Part 2

Ja herra vallesmanni tanssi tahditonta tanssia rantasomerikolla, hietikon ja sammalmättäikön rajassa. Tahditonta tanssia tanssi, ja tanssin vaihteeksi vuorotellen toista ja toista korvan juurta karhasi.

-- Noo, eihän täällä erämaassa olla, kyllä löytyy pois pelastajakin, tyynnytteli lautamies Rantanen.

Peräsukaa läksivät siitä miehet viinapolttimolle. Mutta vallesmannin yllätti kiire taipaleen teossa. Siellä korvan juuressa kiehahti taas, kun muisti kattilan kivien varassa. Juoksujalkaa läksi, toiset saivat jäädä jälelle.

Ja kun toiset näreiköstä olivat esille vetäytymässä, kuulivat he nuotiolta vallesmannin äkäisen ähkymisen. Kuulivat kauhojen ja muiden pikkukalujen räiskettä.

-- Ääh, täällähän ne on niiden roistojen rakennukset. Tuhannen nuuskaksi ne minä rusennan, samaksi sätkin kaikki ja maan rakoon tannertelen. -- Ja rankkiastia tuossa! Tänne Närhi, tässä näytetään hävityksen kauhistusta.

Ja ryntäin molemmat miehet korvikkoon tarttuivat. Hulahti kerran vellevä käytös, hulahti puolukan varsikkoon. Neste imeytyi piiloon maahan, mutta tarat jäivät puolukan varsikon juureen.

-- Sinne hukkui monen miehen humala, sanoi siltavouti, melkein kuin katuen silmäillen hukkaan huuhtiutunutta, alastoman näköistä rankin jäännöstä.

-- Hukkaan hulahti, myönsi vallesmannikin.

-- Mitäs sitten?

-- Pannu ruttuun myös.

-- Ruttuunko?

-- Armotta.

Siltavouti aikoi jo käsiksi pannuun tarttua. Mutta nimismies alkoi vapautua tulisimmasta vihan puuskasta.

-- Annetaanhan kuitenkin olla?

-- Ollako?

-- Niin.

-- Olkoon sitten.

-- Parasta se on. Ei ole lupa särkeä.

-- Mitenkäs tälle?

Ja siltavouti tarttui viinakorvikon korvaan.

-- Se kaadetaan.

Vallesmanni tarttui itse korvikkoon. Korvasta piteli, mutta näytti säälittävän.

Jo liikahti korvikko. Uurre kohosi jo maan kamarasta.

Mutta takasin se taasen painui, ja käsi heltisi pois korvasta.

-- Annetaan hänen vähän vuoroaan odottaa.

Lautamies oli istahtanut mättäälle. Siltavouti Närhi seisoi vallesmannin vierellä.

-- Niin, nythän täältä joutaisi lähtemään pois, mutta mitenkäpä pääsi, virkkoi vallesmanni päänsä ympäri mietittyään.

Ja sitten hän istui mättäälle Rantasen luo. Siltavouti istui myös. Kolmikannassa kököttivät.

-- Kyllä taitaa tulla täällä yö vietettäväksi, virkkoi Rantanen. Ei paljon kehtaisi huutamaankaan ruveta.

-- Niinpähän se taitaa tulla.

Mutta korvallistaan taas karhasi vallesmanni.

-- Noo, mikäpäs tässä hätänä lämpimänä kesäisenä yönä, tuumi Rantanen. Tulta vaan suurennetaan ja tarinoidaan.

Siinä olikin aika rovio Iivon keräämiä kuivia karahkoita. Närhi työnteli niitä tuleen, joka jo oli melkein sammuksissa. Paksu savu pöllysi ensin kattilan alta, sitten lieskahti liekki heikkona parin puun välissä, ja samalla syttyivät puiden päät palamaan.

Ja kun liekki suuremmaksi leimahti, mustenivat etäisemmät illan hämärässä huojuvat kuusien latvat, mutta läheisillä lehvillä väikkyi kultanen kajanne.

-- Niin, hätäkös tässä, tuumi Rantanen. Tulta vaan suurennetaan ja tulen ääressä istutaan. Tuntuukin oikein hyvältä taas tämmöinen istuminen, kun ei ole moneen aikaan saanut olla öisillä tulilla.

