Part 1

SAARISTOSTA

Kuvia suomalaisten saaristolaisten elämästä

Kirj.

SANTERI IVALO

WSOY, Porvoo, 1903.

SISÄLLYS:

I. Sinnepäinhän on minunkin matka. II. Satu särmäisestä rantakalliosta. III. Rauhoitusalueet. IV. Kiuskerissa talvella. V. Jäykistyneet sormet. VI. Hailiapaja sunnuntaina. VII. Hylkeenpojan leikki. VIII. Kaislikon rinnassa. IX. Eräs joulukuun retki. X. Käynti Hanhikivellä. XI. Pantsu. XII. Kalat nuotassa.

I.

SINNEPÄINHÄN ON MINUNKIN MATKANI.

-- Siis todellakin aiot lähteä hiihtämään merelle, Antti?

-- Eihän sinne majakkaan muuten nyt pääse.

-- Mutta tuuli kiihtyy, luuletko jäitten pysyvän paikoillaan?

-- En tiedä, mutta eihän tässä epäileminenkään auta...

Tämä keskustelu tapahtui eräänä talviaamuna muutaman Suomenlahden ulkosaaristolaiskylään kuuluvan talon pihalla. Nuori mies korjaili siinä, jo matkapuvussa ja laukku olalla, suksiensa näystimiä juuri hiihtämään lähtiessään. Vanha kalastaja häntä varoitteli lähtemästä; muu talonväki seisoi viluissaan siinä ympärillä. Kaikkien katseet tähtäsivät lumenpeittoiselle selälle: sikermä pieniä, matalapuisia saaria rajoitti siellä näköalan, mutta muutamain lomitse kumotti kumminkin jo rajaton, aava, valkoinen meri. Se oli Suomenlahden ulappa, ja sinne aikoi nyt nuori mies yksin hiihtämään. Hän asetti jo sukset hangelle, otti seinän vierustalta sauvansa, joista toisena oli tukeva tuura, mutta jäi vielä hetkeksi sauvainsa varaan seisomaan. Vakava ilme oli hänen terävässä katseessaan, kun hän tuokioksi pyörähti tuuleen päin, joka heilutti pihalla seisovain naisten hameitten liepeitä ja leyhytti vanhan kalastajan partaa.

Kalastaja seurasi lähtevän liikettä silmillään ja varoitti vieläkin:

-- Tällä tuulella on voimaa siellä ulkona selällä. Pauketta sieltä jo on kuulunut, jää on äännellyt sillä äänellä, joka sillä on, kun se rupeaa elämään.

Antti ei vastannut, liikahtamatta seisoi. Hän oli pari päivää sitten lähtenyt kotoaan, kaukana meressä olevasta Somerin saaresta mantereelle. Somerissa hän oli majakan vahtina, ja siellä oli hän, niinkuin muukin majakkaväki, ollut vankina koko talven joulun alta asti, jolloin sinne viimeiset talvimuonat oli tuotu. Tavallisuuden mukaan meri oli nytkin kevättalveen asti ollut Somerin ympärillä jäätön ja vapaa -- tämä osa Suomenlahtea menee harvoin umpinaiseen jäähän, -- mutta nyt maaliskuulla meri oli kovien pakkasten ja tyynten ilmain aikana täälläkin jäätynyt vahvaksi. Silloin oli Antille tullut asiaa mantereelle. Hänen nuori vaimonsa oli sairastunut eivätkä riittäneet siihen tautiin majakkaväen vanhat taidot ja kotilääkkeet. Meren jäädyttyä Antti oli senvuoksi päättänyt lähteä hiihtämään mantereelle, lääkäriä puhuttelemaan ja lääkkeitä saamaan. Tällaisen retken hän oli tehnyt ennenkin -- vaikk'ei yksin -- oli hiihtänyt tuon viiden peninkulman meritaipaleen mantereelle, jota ei majakkaan kumottanutkaan, ja taas takaisin, ja hyvin oli käynyt. Pahin vaara siinä uhkasi, jos nousisi myrsky ja jää lähtisi liikkeelle, siten katkaisten paluutien. Mutta Antti uskalsi senkin uhan, lähti yksin matkalle, ja hyvin hän mantereelle saapuikin. Nyt hän oli palaamassa saareen, yön hän oli levännyt saariston viimeisessä talossa, ja nyt olisi ollut painuttava merelle.

