Part 9

-- Etkä kenellekään toisellekaan?

-- Mitä?

-- Ähä, joko pelästyit? Äitisi sanoi, että sinulla oli silloin kotiintulossasi kirstussasi hyvin kaunis silkki. Kenelle sinä sen toit?

-- Eupelle.

-- Eu-pel-le!

-- Niin.

-- Eupelle, jonka kanssa sinulla ei ole mitään tekemistä! -- Joko sinä sen annoit?

-- En, mutta annan tänään.

-- Eupelle! Voi hyvä Jumala!!

-- Mitäs kummaa siinä sitten on?

-- Ei mitään, ei mitään.

Santran kasvojen ilme oli kokonaan muuttunut. Hän katseli nyt elottomasti eteensä.

Hänestä tuntui, kuin permanto olisi huojunut. Hänen oli etsittävä istuinta, ettei kaatuisi.

Käsi otsalla hän horjui itäikkunan viereiselle penkille, johon jäi istumaan, kyynäspää ikkunan kynnyksellä ja käsi poskella.

Ikkunaan näkyi rantaan vievä tie ja ranta-aittojen välitse oma valkama.

-- Tulisivat kirkkomiehet kotiin, niin olisi hauskempaa ja turvallisempaa, sanoi Santra. -- Minua peloittaa olla nyt sinun kanssasi.

-- Peloittaa?!

-- Niin. Tulisivat vanhukset kotiin. Tästä lähin minä en juttele sinun kanssasi enää mistään asiasta. Haluan vain tehdä työtä ja elää vanhusten seurassa sekä haastella heidän kanssaan enkä mene koskaan naimisiin.

-- Niinhän sinä haastat kuin jo olisit itsekin jo vanha.

-- Minäpä vanheninkin äkkiä -- minä olen nyt monta vuosikymmentä vanhempi kuin tunti sitten.

-- En minä ymmärrä tuollaista puhetta.

-- Siinähän se paha vika juuri onkin, ettet sinä ymmärrä. Vanhusten kanssa juttelen vain sellaisista asioista, joita he ymmärtävät ja joita minä ymmärrän ja joista ei aiheudu surua kummallekaan puolelle. En ole rakastanut vanhuksia koskaan niin suuresti kuin nyt. Kun he ovat kotona, on kaikki niin turvallista ja minua haluttaa tehdä ahkerasti työtä. -- Haapio kääntyykin jo tuolta Koirankallion takaa näkyviin. Tuleekohan Anterus? -- Kuinkahan kauaksi hän jäänee kotiin?

-- En tiedä.

-- Et tiedä!

-- Niin. En tiedä. Enhän olisi tiennyt koko miehen tulosta, ellen olisi sinulta kuullut. Vanhempani eivät hänestä puhuneet minulle mitään.

Juusokin tuli ikkunan viereen tähystelläkseen lähestyvää haapiota. Hän huomasi pian, ettei haapiossa ollut Anterusta. Suuri riemu valtasi hänet. Hän kosketti Santraa käsivarteen ja sanoi:

-- Katsohan! Ei Anterus tullutkaan!

-- Iloitsetko sinä siitä?

-- Mistäs sitten. Siitähän minä vasta iloitsenkin! Olen ollut pahalla päällä koko tämän päivän senvuoksi että pelkäsin Anteruksen tulevan. Ja usko pois, hauskempaa on sinustakin, ettei hän tule. No voi sun pyhä Pietari, kuinka hauskaa todellakin, ettei herra veli tullutkaan! Selkään minä hänelle olisin antanut joka tapauksessa. Ei siitä muuten olisi selvitty!

-- Mistä hyvästä?

-- Siitä vain, että se mies on -- no, enempää pahaa hänen ei tarvitse tehdäkään ja siinäkin on jo liikaa. Voi voi, kuinka hauskaa! Santra! Tanssitaanpas sen lystin päälle!

Hän sieppasi Santraa kädestä ja tempasi hänet permannolle kanssaan pyörimään.