Lautamies Rantanen nosti polven polven päälle ja asettui oikein mukavasti nauttimaan tulen tuttavuuden tuoksusta ja menneistä muistoista.

-- Monta monituista yötä sitä ennen nuorra miessä nuottaretkillä ollessa tuliroihun ääressä vietettiin. Se yö etenkin on selvänä mielessäni, kun satuimme lakolahtelaisten kanssa yksille tulille. Heillä oli näet Leena soutajana, sama Leena, jonka kanssa on nyt alun neljättäkymmentä vuotta oltu yksissä leivissä.

-- Hoo-o, arveli nimismies.

-- Niin, nuottanuotiolla me ensikerran toisiimme silmämme iskimme, ja samana kesänä jo rupesimme yhtä köyttä vetämään.

-- Vai nuottatulilla tutustuitte!

-- No, kyllähän me nyt tunnettiin ennenkin.

-- Mutta siellähän sanoit ensikerran nähdyn.

-- Kyllähän sitä nähtiin ennenkin, talkoissa, kylän kemuissa ja sen siellä, mutta ei sattunut ennen oikein puheikkain pääsemään. Eikä se Leena ennen tyttöpäänä ollessaankaan ollutkaan kaikkien tuulien vietävä.

-- Niin, sanoi vallesmanni. Kyllä se onkin mahtavata pitää yöllä metsässä tulta, varsinkin syksyisen pimeän aikana. Ja tuulasretket vesillä silloin! Itse en ole viitsinyt mukaan lähteä, mutta pulskaa se on poskestakin katsoen. Niin juhlallisena kun se loimottaa, ja näyttää kuin tuli tulena rannoille leviäisi ja puut ja pensaat tulessa lepattaisivat. Niin, todellakin ne näyttävät tyynelläkin ilmalla vapisevan.

-- Niin, mukavata te on, myönsi Rantanen. Mukavata se on sauvoa nuotion valossa pitkin rantamaa ja veteen tähdätä. Sitten kun ahvenen näkee, niin tekee oikein hyvää kun saa siihen ätkäyttää...

-- Ei se taida olla hyvä kalojen sikiämiselle, arveli vallesmanni.

-- Eiköhän ole?

-- Niin ne arvelevat.

-- Mikähän tuossa mahtanee?

-- No, ne arvelevat, että kalat säikähtävät, kun öillä kuletaan tuliroihuilla vettä valaisemassa. Ja sanovat, että kalat eivät menesty semmoisissa järvissä, joissa niiden oleskelu ei ole rauhallista.

-- Niinköhän mahtaisi olla?

-- Juu, kyllä minä uskon.

-- Sittenhän pitäisi jättää tuulastus pois.

-- Eivätköhän ne kunnat puuhaakin vielä kiellon.

-- Niinkö luulet?

-- Kyllä niin on kuulunut ääniä.

Siinä ne sitten miehet halki haastoivat asiat, vuodentulon toiveet, karjanannit ja muut. Vallesmanni kertoi juttuja ryöstöretkistään ja vallattomain kanssa kamppailemisista.

-- Yhä ne sentään ovat ajat paranneet, yhä siivommaksi ovat ihmiset tasautuneet kuin taikavoimalla.

-- Niin taitavat tehdä.

