verkkopaikat, syvimmät kalahaudat, -- minkä paikan silloin helmikuussa saa valituksi, sen saa sitten, jos jää paikoillaan kestää, talvikauden omanaan pitää. Verkot uitetaan kohta jään alle, pitkä salko ommellaan avannosta toiseen, mutta verkon päihin kiinnitetty nuora jää kulkemaan jään päältäkin, niin että verkot voi kokea tarvitsematta niitä nostaa vedestä ja uudelleen uittaa. Kolme avantoa kuuluu kuhunkin verkkoon. Keskimmäisen, suurimman, soikean avannon edessä istuu pyytäjä kahdareisin ja nostelee sieltä sulin käsin jääkylmää verkkoaan, noppien saaliin vasuihinsa. Mutta suojakseen tuulelta hän pystyttää ympärilleen "varjokepit", kuusi yläpäistään yhteen sidottua tankoa, joiden päälle hän levittää purjeen, -- se on pienen lappalaiskodan näköinen, suippopäinen suojus, ja siinä kalastaja kököttää, anna pyrytä tai myrskytä. Ei ole hätääkään, kun vain jää kestää!

Mutta tuskin lähimmän saariston miehet ovat ehtineet näin asettua pyyntipaikoilleen, kun jo pitempimatkaisiakin kalastajia rupeaa saapumaan Kiuskerin seuduille. Niitä tulee Koivistolta ja Uudeltakirkolta asti -- heillä ei ole lähempänä talvipyyntipaikkoja, -- ajavat siihen hevosilla rantoja pitkin tai suoraankin kierällä jäällä, saapuvat majoineen, eväineen, akkoineen -- mutta ilman veneitä -- jäädäkseen sinne sitten koko talvikaudeksi. He pystyttävät laudoista rakennetut, säpeillä kokoonkyhättävät majansa eli "putkansa" ulos jäälle, ulommas saaristolaisista, verkkoavantojensa viereen, ja muuttelevat niitä sitä myöten kuin saalista tuntuu tulevan. Ennen pitkää on näitä majoja siellä jäisellä ulapalla silmänkantaman pituinen rivi, on putka putkan takana, sen verran vain väliä, etteivät eri pyytäjäin verkot sotkeudu toisiinsa, jos merivirta miten päin pyörinee. Jokaisessa majassa asuu 6-8 henkeä, sulloutuneina minkä suinkin makaamaan sopivat. Pienellä rautauunilla maja illalla lämmitetään, ja pian se käykin kuumaksi kuin sauna; mutta pian lämmin pakeneekin hataroista lautaliitteistä, eikä aamulla majassa ole paljoa vähemmän pakkasta kuin jääaavikolla, -- terveyttä se elämä kysyy!

Vilkasta on elämä aamusta asti Kiuskerin edustan aavikolla. Tuhathenkinen väestö kihisee siinä yksillä jäätiköillä; miehet juoksevat edestakaisin majojensa ja avantojensa väliä, varjokeppejä pystytetään avantojen ympärille, ja pian on niitä kuin suippopäitä heinärukoja ison kartanon vainiolla, -- hyvin ison kartanon. Uudet tulokkaat vetävät keikkojaan yhä edemmäs merelle. Ja maista päin kilisevät kulkuset, kalanostajat näet saapuvat pyyntipaikalle ostamaan aamun saaliit.