Sitten hän pyöritti tyttöä pari kolme kertaa ympäri tupaa, kunnes pysähtyi läntiselle seinustalle, ovelta katsoen ison uunin varjoon, jääden siihen seisomaan, oikea käsi Santran vyötäisellä ja vasen Santran oikealla käsivarrella.

Hän katsoi Santraa silmiin ja sanoi:

-- Sinä olet kaunis, Santra!

-- Ha ha ha!

-- Naura, naura vaan. Silloin olet vieläkin kauniimpi! -- Santra!

-- No?

-- Sinä olet kokonaan kaunis!

-- Kokonaan kaunis? Mitä se on?

-- Semmoista, jota ei voi muuten sanoa.

-- Mutta se minua surettaa, että sinä olet siihen Euppeen kiintynyt. Hyi!

-- Enhän minä ole.

-- Itsehän juuri äsken niin sanoit.

-- Minä sanoin vain, että annan Eupelle sen silkin.

-- Sehän se riittääkin.

-- Ei se merkitse vielä mitään! Minä sanon Eupelle suorat sanat, sanon että "tämä silkki oli paremmille tarkoitettu, mutta kun paremmat eivät sitä huolineet, niin tässä on. Pidä hyvänäsi!" -- Kuule, Santra, jos annat suuta, niin minä en anna sitä silkkiä enemmän Eupelle kuin sinullekaan!

-- Tulkoon mitä tulee! Anna se minulle! Anna jo tänään! Anna heti.

Santran sanojen aikana oli vanha Hinterikki itse astunut avonaisesta ovesta sisään.

Hän kuuli Santran sanat ja näki Juuson peljästyneet kasvot.

Hän ei ollut mitään näkevinään, käveli vain vakavana läpi tuvan kaapille, jonka laudalle asetti virsikirjansa.

Kun hän jälleen kääntyi tupaan päin, seisoi Santra itäikkunan luona ja Juuso uunin edessä.

Mennessään sitten uudestaan läpi tuvan, viittasi vanha Hinterikki oikealla etusormellaan Juusolle, sanoen:

-- Tulehan tänne kammariin, -- Juuso.

Isä ja poika poistuivat tuvasta perätysten, minkä jälkeen tuli sisään Juuson äiti, vanha Anna-Sovia.

-- No, Santra piikaseni, onko kirkkokahvi valmis?

-- Voi hyvä emäntä, en ole muistanut sitä ensinkään keittää, mutta keittiössä on tuli ja kuumaa vettä, pian se joutuu.

-- Mene sitten kiireesti keittämään! Kymmenen minuutin kuluttua pitää kahvi olla pöydällä. Laita se tänne tuvan pöydälle! Pappa on niin pahalla tuulella, marisee kaikesta. Milloin kirkosta tullessamme haapio oli kallellaan vasemmalle, milloin oikealle, tai milloin joku muka nosti airoaan liian korkealle ilmaan. "Eiks' sitä nyt vielä ylemmäksikin saisi nousemaan!", hän ärjyi. Milloin taas jonkun airo muka viipyi liian kauan meressä, milloin soudettiin liian harvaan, milloin liian tiheään. Kaikesta hän marisi. Pappa ei ole viiteenkymmeneen vuoteen ollut niin pahalla tuulella kuin tänään ja se on siitä kun ei Anterus tullutkaan. Saapui ainoastaan kirje, jota ei ole vielä avattu. Hohho-jaa! Mitä lieneekään tulossa! No no -- liiku nyt kuin orava puussa! Jos papalla ei ole kirkkokahvi pöydässä, hänen tullessaan tupaan, niin siitäkös vasta myrsky nousee! Juokse kuin olisit jo!