-- Kyllä se niin on. Ennen vanhaan sai usein olla henkensä kaupalla voroja ajellessaan. Muistan muutamankin, jota täytyi lähteäkseni jälestä ajamaan. Oli onneksi talvi. Hevosella ajoin siltavoudin kanssa -- silloin olikin Kuokka-vainaa, entinen ruotusotamies siinä virassa. Jokaisessa talossa kävimme kysymässä ja kuulimme etsimämme miehen edellämme kulkeneen. Matkan määränsä olikin meille tietty. Lamminkorvan talo Pirttimetsän sydänmaalla oli tunnettu varkaitten tyyssija. Sieltä ainakin tiesimme miehen tapaavamme. Kun Koivulan kylästä läksimme, oli meillä umpi ajettavana. Vanha hevosjälki oli lumella tukkeutunut, jalkamiehet ainoastaan olivat taivalta urrineet. Taloon kuitenkin tulimme. Mutta kun pihaan pääsimme, sammuivat tulet talon tuvassa. Olivat kuulleet hevosemme helyjen äänen. Silloin Kuokalle tuli hätä, houkutteli ettei tupaan astua. Siitä en välittänyt, mutta menin rohkeasti sisään ja raapasin tulen tulitikuilla. Mutta tuskin oli sähähtänyt vanhanaikuinen fosforitikku, kun kuului oven suussa rumahdus ja kuului joku ulos ovesta potaltavan. Minä tietysti silloin jälkeen ja juuri ehdin porstuan ovelle näkemään miten miehen sääret huiskahtivat navetan ja aitan solassa. Siltavouti arkana vain pihalla seisoi ja hevon ohjaksia piteli. Mutta minä en enempää siekaillut. Tiesin varmasti ajetun saaliini pakoon vilistävän ja jälkeen läksin. Kun kartanon taakse pääsin, oli mies jo peltojen perillä ja metsään peittyi talon heinätietä myöten. "Ahaa, sinne et pitkälle pääse", ajattelin ja läksin jälkeen. Pian tuli kuuma, mutta minä kilsasin turkkini hangelle, taitoin seipään pellon aidasta ja matkaa jatkoin. Tuli vihdoin pienonen aho eteen. Sen toisessa reunassa näin miehen seisovan pimeän metsän reunassa. Raukka oli luullut, että minä en kehtaisi jälkeen lähteä. Kun huomasi minun tulevan, luuli varmaankin, etten ollut huomannut, koska hypälsi metsään. Menin perässä ja näin miehen suuren kiven kupeessa loikomassa. Kun pääsin luokse, sujautin pari kertaa seipäällä selkään. Silloin pääsi mieheltä rukous. "Lähdetkö mukaan?" kysyin: "Lähden, elkää lyökö!" ulisi hän surkeasti, eikä uskaltanut hievahtaa. "Nouse ylös!" huusin ja seipäälläni vielä kerran vetäsin. Seisomaan nousi mies ja kuin lammas asteli edelläni. Pellon veräjälle päästyään aikoi ruveta aidasta asetta silmäilemään, mutta kun taas kerran sujautin, täytyi siihen jättää. Silloin niskaan tartuin miestä ja kartanolle talutin. Kuokka hankki köysiä. Niihin mies kytkettiin ja linnaan laitettiin.

-- Eivätkös talon miehetkään tulleet vorolle apuun? kysyi Rantanen.

-- Ei kuulunut. Omituista se on, että vorojen auttajat muita kyllä uskaltavat vastustaa, mutta kruununmiehestä pysyvät loitolla. Vorot itse kyllä vastustavat kruununmiestäkin, mutta niissäkin olen huomannut jotain kunnioituksen tapaista. Muuten minua nuorempana ollessani pelkäsivätkin pahasti, mutta nyt eivät näy niinkään pelkäävän.

Oltiin sitten ääneti kotvan. Viimein virkkoi vallesmanni:

-- Kerropas Rantanen joku satu. Niissähän on niin mukavia muutamia.

-- Kyllähän minä niitä ennen muistin, mutta nyt alkaa pää jo höperöityä.

-- Kerrohan nyt! pyysi siltavoutikin.

-- Niin, mutta sepä onkin nyt Närhin vuorolla, sanoi Rantanen. Me muut olemme jo kertoneet jokainen.

-- Mitäpäs minä osaisin...

-- No, kerro pois! sanoi vallesmanni. Sitten se taas jää Rantasen vuorolle.

-- No olkoon menneeksi, sanoi Närhi.

Toiset miehet asettivat kasvonsa totisiksi ja olivat valmiit kuuntelemaan. Siltavouti kertoi, ja vallesmanni aina tapansa mukaan väliin jotakin virkkoi.

-- Oli kerran rikas mies, rikkain kaikista rikkaistakin --

-- Jaha.

-- Hänellä oli suuria linnoja paljo ja linnat kultaa täytenään --

-- Hoo, olipas siinä kultaa!