Tekeekö se nyt juuri pahimmoilleen hänelle sittenkin tenän? Tuuli, tuo nukkuvan aavikon vaarallinen herättäjä, kohisi kumeasti saaren matalassa petäjikössä ja vinkui lakeutta pitkin. Vielä oli taivas sees, hattaroina vain liikkuivat pilvet, tuiskua ei toki tarvinnut pelätä. Mutta kestikö jää paikoillaan vai saiko myrsky sen revityksi irti ja ajetuksi kulkusalle...?

Sitä ajatteli nuori mies sauvoihinsa nojaten ja tähystellen kohti talven harmajata taivaanrantaa. Pitäisikö totella varoittajain neuvoa ja jäädä taloon tyyntä odottamaan...? Siitä tulisi pitkä odotus, tukala odotus. Ja ehkäpä juuri sillä välin, päivän tai parin perästä vasta, jää todellakin irtautuisi -- silloin hän joutuisi sinne viikoiksi viipymään, kenties kuukausiksi, -- heti lähtien olisi ehkä hyvin ehtinyt kotiin. Ei, Antilla ei ollut lupaa olla niin kauan poissa majakasta, eikä hän voinut olla. Siellä saarimajassa odottaa sairas vaimo miestään, odottaa tuskallisena, pelko sydämessään, pahin pelko siitä, miten yksinäisen hiihtäjän käy. Se huoli riuduttaisi potevan viimeiset voimat, jos ei miestä kotiin rupeaisi kuulumaan, jos puhe leviäisi, että liekö eksynyt tai halkeamaan uponnut...

-- Ei auta odottaa, matkalle täytyy painua.

Sen hän virkkoi ikäänkuin vastaukseksi vanhalle kalastajalle, vaikk'ei hän, omiin mietteisiinsä kun oli vaipunut, tätä ollut ehtinyt paljon kuuntelemaan.

-- Sittenkin? lausui kalastaja.

-- Niin, tuuli kiihtyy, sen edestä pois.

-- Tuuli kiihtyy! Kun olisi se Jussi edes kotiin ehtinyt, hän toki olisi sinua lähtenyt edes ulkoluotojen yli saattamaan.

-- Kiitos, en ehdi nyt häntä odottaa. Hyvästi.

Ja hän nyökäytti jäähyväiset talon väelle, työnsi suksensa solumaan alas saaren loivaa rinnettä ja käänsi ne jäälle ehdittyään etelää kohden, suoraan merelle. Ja verkalleen mutta varmasti, taakseen vilkumatta, hän viiletti sitä luotosikermää kohti, joka kehyksenä rajoitti näköalan merelle päin. Saarelaiset jäivät vielä hetkeksi törmälle hänen jälkeensä katsomaan, seisoivat siinä vakavina ja liikkumattomina sanaakaan puhumatta, tuulen repiessä naisten helmoja ja vanhan kalastajan tuuheaa partaa. Siinä seisoivat, kunnes hiihtäjä luotojen yli ehti ja niiden taa hävisi, -- suora latu jäi vain merkitsemään hänen tietään. Silloin he kääntyivät ja palasivat tupaan.

* * * * *

Mutta kauan he eivät olleet ehtineet tuvassa olla, kun jo talon nuori kotivävy, Jussi, joka aamutuimaan oli käynyt pyydyksillään, saapui kotiin.

-- Jää repeilee koillisen kulmalla, hän kertoi ensi sanoikseen. -- Railoja näkyi jo siellä päin.