Emännän viimeisten sanojen aikana hulmahtivat jo Santran hameen helmat keittiön ovella. Hän miltei juoksi keittiöön. Hänen sydämensä jyskytys kuului korvissa humahduksina ja häntä peloitti ajatella, että mitä nyt seuraakaan siitä, kun isäntä oli tavannut hänet kahden Juuson kanssa. Hän kuvitteli, kuinka Juuso parhaillaan seisoo tilillä ja tuomiolla tuosta äskeisestä.

Santra värisi pelosta ikäänkuin viluisena, ja hän ryhtyi kovalla kiireellä laittamaan kahvia kiehumaan sekä jäi järjestämään kahvipöytää kuntoon.

Juuso seurasi isäänsä porstuan läpi kammariin. Tuvan ja kammarin väli ei ollut pitkä, kymmenkunta askelta vain, mutta astuessaan sen ehti Juuso sinäkin aikana kuvitella suunnattoman määrän tapauksia, jotka häntä odottivat ja jotka kaikki häntä peloittivat. Hän odotti kammariin päästyään saavansa kuulla isältään: "Tämän jälkeen en minä ole sinun isäsi etkä sinä minun poikani!", tai: "Et tule perimään minun omaisuudestani penniäkään, sinä kelvoton narri!"

Mutta kävikin aivan toisin.

Tultuaan kammariin istui isäukko huokaisten tuolille ikkunan edessä olevan pöydän päähän sekä viittasi Juusoa istumaan pöydän vastakkaiselle puolelle.

Juuso istuutui ja isä kaivoi povitaskustaan kirjeen, jonka hän ojensi Juusolle, lausuen:

-- Otahan ja lue tämä kirje, sillä sinä olet parempi kirjamies kuin minä.

Kirje oli Anteruksen pehmeätä ja kiemuroivaa käsialaa ja kuului näin.

Rakkaat vanhemmat!

Minun piti tänä kesänä tulla pistäytymään siellä kotona, mutta nyt se ei käykään laatuun.

Se parkkilaiva "Regina", jolla viimeksi purjehdin ja joka talvehti täällä Haminassa, läksi keväällä matkalle Hulliin sekä sieltä Välimerelle, mutta minä jäin maihin ja maamies minusta nyt tuleekin. Niinkuin tiedätte, kuoli tämän "Reginan" isäntä vuosi takaperin halvaukseen. Nyt talven kuluessa ovat asiat kehittyneet niin pitkälle, että minä menen naimisiin sen lesken kanssa. Häät ovat kolmen viikon perästä. Meidät on jo kuulutettu kerran. Pyydän tulemaan häihin. Tulkaa nyt sieltä kaikki omaiset!