-- Niin täytenä olivat linnat kultaa, ettei enää mies parka asumaan mahtunut --

-- Oho!

-- Niin. Mutta silloin päätti mies teettää uuden linnan, entistä mahtavamman. Puista linnaa ei hän aikonut suvaita, mutta ei tietänyt, mistä se muustakaan tehtäisiin --

-- Noo, mitäs sitte?

-- Ja silloin hän kutsui kaikki maailman viisaimmat rakennusmestarit, joilta saisi tietää, mistä se linna tehtäisiin --

-- Mitäs sanoivat?

-- No, yksi ehdotti linnan tehtäväksi kivestä. Siihen ei se rikas mies suostunut. Toinen ehdotti raudasta. Ei siihenkään. Kolmas vaskesta. Ei vielä siihenkään. Neljäs hopeasta. Eikä vielä siihenkään. Niin ehdottivat ne maailman viisaimmat rakennusmestarit kaikki metallit ja muut rakennusaineet linnan seiniksi, mutta mikään ei sille rikkaalle miehelle kelvannut.

-- No, mitenkäs sitte?

-- Niin, mitäs muuta ollakaan? Tuli sitten yksi tyhmä mies, joka ei ollut rakennusmestari eikä mikään. Hän sanoi, että linna tehtäisiin luusta.

-- Luustako?

-- Luusta niin.

-- Ja siihenkö mies tyytyi?

-- Siihen tyytyi mies, otti sen tyhmän miehen vielä rakennusmestariksikin ja rupesi sillä luita keruuttamaan. Ja se tyhmä mies lähetti sanan kaikkeen maailmaan, että ihmiset hänelle luita kulettaisivat. Silloinkos rupesi luun siivoa keräytymään. Keräytyi luuta kaikellaista, hevosen luuta, lehmän luuta, lampaan luuta, koiran luuta, linnun luuta, kissan luuta --

-- Ja kirpun luuta!

-- Niin, kyllä siihen keräytyi kaikkein elävän luita suuri summaton rovio. Viimein luultiin niiden linnan tarpeiksi riittävän.

-- Jako silloin ruvettiin linnaa tekemään?

-- Tietysti.

-- Syntyikös?

-- No, tiedättehän, että luut ovat semmoisenaan liijan pieniä rakennustarpeiksi. Se tuhma mies, joka silloin oli rakennusmestarina, päätti, että luut ovat pantavat likoamaan, jolloin ne muodostuvat yhdeksi möhkäleeksi.

-- Hoo.

-- Etkös usko sitten, että luut lijotessaan liittyvät yhteen.

-- En.

-- No, mutta se täytyy uskoa, muuten ei tule sadusta mitään.

-- No, uskotaan sitten.

-- Mutta se täytyy uskoa aivan tosissaan. Uskotko, että luut sulavat yhteen lijotessaan?

-- No, uskon.

-- Niinpä jätetään sitten ne luut likoamaan, ja sillä aikaa saa Rantanen kertoa satuvuoronsa.

Siihen ne Närhi lopetti. Koko joukkue nauraa hohotti aivan täydellä kurkulla.

Ja silloin vallesmanni teki rohkean päätöksen. Koppasi tanhuvalta kauhan, jonka äsken oli ruttuun musertanut, otti sillä viinaa korvikosta ja tarjosi Närhille.

-- Saat ryypyn, jos tahdot, kun osasit niin huonon sadun kertoa.

Närhi vilkasi Rantaseen ja vallesmanniin, Rantanen myös vilkasi vallesmanniin, mutta kukaan ei heistä virkkanut mitään.

Sitten Närhi maistoi, maistoi kuin leikillään vain. --

Mutta Holsti, Salli, Ville, Antti ja Iivo, pari muuta miestä mukanaan, olivat soutaneet saaren toiselle liepeelle. Hiljaa olivat soutaneet ja hiljaa metsää myöten hiipivät nuotiolle päin. Metsän reunassa olivat tarkastelleet tulille Närhin luisen linnan rakentamisesta kertoessa. Sitten kun juttu loppui ja vallesmanni viinaa Närhille tarjosi, silloin oli heistä sopivin aika, ja koko joukko astui muka ihmetellen nuotiolle.