Tuvassa olijat säpsähtivät. Siis oli jo tapahtunut tai tapahtumaisillaan se, mistä he juuri nuoren majakkamiehen kanssa olivat puhuneet.

-- Ja Antti lähti juur'ikään hiihtämään Someriin, virkkoi vanha kalastaja miltei valitellen.

-- Merelle... onko hän jo matkalla?

-- Äsken hiihti ulkoluotojen poikki.

Jussi oli karahtanut pystyyn. Joku naisväestä koetti selittää:

-- Mutta kenties hänellä jo oli railo vastassa, ehkei hän ehtinytkään merijäälle.

-- Ehti se, etelämpää ei ollut vielä jää irti. Mutta nyt se kai jo on -- parahiksi ehti mies kulkevalle lautalle.

-- Eikä luultavasti tiedä siitä itse mitään.

-- Mutta hänelle on siitä tieto vietävä, -- vielä on aikaa.

Nuori mies oli jo ehtinyt riisua saappaansa, mutta nopeasti hän ne taas riuhtaisi jalkaansa, kiinnitti vyön turkkinsa ympäri ja hiihti jo seuraavassa tuokiossa rinnettä alas Antin äskeistä latua myöten.

-- Saatko yksin veneen vesille? huusi vanha kalastaja vielä hänen jälkeensä.

-- Täytyy saada, vastasi Jussi porhaltaen jo kaukana selällä. Vinhasti hän potki etukumarassa, ja lumi tuiskusi sauvain sommista.

Hetkinen kului, eikä häntä enää näkynyt. Tuvan väki oli taas rientänyt törmälle hänenkin lähtöään katsomaan. Siinä he taas seisoivat, vakavina kuin äsken, sanaakaan puhumatta, itsekseen vain kysellen, miten käy autettavalle, miten auttajalle.

* * * * *

Railo oli edessä, kun Jussi ehti ulkoluodon merenpuoleiselle rannalle; jyrkästi oli siinä edeltähiihtäjän latu katkennut. Mutta kaukana jäälakeudella, joka verkalleen eteni rannasta, näkyi mies tanakasti hiihtävän eteenpäin, hiihtävän taakseen katselematta, -- eikä yltänyt sinne ääni.

Saaristolaisilla oli talvikalastustaan varten ulkoluodoilla veneitä, ja yhteen niistä Jussi viskasi suksensa. Ja nuoruutensa koko voimalla hän kävi työntämään raskasta venettä alas kalliolta; jyskyen ja rytisten se solui jäätikköä alas ja solahti kohisten railoon, joka tummana ja kylmää huokuvana siinä avautui. Railo ei vielä ollut leveä, se oli kai kohta Antin hiihdettyä haljennut. Hiljaa eteni suuri merijää, sitä ei ollut vaikea tavoittaa. Rivakasti Jussi tempoi airoista, vaahtona pärskyi jääkylmä aalto keulan edestä. Mutta mies eteni jäälautallakin yhä kauemmas, mustana pilkkuna hän vain enää näkyi aavikolla. Jännittäen voimansa soutaja kiskaisi jäälautalle veneensä, sivalsi siitä suksensa ja rupesi taas jatkamaan äskeistä vinhaa hiihtoaan Antin latua pitkin. Vähitellen lyheni välimatka, Jussi koetti huutaa, mutta ääni ei tavannut vieläkään edeltähiihtäjää. Hän paransi yhä vauhtiaan, taas lyheni välimatka, ja jo kuuli hiihtävä mies myötätuuleen jäljestään huudon. Hän kääntyi, pysähtyi, tunsi tulijan ja älysi samassa, mitä oli tapahtunut. Hän oivalsi asemansa ja tiesi, että Jussi oman henkensä uhalla oli rientänyt häntä pelastamaan. Mutta hän ei silti lähtenyt hiihtämään takaisin.