Sitten on minulla erikoista asiaa rakkaalle isälleni. Veistämöllä on puolivalmiina kaksi kolmimastolaivaa. Leski, minun tuleva aviovaimoni, aikoi myydä ne huutokaupalla viime keväänä, mutta nyt kun minä olen ottanut pesän, johon ei kuulu ainoatakaan lasta, eikä muita perillisiä kuin tuo leski, olen saanut asian järjestymään siten, ettei niitä laivoja, jotka molemmat rikataan parkkilaivoiksi ja niistä tulee "Reginan" sisarlaivoja, myydäkään, sillä huutokaupassa nykyisinä huonoina aikoina ne olisivat menneet puoli ilmaiseksi. Tästä syystä minä nyt pyydän isäukkoa osakkaaksi kanssani toiseen tai molempiin laivoihin. Lainaa en pyydä, vaan tarjoan tilaisuuden päästä osakkaaksi hyvään laivayhtiöön. Ensin aluksi riittäisi viisi tai seitsemän tuhatta markkaa. Jos isä haluaa ruveta osakkaaksi molempiin laivoihin niin isän olisi lähetettävä tänne kymmenen tuhatta mikä summa tekee kaksi osaa kymmenestä. Toiseen laivaan voin näin omaisille luovuttaa yhden osuuden viidellätuhannella, joka on siis vähin määrä, minkä isä saattaisi nyt ensi tilassa minulle lähettää. Yritys on ehdottomasti varma ja tuottava, sillä ensi vuonna kohoavat laivojen ansiot moninkertaisiksi. Olen laskenut, että nämä laivat kahtena lähivuotena tuottavat koko hintansa, joten kykenen kahden vuoden perästä maksamaan osuuden takaisin, jos isä niin tahtoo, sekä lisäksi vielä viisituhatta voittoa. Salakuljetuksella ei nyt tulla ansaitsemaan niin hyvin, ja kaikki merkit muuten viittaavatkin siihen, että salakuljetus, tuo meriemme häpeä, kokonaan lakkaa ensi syksynä. Toivon ja olen varma, että isä ymmärtää asian sekä lähettää rahat tai voihan tuoda minulle ensi tilassa itse vähintäin viisituhatta. Ehkä se käy laatuun jo heti tämän kirjeen sinne saavuttua. Minä tiedän, kuinka paljon siellä kotona makaa rahaa joutilaana. Tämä on vain pieni osa siitä ja viisainta olisi sijoittaa kaikki liikenevät rahat tänne pyörimään sekä kasvamaan korkoa korolle. Nyt on taottava, kun rauta on kuuma. Rahamiehiä on tätä nykyä vähän, ja ne, joilla on rahaa, rakennuttavat itselleen laivoja, sillä parin vuoden perästä alkaa laivoille kulta-aika. Onnen poika on silloin se, ken pystyy purjeita levittämään. Isän on muistettava, mitä Jesus Sirakinpoika Raamatussa sanoo: "Laiska ihminen on niinkuin kivi, joka loassa makaa". Laiskalla ihmisellä tarkoitetaan tässä sellaista miestä, joka ei tee, niinkuin samassa kirjassa, vaikka toisessa paikassa neuvotaan, että: "Anna leipäs mennä veden ylitse, niin sinä sen pitkän ajan perästä löytävä olet", sekä: "Niin myös se tekee, joka purjehtia tahtoo ja on aikonut vaeltaa julmissa aalloissa: hän rukoilee puuta, joka heikompi sitä laivaa on, jonka päällä hän vaeltaa, sillä se on sentähden tehty, että sillä pitää ravintoa etsittämän ja tekijä on sen taidolla valmistanut". -- Ja niin se onkin, että laivoilla, eikä suinkaan salakuljetuksella, se ravinto on saatava ensi keväästä asti, jolloinka luulen tämän innoittavan salakuljetuksen loppuvan. Kun sitten lähetät leipäsi, se on rahasi, menemään veden ylitse, niinkuin Herran sanassa sanotaan, palajaa se moninkertaisena takaisin sinun tykösi. Se on totinen tosi.

Herran rauhaa toivotan rakkaille vanhemmilleni ja kaikille omaisilleni siellä yksinäisellä merenluodolla ja jään odottamaan, ettei rakas isävanhukseni anna luisua ohitseen tällaista ainoanlaista hyvää tilaisuutta saadessaan ostaa halpoja laivaosuuksia. Sillä varmasti tämä tilaisuus luisuu ohi jo parin viikon kuluttua, koska täällä Haminassa, samoinkuin kaikissa muissakin mantereen paikoissa, rientävät rahamiehet kilvan hankkimaan itselleen laivaosuuksia. Minä olen nyt kuitenkin jättänyt ainakin nämä kaksi osuutta isän käytettäväksi, mutta kahden viikon kuluttua minä ne annan luisua vieraille paljon korkeammasta hinnasta.

Teidän nöyrä poikanne Anterus Heikkilä. Merikapteeni ja laivanvarustaja.

J.K.

Morsiameni Ellen Margareta lähettää myös rakkaat terveisensä tulevalle anopilleen ja apelleen sekä langolleen Juosepille, joita ketään hän ei vielä ole nähnyt, vaan jotka hän toivoo näkevänsä viimeistään häissämme yllämainittuna päivänä.

Sama.

Juuso oli lukenut kirjeen loppuun hitaasti ja selvällä äänellä ja lykkäsi sen sitten keskelle pöytää, kääntyen istumaan syrjin isäänsä päin.