Nuotiolla kavahtivat seisalleen Rantanen ja Närhi, vallesmanni jo seisoi entuudestaan.

-- Kas, mitäs säikytte, sanoi Ville.

-- Niin, teitäkö säikymme! jamasi vallesmanni, pannen painon viimeiselle sanalle.

-- Niin, täällähän te niin toimella tirettelitte, jatkoi Ville.

Mutta Holsti näytti kuin puusta pudonneelta ja vähän säikähtäneeltä. Ja tuskin näytti hän saavan hämmästystään lausuneeksi.

-- Mitä näen! Vallesmanniko viinan keitossa?

Vallesmannikin näytti kuin puusta pudonneelta -- hetkisen vaan. Pian hän kuitenkin toimekkuutensa tapasi, tapasi terävän, säikyttävän toimekkuuden.

-- Jassoo, -- semmoinenko teillä oli tarkoitus.

Ja sille "semmoinenko" sanalle tuli niin merkitsevä paino, että se kuin tulella vihlasi ainakin Holstia, Sallia ja Villeä. Tuntui heistä kuin tuuleen puhalletulta koko suunnitelma. Vilkasivat kuin yhteisen taikavoiman tenhosta tuomiinsa todistajiin ja toimetonna paikoillaan seisoivat.

Mutta niin ei tehnyt vallesmanni.

-- Vai niin te aijoitte! Mutta minä sanon, että teidän nämä rakkineet ovat ja niin niiden kanssa menetelläänkin.

Jo tulisen tarmon tenhoomana tarttui vallesmanni viinakorvikkoon. Hurahti vain kerran... Sitten tarttui pannuun. Apua ei tarvinnut. Romahti ja rumahti pannu, kumolleen keikahti, hattu huiskahti sammalikkoon Villen ylistämältä "kirkaskupeiselta rikkaalta emännältä."

Mitään ei vallesmanni virkkanut, mutta jokaisesta liikkeestä näytti miehet lukevan uhkamieliset sanat, että "näin näille tehdään."

Mutta Antti, typerä mies, muljautteli typerän äkäsiä katseita Holstiin, hivutteleiksen vähitellen lähemmäksi Holstia ja -- puristeli nyrkkiään.

Ja kun vallesmanni vielä pannuun tarttui, huiskautti sitä vielä kerran kivikkoa vasten, että siihen tuli pari suurta runtua entisten lisäksi, -silloin oli Antti jo kylliksi lähellä, Antin nyrkki paukahti, ja se paukahdus koski kaikkein kovimmin Holstiin.

Mutta kun nyrkki aikoi toisen kerran pudota, tarttui siihen Holsti. Käsirysyssä kamppaili siinä kaksi miestä, toinen lyödäkseen, mutta toinen enemmän lyöntiä karttaakseen. Ja Iivo, pienonen poika, nyhti ja nukkasi Holstia alempaa, josta hän yletti.

-- Venheille! huusi Ville.

Ja peräsukaa läksivät miehet kaihottamaan. Muut olivat jo metsässä, kun heidän menonsa huomasivat Holsti ja Antti. Silloin hekin tappelunsa unhottivat ja läksivät jälestä kaihottamaan. Ja vallesmanni ja Närhi olivat mukana. Lautamies Rantanen tuli kaikkein viimeisimpänä.

Venheille joutuivat miehet. Venheille joutuivat ja venheihin kävivät käsiksi. Mutta Närhi joutui toiseen venheeseen kiini yhdellä ajalla muiden kanssa. Silloin juoksivat miehet kaikki toiselle venheelle, survasivat sen tulisella vimmalla vesille ja soutamaan läksivät. Holstikin hyppäsi mukaan, vaikka toiset vihaisesti häneen katsoivat.

Mutta kun vähän matkan päähän pääsivät, rupesi Antti taas nyrkkiään puristelemaan. Holsti istui tuhtolaudalla häntä vastapäätä. Antti sipasi taas häntä korvalle.

Venhe kaatui ja miehet veteen pulahtivat. Muut nuoremmat uivat saarta kohden ja rantahietikolle vääntäytyivät, mutta Holstia ja Sallia ei heidän joukossaan näkynyt.