Hänen merijäälle ehdittyään ja rajatonta avaruutta kohti ponnistaessaan koti-ikävä oli yhä kiihtynyt. Hän oli laskenut, että tällä kelillä ja tällä myötäisellä hän kolmessa, neljässä tunnissa hiihtää kotiinsa. Ja hän oli kuvitellut majakkamökkiin saapumistaan, sairaan vaimonsa luo, jolle hän toi lohdutusta tulollaan ja lääkkeitä laukussaan; hän oli nähnyt kotiväen kirkkaan ilon ja tuntenut kaikkien turvallisuudentunteen. Nytkö tämä kaikki olisi katkaistava, nytkö palattava takaisin railon taa mantereelle, odottamaan kuukausiksi tilaisuutta päästä kotiin majakkaan. Parin tunnin matka vain ehkä enää oli jäljellä...

Ei. Sillä välin kun Jussi hiljaisemmalla vauhdilla läheni, rupesi Antti tuuralla takomaan avantoa jäähän. Hän tahtoi saada varmuuden siitä, mihin päin lautta kulki, kaiken huomionsa hän nyt kiinnitti siihen, tarkaten kompassin ja virran avulla kulkevan lautan suuntaa.

Jo vihdoinkin Jussi ehti läähättäen perille. Turkki oli auki, hiki valui karvalakin alta.

-- Jää on irti, hän huusi hengästyneenä. -- Minulla on vene, joudu, palaa saareen!

-- Maltahan...

-- Mutta tule jo. Railo levenee levenemistään.

-- Maltahan, tarkastan tässä, mihin päin jää kulkee.

-- Selällehän se kulkee, tiedäthän sen, suoraan selälle.

Antti oikaisihe verkalleen avantoon tähystämästä.

-- Suoraan selälle, niin tekee. Mutta sinnehän on minunkin matkani, jää kulkee kohdastaan Somerin rantaa kohden.

Jussin silmät suurenivat, hän mykistyi tuokioksi.

-- Mitä, aiotko jäädä yksin liikkuvalle jäälautalle?

-- Aion hiihtää eteenpäin, majakkaa kohden.

-- Mutta jäähän on irti.

-- Siksi se viekin minut kotiini. Hiihdän eteläistä jääreunaa kohden, silloin tapaan kiintojään... Suuri kiitos sinulle, Jussi, hyvästä yrityksestäsi, ison vaivan näit minun vuokseni. Mutta palaa sinä takaisin, ennenkuin lautta liian kauas kulkeutuu, -- kenties minä olen yhtä pian kotonani kuin sinä.

Mutta Jussi ei tahtonut häntä jättää.

-- Sinullahan ei ole venettäkään.

-- Ei ole, mutta on sukset.

-- Entäpä jos tuuli kääntyy, käännähtää vain vähän idän puolelle. Lautta vie sinut ohi Somerin, vie Inkerin rannalle tai hiiteen asti Itämerelle. Taikka se särkyy ulkoluotoihin, katso, myrsky kiihtyy, jää murskautuu kappaleiksi, -- ajattele toki, Antti!

Omituinen kiilto oli nuoren miehen silmässä, kun hän vastasi:

-- Olen sitä jo ajatellut. Lautta voi kääntyä, sata muuta vaaraa voi olla tarjolla. Mutta minä haluan nyt päästä kotiin. Katso virtaa avannosta, me huristamme hyvää vauhtia Someria kohden. Minun täytyy vain kiirehtiä lautan etelärannalle, että sieltä heti pääsen maihin hyppäämään, kun lautta kohti laskee. Hyvästi, Jussi, nyt ei joudeta enää miettimään. Kiirehdi sinäkin veneellesi -- kiitos vain!