Isä, vanha Hinterikki, oli lukemisen aikana myhäillen täyttänyt piippunsa ja ruvennut tupakoimaan.

Lukemisen jälkeen kului pitkä aika, jolloin ei kumpikaan heistä lausunut sanaakaan.

Kuului vain hiljainen ritinä vanhan Hinterikin piipusta, joka palaessaan piti pientä, ritisevää ääntä sekä tuprautteli savua vuoroin hopeaisen kantensa rei'istä, vuoroin Hinterikin suusta. Piipun hopeahelat ja pesän kellertävä merenvaha välähtelivät sinertävän savun alla keskipäivän paisteessa, joka virtaili sisään matalasta kuusiruutuisesta ikkunasta, valaisten pöytää ja siinä olevaa kirjettä ja muodostaen ruutujen muotoisia valoläikkiä keltaiseksi maalatulle permannolle ja kirjaville permantomatoille.

Viimein virkkoi vanha Hinterikki itse.

-- Pahuksen poika, kun ei tullut kotiin, niinkuin lupasi. Olisi ollut komeata näyttää kyläläisille oikeata merikapteenia. Olisimme menneet jo tänään iltapäivällä rantaan kolmeen mieheen toisten miesten joukkoon juttelemaan.

Juuso ei siihenkään vielä sanonut mitään.

Hetken perästä taas lausui Hinterikki, isäukko:

-- No, mitäs tuumaat Juuso?

-- Mitäpäs minä tuumaan! Enhän minä tuumaa mitään.

Hinterikki itse nousi ylös, asetti vaskisankalasit silmilleen, avasi kaappinsa ja otti sieltä tukun seteleitä, joista hitaasti ja moneen kertaan peukaloon nuolaisten luki pöydälle päällekkäin kymmenen viidensadan seteliä sekä niiden viereen niinikään päällekäin toiset kymmenen samanlaista, sanoen sitten:

-- Minä tuumaan, että on oikein se mitä Anterus kirjoittaa, että "anna mennä leipäs veden yli ja sieltä on se ajan kuluttua moninkertaisena palaava takaisin." -- Kyllä se on niin, että nyt on sitä miestä autettava, jotta tulisi tässä itsekin autetuksi. Sinä, Juuso, otat nyt nämä rahat ja lähdet viemään niitä Haminaan Anterukselle, ennenkuin laivaosuudet ennättävät luisua vieraille. Lähde heti kun alkaa tuulla, tuulipa sitten mistä hyvänsä. Kaksi viikkoa on lyhyt aika ja mennä livahtaa pian ohi, jos tässä käydään liikoja miettimään ja hyviä tuulia odottamaan.

-- Minä sanon suoraan, että minä en lähde.

-- Et lähde!?

-- En!

-- Sanotko sinä minulle, että et lähde?!

-- Sanon. Ja sanon senkin, että on parasta antaa rahojen olla siellä missä ovat tähänkin asti olleet, nimittäin kaapissa. Sieltähän sitten löytyvät, jos milloin itse sattuu tarvitsemaan.

-- Vai et sinä lähde! Vai niin! Ja minä kun juuri sinun parastasi katsoen tuumasin ostaa ne laivaosuudet sinun nimellesi, ajatellen, että sinä rupeisit samaan yhtiöön Anteruksen kanssa, sillä niin se on kuten Anterus kirjoittaa, että jo ensi syksynä voi salakuljetuksesta tulla loppu. Entä millä sitten luulet eläväsi? Et suinkaan kalanpyynnillä? Kuivaksi käy sekin helpompaan elämään tottuneelle ja vallan kamalaa olisi jos tässä vielä ruvettaisiin entisiä saaliita syömään. Nopeasti tyhjenee sellainen jyvälaari, johon ei koskaan mitään lisätä. Täällä saaressa eläminen käy aina yhä ahtaammaksi ja ahtaammaksi. Kalastus ei enää elätä, loistoja ja sumukelloja parannellaan joka vuosi ja laivarikot vähenevät vähenemistään. Mantereelle olisi sinunkin yritettävä mitä pikemmin sitä parempi ja naitava siellä, kuten Anterus. Minä olen vanha mies ja päiväni lienevät luetut, samoinkuin mammankin. Meidän ajaksemme tässä vielä leipää riittänee, mutta sinun on katsottava eteesi ja lähdettävä mantereelle nyt kun siihen on näin hyvä tilaisuus.