Nuo ostajat antavat erityisen värin ja elon kalastajaleirille. Hevosten tiu'ut kilajavat, kun ne kylmissään siinä jäällä heinää pureskelevat ja tömistävät kavioitaan. Miehet tepastavat siellä hyvissä turkeissa, kirjavissa vöissä ja huopasaappaissa, kulkevat majasta toiseen, tinkivät, huutavat kalamiehiä puheilleen ja hierovat kauppaa. Mutta kalastajat, vaikk'eivät muuten paljon tiedä toisistaan jääaavikolla, ovat kumminkin hintojen puolesta muodostaneet lujan liiton: he eivät niitä pudota. Ja jo maksaa yksi ostaja toisensa perästä vaaditun hinnan, joku lisääkin vähän saadakseen kuormansa pian täyteen ja ehtiäkseen ensiksi myyntipaikalle, Viipuriin tai Pietariin. Raha kilahtaa kalastajan suomuspeittoiseen massiin, päivän pyynnistä hän voi saada kymmenen markkaa ja ylikin. Mutta kyllä se olikin raskasta työtä, -- vilussa ja pyryssä pitää avokäsin hoitaa jään alta juoksevia pohjaverkkoja, ja niin märkänä sitten maata yönsä vetoisessa majassa. Ja sitä täytyy tehdä kuukausimääriä yhteen menoon. Pitkäpaatelaiset ne toki lähtevät aina sunnuntaiksi kotiinsa, kylpevät lauantai-iltana, muuttavat vaatteensa, lepäävät ja ihmistyvät lämpimissä tuvissaan perheensä parissa ja palaavat sitten maanantai-aamuna aikaiseen uusina ihmisinä taas viikoksi Kiuskeriin. Mutta ulkopitäjäläiset elävät siellä merellä hataroissa lautamajoissaan usein pari kuukautta yhteen menoon, ehkä jonkin ainoan kerran käyvät saaressa vierailemassa, elävät siellä niillä yksillä ahtailla, kylmillä ja märillä tiloilla myrskyssä, tuiskussa ja pakkasessa.

Järjestys tuossa jääyhteiskunnassa on mallikelpoinen. Ei siellä ole esimiestä, ei ruununmiestä, ei sääntöjä eikä aitoja, vaan niitä ei tarvitakaan. Kukin hoitaa omat asiansa, hoitaa raskaan työnsä ja antaa toisen tehdä samoin.

Raskasta työtä, mutta meneehän se elämä sittenkin mukiin, niin kauan kuin jää kestää eheänä ja rauhassa saa pyyntiä harjoittaa, -- siihenhän sitä on saatu tottua. Vasta se vaikeaksi käy, kun sattuu sellainen huono talvi, jolloin meri menee heikkoon jäähän, joka sitten joka tuulella repeytyy ja särkyy ja näyttää hätää ja kiirettä kalastajille. Silloin ei voi koskaan yötään aivan turvallisesti maata lautamajassa, silloin täytyy päivilläkin alinomaa varjokeppien alta tarkata tuulia ja merivirtoja ja pelätä jään alla olevia, kalliita verkkoja. Ja repeileehän meri usein vankempinakin talvina, kun myrsky nousee. Yhtäkkiä irtautuu jää joltakin kaukaiselta rannalta ja turkkaa toista kiintonaista jäätä vastaan, joka taas vuorostaan särkyy ja lähtee tyrkkimään. Silloin rupeaa meri elämään, silloin ei ole hauskaa aavikolla. Railoja avautuu kalastajain majojen väliin, lautta lähtee verkalleen liikkeelle. Kiire on silloin kalastajilla korjata verkkojaan ylös merestä, panna majat kokoon ja pyrkiä kiintojäälle. Lähimmän saariston miehet siitä pulasta helposti pelastuvat: heillä on venheet Kiuskerissa ja siellä aina miehiä, jotka tulevat pyynnissä olevia pelastamaan. Mutta koivistolaisilla ei ole veneitä, hauras jää on heidän ainoana turvanaan. Kun meri on ollut ylt'yleensä jäässä, silloin eivät lautat tavallisesti lohjettuaankaan pääse kauas kulkemaan, ainahan silloin tulee toinen jää pian vastaan, jota myöten pääsee pyrkimään kiintojäälle. Mutta jos tuuli kauan puhaltaa yhdeltä suunnalta, kooten jäät vastarannalle, ja virta sitten yht'äkkiä kääntyy toisaalle, silloin railot levenevät suuriksi seliksi ja liikkuva jäälautta ajautuu kauas sulalle merelle, ajautuu kuulumattomiin. Silloin on hätä käsissä, silloin lautalle jääneet kalastajat voivat hävitä viikkokausiksi teille tietymättömille. Ellei heitä silloin pian ala joltakin rannalta kuulua, niin jo on pakko hälyttää ruunun laivoja avuksi.