Hän puristi avun tarjoajan kättä ja viiletti jo seuraavassa tuokiossa täyttä vauhtia etelään päin, kohti ääretöntä aavaa tuntematonta, ponnisti vinhemmin kuin äsken ja taakseen katsomatta. Edessä autio, harmaja taivaanranta, niin toivoton ja rajaton, mutta hiihtäjä toivoi sittenkin siitä kohta majakan tornin ja Somerin kunnaiden kuultavan. Hän toivoi kotoisen rannan ehtivän vastaan, ennenkuin tuuli kääntyy, hän toivoi ja ponnisti. --

Yksin seisoi avannon luona Jussi vielä kotvasen ja katseli ääneti poistuvaa. Hän puisteli päätään, mutta ihailua oli samalla hänen katseessaan. Se on uskaliasta matkaa tuo, sattumaksi se on luettava, jos lautta retkellään tapaa juuri tuon pienen selällisen saaren eikä kulje siitä oikealle eikä vasemmalle surmaksi yksinäiselle hiihtäjälle. Pitää siinä olla mieltä miehen rinnassa, mutta kun on uskallusta, ehkä on silloin onneakin...

Mutta hän muisti jo omankin kohtansa, käänsi suksensa pohjoiseen päin ja lähti hiihtämään, pyrkimään veneelleen. Hidasta oli hiihto vastatuuleen, kauan kesti railolle päästä, ja tämä oli jo kasvanut suureksi seläksi, kun Jussi ehti veneelleen. Vielä hitaampaa oli soutaminen vastaiseen jäätyneillä airoilla. Mutta Jussi ajatteli, että tässä on toki mies matkansa määrääjänä, mantereen ranta on edessä, se ei jää oikealle eikä vasemmalle...

Soutaessaan Jussi hievahtamatta seurasi katseellaan sitä pientä mustaa pilkkua, joka tuolla kaukana etenevällä jäälautalla häämötti ja kävi yhä hämärämmäksi talvipäivän harmaassa. Kohta ei näkynyt enää hämärää pilkkuakaan, mutta yhä tähtäsi sinne soutajan katse. Hän kiskoi vastaiseen kauan ja raskaasti, mutta väsymystä hän ei tuntenut, hänen ajatuksensa olivat kiintyneet yhteen ainoaan kysymykseen:

-- Tapaako jäälautta Somerin pienen saaren Suomenlahden selällä vai kulkeutuuko se myrskyn mukana särkymään vieraille luodoille? -- Vasta kun kevät ehtii ja majakkaväki veneineen saapuu mantereelta muonaa hakemaan, vasta silloin sen varmasti tietää.

II.

SATU SÄRMÄISESTÄ RANTAKALLIOSTA.

Mantereen puolella oli Hannukselan isännällä maansa ja talonsa, mutta hän oli kumminkin vuosien varrella ostanut itselleen muutamia saariakin, vieläpä aivan uloimmaisesta meren saaristosta. Sitä naapurit olivat usein naureskelleet, sillä hyödyttömäthän hänelle nuo saaret olivat, ajan haaskausta se vain oli, kun niissä täytyi käydä lampaita keritsemässä tai heinää tekemässä. Mutta Hannuksela piti tässä asiassa oman päänsä eikä välittänyt naapurien väitteistä. Joka kevät hän lähetti lampaat saareen ja haetti ne taas syksyllä. Mutta sydänkesällä, kun heinät olivat kotinurmilta tallessa, silloin hän teki aina koko väkensä kera suuren retken ulkosaariinsa, sinne heinää tekemään, marjoja poimimaan ja kalastamaan. Siellä oli saunan pahanen, jossa silloin pari päivää, väliin useampiakin, yhteen mittaan asuttiin, -- kotoa hoiti sen ajan jonkun palvelijan kanssa emäntä, joka ei koskaan saariin lähtenyt.

Mieluinen retkihän se oli varsinkin nuorelle väelle, mutta enin siihen oli kumminkin isäntä itse innostunut. Hän valmisteli sitä jo viikkokausia, ja viimeiset päivät ennen lähtöä hän oli melkein rauhaton, niin hän sinne ikävöi. Ja kun rannassa tavaroita veneisiin kerättiin, silloin hän oli vilkkaimmillaan, komenteli kuin päällikkö joukkoaan ja istahti vihdoin melkein juhlallisena, silmä terävänä ja jäsenet jäntevinä, peräsimeen, ohjaten suurta venettään tarkasti ja varmasti aallokon halki ja luotojen lomitse.