-- Oli miten oli, mutta Anteruksen kanssa yhtiömieheksi en rupea, enkä myöskään lähde hänelle rahoja viemään. -- Se on sanottu.

-- Jaaha -- vai niin -- vai on sanottu. No, olkoon vaan, mutta älä sitten kadu perästäpäin. No niin. Hyvä! Minä lähden sitten itse. Minä vien itse rahat. Jaaha. -- Jaaha. -- Mitä minun pitikään sinulle vielä sanoa. -- Tuota noin -- sitä vain, että minun isäni on elänyt tässä talossa syntymästä kuolemaansa asti ennen minua, ja ennen häntä hänen isänsä ja niin pois päin edesmenneisiin kantavanhempiin aina Aatamin aikoihin asti, mutta ei tähän taloon -- tuota noin -- minun tietääkseni ole -- ole -- tuota noin -- tuotu yhtään emäntää ensin piikana harjoittelemaan ja perehtymään ja kokeilemaan, -- vaan suoraa päätä emännäksi. -- Ymmärrätkö sinä?

-- Luulen ymmärtäväni.

-- Luulet ymmärtäväsi! Koiranhäntää sinä ymmärrät!

-- Kyllä minä älyän vähemmästäkin huutamisesta!

-- No, hyvä on! Mene sitten matkoihisi ja käske Santra tänne. -- Minun on tässä vähän ruvettava ymmärtämään sinunkin puolestasi! -- Mene!!

Kului korkeintaan viiden henkäyksen aika, kun Santra jo seisoi ukon kammarissa oven edessä, kalpeana ja pelästyneenä.

-- Jaaha. -- Käyhän tänne pöydän päähän tuolille istumaan, Santra, niin jutellaan vähän.

Santran olikin jo aika päästä istumaan, sillä hänen päätään huimasi ja hän oli vähällä kaatua. Horjuen astui hän yli permannon ja istuutui tuolille, kädet sylissä ristissä.

Hinterikki lipoi kielellään viiksiään sivellen niitä sekä tuuheata partaansa oikealla kädellään, samalla kun hän keinutteli oikeata jalkaansa, jonka oli heittänyt yli vasemman polven ja jatkoi puhettaan Santralle seuraavasti:

-- Minua ei ensinkään ihmetytä se, mitä näin äsken tuvassa. Teidät, sinut ja Juosepin, on viimeaikoina liian usein nähty yhdessä. -- Mitä minä sinulle nyt puhun ja mitä tulen puhumaan, tapahtuu ystävyydestä sinua kohtaan, Santra. -- Tarkoitan sinun parastasi. Sinun on nyt jätettävä tämä talo - heti -- ja koko tämä kylä -- ja vielä parempi jos lähdet koko saaresta. Kyllä sinä voit saada palveluspaikkoja mantereeltakin, ehkäpä oikein kaupungeista.

Hinterikki näki, ettei tytöltä ollut itku kaukana.

-- No no -- voi olla, että mieluimmin jäät kotiisi kirkonkylään. Hyvä se on sekin, kunhan takaat, ettet joudu tästä edes yksiin Juuson kanssa. -- Minä maksan sinulle palkan etukäteen pestiajan loppuun saakka sekä lisäksi sata markkaa vaatteita varten. -- Tässä on rahat.

Hinterikki luki rahat ja lykkäsi ne pöydän päähän Santran puoleiseen.