Niin käy usein kevätpuoleen, milloin jäät lähtevät liikkeelle ennenkuin pyyntiaika on lopussa. Kalastajat eivät malta lähteä ajoissa maihin, he luottavat onneensa, jäävät jäätikölle viime tinkaan, kunnes lautat repeytyvät irti ja lähtevät kulkusalle. Itse he silloinkin kyllä tavallisesti ehtisivät pelastua, mutta he eivät raaski jättää verkkojaan, jotka ovat heidän omaisuutensa ja elinneuvonsa, he jäävät verkkojaan talteen korjaamaan ja joutuvat sillä välin kulkusalle. Ajelehtivan jäätelin varassa on kymmenien, ehkä satojen ihmisten henki. Mutta harvoinhan niiden kumminkin kuullaan hukkuneen, -- aina on jokin ranta tullut vastaan.

Kiuskeria lähinnä asuvain saaristolaisten kuvausten mukaan nuo koivistolaiset ovat aika hölmöjä, kun noin jättäytyvät merijään varaan ilman veneitä, ilman oman pelastuksen mahdollisuutta; -- "niitä täytyy sitten meidän aina käydä sieltä mereltä keräilemässä", sanovat he. Arvattavasti koivistolaisten mielestä noiden lähisaaristolaisten pyynti taas on ihan herraspeliä, ilman vaivaa ja vaaraa: heillä hirsimajat asuntona, veneet varana, kotona saunat lämpiävät, -- sitä vailla, ettei ole rautatietä ja makuuvaunua! Toista se on vielä Kiuskerissa, toista Kiuskerin takana, sanovat koivistolaiset, -- siellä se pyynti vasta luontoa kysyy. Mutta saarelaiset pitävät varovaisuutensa järkimiehen viisautena, -- hölmöä on heittäytyä sattuman varaan.

-- Te siis ette koskaan joudu kulkeville jäälautoille, kysäisin kerran Pitkänpaaden Jermolta, kun hän kuvaili tuota itärannan kalastajain varomattomuutta.

-- Eipä sitä meille usein satu, joskus mahdollisesti tapaturmassa. Olinhan sitä sentään tässä tuonaan minäkin yhden yön sellaisella reissulla, -- mutta yhden yön vain.

-- Ähäs, kuinka se niin sattui?

-- Jää repeysi rutosti, me satuimme muutaman naapurin kanssa etäälle Kiuskerista, kun nousi äkkiä myrsky. Ei ehditty kiintojäälle eivätkä toisetkaan päässeet meille avuksi. Oli sellainen sakea lumipyry, ettei nähnytkään mitään. Koetettiinhan siitä maihin päästä, hypittiin lautalta toiselle, juostiin hiki hatussa, mutta yö tapasi. Haimme silloin sellaisen jääröykkiön, johon ahtojäätä oli pakkaantunut -- se ei juuri enää vähällä kummalla repeä, -- kaivoimme siihen tuurillamme sen verran koloa, että pää ja hartiat mahtuivat tuulelta suojaan, se kun oli julma se myrsky. Siinä makasimme, mutta eipä nukuttanut. Jäät hankasivat vastakkain, ulisivat ja paukkuivat, halkeilivat ja tuuppailivat toisiaan; väliin soluttiin aika vauhtia selvää vettä jonkin railon yli, väliin taas jysähdettiin toista lauttaa vastaan. Myrsky vinkui ja repi turkin liepeitä -- en sitä yötä unohda. Säälikseni ovat lautoille jääneet ulkopitäjäläiset usein käyneet, kun olen sitä omaa yötäni muistanut.

-- Mutta seuraavana päivänä jo pääsitte pois?

-- Niin, myrsky tyyntyi, jäät asettuivat, railoja meni jäähän ja me taivalsimme, lautalta lautalle hyppien, Kiuskeriin päin. Puljahdeltiinhan siinä väliin hartioita myöten mereenkin, mutta eihän siinä hätää ollut; Kiuskerin majakka näkyi, ja sitä lähemmäs myötään tultiin. Kamala yö se oli, kylmä oli ja nälkä oli ja surma oli perimässä, ja tulinpa ajatelleeksi, ettei olisi nyt markka paljon kuumasta kahvikupista. Mutta pientä tuskaahan se sittenkin oli kaiken sen suuren tuskan rinnalla, jonka Kiuskerin jäät joka talvi niin monelle tuottavat. --