Tämä hänen intonsa merelle ja saariston rakkautensa selitettiin johtuvan hänen entisestä ammatistaan -- hän oli näet nuorempana ollut merimies, palvellut halkojahdissa, joka kuljetti puita Pietariin. Oli hän vihdoin itsekin aluksen omistanut. Se oli ollut niihin aikoihin, jolloin kotiviinanpoltto Suomessa äsken oli lopetettu ja jolloin kaikkiin rannikkoseutuihin salaa tuotiin Inkerin puolelta viinaa paljon. Nuo halkojahdit sitä juuri kuljettivat ja niitä tulliveneet vainosivat. Vielä kertovat vanhat miehet Hannukselankin olleen erittäin rohkean ja kekseliään noita luvattomia lasteja tuodessaan, -- sitä ei silloin pidetty rikoksena eikä minään, mies vain sitä uljaampi, ken nokkelimmin osasi vartijat välttää ja eksyttää. Mutta hän oli sitten, vielä nuorena miehenä, lopettanut tämän levottoman elinkeinon, mennyt naimisiin, asettunut maanviljelijäksi mantereelle, raivannut peltoa ja kuivannut soita ja kasvattanut ympärilleen taajan lapsilauman, jonka nuoret vesat nyt vuorostaan hänen ympärillänsä ylenivät. Mutta vaikka hän näin kolmen vuosikymmenen kuluessa oli jo aivan maatunut, hänessä eli vielä pohjalla vankka meren rakkaus, ja se hänet vuosittain veti näille saaristoretkilleen, -- niin syystä pääteltiin.

Ukko näyttikin veneessä heti karkenevan ja nuortuvan. Mutta sinne ulommaiseen saunasaareen kerran päästyään hän oli luonteeltansa taas hiljainen ja sävyisä, olipa melkein tavallista hiljaisempi ja umpimielisempi. Hän antoi väkensä vapaasti hoitaa itsensä ja työnsä, joskus hän vain neuvoi tytöille marjapaikkoja ja pojille verkkomataloita, mutta itse hän ei koskaan lähtenyt mukaan. Yksikseen hän käveli saaren alavia, meren huuhtomia rantoja pitkin tai kapusi korkeille kallioille, joita vastaan laine loiskui, eikä tehnyt sen enempää. Siihen kuluivat häneltä päivät; väliin hän lepäili tasaisilla rantapaasilla päivän paahteessa, saattoi tuokioksi nukahtaakin sammalelle jonkin tuulen matalaksi tuiverruttaman petäjän siimekseen, mutta nousi kohta taas jatkamaan yksinäistä vaellustaan. Ateriain ajoiksi hän ilmestyi saunalle, kehui kalakeittoa ja vetäytyi illallisen syötyään aikaiseen nukkumaan. Mutta ennenkuin kukaan heräsi, kenties jo heti puolenyön jälkeen, hän nousi, käveli saaren uloimmaiselle, korkeimmalle kallionnokalle ja istahti siihen katselemaan, kun aurinko verkalleen nousi meren sylistä ja tuuli ulapalla vähitellen heräili. Siinä hän istui tuntikausia, liikahduttamatta jäsentäkään, päätään kääntämättä.

-- Suolainen meri-ilma vahvistaa vanhaa miestä, hän virkkoi selitykseksi niille, jotka uteliaina katselivat hänen laskeutumistaan kallioilta. -- Tämä merituuli vaikuttaa, että pysyn terveenä koko vuoden, se on nähkääs minulle nuoruuden tuoksua.

Niin hän kehui, ja kernaastihan se uskottiin. Mutta pojat iskivät silmää toisilleen, sillä he tiesivät vähän tarkemminkin, miksi isäukko juuri sillä kalliolla rakasti merituulta hengittää. Mutta he virkkoivat vain:

-- Virkistäähän tämä meri meitäkin, mantereen lapsia, saatikka sitten vanhaa merimiestä.