-- No, mitäs sanot? -- Puhu nyt jotakin! Minä toivoisin, että eroisimme ystävyydessä ja sovussa. -- Vai olisiko sinulla ehkä jotain sellaista sanottavaa, jota on vaikea ilmaista. -- Olisivatkohan asiat jo niin pitkällä? - Olisivatkohan asiat todellakin jo niin pitkällä?! - Vai niin, vai niin. --

Santra painoi kasvonsa käsiinsä, alkaen nyyhkyttää niin, jotta hartiat kohoilivat ja hänen olkapäänsä vavahtelivat. Kyyneleitä virtasi hänen kämmentensä alitse.

-- Sitä minäkin olen epäillyt. -- Vai on se pojan pakana päässyt niin pitkälle! -- Älähän nyt itke! Koetetaan parantaa asiaa! Minulla on kyllä rahaa sinun ja -- ja -- auttamiseksi -- ja minä tahdon sinua auttaa, ettei sinun tarvitse hätään joutua. Sano paljonko minun pitää sinulle antaa -- että lähdet -- en minä tingi. Sata markkaa siellä tai täällä, se on pieni asia! Lähdetkö viidellä sadalla -- luuletko sen riittävän? -- Mutta pidäkin sitten suusi kiinni -- tarkoitan, ettet vihjaise kenellekään ainoallakaan sanalla mitään sellaista mikä viittaisi tähän asiaan -- etkä siitäkään, että olet tästä talosta saanut rahoja.

Santra itki jo ääneen. Hän itki hillittömästi. Hän vei esiliinansa kasvoilleen ja pyyhki sillä kyyneleitään.

-- Minä annan tästä tämän viissataa. Sano nyt, hyvä ihminen, riittääkö se! Määrää mitä tahansa, kunhan vain pääsen sinusta! Seitsemän sataa! Tuhat markkaa! No, tässä on tuhat markkaa! Ota se ja mene! Vai oletko sinä ihan pohjaton! Lopeta itkusi, en minä sitä ymmärrä! Sano selvin sanoin, mitä minun on sinulle maksettava! Minä maksan mitä hyvänsä, kunhan vain olet tyytyväinen.

-- Voi hyvä isäntä, lähdenhän minä ilmankin! Voi hyvä Jumala, lähdenhän minä! Eikä minulla ole Juuson kanssa tekemistä yhtään mitään, enemmän kuin mitä isäntä äsken tuvassa näki. Minä vannon ja vakuutan, ettei ole mitään enempää! Voi hyvä Jumala, en minä teiltä tahdo mitään muuta kuin palkkani!

-- No jos niin on asia, niin sitä parempi -- sitä parempi. -- Mutta lupaatko sinä minulle, että tästä hetkestä alkaen jätät sekä tämän talon, että Juuson.

-- Lupaan, lupaan! Minä lupaan sen!

-- Sinä siis lupaat sen?

-- Minä lupaan sen ja lähden ilmankin. En penniäkään minä ota. Tulenhan minä toimeen maailmassa muuallakin. -- Voi voi! -- Voi voi, hyvä isäntä, lupaanhan minä ilmankin!

-- No no, en minä pakoita sinua ottamaan rahaa, jos et sinä itse hyvällä mielellä ota. -- No, ota nyt kuitenkin tuo satamarkkanen!

-- Ei penniäkään enempää. -- Voi voi, onhan tämäkin jo liikaa!

-- Ota pois vaan! En minä siitä köyhdy. Sinä olisit vielä saapa kengät ja hamekankaan sekä yhtä ja toista muuta, joten saat ottaa niistä tuon satamarkkasen. En minä sitä lahjaksi tyrkytä, mutta ei meiltä tarvitse kenenkään tyhjin käsinkään lähteä. -- Ymmärräthän sinä itsekin, ettei sinun enää sovi jäädä tänne meille.

Kului tuskin kahta tuntia, kun Santra jo käveli pitkin metsäpolkua kotiansa kohti kirkonkylään päin.