Keväällä, kun jäät Kiuskerin ympäriltä ovat irti ja ajautuvat kauas, mutta rannikot vielä ovat umpijäässä eikä merenkulku pääse alkamaan, silloin meri on todellakin muutaman kuukauden ajan Kiuskerin ympärillä kuollut. Mutta kauan sitä kuolemaa ei kestä. Luotsit saapuvat samassa majakkaan, tulet sytytetään loistoissa, ja ensimmäisen höyrylaivan savupatsas alkaa pian haamottaa taivaanrannalta. Kesäkausi, laivaliike on alkanut. Mutta talvikausi se sittenkin vasta on oikeata liikkeen aikaa Kiuskerin ympärillä.

V.

JÄYKISTYNEET SORMET.

Helmilahden vanha Antti on hänkin niiltä saaristolaisten merielämän maineajoilta, jolloin rahdinkuljetuksen Suomenlahdella toimittivat yksinomaan saaristojahdit ja kaljaasit -- silloin ei vielä ollut höyrylaivoja joka lahtea porkkaamassa -- ja jolloin nämä vankat ja nopeat alukset kilpailivat myrskyjen kanssa voimassa ja tullimiesten kanssa viekkaudessa. Mutta nuo vanhat merikarhut eivät juuri kernaasti kerro muistojaan ja seikkailuitaan; eipä silti, että he nyt enää mitään pelkäisivät, mutta he pitävät ne mieluummin ominaan. -- Eihän sitä mitään niin merkillistä tapahtunut, vastasi Anttikin, jos milloin koetin johtaa puheen noihin aikoihin, se nyt oli aikaansa sekin, niinkuin muukin. Kun häneltä joskus esim. kovalla tuulella purjehdittaessa tiedusteltiin, muistiko hän jotakin erityistä myrskyä entisiltä merimiesajoiltaan, hän vastasi naurahtaen, että "eihän tämä vielä sitä oikeata tuulta ole", mutta tarkemmin ei kertonut. Ja jos siitä vanhasta viinankuljetuksesta tuli puhe, niin hän vaikeni kokonaan, ikään kuin asia ei olisi häneen kuulunutkaan.

Mutta kerran hän sentään hiukan raotti sanalipastaan -- ja se oli hänen kahden koukkuun jäykistyneen sormensa ansio. Olin usein huomannut, että Antti purjenuoria hoitaessaan vähän kömpelösti niitä oikealla kädellään hypisteli, niin nokkelasti kuin hän muuten vielä purjeita käyttelikin, ja kerran sen vuoksi kysäisin, että kuinka hänellä nuo pari sormea ovat noin jäykät.

Hän ojensi silloin hymyillen kätensä, oikaisi suoriksi kolme sormeaan ja osoitti, että ne kaksi keskimmäistä, pitkä sormi ja nimetön, olivat koukussa eivätkä oienneet. Ja hän virkkoi:

-- Tämä on sitä viinan työtä.

Utelias olin kuulemaan pienimmänkin kaskun ja mietin keinoa, miten saisin ukon kertomaan sormiensa tarinan. Mutta ilokseni hän nyt rupesi aivan pyytämättä selittelemään:

-- Eivät nämä sormet ole tappelussa särkyneet, ei sillä tavalla viinan työtä, vedessä ne ovat kangistuneet. Mutta pirtulasti siihen oli syynä -- olinhan sitä näet minäkin joskus kuljettamassa.

Ja näin kerta alkuun päästyään Antti jatkoi:

-- Monet mutkat ja juonet siinä täytyi keksiä, kun mieli lastin maahan saada, sillä tullimiehet olivat tottuneet ja valppaat, -- tuolla Pitkässäpaadessahan niillä oli silloinkin asemansa ja sieltä ne purjehtivat alituiseen joka taholle saaristossa. Ja oli niillä maissakin urkkijoitaan, jotka heille ilmoittivat, mikä laiva milloinkin oli lähtenyt meren takaa pirtua hakemaan -- sitä silloin aina tiesivät odotella ja vahtia. Sen vuoksi täytyi saaristolaisten usein jo kaukana merellä tyhjentää lastinsa toisiin aluksiin, jotka sinne yöpimeällä purjehtivat vastaan -- siitä oli aina etukäteen salaa sovittu. Kun sitten tulliveneet ajoivat takaa mereltä tullutta laivaa, jonka tiesivät tuoneen viinaa, mutta jonka harmikseen tapasivat tyhjänä, veivät aivan toiset alukset sill'aikaa lastin toisia väyliä myöten maihin.