Niin kuluivat päivät saaressa. Olipa paistetta tai sadetta tai myrskyä, se oli hänelle yhdentekevää, rantaretkensä hän silti säännöllisesti teki. Ja kun poislähdön hetki läheni, kun marja-astiat olivat täydet ja verkot otettiin vedestä ja toiset jo hätäilivät pois mantereelle, silloin ukko keksi aina jonkin verukkeen, joka pakotti heidät viipymään saaressa vielä seuraavaan aamuun. Ja sen yön hän vietti melkein kokonaan ulkona, istuen merenpuoleisella kallionkielekkeellä, ja vasta lähtövalmiiseen veneeseen hän sieltä saapui.

Mutta paluumatkalla, saaresta lähdettyä, hän taas oli entisellään, toimelias ja puhelias isäntämies, rauhallinen ja varma. Ohjatessaan taas venettään noiden monien saarien lomitse mantereelle päin hän kertoi usein seuralaisilleen yhtä ja toista merimiesajoiltaan ja retkiltään, kertoi katkonaisia muistoja, jotka liittyivät mikä mihinkin ohikuljettavaan luotoon taikka etäämpää siintävään saaren poukamaan.

-- Tuolta karilta pelastimme kerran kolme ihmishenkeä. Venäläinen parkki oli siihen myrskyssä ajautunut ja särkynyt säpäleiksi. Keulaa oli vain enää vähän veden päällä, kun me tästä ohi purjehtiessamme kuulimme hätääntyneiden huudot ja korjasimme heidät jahtiimme.

Jos joku kyseli, sai hän kuulla tarkemmankin ja vilkkaan esityksen tuosta haaksirikosta.

-- Tähän salmeen ampui englantilainen sota-alus upoksiin kolme kivilaivaa, -- siksi tässä nyt vielä väylä kiertää ison mutkan.

Sotamuistoja englantilaisen käynnistä hänellä oli paljon; niihin jos takerruttiin, tarinaa kesti ihan katkeamatta koko paluumatkan.

-- Noiden saarien välissä on kapea, mutta syvä salmi. Siinä sitä on monesti hätäsatamaa pidetty, väliin monta päivääkin, niin että loppui leipä ja juomavesi. Mutta hengissäpähän sieltä aina sentään tultiin.

Tällaisia muistoja vanhus tavallisesti kertoi kotimatkoilla, vaikeni hetkeksi ja kertoi taas. Mutta jonkin kerran, kun veneessä sattui istumaan vain hänen omia lapsiaan ja hän oli tavallista avoimemmalla tuulella, hän ohjasi ulkosaaren valkamasta lähdettäessä veneen kulkemaan mutkan kautta saaren ympäri ja käski soutajain pysähtyä tuokioksi sen jylhän, korkean, särmikkään kallioniemen kohdalle, joka siitä pistihe ulos mereen. Silloin hän viittasi noita teräviä, pystyjä kallionsärmiä kohti, joihin aalto heikoimmallakin tuulella pärskyen särkyi, ja virkkoi:

-- Tuossa se on pojat se hautakallio. Noita särmiä vastaan minun viimeinen jahtini särkyi -- ei jäänyt muistoksi nuoran päätä, ei laudan säpälettä. Kaikki vei meri, minut vain sylkäisi maihin.

Ääneti ja hartaana nuori väki kuunteli veneessä. Kukaan ei kysellyt mitään -- he tiesivät, että silloin voi ukko heittää vastaamatta ja suuttua --, mutta kysyviä olivat kaikkien katseet, ikäänkuin olisivat tarkempaa kertomusta pyytäneet. Se oli sama rantakallio, jonka harjalla vanhus aina yksin aamuyöt liikkumatta istuskeli merta tähystellen ja sen sointuja kuunnellen, sen tiesivät veneessä istujat, tiesivät, että hän siinä hautoi menneitä, raskaita muistoja. He janosivat saada tietää kaikki, kuulla yksityiskohtia myöten tuon kamalan yön jännittävän tarinan. Mutta he vaikenivat, ja kotvan kuluttua ukko jatkoikin.