Kesän aikana käyttivät kylien välillä jalan astujat niin sanottua alatietä, joka kulkee osittain pitkin rantaa ja osittain yli niemien ja rantakallioiden.

Kun oli sunnuntaipäivä, pelkäsi Santra, että hän alatiellä kohtaisi vastaantulijoita. Joka sunnuntai nimittäin poikkesi osa kirkkomiehistä kirkonkylään sukulaisiinsa kirkkokahville, jääden niinollen pois haapioista ja palasi kotiin jalkaisin alatietä. He kulkivat yksitellen tai pienissä joukoissa. Näitä ei Santra nyt halunnut kohdata ja valikoi senvuoksi ylätien, joka kulki vuoriston kautta läpi keskimaan ja jota tietä käytettiin vain talvisin. Kesän aikana voi siellä kohdata vain marjamiehiä tai lehmänetsijöitä. Nyt ei ollut marja-aika eikä liioin lehmänetsijäin aikakaan, sillä viimemainitut liikkuivat vasta illalla myöhään, joten Santra siis tiesi sillä tiellä kaikkein vähimmin tapaavansa vastaantulijoita.

Niinä parina tuntina, joina hän kokoili tavaroitaan, hän vähitellen rauhoittui ja kulki nyytteineen kylän läpi aivan levollisen näköisenä, mutta päästyään metsään hän alkoi uudestaan itkeä. Hänen oli istuttava usein kivelle lepäämään.

Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi ja noustuaan Havukkavuoren rinteelle, josta on laaja näköala itäänpäin merelle, etelään Tervamäelle, Liivalahdenjärvelle ja Lounatkorkealle sekä lounaaseen, ohi Havukkavuoren nokan, merelle, hän hengitti jo rauhallisesti.

Siinä hän istui lepäämään ja ihailemaan luonnon tyyntä sunnuntairauhaa ja silmien edessä leviäviä laajoja näköaloja. Hän tunsi vähitellen tulevansa milteipä iloiseksi. Kaikki viimeisten tuntien tapaukset ja koko Heikkilässä oloaika tuntui häipyvän kauas menneisyyteen, ikäänkuin siitä olisi jo kulunut monta ihmisikää.

Hänen huomionsa kiintyi suuriin, kauniisiin, valkeisiin punatäpläisiin apolloperhosiin, joita pari lenteli hänen läheisyydessään, ja kiitishaukkoihin, jotka liitelivät korkealla taivaalla Havukkavuoren nokan ympärillä ja vinkuivat.

Haukat liitelivät niin korkealla. Ne huusivat omaa huutoaan, jota ihminen ei ymmärtänyt.

Ne eivät tienneet mitään ihmisten huolista ja murheista. Niillä ei ole mitään tietoa ihmisistä, jotka ahdistavat toisiaan.

Ne etsivät ruokaa poikasilleen.

Santra iloitsi siitä, että on kiitishaukkoja, jotka eivät tiedä mitään ihmisistä, ja kauniita apolloperhosia, jotka asettuivat kanervan latvoille aivan hänen viereensä käden ulottuville, eivätkä välittäneet mitään hänen olemassaolostaan.

Santra tunsi mielensä kirkastuvan ja keventyvän.

Hän hengitti jo aivan tyynesti, eikä enää nikotellut.

Kaikki alkoi näyttää hänen silmissään kauniimmalta ja kirkkaammalta kuin koskaan ennen.

Apolloperhoset suurine valkeine siipineen ja punaisine täplineen, kanervat sinipunaisine kukkineen -- ja harmaa jäkälä kalliossa -- ne eivät koskaan ennen olleet niin kauniita kuin nyt.

Ja kiitishaukat!

Niiden kirkuna tuntui miltei riemunpurkaukselta.

Lounatkorkea siinti etelässä niin kauniina ja levollisena.

Alhaalla laaksossa lepäsi ruskeankeltaisine rämerantoineen järvi kuin iso soikea peili.