Antti hymähti vähän katkerasti.

-- Mutta ainapa ei sekään juoni auttanut. Eräänä yönä meitä purjehti pari miestä sillä asialla tyhjällä hailiveneellä Saksasta tulevaa kaljaasia vastaan, joka toi kielletyn lastin -- sieltähän niitä pirtulasteja viime aikoina enimmäkseen tuotiin. Tullimiehille oli ihan meidän toimestamme salaa ilmoitettu, että se se nyt viinaa tuo. Oli ankara pohjoistuuli, meidän täytyi purjehtia lähelle Narvin saarta, jossa nyt on majakka, ennenkuin kaljaasin tapasimme. Enimmät lastit oli siitä jo muuan jahti käynyt hakemassa, mutta kun se ei jaksanut kaikkea ottaa, piti meidän viedä maihin viimeiset avonaisella hailiveneellä. Tyhjä kaljaasi lähti purjehtimaan maihin Pitkänpaaden itäpuolitse, vetääkseen tullimiesten huomion sinne, ja helppohan sillä oli matka. Mutta meillä oli hyvin työläs retki.

-- Sitä silloista tuulta saattoi todella sanoa myrskyksi -- enpä sen kovemmassa muistakaan olleeni. Luovittiin vastaiseen siinä vihaisessa säässä, ja kun vihdoin rannikkoa lähestyttiin, painoi tuuli meidät suoraan Kultamatalaa kohti, -- sitä kutsutaan Kultamatalaksi, kun siinä on keltainen hiekkapohja. Ei se tavallisesti mikään matala ole kalaveneelle, siinä on vettä parikin syltä, mutta sellaisessa myrskyssä se on surman paikka joka alukselle. Siinä käy mahtava kare, jokaisen aallon pohjassa siinä silloin näkyy selvä, keltainen hiekka, ja siihen särkee meri aluksen sekä suuremman että pienemmän. Kamalata oli sitä karetta nähdä, ja joka hetki luulimme veneen jysähtävän säpäleiksi pohjaan, sillä siinä aallokossa oli mahdoton kääntää varsinkaan raskaassa lastissa olevaa venettä. Mutta yli tulimme Kultamatalasta -- emme sattuneet toki matalimmalle kohdalle -- ja niin oltiin vihdoinkin pääsemässä ensimmäisten saarten suojaan. Olipa ollut kuin tulppa koko päivän sydämessä, ja siksi hengitimme jo vapaammin; tullimiehiä emme osanneet ollenkaan peljätä, varsinkaan siinä säässä, ja rohkeasti viiletimme lähintä salmea kohden. Silloin yht'äkkiä näemme edessämme tulliveneen keulan -- Mervenius on siinä saaren takana väijymässä.

Katseeni lienee ollut kysyvän näköinen, sillä vaikka en mitään virkkanut, ukko vastasi:

-- Kukako Mervenius oli -- sehän se juuri oli se Pitkänpaaden tullipäällikkö, ovela, viekas mies. Se oli kuin kärppä kivirauniossa, yht'aikaa monessa paikassa, eikä se hänkään säitä säikkynyt. Hänen piti silloinkin olla kaukana idässä kaljaasia vahtimassa, mutta olikin siinä meitä vastassa, -- lienee arvannut juonemme, koska oli lähettänyt pienemmän veneen kaljaasia ajamaan ja itse tullut meitä kohti. No niin, meille hätä käteen. Käänsimme ruorin ympäri, rupesimme pyörähtämään myötäiseen, pakosalle... Silloin pamahti laukaus, veneemme oli ammuttu puhki, se vajosi...

Antti vaikeni tuokioksi. Sitä ei minun uteliaisuuteni olisi sallinut varsinkaan tällä kohdalla, ja ehätin kysymään:

-- Entä te -- jouduitte uimasille?

-- Meillä oli veneessä korkkiset törnipussit -- ne piti olla, kun merellä lasti otettiin -- ja sellaisen ennätimme kumpainenkin tempaista kouraamme, muutenhan siihen olisikin paikalla hukuttu.