-- Tuohon halkeamaan, tuohon rotkoon minut hyökyaalto viskasi, siihen räjäytti luuni, että luulin niiden kappaleina olevan -- tuohon, katsokaa, pojat. Siitä vihdoin itseni tapasin ja ryömin kalliolle -- siinä on merielämäni loppuraja. Tuo kallio voisi olla minunkin hautapatsaani -- ihme on, ettei ole --, mutta kahden muun hautahan sen juurella on.

Hetkisen ukko istui mietteissään; pojat jo pelkäsivät, että hän jättäisi kertomuksensa siihen. Mutta hän oli nyt tarinatuulella.

-- Palasimme Narvasta -- Aatu-veljeni ja laivamies Timo. Minä olin silloin jo päättänyt sen syksyn perästä luopua merimiehen ammatista, olin kihloissa ja olin hieroskellut sen maatilan kauppaa, jonka sitten ensiksi ostinkin, -- olimme Aatun kanssa jo sen verran varoja keränneet, että velatta sen sain. Puhalsi vinha läntinen, kun Narvasta lähdettiin, mutta emmepä malttaneet sen tyyntymistä odottaa, minullakin oli ikävä morsiameni luo ja häitä hommaamaan. Ja hyvinpä tunsimme meren kaikki konstit sekä vankan laivamme, varmasti siitä olisimme myrskyltä satamaan suoriutuneet, ellei ilma keskellä päivää yht'äkkiä olisi käynyt niin pimeäksi, etten sen vertaa ole ennen enkä jälkeen tavannut. Sen pimeän toi musta ukkospilvi, taivas ja meri sekautuivat toisiinsa, sade valui virtana, oli mahdotonta osata väylän kohdalle. Meidän oli sen vuoksi pakko pysytteleidä ulapalla, saariston edustalla, ja siinä luovimme reivatuin purjein edestakaisin koko sen illan ja puolen seuraavaa yötä. Raskasta työtä oli purjeiden hoitaminen, kun alituiseen käännettiin; Timo ja minä niitä iltayöstä hoitelimme ja Aatu oli perässä. Liekö tuokioksi väsyneenä torkahtanut perämies vai muutenko hän erehtyi maan läheisyydestä, en tiedä, yht'äkkiä näin vain edessäni yön pimeästä aaltojen keskitse noita samaisia särmikkäitä kallionhuippuja, ja jo seuraavassa tuokiossa laiva tärähti niin voimakkaasti pohjakallioon, että minä viskausin monen sylen päähän mereen. Timo lienee sotkeutunut nuoriin ja upposi laivan kera -- se pirstoutui samassa, en nähnyt muuta kuin silmänräpäyksen ajan kaatuvia mastoja ja putoavia purjeita, ja taas oli kaikki pimeää. Veljeni, Aatu, -- niin hänen hautansa on myös tässä...

Kertojan ajatus levähti. Se lähti hetken kuluttua kulkemaan toisesta paikasta.

-- Siinä ei ole hyvin syvää ihan tuossa kallion juurella, tyynellä näkee kirkkaasti pohjan. Koetin kerran pohjasta sukeltamalla hakea, löytyisikö siitä mitään perua laivastamme, mitään muistoa vainajista, -- löysin muutamasta kiven kolosta samovaarin kannen, se on minulla vieläkin tallella.

-- Niin, tässä kalliolla ja rinteellä vietin sitten märkänä ja ruhjoutuneena päivän, kunnes vihdoin sain huudetuksi ohipurjehtivan saarelaisen avukseni. Miltä tuntui, sitä en osaa selittää -- siihen vain merimiesammattini iäksi jäi. -- Mutta soutakaa jo, pojat, soutakaa kotiin päin...