-- Ettekö osanneet uida?

-- Emme me saaristolaiset ui koskaan, veteen ei mennä muuta kuin milloin on pakko. Eihän siitä tosin sillä kertaa olisi ollut pitkältä maihin uida, mutta eipä ollut meidän siinä maihin pyrkimistäkään. Sillä siellä olivat tullimiehet vastassa, sieltä olisi suoraan ollut matka vankilaan, eikä sinne mieli tehnyt. Mutta eipä ollut siinä muuten mies enää paljon matkansa määrääjänä, aalto vei meitä mukanaan, kuljetti mihin tahtoi. Tullimiehetkin lienevät luulleet meidän siihen kerrassaan veneinemme uponneen, koska eivät edes paikalle soutaneet.

-- Ja teitä meri vei suoraan selälle?

-- Niin vei. Sen verran tuuli kumminkin kävi viistoon, että aalto ajeli meitä Martinsaaren rantaa kohden. Mutta onhan sitä selkää siinäkin, tunnin sitä kalavene purjehtii tavallisella tuulella, ja meidän oli sitä sulin käsinä myrskyssä soudettava. Mutta mikäpä siinä auttoi, koetettiin pysyä hengissä niin kauan kuin voitiin. Oli syyspuoli kesää, vesi toki ei ollut kovin kylmää, mutta kangisti sittenkin ajan mittaan kontettuneiksi kaikki raajat, eikä ollut tajustakaan lopuksi enää paljon tolkkua -- en tiedä vieläkään, kauanko siinä likosin.

Antti keskeytti hetkeksi kertomuksensa, oikaisi sitten taas ne kolme sormeaan suoriksi ja näytti kahta, jotka olivat jäykkinä koukussa.

-- Noiden sormien ja kämmenen väliin olin saanut temmatuksi korkkipussin rihman ja niillä sitä koko ajan siihen puristin, -- ei ollut siinä aallokossa aikaa eikä tajuakaan korjata rihmaa paremmin käteensä. Toisella kädellä koetin aina kahmaista itseni aallon harjalle, että en alle vaipuisi. Toveristani en tiennyt mitään, vähän matkaa uppoamispaikalta olin jo hänestä eronnut; yksin vain siinä taistelin ja syljeskelin merivettä, jota aalto aina turkkasi kurkkuuni. Enkä tiedä itsekään, mitenkä se tapahtui, kun aalto minut vihdoin viskasi muutamalle Martinsaaren hiekkarannalle. Tunsin vain pohjan allani ja siitä ryömin maihin. Mutta kun siinä olin kotvasen maannut ja rupesin nousemaan pystyyn, nousi korkkipussi yhä oikeassa kädessäni -- nämä sormeni puristivat aina vain sen rihmaa kämmentäni vastaan. Ja minun täytyi toisella kädelläni oikein riuhtaista, ennenkuin sain rihman irti. Mutta senjälkeen nuo sormet eivät ole koskaan oienneet.

Istuttiin ääneti. Ymmärsin, että tarina oli Antin puolesta lopussa, hän kiinnitti jo huomionsa muihin seikkoihin. Mutta minä olisin vielä halunnut kuulla enemmän siitä seikkailusta ja kysäisin:

-- Eivätkö tullimiehet koskaan saaneet tietää, että te olitte olleet siinä veneessä, jonka he ampuivat upoksiin?

-- Eikö mitä. Myöhemmin he kuulivat, että kaljaasin viinalastin oli tuonut maihin eräs jahti, -- luulivat mahdollisesti viattoman hailiveneen ampuneensa eivätkä senvuoksi asiaa sen enempää tiedustelleetkaan. Emme mekään valittaneet.

-- Teidän toverinne pelastui siis myöskin?

-- Niin teki, samalla tavalla.

Vieläkin koetin viskata muutaman syötin, saadakseni Antin kertomaan lisää.

-- No se kai olikin viimeinen viinaretkenne, vai kävittekö vielä senkin jälkeen pirtulasteja hakemassa?

Antti nauroi.

-- Ehkä tuli vielä myöhemminkin käydyksi, enpä häntä muista niin varmaan. Mutta tämän reissun muistan aina noista sormistani.

Toisen kerran, kun oli siitä vanhasta salakuljetuksesta ollut puhetta, tiedustelin Antilta, mikä sen oikeastaan vaikutti, että tämä pirtun ja muun tavaran luvaton tuonti jäi pois.

-- Mikäkö vaikutti, hän matki ja näytti hetkisen miettivän. -- Aika sen vaikutti ja kansa itse ja sivistys, -- ruunun miehillä oli siihen tulokseen hyvin vähän osaa. Mutta aikaa myöten levisi kansaan uudemmat käsitykset. Se oli ennen suosinut salakuljetusta ja suojellut sen harjoittajia. Vähitellen yksi toisensa perästä rupesi ymmärtämään, että se olikin paha ja kansaa turmeleva tapa. Se vietteli väestön juoppouteen ja aiheutti rikoksia, se hämmensi käsitykset oikeasta ja väärästä, eikä se kumminkaan ollut sanottavasti tuottavaa. Muutamat, jotka sitä palkkaväellä ja useilla laivoilla harjoittivat, ävertyivät, mutta itse ne, jotka alituisen vaaran alla purjehtivat ja tekivät raskasta työtä -- eihän sitä uskaltanut olla liikkeellä muuta kuin pimeällä ja kovassa säässä, -- ne hyötyivät hyvin vähän. Ja niiltä rikastuneiltakin hupenivat näkymättömiin ne tulonsa; möivät viinansa velaksi välikauppiaille, nämä eivät maksaneet, eikähän sellaista saatavaa voinut uloshakea. Valistuneimmat miehet kyläkunnissa rupesivat sitten vastustamaan koko salakuljetusta -- se ammatti ei siis enää voinut pysyä salassa, sen harjoittajilla ei ollut enää entistä turvaa, ja niin koko tapa vähitellen jäi olemattomiin, kuivi pois. Ja onneksi se oli kansalle, paljon paremmin se nyt tulee toimeen luvallista elinkeinoa harjoittaen, ja kaikki se entinen salakähmäisyys, pelko ja viha on kuitti.

Niin puhui Antti, ja hän näytti puhuvan omasta kokemuksestaan ja sydämen vakaumuksesta. Mutta sittenkin hän vielä hetken kuluttua lisäsi:

-- Mutta reipasta elämää se entinen elämä oli, rohkeutta se kysyi ja mielevyyttä ja miehen tarmoa, se kasvatti miehet nuorista pitäen luottamaan itseensä ja karaisi heissä luonnon. Veltompi on tämä nykyinen aika ja pehmeämmät ihmiset. --

Näkyipä siis kaikesta huolimatta, että ukossa vielä pohjalla eli rakkaus saaristolaisten vanhaan seikkailuaikaan.

VI.

HAILIAPAJA SUNNUNTAINA.

Kesäkalan pyyntiajan olisi ollut määrä alkaa niinä päivinä, mutta vielä eivät hailit kuuluneet nousseen rannikolle, eikä siinä heinänteon kiireessä kukaan malttanut lähteä niitä summia hakemaan. Perjantaina päivällä oli kumminkin Kivirannan Iivari, joka koko aamun oli tuulia haistellut, lähtenyt akkoineen kesken rupeaman niityltä, soutanut apajalleen ja kokeeksi potkenut nuotan veteen, -- pitihän toki tunnustella, olisiko haili jo tullut mereltä. Ja tullut se oli. Kivirannan vanhukset vetivät siinä varpin toisensa perästä, ja ilo oli vetää. Sillä joka kerta nuotan perä pulskahutti sieltä apajalta tullessaan hauskan kosteikon, ja kun se maihin vedettiin, kihisi siinä valkoista meren karjaa kuin kattilassa, Ähäs, eivätpä olleet muut sitä arvanneet, riemuitsi Iivari uutta apajaa kiertäessään. Ja kun nuotta-aika iltasella oli ohi, olivat molemmat kalavasut puolillaan lihavia haileja, ja suutaan lipoen Iivari viiletti akkansa soutamaa venettä kotisalmea kohden.

-- Huomenna tullaan taas apajalle. -- Eikä sitä ennen puhuta halleista kenellekään mitään, -- keksikööt itse!